Kolumnini otsikko on Millaista seksuaalisuutta yaoi opettaa?

Jostain syystä sivulle otsikoksi on päätynyt ”Millaista seksuaalisuutta voi opettaa", mikä johtunee joko webmasterin tai hänen käyttämänsä ohjelman tarpeesta ”oikolukea” tekstiä. Tekstiä on myös muokattu minun kätteni jälkeen hieman kummallisesti yhdessä kohtaa. Pistin otsikosta webmasterille viestiä, toivottavasti hän korjaa sen.

Teksti on blogikirjoituksen luonteinen, joskaan ei yhtä kärkevä. En kumminkaan kehtaa liittää tekstiä suoraan blogiin, joten linkki riittänee.

Niin ja muuten, se haastattelu, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin, ilmestyi MeNaisissa viikolla 46, oisko ollut 12.11.

Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.

Ja aina kansa haluaa tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. "Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän." "Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän."

Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. "Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa" — tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. "Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?"

Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.

Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia, c) ihmisten itsemäärittelyä.

Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se "kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin", millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.

Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja", niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?

Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, "oletko biseksuaali", ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!

Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.

Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.

Mutta eikö "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ole sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa miesten katsellessa on "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ja tekee hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!

Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.

Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).

Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!

Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen "paljonko Suomessa on biseksuaaleja?", sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.

En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.

Diskurssille on ominaista hyväntahtoisen hämmästelevä, aikuisen positiosta tarkkaileva asenne. Tarkkailun kohteena voivat olla erilaiset hassut harrastukset, kuten Keskiaikaseura, larppaaminen, figupelit, sf-fandom ja nykyisin erityisesti kaikki, mikä vähänkään viittaa japanilaiseen populaarikulttuuriin. Samanlaisella asenteella ei kuitenkaan lähestytä esimerkiksi postimerkkeilyä, sikarikerhoja, viskinmaistajaisia, Tupperware-kutsuja tai hirvenmetsästystä. Puhumattakaan mistään urheilulajista.

Olen ollut omakohtaisesti tietoinen kyseisestä diskurssista varmaan ainakin kymmenen vuotta. Mieleen tulee useampikin toimittaja, joka on halunnut kirjoittaa Keskiaikaseuraa, larppaamista tai sf-harrastamista käsittelevän jutun. Tapahtumapaikalle on sitten saapunut herttaisesti pihalla oleva ystävällinen journalisti, joka on lopulta kirjoittanut sinänsä ihan mukavan artikkelin. Sen rivien välistä on kuitenkin ollut luettavissa tausta-ajatus, jonka mukaan kuvattu toiminta on pohjimmiltaan merkityksetöntä ja unohtuu, kunhan ihmiset kasvavat aikuisiksi.

Oiva esimerkki tämän diskurssin käytöstä löytyy viime keskiviikon Hesarista (14.10.). Juttu, jonka otsikkona on "Suomessakin osataan cossata" alkaa rivillä "On olemassa harrastuksia, joista kirjoittaessaan tuntee itsensä väistämättä tädiksi". Toimittaja tunnustaa juttunsa alussa, että halusi tehdä jutun cosplaystä, koska ei tiedä asiasta mitään. Viisitoistavuotiasta haastateltavaa siteerataan ja sitaatin jälkeen todetaan hämmästyneenä, että hui, kun on paljon vieraita käsitteitä, joita sen enempää toimittajan kuin lukijankaan ei oleteta tuntevan. Sanan "larppaus" toimittaja sentään tunnistaa — se on "roolipelausta". Niin.

On epätodennäköistä, että kukaan toimittaja aloittaisi esimerkiksi orkideankasvatusta käsittelevää juttua samalla täti-fraasilla. Tai kauhistelisi performanssitaiteiljan haastattelusitaatin jälkeen, kuinka paljon vieraita käsitteitä taiteilija käyttikään, ja kuinka hehheh, vanhaksi performanssitaiteilija saakaan toimittajan tuntemaan itsensä. Samalla sävyllä ei myöskään haastateltaisi nuorta viulunsoittajavirtuoosia.

Kyse ei nähdäkseni ole pelkästään siitä, että tietyt asiat olisivat suositumpia keskimäärin iältään nuorempien ihmisten keskuudessa. Muistan eräänkin Kalevan artikkelin, joka käsitteli figupelaamista, ja haastateltaviksi oli raahattu pari kolmetoistavuotiasta, vaikka pikku-ukkojen maalaaminen ja taisteluttaminen on vähintään yhtä suosittua kolmikymppisten keskuudessa — ellei suositumpaakin, kolmikymppisillä kun on enemmän rahaa kaadettavaksi Games Workshopin pohjattomaan kitaan.

Pikemminkin kyse on siitä, että tietyt asiat saavat legitiimisti asettua ns. tavallisen, aikuisen ihmisen yleissivistyksen ulkopuolelle. Oikeastaan tietämättömyys niistä on oman aikuisuuden sinetti: "OMG mä oon NIIIIN aikunen ja kypsä ja nuorisosta vieroittunut, etten tiiä mitä on cossaus!!1!" Tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä tulee yläpuolelle asettumisen keino. (1) On itsestäänselvää, että tätä diskurssia käyttävä toimittaja ei lopeta juttuaan kertomalla, kuinka hän lopulta lisätietoja saatuaan innostui kohteestaan niin paljon, että liittyi itse harrastajien iloiseen joukkoon. Kohteen on pysyttävä etäällä ja vieraana, sukupolvikynnyksen toisella puolen.

Samalla kohde itse typistyy nuoruuden merkiksi, täysin riippumatta siitä, minkä ikäisiä ihmisiä kohde kiinnostaa. Mutta jos nuoruuden merkki liitetään iältään aikuiseen ihmiseen, siitä tuleekin merkki kypsymättömyydestä ja keskeneräisyydestä. Siten tämä havaitsemani omalaatuinen diskurssi rakentaa ja vahvistaa olettamusta selvästi toistaan eroavista ikäryhmistä ja elämänvaiheista, jotka seuraavat lineaarisesti toisiaan.

Nuoruuden merkkeinä toimivilla kohteilla ei myöskään ole itseisarvoa. Viulunsoitolla, orkideankasvatuksella ja urheilulla on oma itseisarvonsa, mutta cossaus on arvokasta siksi, että se opettaa nuorille kädentaitoja, keskiaikaseura puolestaan saa kiinnostumaan historiasta, larppaus kehittää sosiaalisia taitoja, figupelit parantavat päättelykykyä. Ne ovat jotakin, jotka valmistavat aikuisuuteen. Niillä on välinearvo kypsymisen tiellä, ja kun on saatu tarpeeksi ekspoja, jotta päästään tarpeeksi korkealle aikuisuus-levelille, niin ne voi jättää taakseen.

Luultavasti suurinta osaa larppaajista, figupelaajista, cossaajista tai keskiaikaseuralaisista ei paljon kiinnosta, millaisilla ikämarkkereilla heidän kiinnostuksenkohteensa leimataan. Mutta tiedän kyllä yhden sellaisen miespuolisen figupelaajan, jonka täytyy valehdella vaimolleen menevänsä baariin silloin kun lähtee pelaamaan pikku-ukoilla kavereidensa kanssa.

***

1. Sinänsä tietämättömyys yläpuolelle ja ulkopuolelle asettumisen keinona on muuallakin käytössä. Tietämättömyys Big Brother -talon tapahtumista tai Seiska-lehden sisällöstä voi olla keino korostaa omaa sivistyneisyyttä. Itse olen tietämätön molemmista lähinnä siksi, että BB vaikuttaa tylsältä ja Seiskan taitto aiheuttaa päänsärkyä. (BB:tä ois varmaan hyvä seurata väikkärinaihe mielessään, mutta ei sitä aina jaksa.) Tietämättömyys siitä, miten tietokone tai auton moottori toimii on puolestaan monelle naiselle keino rakentaa sukupuolieroa. Kai sit on niin, että ihmiset saa jotain erityistä nautintoa siitä eron tekemisestä tietämättömyyden avulla.

Se on aika viisaasti sanottu. Luulen, että luottamalla ihmisiin pääsee elämässä paljon helpommalla. Vaikka se vaikeaa onkin. Pelkäämiseen ja epäilemiseen kuluu enemmän energiaa, ja lisäksi luottamus tuottaa mielihyvää — ihan tutkitustikin. Luottamuksen on todettu liittyvän oksitosiinin eritykseen; oksitosiinihan on yksi mielihyvähormoneista, joita erittyy myös kosketuksessa ja seksissä. Yksinkertaistaen luottamus toimii kuin suudelma. Se tuottaa yksityistä mielihyvää, mutta myös vahvistaa ihmisten välisiä suhteita.

Sodankylän filmifestareilla tapasin ihmisiä, jotka joka vuosi liftaavat läpi Suomen jostain etelästä Pyssykylään. Festareiden päätyttyä eräs rutinoitunut liftari sanoi lähtevänsä "harjoittamaan uskoa ihmiskuntaan", eli seisomaan tien viereen peukalo pystyssä. Hänen mukaansa liftaamaan lähtiessä voi ärsyttää ja harmittaa, ja liftiä monta tuntia odotellessa etenkin, mutta sitten kun sen kyydin saa, on valmis rakastamaan ihmiskuntaa ja määränpäässä ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Itsekin sitten uskaltauduin liftaamaan Sodankylästä Rovaniemelle. Sain kyydin keski-ikäiseltä pariskunnalta. Samoihin aikoihin oli paljastunut Herlinin sukuun kuuluvan naisen sieppaus, ja puhuimme siitä. Mies kysyi, onko vanhemmillani rahaa, ja että enkö pelkää että he sieppaisivat minut. Vastasin, että vanhemmiltani voisi saada lunnaiksi koiranpentuja ja polttopuita. Vitsailu sinänsä vakavalla asialla ei tuntunut millään tavalla uhkaavalta. Liftauskertomuksia kuunnellessa tuntuu, että tulen varmasti liftaamaan jatkossakin.

Olen myös testaillut luottamusta couchsurfingin avulla. Couchsurfing tarkoittaa yöpymistä ventovieraiden luona. Sohvasurffausta varten netissä on oma yhteisö, jonka jäsenet voivat tarjota majapaikkaa luonaan ja etsiä majapaikkoja muiden luota. Majoitettavat ovat sohvan tarjoajan vieraita, mistään harmaan talouden hotellibisneksestä ei ole kyse. Majoittamisesta voi tietenkin myös kieltäytyä.

Olen tämän vuoden aikana yöpynyt kaksi yötä Köpiksessä ja kahdeksan yötä San Franciscossa neljässä eri couchsurffipaikassa, ja olen sitä mieltä, että couchsurffaus on yksi parhaista matkailukeksinnöistä. Pääsin noiden ihmisten matkassa sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joihin ei muuten turistina ikinä pääsisi. Kaikki tyypit, joiden luona olen surffannut, ovat olleet mielenkiintoisia ja hauskoja; parin tyypin kohdalla olen tosi pahoillani, että he asuvat eri maassa, sillä heistä olisi varmaan tullut ystäviä.

Lisäksi minulla on käynyt yksi sohvasurffari, mukava hollantilainen kasvitieteilijäpoika kesäkurssilla. Hänen kanssaan sitten könyttiin pitkin Toppilaa etsimässä painolastikasveja. Ja löydettiinkin!

Kaikki sohvantarjoajat ovat antaneet avaimensa ja jääkaappinsa käyttööni, ja itse annoin avaimeni hollantilaiselle kasvitieteilijälle ja kehotin häntä syömään kaikkea mitä kaapista löytyy.

Aluksi ilmoitin Couchsurfing-sivustolla ottavani vastaan vain naispuolisia surffareita. Taustalla oli jonkinlainen epämääräinen ajatus vieraiden miesten aiheuttamasta vaarasta yksinäisen naisen kotona. Sitten tulin järkiini, ja totesin, että surffarin sukupuolella on vähemmän tekemistä vaaran kanssa kuin mielikuvalla sukupuolesta.

Muistan, kuinka eräänä aamuna juoksin matkalaukun kanssa katukäytävää pitkin rautatieasemalle päin, matkaa oli vielä useampi kortteli ja juna lähdössä liian pian. Vierelleni pysähtyi auto, jonka sisältä mies tarjosi kyytiä: "Näytät olevan junalle menossa, ja autolla pääsee nopeammin." Hyppäsin kyytiin, jutustelin kiireestä ja junalla matkustamisesta muutaman korttelin verran, kiitin kauniisti ja ehdin hyvin junaan.

Kaikkien mahdollisten pelottelusääntöjen mukaan vieraiden miesten autojen kyytiin ei pitäisi mennä, mutta niinpä vain menin ja olin iloinen, että joku oli tarpeeksi ystävällinen tarjotakseen kyytiä ollessani myöhässä.

Minusta vaikuttaa siltä, että keskiverto ihminen toimii siten, että mitä vieraamman ihmisen kohtaa, sitä todennäköisemmin hän haluaa antaa itsetään hyvän kuvan ja olla luottamuksen arvoinen. Täysin vieraisiin ihmisiin, joihin ei ole mitään kontaktia, voi suhtautua välinpitämättömästi, ja lähimpiään sitä oikeasti kohtelee välillä miten sattuu. Luullakseni sellaisia kusipäitä, joille toisen ihmisen vieraus tai tuntemattomuus on hyvä tekosyy käyttäytyä miten sattuu, on aika vähän. Sellaiset ihmiset, jotka häilyvät tuttuuden ja vierauden rajalla, saanevat toisiltaan parasta mahdollista kohtelua. 

Minä siis muistelen häntä nyt.

Sedgwick, jos kuka, oli queer-teorian Grand Old Lady. Hänen pääteoksensa, Epistemology of the Closet ilmestyi vuonna 1990, eli samana vuonna kuin Judith Butlerin Gender Trouble. Summattuna Epistemology of the Closet käsittelee sitä, kuinka homoseksuaalisuus on ydinkide länsimaisessa seksuaalisuuskäsityksessä, ja kuinka erilaiset kaksinaisuudet ryhmittyvät homoseksuaalisuuden ympärille. Miesten välinen seksuaalinen halu muotoutui 1800-luvulla länsimaissa julkiseksi salaisuudeksi, joka oli yhtä aikaa kutkuttava kiinnostuksen kohde ja vastenmielinen, alitajunnan kaappiin tungettava asia, joka keskeisellä tavalla määritti/määrittää myös heteroseksuaalisuutta.

Tässä vaiheessa summausta on hyvä tunnustaa, että en ole lukenut Epistemologyä. Kirja on kuitenkin sen tason klassikko-opus, että pystyisin sanomaan jotakin sen sisällöstä myös ilman Wikipediaa. Epistemology on ollut minulla kirjastosta lainassa useaan kertaan ja olen poiminut sieltä sopivista kohdista viittauksia teksteihin tarvittaessa, mutta näköjään esimerkiksi lisensiaatintyössäni en viittaa siihen kertaakaan. En tiedä miksi — varmaan siksi, etten ole lukenut koko opusta, ja kai olisi tuntunut falskilta tunkea jonnekin sivulauseeseen lisäys "aihetta on käsitellyt myös Eve Kosofsky Sedgwick (1990)", jotta kirjallisuusluettelossa näkyisi myös tämän henkilön nimi.

Sedgwick pysyi minulle pitkään etäisenä teoreetikkona, jonka ajattelusta on hyvä olla jonkin verran kartalla, mutta jonka kirjoja nyt ei tule ihan huvikseen lukeneeksi. Sedgwick oli sellainen ajattelija, jonka teoksista mieluiten katsoin tärkeimmät kohdat toisen käden lähteen avulla ja luin sitten vain ne.

Mutta sitten käsiin osui A Dialogue on Love. Viime syksynä, varmaan jotakuinkin näihin aikoihin. Synkimpänä syksynä ikinä.

90-luvun alussa Sedgwick sairastui rintasyöpään ja hoitojen aikana masennukseen. Dialogue on omaelämäkerrallinen teos, joka seurailee Sedgwickin ja hänen terapeuttinsa suhteen kehittymistä. Lyhyesti sanottuna se on Sedgwickin rakkaudentunnustus terapeutilleen. Se on hämmästyttävä, kaunis kirja, josta ei oikein tiedä tarkkaan mitä se on - onko se kaunokirjallisuutta, omaelämäkertaa, teoreettisia lankoja? Se ottaa muotonsa japanilaisesta 1600-luvun kirjallisuudenlajista, haibunista, joka yhdistää proosatekstiä ja runoa. Runon lisäksi Sedgwick lisää vielä yhden tekstilajin, terapeutin potilaastaan kirjoittamat merkinnät.

Viime syksynä sängyn vierellä keskeneräisenä odottava Dialogue oli valo pimeyden keskellä. Sitä lukiessa ahdistus hellitti. Teksti resonoi omien ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Nyt kirjaa selaillessa saan kaikuja siitä tunteesta, jonka kirja viime syksynä herätti. Tiukkaan käpertyneen mykkyyden ympärille tulee ilmaa, se saa sanoja ja ojentuu.

"I know I want to talk about sex; it’s what I do for a living (the talking I mean) and I’m good at that, used to it. But my own sexuality - do I even have one? It leaves me stony with puzzlement. I don’t know what it is; neither do I know its relation to what I am."
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 42-43.)

Tuntuu melkein liian intiimiltä kirjoittaa sitaatteja kirjasta, ikäänkuin tarjoilisin itseni raakana. Ne eivät ole minun sanojani, ne ovat Sedgwickin sanoja, mutta koska ne ovat hänen, en voi vääntää niitä peittämään itseäni.

"[A] kind of narrow sexual triangle, or at least a

circuit small enough
that its allure was, you would
eventually

get back all of the
erotic energy you’d
sent around it (so

that the point of this
fantasy was nothing is
ever really lost) —

[…] Imagine it big
enough that you could never
ever know whether

the system was closed,
finally, or open. So
the point could only

lie in valuing
all the transformations and
transitivities

in all directions
for their difference, trans-i-ness
and their skilled nature.

Not their closure "
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 113-114.)

Loppusyksystä sain tietää Lundissa tammikuussa pidettävästä pohjoismaisesta sukupuolentutkimuksen kurssista, joka keskittyi affekteihin. Toinen kurssille luettavista kirjoista oli Eve Kosofsky Sedgwickin Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Kurssi tuli juuri oikealla hetkellä. Hain kurssille ja pääsin. Kurssi oli antoisa ja hieno, niin myös Touching Feeling. Kurssilla kuulin myös että Sedgwick olisi tulossa Turkuun.

Mahdollisuus päästä näkemään Sedgwick livenä, kuuntelemaan häntä ja jopa juttelemaan hänen kanssaan tuntui tavattoman arvokkaalta. Mietin itseironisessa hengessä, että kehtaisinko mennä fanityttöilyssäni niin pitkälle, että pyytäisin häneltä nimmaria kirjankanteen (no en sentään pakaraan kuitenkaan). Ihan vakavissani ajattelin kuitenkin käydä kiittämässä häntä Dialoguesta ja kertomassa, että se on Michael Warnerin Trouble with Normalin kanssa minuun vahvimmin henkilökohtaisesti kolahtanut teos.

Lähetin hätäisesti tuherretun abstraktin konferenssijärjestäjille viimeisenä mahdollisena päivänä. Ihme kyllä, se hyväksyttiin korjauksin.

Odotin konferenssia innostuneesti, nimenomaan Sedgwickin takia. Odotukseni oli selvästi henkilökohtaisempaa ja affektiivisempaa kuin esimerkiksi se tapa, jolla odotin Judith Halberstamin pitämää queer-kurssia keväällä 2007 tai Judith Butlerin esitelmiä Puolan konffissa elokuussa 2006. Sedgwick oli kirjoittanut jotain, jolla oli minulle syvällisempi merkitys kuin se, että hänen ajatuksensa vievät tutkimusaihettani jotenkin eteenpäin, tai se, että hän on akateeminen supertähti.

Niinpä huhtikuussa saapunut tieto hänen kuolemastaan oli lamaava. Mainitsin hänen kuolemastaan kavereille, mutta kuoleman merkitystä itselleni oli vaikea välittää. Joku queer-teoreetikko on kuollut, onhan kuolema aina ikävää ja ihmisen työ jää kesken, mutta entä sitten? Menetyksen tunteeni tuntui jollain tavalla naurettavalta ja itsekkäältä.

Mutta miksi ihmiset riehaantuvat jonkun Michael Jacksonin kuolemasta? Miksei Sedgwickille voinut sytyttää kynttilää missään ja kokea kollektiivista surua? Ovatko akateemiset ihmiset sellaisen yläpuolella? Vai eikö Sedgwickin kuolema vain tuntunut missään?

Viimeisinä vuosinaan Sedgwick oli tiibetinbuddhalainen. Minä sytytän suitsuketikun hänen muistokseen.

Keväällä puolestaan eräs YTHS:n lääkäri pohti, viitsiikö ottaa minua potilaaksi ollenkaan siltä varalta, että hoito pitkittyy - jospa minun olisi sittenkin parempi mennä muulle lääkärille, ettei hoitosuhteemme katkea, kun palvelut jatko-opiskelijoiden osalta katkeavat? (Otti se sitten, eikä kai pitkittynyt.)

Tosiasia myös on, että YTHS on ollut taloudellisissa vaikeuksissa, mikä on näkynyt myös terveyspalveluiden tasossa. Erityisesti mielenterveyspuolen palvelut ovat olleet suorastaan katastrofaalisen huonot aina ajoittain.

Mutta oli se silti kuin märkä rätti naamalle, kun sähköpostilaatikkoon tuli ilmoitus asiasta ylioppilaskunnalta. Ei niinkään se tieto, kuin se sävy, jolla tieto annettiin.

Kuten ilmoituksessa todetaan: "YTHS:n toimintaa rahoittavat yliopisto-opiskelijat, Kela, yliopistokaupungit ja opetusministeriö. Opiskelijoiden rahoitusosuus perustuu siihen, että kaikki perustutkintoa suorittavat opiskelijat maksavat osana ylioppilaskunnan automaattista jäsenmaksua terveydenhoitomaksun, jonka ylioppilaskunta tilittää säätiölle. Jatkotutkinto-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista."

Kuten sanottua, jatko-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista, mutta itse olen ainakin kokenut ylioppilaskuntaan kuulumisen mielekkääksi. Olen uskollisesti maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua ja vuosittain hakenut tarran jatko-opiskelijakorttiini, joka antaa kuin antaakin kaikenlaisia etuja, vaikka sillä ei virallisesti saakaan juna- ja bussilipuista alennusta. Oulussa jatko-opiskelijakortilla saa kuitenkin teatteri- ja konserttilipuista alennuksia, samoin museoista ja joistakin liikkeistä. Yliopistoruokaloissa ympäri Suomen yliopistoyhteisön ulkopuolinen joutuu maksamaan lounaastaan 7-9 euroa, kun jatko-opiskelijakortin haltija pärjää 4-5 eurolla.

(Sivuhuomio: Helsingin Unicafeta siinä Kolmen sepän aukion lähellä voi mainostaa ihan mielellään ulkopuolisillekin, erityisesti vegaanisafkaa, mutta Oulun Unirestan ravintoloita ei voi erityisesti suositella kenellekään.)

Ylioppilaskuntaan kuulumisella on itselleni ollut kuitenkin yleisempikin merkitys. Jäsenmaksuni maksaneena olen saanut äänestää edustajistovaaleissa, ja sitten se ylioppilaskunnan hallinto on edustanut minua. Viime syksyn ja kevään yliopistolakikeskustelutilaisuuksissa ylioppilaskunnan edustajien suusta tuli vähän väliä hömelöjä puheita, ja silloin saatoin itse avata suuni ja sanoa, että "hei, teidän pitäs edustaa myös minua, jatko-opiskelijaa, älkää puhuko noin hömelöjä".

Olen kokenut, että jatko-opiskelijana ylioppilaskunnan jäsenyys on ollut eräänlainen konkreettinen merkki välitilastani. Huolimatta siitä, että olen opettanut, ottanut tenttejä vastaan ja istunut tylsissä kokouksissa, olen silti enemmän opiskelija, en henkilökunnan edustaja. Jälkimmäistä olen voinut olla vain lyhyissä pätkissä. Nyt, kun syksy alkaa, olen apurahatutkija, moninkertaisesti enemmän opiskelija kuin henkilökuntaa, vaikka minulla yliopistolla sitten oma työhuone onkin.

Ilmoitus jatkuu: "Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu ainoastaan perustutkinto-opiskelijoille. Automaatiojäsenyyden keskeinen perustelu on ylioppilaskuntien julkisten tehtävien hoito. […] Tämän vuoksi on loogista, että tehtävä rajoittuu automaatiojäsenyyden piirissä oleviin perustutkinto-opiskelijoihin. […] Koska ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu perustutkinto-opiskelijoille, tulee säätiön ja SYL:n mukaan myös YTHS:n palvelut rajata perustutkinto-opiskelijoille. Tällä perusteella YTHS:n perustehtävään eivät sisälly jatkotutkinto-opiskelijat."

On kiintoisaa, että jatko-opiskelijoiden oikeus YTHS:n palveluihin evätään "loogisuuden" perusteella. Koetanpa nyt vähän avata tätä "logiikkaa".

Meillä on siis olemassa ylioppilaskunta, jolla on tiettyjä julkisia tehtäviä, kuten terveydenhuollon järjestäminen. (Ei nyt kerrota kelle, ettei sekoiteta pakkaa, mutta äkkiseltään tulis mieleen, että jäsenistölleen.) Lisäksi ylioppilaskunnalla on muitakin ilmeisen relevantteja tehtäviä, kuten edustaa opiskelijoita yliopistohallinnossa ja osallistua yliopistolliseen päätöksentekoon.

Sitten meillä on olemassa kaksi ryhmää, perustutkinto-opiskelijat ja jatkotutkinto-opiskelijat. Näistä ensimmäiselle ryhmälle on pakollista kuulua ylioppilaskuntaan ja maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu. Ensimmäisen vuoden opiskelija tuskin tulee ajatelleeksi, mitä muuta tällä jäsenmaksulla saa kuin kivan kalenterin ja hammastarkastuksen. Jälkimmäiselle ryhmälle ylioppilaskuntaan kuuluminen on vapaaehtoista, ja tämä ryhmä on toivoakseni ollut mukana yliopistoyhteisössä niin kauan, että heidän silmissään jäsenmaksuun sisältyy muutakin.

Jatko-opiskelijoita on nähdäkseni kahdenlaisia. On niitä, jotka opiskelevat yliopistossa, saavat tutkinnon, menevät töihin ja alkavat tehdä väikkäriä, jos se sopivalta tuntuu. Yliopisto yhteisönä ja järjestelmänä ei heitä juurikaan kiinnosta. Sitten puolestaan on niitä, jotka jäävät yliopistoyhteisön jäseniksi. Osa tästä ryhmästä pääsee laitoksille töihin ja on yliopistoyhteisön jäseniä henkilökuntastatuksensa kautta. Osa taas saa apurahapätkiä ja pätkätöitä, ja säilyttää jäsenyytensä yliopistoyhteisössä ylioppilaskunnan kautta - kuten minä.

YTHS:n tiedotteen logiikkaan näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan ylioppilaskunnan oikeita, aitoja jäseniä ovat vain automaatiojäsenet, eli ne, jotka ovat pakotettuja jäsenyyteen. Ne, jotka itse haluavat olla jäseniä, eivät oikeastaan ole jäseniä ollenkaan.

Tässä tiedotteessa itseäni ei niinkään rievo se, että en saa enää YTHS:n terveyspalveluja. Äkkiä laskeskellen olen maksanut YTHS:n terveydenhuoltomaksua jatko-opiskeluvuosieni mittaan niin paljon, että olisin tainnut päästä halvemmalla, jos olisin mennyt suoraan yksityiselle niinä harvoina kertoina, kun olen terveyspalveluja tarvinnut.

Eiku oho! Mähän olen mennyt melkein aina suoraan yksityiselle! YTHS:n gynellä oon käyny vaan kerran, ja sen jälkeen menny aina yksityiselle kun se YTHS:n gyne oli niin helvetin epäasiallinen ja tyly; ihotautilääkärille olisin menny YTHS:n kautta, mutta sinne oli puolen vuoden jono… Ja hammaslääkäri, tosiaan.

Se, mikä tiedotteessa riepoo, on se alla vaaniva ajatus, jonka mukaan jatko-opiskelijalla ei ole mitään asiaa ylioppilaskuntaan. Ja arvelen, että ylioppilaskunnan hallituksessa ja edustajistossa ei edes jatko-opiskelijan etuja ajatella. Tietysti: miksi ajateltaisiinkaan, tietääkseni edustajistoon ei kuulu yhtään jatko-opiskelijaa.

Niinpä lopputulemana on se, että jatko-opiskelijan etuja ei yliopistojärjestelmässä aja oikeastaan kukaan. Ylioppilaskunnan jäsenenä olen voinut olla siinä uskossa, että ylioppilaskunta niitä ajaa, ja olen luullut voivani vaatia, että niitä myös ajetaan. Mutta näköjään ylioppilaskunta on enemmänkin jatko-opiskelijoilta etuja eväämässä kuin niitä ajamassa.

Tällä hetkellä itselleni on vielä epäselvää, että haluaako ylioppilaskunta ihan oikeasti potkia jatko-opiskelijat ulos jäsenyyden piiristä YTHS-uudistuksen varjolla, vai onko jatko-opiskelijoille sitten varattu joku erillinen, alhaisempi jäsenmaksu, joka ei sisällä YTHS:n terveydenhuoltomaksua. Joinain vuosina muistaakseni on ollut mahdollista maksaa alhaisempaa jäsenmaksua, mutta esimerkiksi viime syksynä piti jatko-opiskelijan maksaa täysi jäsenmaksu terveydenhuoltomaksuineen, jos halusi liittyä ylioppilaskunnan jäseneksi.

En muuten usko, että jatko-opiskelijoiden rajaaminen pois YTHS:n palveluiden piiristä tuottaa kovin suuria säästöjä. Ne jatko-opiskelijat, joilla on mahdollisuus nauttia hyvän työpaikan tarjoamasta työterveyspalvelusta, tai jotka herramunjee saavat niin paljon palkkaa, että voivat mennä suoraan yksityiselle, tuskin käyttäisivät YTHS:n palveluita, vaikka olisivat jäsenmaksun maksaneetkin. Niinpä tästä "uudistuksesta" kärsivät eniten ne jatko-opiskelijat, jotka rahoittavat väikkäriään apurahalla. Luullakseni YTHS:n talous ei kaatuisi siihen, että tälle jatko-opiskelijajoukolle tarjottaisiin terveyspalveluja.

Tiedote kuitenkin päättyy armollisesti: "Kotikuntaoikeuden omaavat jatkotutkinto-opiskelijat voivat edelleen käyttää kunnallista perusterveydenhuoltoa." Johan se nyt olisikin melekoista, että jatko-opiskelijoilta sitten samantien evättäisiin kaikki terveyspalvelut.

Ei ole mitään hyötyä piiskata itseään ja pitää itseään laiskana. Kirjoittaminen on rasittavaa, vittumaista ja vaikeaa, ja hulluhan sitä tekee, kun on mukavampiakin asioita maailmassa, kuten sipulipenkin kitkeminen, maalinpoisto vanhoista huonekaluista ja Magic the Gatheringin pelaaminen.

Eli tuskailun sijaan olisi parempi päättää, että joko kirjoittaa tai sitten ei kirjoita. Jos päättää, ettei kirjoita, voi vaihtaa alaa ja mennä maatalousoppilaitokseen tai käsi- ja taideteolliseen ja lopettaa ruikuttaminen. Ja sitten jos meinaa kirjoittaa, niin sitten on paree miettiä keinoja, joilla saisi tekstiä irti itsestään sen sijaan, että sitoutuu kirjoittamisprojekteihin, joita ei kuitenkaan suoritettua.

Noh, täydellinen alanvaihto olisi aika helvetin vaivalloista. Enkä ole varma, että maanviljely löisi leiville pitemmän päälle. Käsi- ja taideteollisilta aloilta valmistuneet sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat joko vaihtaneet alaa tai työskentelevät rautakaupassa. Niin että kai sit olis paree pysytellä kirjoittamisen parissa, kon kerta oma identiteetti perustuu sille ja kaikkea.

Kyllähän minä periaatteessa keinot tiedän. Kirjoittamista syntyy vain kirjoittamalla, pianistitkin tekevät sormiharjoituksia ja maratoonarit juoksevat lenkkiä ja niin edelleen. Kolme sivua tajunnanvirtapuppaa päivässä heti aamusta kirjoitettuna pitää kynän kummasti liikkeessä. Olen aikaisemmin käyttänytkin päivittäistä tajunnanvirtakirjoittamista tekstintuoton ylläpitoharjoituksena.

Vuosi sitten tajunnanvirtakirjoittaminen kuitenkin muuttui harjoituksesta alakulon ja ahdistuksen vääntöä lisääväksi itsesäälimyllyksi, ja oman mielenterveyteni takia päätin olla jatkamatta sitä. Luulen, että tajunnanvirtakirjoittaminen ei toimisi tarkoitustaan vastaavalla tavalla vieläkään. Ainakaan en halua ruveta tuottamaan tajunnanvirtakirjoittamisella itseään toteuttavaa profetiaa nimeltä "Apua mä en pysty kirjottaan, apua mä en pysty kirjottaan, mä oon huono ihminen".

Mutta onhan mulla tämä blogi. Blogi täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Aluksi pidin blogia lähes päivittäin, ja bloggauksen kynnys oli matalalla. Kynnys on noussut koko ajan, kunnes olen nyt tilanteessa, jossa kyse ei ole enää kynnyksestä vaan seinästä. Blogiinkaan ei ole voinut kirjoittaa, ellei nyt ole jotain tosi painavaa sanottavaa, joka on muotoiltu viimeisen päälle tarkalleen.

Niin että lasketaanpa nyt sitä kynnystä. Ajattelin, että vois kerran viikossa yrittää kirjoittaa blogiin jostain, ja kun blogilla on ilmeisesti lukijoitakin, niin ihan mahottomia tuskailuröyhtäyksiä ei voi kirjoittaa - tai ainakin ne on puettava luettavaan muotoon.

Laatua en lupaa, valitan. Tässä blogissa aletaan nyt painottaa enemmän määrää.

Blogini ilmeisesti joutui johonkin pornofiltteriin lokakuussa 2007 kirjoittamani tekstin takia. Tekstin otsikko oli "Give me crack and anal sex", ja se sisälsi queer-teoreettista pohdintaa ajallisuudesta. Otsikko oli sitaatti Leonard Cohenin biisistä Future. Käsittääkseni kukaan ei ollut tehnyt blogistani valitusta, vaan se oli jäänyt sensorien haravanpiikkien väliin jossain Blogsomen omassa luvattomien blogien haravoinnissa.

Admin vastasi seuraavasti: "I apologise for the error made. Just a little bit of background - we get literally 100’s of pornographic blogs set up (and 100’s that are in flagrant breach of copyright). It is not an easy task picking out valid ones from bad ones. If this is an error it is the first, following the deletion of 1000’s of pretty awful blogs."

Eli sikäli mikäli oikein ymmärsin, blogi tuhottiin yhden otsikon takia. Merkittävää oli tietenkin myös se, että kyseinen otsikko oli englanninkielinen; tämän nimenomaisen blogikirjoituksen samansisältöinen, mutta suomenkielinen otsikko tuskin jäänee mihinkään pornofiltteriin.

Adminin vastaus jatkuu: "The task is made more difficult as we don’t particularly like looking at the porno blogs in detail to investigate." Tämä kohta vastauksessa oli kaikkein hämmentävin. Siis hetkinen? Porno herättää admineissa niin vahvan vastustusreaktion, että jos vaikuttaa siltä, että blogi sisältää pornoa, sitä ei varmasti vilkaistakaan ennen deletoimista? Voin ymmärtää, että pornoblogeja varmaan perustetaan valtavasti, mutta luulisi, että sisällön nopea tarkistus ei aiheuttaisi admineille liian suuria traumoja. Vai minkä tason kamaa siellä blogsomen pornoblogeissa oikein kulkee?

Luin Blogsomen käyttöehdot läpi, ja todellakin, kyllähän siellä lukee, että "You agree to not use the Service to: (a) upload, post or otherwise transmit any content that is […] vulgar, obscene, pornographic […] (p) use the site to host adult images for sites hosted on blogsome.com or other domains". Lukee myös, että "You agree to use the Services only for lawful purposes, in compliance with all applicable laws. Illegality includes, but is not limited to […] sending a message or having content that is obscene, lewd, lascivious, filthy, or indecent with intent to annoy, abuse, threaten, or harass another person".

Vaikka sinänsä tiedän melko tarkkaan, millaiseen materiaaliin käyttöehdoissa viitataan, sananvalinnat jäivät silti ärsyttämään. Periaatteessa tuollaisella kuvailevien sanojen rimpsulla voidaan plokata mikä tahansa blogi, joka Blogsomea sattuu huvittamaan, mikä tietysti on käyttöehtojen muotoilun tarkoituskin. Mutta silti, millainen blogisisältö on esimerkiksi "filthy"?

Olen leikitellyt ajatuksella perustaa jonkinlainen kuvablogi, johon voisi keräillä satunnaisia taideluomia, ja omat taideluomani tuntien osaa niistä voisi kuvailla Blogsomen paheksumilla adjektiiveilla, tai vähintäänkin luokitella sanaparilla "adult image". Blogsomeen sellaista kuvablogia ei kuitenkaan kannata laittaa. Mutta kannattaako laittaa juuri mihinkään muuallekaan, kas siinä kysymys.

Kiinnostava on nimittäin myös se vastaus, jonka sain toiselta adminilta ennen ylläolevaa anteeksipyyntöä. Tämä toinen admin sanoi suoraan, ettei tiedä, miksi blogini on deletoitu, mutta selitti adminien tylyyttä ja lyhytsanaisuutta seuraavasti: "There might also be legal reasons why the admins can’t come out with a straight answer. The original "complaint" might have come from a private entity or from a state and the issue might still be ongoing. In todays climate of state-run paranoia for "terrorism", child pr0n and filesharing, nothing can be ruled out."

Eli admin käytännössä sanoi, että valtio - tai jokin yritys - voi hyvinkin häiriköidä Blogsomea sen perusteella, mitä jotkut satunnaiset bloginkirjoittajat kirjoittelevat. Tässä tapauksessa en edes tiedä, mikä tuo "valtio" on. Blogsome on irlantilainen palvelu, kyseinen admin oli myös irlantilainen, mutta käyttöehdot ovat täynnä viittauksia Yhdysvaltojen lakeihin.

En tiedä, millainen yksityisyyden suoja Irlannissa on, ja onko Blogsomella velvollisuus luovuttaa käyttäjätietoja esimerkiksi poliisille siinä tapauksessa, jos se rikostutkinnan takia on tarpeen. Se ei oikeastaan ole edes olennaista: olennaisempaa on se, että adminin vastaus heijastaa nykyistä ilmapiiriä, jossa asiallisina itseään pitävät palveluntarjoajat (ja netinkäyttäjät) hyppäävät säikähdyksestä pienimmästäkin viittauksesta kiellettyihin aiheisiin, kuten juurikin terrorismiin, lapsipornoon ja tiedostojen jakamiseen.

Tässä ilmapiirissä sekä erilaiset internetpalvelujen tarjoajat että niiden käyttäjät pyrkivät kilvan vakuuttamaan omaa kunniallisuuttaan. Minäkin pönkitin kunniallisuuttani admineille kirjoittamissani viesteissä mm. viittauksilla yliopistoon. Ei, en ole satunnainen rähmäinen runkku, olen YliopistoTutkija. Mutta miksen saisi olla rähmäinen runkku? Miksi blogini yliopistotutkijan blogina on jotenkin parempi ja olemassaololtaan oikeutetumpi verrattuna blogiin, joka vaikkapa sisältäisi pornoleffojen arvosteluja tai pornotarinoita?

Ehdin myös jo miettiä, että mitä jatkossa kannattaa blogiinsa kirjoittaa, jottei kirjoitelma tartu mihinkään filtteriin. Ennen kuin selvisi, että deletoinnissa oli kyse Blogsomen omasta seulonnasta, jonka uhriksi blogini oli päätynyt, selasin blogini läpi kursorisesti ja mietin, mistä asiasta joku on voinut vetää niin pahasti herneviljelmän nokkaan, että on pitänyt väsätä valitus, ja löysin montakin kohtaa, joista sopivasti konservatiivinen henkilö voisi järkyttyä valituksen verran. Jälkikäteen pännii, sillä noin yleisesti ottaen seison kaiken kirjoittamani takana. En ole blogiin kirjoittanut harkitsemattomasti, joten vaikka mielipiteeni voivat muuttua, en kadu tekstejäni.

Oli miten oli, Blogsome toteaa käyttöehdoissaan kuitenkin: "blogsome.com supports free speech on the Internet and will not suspend or cancel your account simply because it disagrees with your views expressed at your website."

Eri asia sitten, mitä nykypäivänä tarkoittaa ilmaisu "sananvapaus".

Pistin kitkerää postia adminille, joka vastasi, että ei tiedä mitään valituksen sisällöstä, mutta aikoi pistää viestini eteenpäin sille tyypille, joka oli tehnyt päätöksen blogini deletoimisesta. Illalla blogini oli taas olemassa - ilman mitään selitystä deletoinnin syystä.

Ennen sitä ehdin kirjoittaa kiukkuisen vuodatuksen vanhaan blogiini, joka sijaitsee yliopiston serverillä ja vaihtaa blogini osoitteen osoittamaan vanhaan blogiin Blogilistalta. Nyt laitoin Blogilistan osoittamaan taas tähän, Blogsomessa olevaan blogiin.

Tässä vaiheessa on todettava seuraavaa: 1) Blogsomen adminit deletoivat blogini etukäteen varoittamatta ja ottamatta minuun yhteyttä. Luulin tosiaan, että blogin katoamisessa oli kyse teknisestä viasta, ja vasta kysymällä asiasta sain ylläolevan vastauksen.

2) Minulle ei ole kerrottu, mikä oli valituksen sisältö. Olenko rikkonut jonkun tekijänoikeuksia? Maininnut sanat "porno" ja "seksuaalisuus" liian monta kertaa? Mikä blogini sisällössä on sellaista, että se aiheuttaa valituksen - ja miksi valittaja kohdistaa valituksensa Blogsomelle, eikä suoraan minulle, tai edes Oulun yliopiston kulttuuriantropologian oppiaineelle, jonka jatko-opiskelija olen?

Epäilenpä, että kyse on siitä, että valituksen tekijä ei osaa edes lukea suomea. Luulisin, että suomen kieltä taitava henkilö olisi havainnut, että pidän julkista blogia omalla nimelläni, ja voinut lähettää valituksensa suoraan minulle Blogsomen sijasta - ellei kyse ole sitten silkasta kiusanteosta.

Blogsomen hallinnoinnissa päätöksenteko on kaikkea muuta kuin läpinäkyvää. Kirjoitin Blogsomen foorumille pitemmän viestin, jossa tiedustelin millainen on päätöksentekoprosessi, jolla päätetään deletoidaanko joku blogi vai ei. Kysyin myös millainen oli valitus, jonka pohjalta deletointipäätös tehtiin. Tätä kirjoittaessa viestiini ei ole vielä vastattu - tosin viestin lähettämisestä on vain pari tuntia.

Blogsomesta ei ole pyritty minkäänlaiseen keskusteluyhteyteen. Admineilta saamani vastaukset Blogsomen foorumilla ja sähköpostitse ovat olleet lyhyitä ja tylyjä.

Kyllä - kyse on ilmaisesta palvelusta. Laittaessani blogiani Blogsomeen olen allekirjoittanut sellaisen disclaimerin, jossa varataan Blogsomelle kaikki mahdolliset oikeudet kaikkeen mahdolliseen toimintaan, kuten nykyään kaikissa mahdollisissa käyttöehdoissa ylipäätään. Mutta siitä huolimatta, että kyse on ilmaisesta palvelusta, blogin ylläpidon pitäisi mielestäni pyrkiä edes jonkinlaiseen suhteellisuuteen ja ottaa käyttäjät huomioon. Myös käyttäjien kanssa neuvottelun luulisi kuuluvan hyviin tapoihin ja PR-käytäntöihin.

Tällä hetkellä en tiedä, mitä olen tekemässä blogini kanssa. Blogsome ei tunnu kovin turvalliselta blogialustalta. Minulla on Blogsomessa kaksi muutakin blogia eli palstaviljelyseikkailujani kuvaileva Valvatintarha ja isoäitini Amerikanpäiväkirjamerkintöjä sisältävä Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Mietin vakavasti kaikkien kolmen blogin siirtämistä pois Blogsomesta, sen verran hämäräperäistä adminien toiminta on ollut.

Mutta minne? Olen ollut tyytyväinen Blogsomeen sen vuoksi, että se mahdollistaa joustavan blogin ulkoasun säätelyn css:llä. Muutenkin Blogsome tarjoaa käyttäjälle paljon enemmän mahdollisuuksia blogin muokkaamiseen kuin esim. Blogspot tai Vuodatus. Mutta jos Blogsomen ylläpidossa päätökset blogin olemassaolosta tehdään noin satunnaisesti ja bloginpitäjän kanssa neuvottelematta, blogialustan käytön jatkaminen tuntuu uhkapeliltä.

Paljolti päätökseni siitä, mitä blogieni kanssa teen, riippuu siitä, mitä ja miten Blogsomen adminit minulle vastaavat. Sillä aikaa kehotan kaikkia Blogsomea käyttäviä ihmisiä ottamaan backupit omista blogeistaan (mikä tietysti kannattaa tehdä joka tapauksessa aina välillä, blogialustasta riippumatta), ja miettimään, olisiko joku toinen blogialusta Blogsomea turvallisempi vaihtoehto.

Ehdotuksia muista mahdollisista blogialustoista otetaan vastaan.

Hämmentävää on se, että matkakuvat osoittavat, että minulla näyttää olevan katsomisen tapa, joka tuottaa tietynlaisia kuvia. Silmä tarttuu yleensä samanlaisiin aiheisiin, samanlaiset maisemat ja näkymät näyttävät kauniilta ja kuvaamisen arvoisilta. En kuitenkaan ole ollut järin tietoinen katsomiseni tavasta.

Toistuvia teemojani näyttävät olevan kuluneisuus ja tyhjyys.

Aiemmin olin jo havainnut esimerkiksi sen, että kuvaan usein sammaleen ja jäkälän peittämiä pintoja. Siitä on minulle jopa vitsailtu: "Jaa, kävit matkoilla. Kuvasitko taas hautakiviä ja sammalia?" Kyllä kuvasin, taas.

Matkakuvia selatessa tajusin, miksi jäkälä ja sammal ovat niin kiehtovia kuvauskohteita: ne kasvavat hitaasti. Jos jokin pinta on sammaleen tai jäkälän peittämä, se on ollut paikallaan pitkään, ja se on saanut olla rauhassa. Kuvaan myös ruosteita ja hilseileviä maalipintoja — joskin viehtymyksen näihin huomasin vasta käytyäni läpi satoja ottamiani kuvia. Ruoste, sammal, jäkälät ja hilseilevä maali kertovat samaa ajan kulumisen ja liikkumattomuuden tarinaa.

Oheisissa kuvissa maali hilseilee brysseliläisessä takorauta-aidassa, canterburyläisessä lyhtypylväässä, oululaisessa liikennemerkissä, islantilaisessa ovessa ja nörrköpingiläisessä seinässä. Oululaiskuva kuuluu sarjaan, joka on kouriintuntuvin esitys itselleni mieluisista teemoista. Ulkomailla kuvatessa aiheet ovat väkisinkin vaihtelevia, koska kaikki näkymät ovat uusia ja jokainen kohde kiinnostava. Mutta kun pyörii tutuissa ympäristöissä, kuvattavaksi valikoituvat pelkistetyimmin ne teemat, joita silmä pitää kauniina. En Oulussa kuvannut merimaisemia, en auringonlaskua, en vilkasta torielämää, en kiinnostavia ihmistyyppejä. Kuvasin kasveja, jäkälää ja sammalta, hilseilevää maalia, ruostetta ja tiiliseiniä.

Bryssel

Canterbury

Oulu

Reykjavik

Norrköping

Seinä- ja lattiapinnat ovat aihe, johon olen myös viehtynyt. Pidän pintojen kaksiulotteisuudesta ja litteydestä. Jos seinä on muurattu tiilistä tai kivestä, kuvaan tulee miellyttävää toisteisuutta; jos se on värjäytynyt ja rapautunut, kuvasta voi tulla myös outo ja abstrakti — siitä ei välttämättä tiedä, onko se valokuva, maalaus vai kollaasi, ja mitä se esittää, jos esittääkään mitään. Myöskään mittakaava ei selviä heti: kuva voi esittää monen neliön seinää tai postikortin aluetta. Joidenkin kuvien kohdalla voi itsekin joutua miettimään, olenko kuvannut seinää läheltä vai kaukaa. Toisista kuvista taas ei tiedä, onko kyseessä seinä vai lattia.

Ohessa kuvat betoniseinästä Canterburyssä (kuva on luultavasti yksi parhaista kuvistani ylipäänsä), temppelin puuseinästä Kiotossa, oululaisesta betonisesta siltapylväästä, Pisan katedraalin marmoriseinästä tai -lattiasta sekä natsien rikkomista hautakivistä rakennetusta muurista Varsovan juutalaisella hautausmaalla. Sivumennen sanottuna aioin ensin esitellä kaksi eri seinäsarjaa, nimittäin "toisteiset" ja "abstraktit", mutta jouduin jumiin abstraktin määrittelyn kanssa. Voiko esimerkiksi repeytyneillä mainoksilla peitettyä seinäpintaa luonnehtia "abstraktiksi"? Sitten päätin, että viisi kuvaa erilaisista seinäpinnoista riittää kyllä esimerkiksi.

Canterbury

Kioto

Oulu

Pisa

Varsova

Yksi lähes samanlaisena paikasta paikkaan toistuvista aiheistani on horisonttiin jatkuva tie, jota ympäröi kasvillisuus. Tie näyttää tunnelilta. Useimmiten rajaus on maapainotteinen: usein taivasta näkyy vain pieni läiskä. Kuva toistuu samanlaisena paikasta paikkaan. Valitsin näytettäväksi viisi kuvaa. Ensimmäinen on puistotie Roehamptonin yliopiston mailta Lontoosta, toinen on pyörätie Canterburystä, kolmas on tie Firenzestä, neljäs Malahidesta, Irlannista ja viides Varsovasta, juutalaiselta hautausmaalta.

Roehampton

Canterbury

Firenze

Malahide

Varsova

Olen viehtynyt samaan tunnelimaiseen rajaukseen ja perspektiiviin myös rakennettua ympäristöä kuvatessani. Kuvissani katse hakeutuu kaukaisuuteen metroasemilla, katedraaleissa, kauppakeskuksissa, kirjastoissa, kaduilla. Oheiset kuvat ovat Roehamptonin yliopiston asuntolasta, pachinko-pelihallista Tokiosta, Fushimi Inari -pyhäköstä Kiotosta, Norrköpingin teollisuusalueella olevasta aukileikatusta vesiputkesta ja Kioton rautatieasemalta. Japanissa otetut kuvat painottuvat tässä siksi, että ne olivat mielestäni mielenkiintoisempia ja paremmin onnistuneita kuin esim. jotkut Dublinin kauppakeskuksessa, Lundin keskiaikaisilla kaduilla ja Canterburyn katedraalissa otetut kuvat, joissa oli sama rajaus.

Asuntola

Pachinko-halli

Inari Jinja

Vanha vesiputki

Rautatieasema

Matkakuvissani on harvoin ihmisiä. Joskus yritän tietoisesti kuvata ihmisiä, mutta se tuntuu jotenkin röyhkeältä. Lupaa kysymättä kuvaaminen on minusta epäkohteliasta, ja luvan kysyminen pilaisi otettavan kuvan. Liian usein esimerkiksi matkaoppaiden kuvissa eksoottiset ulkomaiden ihmiset katsovat kameraan ärtynyt ilme silmissään. En halua omiin kuviini niitä ilmeitä.

Ihmiskuvani ovat yleensä epäonnistuneita: olen kautta linjan tyytymätön kuviini, joissa on ihmisiä. Kaupunkinäkymiäkin kuvatessa mieluiten rajaan kuvat niin, että niissä on mahdollisimman vähän ihmisiä. Parhaiten onnistuneita ihmiskuvia ovat sellaiset, joissa ihmiset tekevät jotakin keskittyneesti, eivätkä ehdi huomata, että heitä kuvataan.

Tokion Harajukussa kuvasin cosplayaajia ja gosurori-tyttöjä. Se, että ylipäätään kehtasin kuvata heitä johtui siitä, että he olivat paikalla nimenomaan poseeratakseen. Osa kuvista onnistui tosi hyvin, mutta onnistuneet kuvat eivät olleet poseerauksia, vaan velttoja asentoja ja tyhjiä ilmeitä, kännykkään puhumisia ja sormin syömisiä. Ärtyneitä ilmeitä ei ollut, sillä kameroiden läsnäolo oli itsestäänselvää. Sen sijaan metroasemalla kuvaamani kimonopukuinen mummo katsoo minua pahasti ottamastani kuvasta.

Näissä ihmiskuvissa on kaikissa sama tunnelma, keskittynyt, mutta hieman laiska. Vain yksi kuvien ihmisistä katsoo takaisin, enemmän yllätettynä kuin ärtyneenä. Muut ovat joko keskittyneitä tekemään jotain, tai sitten muuten omissa maailmoissan.

Ensimmäisessä kuvassa on Pisan tornin vartija, joka luotsaa turistiryhmät Pisan tornin huipulle monta kertaa päivässä, selvästikin kyllästyneenä turisteihin ja välinpitämättömänä tornin huipulta avautuvista maisemista. Toisessa on gosurori-tyttö Harajukusta: kuvasin samasta tytöstä poseerauskuvan, jossa hän hymyilee aurinkoisesti. Tämä kuva kännykkäänsä puhuvasta ja laukkunsa ääreen kyykistyneestä tytöstä on kiinnostavampi. Kolmannessa kuvassa on Yo!-sushiketjun sushikokki täyttämässä tarjoiluhihnalla kiertäviä lautasia lontoolaisravintolassa. Neljäs kuva esittää Asakusan Sensoji-temppelin kauppakujalla työskentelevää leipuria, joka teki paputahnamunkkeja koneella. Viides taas brysseliläistä kalakauppiasta, joka asettelee ostereita myyntipöydälleen kasattuun jäämurskaan.

Pisa

Harajuku

Lontoo

Tokio

Bryssel

Muitakin toistuvia teemoja ja rajauksia on. Kaksiulotteisia, pintamaisia kuvia olen ottanut niin kalatorilla myytävistä pienistä kaloista kuin maahan nietostuneista kirsikankukan terälehdistä; lukuisat pudonneet ja käpristyneet lehdet ovat päässeet muotokuvattaviksi; ovien saranat ja taoskoristeet ruostuvat eri tavoin eri puolilla maailmaa. Se, että sain esiteltävät, toistuvat teemat rajattua viiteen, oli pitkällisen pohdinnan tulos.

***

Voisin itseasiassa kehittää tästä blogihaasteen.

Haastan siis muutkin miettimään valokuviensa toistuvia teemoja ja esittelemään mietintänsä tulokset blogissaan. Itselläni oli siis viisi toistuvaa teemaa ja viisi kuvaa kustakin teemasta, mutta vähempikin tietysti riittää.

Haluan haastaa Sanat, Hilman päivät, Kuvia puistoista ja puutarhoista - Life in Gardens and Parks of Oulu, Jani Souranderin ja viimeisenä Camera Loves Youn, siitäkin huolimatta, että kyseisen blogin formaatti ei oikein sovi haasteeseen. Haasteeseen saavat toki tarttua muutkin, joita se kiinnostaa. Ja saa haastaa muitakin.