Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella "polttopullot mukaan" -heitolla - joka tosin muutettiin muotoon "polttopillut mukaan", mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: "Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille."

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen "queer"-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. "Kuolema heterokulttuurille" ja "Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat" olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet "Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet."

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää - jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että "miesten välinen seksi", on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. "Miesten välinen seksi" samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi - vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.

Hämmennys on toki muhinut pitkään, mutta selkeän muodon se sai Kutu-seminaarissa huhtikuun alussa, jossa puhujana oli "rakkausprofessori" Kaarina Määttä. Määtän luennon otsikkona oli "Rakkauden sulous, ahdistus ja lumous". Rakkaus pyöri mielessäni Kutu-seminaarin jälkeen, mutta pyöriminen ei saanut kunnollista muotoa, ellei keskusteluja kavereiden kanssa lasketa. Kiitos juhannushesarin, jo väsähtänyt rakkaus alkoi jälleen pörrätä kuin yksinäinen hyttynen korvan juuressa.

Juhannushesarin pääkirjoitussivulla oli nimittäin Vieraskynä-artikkeli otsikolla "Lemmenkaipuu kuuluu kesälomaan". Kirjoittajana Jari Ehrnrooth, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Syy sille, että juuri Ehrnrooth kirjoittaa rakkaudesta, lienee se, että hän on vastikään julkaissut rakkautta käsittelevän kristillisen kirjan nimeltä Lähemmäksi kuin lähelle. Ehrnroothin Vieraskynä-tekstikin oli selvästi kristillisävytteinen: "Kesähäissä moni kohtalon nuolen yhdistämä lemmenpari saa siunauksensa. Eikö siinä silloin Amor istukin Kristuksen olkapäillä?"

Ehrnroothin teksti sai minut jälleen ajattelemaan rakkautta sen vuoksi, että tietyt sanavalinnat ja ilmaisut olivat lähes identtisiä Kaarina Määtän luennolla käyttämien kanssa. "Rakkauden kohdalla rationaalinenkin ihminen nostaa kätensä. Se tulee jos on tullakseen, syttyy varoittamatta ja roihuaa miten roihuaa. Käsityksemme rakkaudesta ei ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään." […] "Yksi katse kaiken muuttaa voi."

Luennolla Määtän päällekäyvä rakkausdiskurssi sai ihmiset ympärilläni kiemurtelemaan kiusaantuneina, ja ainakin kaksi naistutkimustoveria lähti kesken luennon pois. Itse kuuntelin Määttää lumoutuneena.

En tehnyt Määtän luennosta kunnollisia muistiinpanoja, pääosin siksi, että Määttä ei sanonut rakkaudesta kertakaikkiaan mitään uutta. Odotin koko luennon ajan, että Määttä pääsisi asiaan toistettuaan kaikki rakkauteen liittyvät klisheet, kunnes tajusin, että mitään muuta asiaa hänellä ei olekaan kuin päättymätön litania klisheitä.

Muistikirjaan piirtyi yksittäisiä sanoja, lauseita ja niiden yhdistämiä nuolia. "Ei ole tulevaisuutta ilman häntä" -> poissulkeminen <- kaksittaisuus -> Se Oikea. Kokemuksen määrittely diskurssin kautta -> opeteltu TUNNE ja KERTOMUS. Rakkaussuhteen määrittyminen ihmissuhteen ideaalityypiksi. Rakkaus hermeettisenä ja suljettuna ja kaiken selittävänä. SEKSUAALISUUS TÄYSIN POISSA.

Ota niistä nyt sitten jälkeen päin selvää.

Muistikirjan sivulla oleva nuolimylläkkäni voisi olla rakkausdiskurssin analyysin alkujyvänen. Erityisesti seksuaalisuuden asemaa rakkausdiskurssissa olisi tarpeellista pohtia. En kuitenkaan ole saanut sitä jyvästä kunnolla hampaisiini. Tuntuu, että analyysin tuloksena olisi vain kimppu samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin rakkausdiskurssi itse.

Tajusin, että rakkausdiskurssin analysoimisen vaikeus liittyy siihen, että se pelaa tunteilla, jotka kaikesta huolimatta ovat tuttuja. Ei ihme, että ihmiset Määtän luennoilla kiemurtelivat: rakkausdiskurssi änkeää iholle kuin puliukko bussissa. Kyllähän sitä tarpeeksi kauan yliopistossa luennoilla istuttuaan oppii kuuntelemaan kaikenlaista kritiikitöntä soopaa, mutta Määtän luentoa ei voinut välinpitämättömästi ohittaa.

Rakkausdiskurssi on niin kiusallinen sen vuoksi, että se monopolisoi tietyt tunteet ja myös tunteista puhumisen tavat. Puhuessaan "rakkaudesta" Määttä ja Ehrnrooth ovat vakuuttuneita siitä, että he puhuvat kaikkien ihmisten puolesta. "[R]akkaudenusko kuuluu perusihmisyyteen, ja sen kutsuhuuto kiirii mielenmaiseman kesäyössä", Ehrnrooth yleistää.

Tällaista universalisointia kuunnellessaan/lukiessaan ei voi olla ajattelematta (ja sanomatta ääneen), että "ei helvetti oo totta", mutta lause ei silti ole samalla tavalla merkityksettömänä sivuutettavissa kuin vaikkapa "uskonnollisuus kuuluu perusihmisyyteen".

Ihminen on seksuaalinen ja sosiaalinen olento, ja lienee turvallista sanoa, että kiintyminen toisiin ihmisiin on ihmislajille ominaista. Niinpä ne tunteet, joista rakkausdiskurssi vatkaa vaaleanpunaista käsitemössöä, voivat hyvinkin olla perusinhimillisiä.

Rakkausdiskurssi kuitenkin pakottaa varsin epämääräisen kimpun seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita samaan sydämenmuotoiseen konvehtirasiaan. Vallitseva rakkausdiskurssi tekee väkivaltaa omille tunteille ja kokemisen tavoille, hiljentää ja toissijaistaa ne.

Kaikki puhe, joka käsittelee seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita uhkaa liukua osaksi rakkausdiskurssia. Mutta jos ei halua antautua rakkausdiskurssin valtaan, jää mykäksi. Tunne-elämän ilmaisu typistyy joka tapauksessa: voi käyttää rakkausdiskurssia, tai jättää kokonaan puhumatta koko aiheesta.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla iloinen, jos suurin vasemmistopuolue valitsee puheenjohtajakseen nuoren naisen. Mutta enpä ole. Jutta Urpilainen vaikuttaa epäilyttävältä.

Urpilainen on toisen kauden kansanedustaja, mutta ennen puheenjohtajakisaa en ollut kuullut koko naisesta yhtään mitään. Ja puheenjohtajakisan alettua Urpilaisen mielipiteet ovat olleet joko mitäänsanomattomia tai tuskastuttavia. Mitään uutta ja hienoa hän ei ole sanonut.

Ensimmäinen muistikuvani Urpilaisesta on jostain tv-ohjelmasta, jossa ruodittiin Heinäluoman eroa. Paikalla olivat Jutta Urpilainen, Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina. Juontaja kyseli näiltä nuorilta (30+-ikäisiltä) naisilta, että oiskos jo aika nuoren naisen päästä SDP:n puheenjohtajaksi. Kaikkien mielestä olisi jo aika. Kaikki hymyilivät nätisti, käyttäytyivät asiallisesti ja olivat pukeutuneita siisteihin, mutta hillittyihin asuihin. Kukaan ei sanonut mitään rämäkkää, ei mitään mitä ei olisi jo ennalta voinut arvata. En muista tarkoin keskustelun kulkua, mutta siitä jäi tuskainen olo: mihin on maailma menossa kun joku yli kuusikymppinen äijä on oikeasti radikaalimpi mielipiteiltään kuin kolmikymppiset naiset?

Puheenjohtajakisan alettua Urpilainen totesi että ennenaikaisten vaalien tullen Lipponen voisi olla varteenotettava pääministeriehdokas. Ajattelin, että voi ei, ei Lipponen, hyvänen aika sentään. Demaripoliitikko, jonka valtakaudella uusliberalismi uitettiin sisään suomalaiseen talousjärjestelmään. Lipponen, sen vanhan ja arvoiltaan kulahtaneen SDP:n keulakuva. Ei puoluetta uudisteta kääntymällä jonkun jäärän puoleen!

Niiden muutaman päivän aikana, jotka Urpilainen on ehtinyt olla SDP:n puheenjohtajana, hän on koko ajan kuulostanut epäilyttävämmältä ja epäilyttävämmältä. Ensimmäisessä puheessaan hän luonnehti SDP:tä ainoaksi keskustapuolueeksi, kun Keskusta on siirtynyt kohti oikeaa laitaa. Luonnehdinnalla kai yritettiin kosiskella niitä maltillisia ihmisiä, jotka eivät halua leimautua liian vasemmistolaisiksi, mutta jotka silti vierastavat kokoomuslaista porvaripolitiikkaa.

Harmi vain, että demarien keskustassa oleminen tarkoittaa sitä, että demaritkin ovat siirtyneet kohti oikeaa laitaa. Se, että SDP on enemmän vasemmalla kuin Keskusta, ei ole mikään saavutus. Kaikkien puolueiden nytkähtäminen oikealle pitäisi olla hälytysmerkki, johon erityisesti vasemmistopuolueiden pitäisi reagoida, eikä ylpeillä keskustalaisuudellaan.

Lisää epäilyttävyyttä tulee esiin, kun lukee Urpilaisesta tehtyjä henkilöhaastatteluja. Sunnuntaihesarin haastattelussa toimittaja kysyy, onko Urpilainen feministi ja tämä vastaa epäröiden olevansa "jonkin sortin feministi". Tämä tarkoittaa Urpilaiselle sitä, että feminismi "ei ehkä näy jokapäiväisessä elämässä, mutta olen mukana naisten järjestöissä ja eduskunnan naisverkostossa". Ettei vaan kukaan epäilisi Urpilaista miksikään miestenvihaajalesbofemakoksi, niin hän lisää vielä: "Mutta mulla on myös miespuolisissa kollegoissa hyviä ystäviä".

Minusta on hälyyttävää, että poliittisesti merkittävässä asemassa oleva nainen arastelee feminismiä ja sanoo, ettei feminismi näy jokapäiväisessä elämässä. Miltä pohjalta Urpilainen sitten niitä poliittisia päätöksiään tekee? Eikö tasa-arvon, tuon SDP:n perusarvon, eteenpäin vieminen yhteiskunnassa ole juuri sitä, kuinka feminismin tulisi Urpilaisen jokapäiväisessä elämässä näkyä? Ja vaikka Urpilaisen oma feminismi ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään, olisi vähintään asiallista huomata, että ilman naisliikettä Urpilainen ei olisi siinä asemassa kuin on.

Tähän mennessä Urpilainen on ehtinyt pitää muutaman puheen, joiden teemoista päällimmäisenä on lapsiperheiden aseman parantaminen. Päivähoidon maksuttomuus ja lapsilisien sitominen kustannusindeksiin ovat tietysti kannatettavia tavoitteita. Lapsilisien maksamista 18 ikävuoteen asti sen sijaan voin jo avoimesti vastustaa: parempi olisi laskea lapsilisien maksuikää vuodella ja maksaa opintotukea vähävaraisille 16-18-vuotiaille, vaikka nämä asuisivat yhä vanhempiensa luona. Muistan itse, kuinka tyytyväinen olin, kun lapsilisän maksaminen isän taskuun päättyi, ja saatoin alkaa hakea opintotukea, jolla sentään pystyi maksamaan oppikirjat, välillä käymään elokuvissa ja ostamaan suklaata.

Pääomaverotusta Urpilainen kiristäisi ja palkkaverotusta keventäisi, ja eläkkeistäkin se taisi sanoa jotain hyvää ja kaunista. Mitään uutta sanottavaa Urpilaisella ei SDP:n tavoitteista ole kuitenkaan vielä ollut.

Kaikkein epäilyttävintä koko Urpilaisessa kuitenkin on se, että hänen valintansa nähdään SDP:n nuorennusleikkauksena - ikäänkuin ikä ja sukupuoli riittäisivät siihen, että nyt yhtäkkiä koko puolue kokee muodonmuutoksen ja alkaa kiinnostaa niitä kuvitteellisia nuoria, joista vanha SDP on erkaantunut. Valitettavasti ikä tai sukupuoli ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ei ikä ja sukupuoli tee Erkki Tuomiojastakaan vanhakantaista ja paikalleen jämähtänyttä.

Urpilaisen hahmossa kiteytyy muutakin. Hän näyttäisi todistavan, että nuori nainen pääsee politiikan huipulle vain olemalla mahdollisimman kiltti, sisäsiisti ja konservatiivisella tavalla tyylikäs; noudattamalla totuttua linjaa; kääntymällä hädän tullen vanhojen miesten puoleen; välttämällä ärsyttämästä ketään. Nuori nainen nostetaan esiin siksi, että hän on nuori ja nainen. Ei ole sattumaa, että Tarja Filatovista, 45 vee, kohkattiin puheenjohtajakisan aikana paljon vähemmän kuin Urpilaisesta ja Miapetra Kumpula-Natrista. Filatov on epäilemättä kokeneempi kuin kumpikaan edellämainituista, mutta liian vanha ollakseen merkki nuorennusleikkauksesta. Kokemattomuus ei minusta ole sinänsä mikään virhe, se korjaantuu ajan kanssa, mutta jotain, no, epäilyttävää on siinä, että Filatov voitiin niin itsestäänselvästi ohittaa meriiteistä huolimatta.

On toki ymmärrettävää, että puolue, jonka jäsenistön keski-ikä on 60 vuotta, haluaa kovasti kosiskella joukkoihinsa nuorempaa väkeä. Tuntuu kuitenkin, että Urpilaisella puoluetta ei niinkään yritetä myydä nuorisolle, vaan keski-ikäisille, joihin vetoaa ajatus siitä, että demareita vetää nuori nainen. Keski-ikäisille tarjotun nuoren naisen on hyväkin näyttää keski-ikäiseltä jakkupukudaamilta ja edustaa keskilinjan arvoja, ilman mitään radikaaleja lausuntoja, pilvenpolttoskandaaleja tai liian lyhyitä hameita.

Ja keski-ikäisillehän demareita on syytäkin myydä. Kannattaa muistaa, että Suomen ikäpyramidi on tällä hetkellä sipulin muotoinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1947 syntyneitä on hengissä enemmän kuin vuonna 1977 syntyneitä. He ovat taloudellisesti paremmassa asemassa kuin -77 syntyneet (-87 syntyneistä puhumattakaan), heillä on vaikutusvaltaa ja he aikovat elää pitkään.

Väestötilastollisesti onkin viisainta markkinoida asioita nimenomaan sille varakkaalle ja runsaslukuiselle joukolle ihmisiä, joka tunnetaan myös suurina ikäluokkina. Jonkin verran markkinointia kannattaa keskittää myös keski-ikäisiin, 45-55-vuotiaisiin. Nuoria kannattaa toki kosiskella puoluepoliittiseen toimintaan, mutta heidän asenteensa tulee noudattaa sellaisia linjoja, joka miellyttää keskivertoa äänestäjää - joka ei ole nuori. 1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava nuorisoradikalismi oli mahdollista juuri sen vuoksi, että sitä nuorisoa oli määrällisesti paljon: tänä päivänä nuorisoradikalismi jää räpistelyksi, ja valtaa saavat ne nuoret, jotka toimivat kaikessa kohtuudella, asiallisesti ja keskiverrosti, äärimmäisyyksiä karttaen, vallassa jo oleviin samastuen.

Jutta Urpilainen on ollut SDP:n puheenjohtaja vasta pari päivää, ja myönnettäköön, että epäilykseni perustuu paljossa ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että olisin halunnut nähdä demarien johdossa Erkki Tuomiojan. Niinpä en epäilyksestäni huolimatta tyrmää Urpilaisen valintaa totaalisesti. Syksyllä nähdään, huvittaako äänestää demareita. Olen äänestänyt demaria aiemmin vain kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa. Saapa nähdä, tapahtuuko SDP:ssä mitään, mikä muuttaisi äänestyskäyttäytymistäni.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage à trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: "If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living."

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen - Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): "Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä."

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö "vääristymä, tilapäinen joukko", vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer - tai Bloomsbury - korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.

Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.

Tenttikysymykseni ovat olleet usein "Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta" -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.

Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.

Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä - sekä niitä "pohdi sitä tai tätä" -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin "miksi jotain tapahtuu" ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut "keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen" -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.

Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää "esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä", olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.

Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.

Esimerkiksi kysymykseen "Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?" vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!

Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.

Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.

Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?

Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.

Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.

Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.

Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.

Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne "pohdi"-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.

Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että "Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?"

(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)

Olen vakaasti ja kokemuksesta sitä mieltä, että työnteko ei kannata, ja siitä saa vaan pahaa mieltä. Suosittelen lämpimästi kaikille työttömille työstä pidättäytymistä, ellei luvassa ole kivaa kokopäivätyötä josta saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Ikävästä kokopäivätyöstä saa loppujen lopuksi mielenterveysongelmia, joten turha etsiä itselleen lohdutusta sillä, että ikävää työtä voisi muka kestää paremmalla palkalla. Ei onnistu.

Mutta asiaan.

Niille onnekkaille, jotka eivät tiedä miten työttömyyskassa toimii, on syytä selittää seuraavassa byrokratian ihastuttavia kiemuroita. Työttömyyskassalta haetaan työttömyyskorvausta jälkikäteen, yleensä kuukausittain, jos työtön ei ole onnistunut sotkemaan asioitaan hankkimalla itselleen osapäivätöitä. Jos työtön-parka on hankkinut itselleen pieniäkin töitä, kassalta haetaan tavallisen työttömyyspäivärahan sijaan soviteltua päivärahaa, joka lasketaan suunnilleen niin, että täydestä päivärahasta vähennetään puolet palkasta jaettuna kuukauden arkipäiville. Jos kuulostaa vaikealta, niin asiaa voi havainnollistaa siten, että kun pidin viime keväänä yhden luennon, sain siitä noin 270 euroa, ja päivärahayhtälömyllytyksen sekä verotuksen jälkeen luentopalkkiosta jäi käteen 86 euroa.

Mutta hauskinta koko jutussa on se, että soviteltua päivärahaa ei voi laskea, ennen kuin palkkasumma on tiedossa. Tässä erittäin konkreettisesti arkeen vaikuttavassa ja verenpainetta nostavassa esimerkkitapauksessani olen aloittanut sivutoimisen tuntiopettajan työt maaliskuun viimeisinä päivinä. Siten en voi hakea maaliskuun korvausta, ennen kuin olen saanut koko urakan palkkion - tai pikemminkin palkkakuitin, joka on liitettävä korvaushakemukseen. Lähetin palkkalaskun huhtikuun viimeisinä päivinä sen jälkeen kun toivoakseni kaikki opiskelijat olivat palauttaneet kotitenttinsä, joista jokaisen tarkastamisesta haluan niistää palkkion. Koska tilini oli tyhjä, laskuani ei ilmeisesti ehditty käsitellä ennen puolen kuun maksupäivää.

Vielä hauskemmaksi asia muuttuu, jos ne perhanat eivät tajua lähettää palkkakuittia toukokuun puolella. Korvaus on nimittäin haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa: maaliskuun korvaushakemuksen olisi oltava perillä toukokuun aikana. Tässä nyt sitten on kymmenen päivää aikaa jännätä, että tuleeko palkkakuitti ajoissa vai ei.

Joka tapauksessa kaiken tämän byrokratiasotkuilun tulos on se, että minulla ei ole ollut maaliskuun alun jälkeen minkäänlaisia tuloja - lukuunottamatta Rakkaustarinat-antologiasta saamaani tekijänpalkkiota, joka itse asiassa taisi pelastaa huhtikuuni. Toukokuuni taitaa pelastaa vain Visa.

Tässä vaiheessa ei lohduta yhtään tietää, että kyllähän sitten kesäkuun puolella tilille mötkähtää sekä palkka että kahden kuukauden työttömyyskorvaus, ja yhtäkkiä voikin tuntea itsensä rikkaaksi - hetken verran, ennen kuin Visa-lasku on maksettava.

Se, mikä edesauttaa tätä jurnutusta on se tosiasia, että minulla on tarkastamatta vielä 60 luentopäiväkirjaa (vähän vajaa viiskymmentä on jo tarkastettu plus 40 tenttivastausta, sentään), kymmenkunta kotitenttiä, sekä kesäkuussa koittavan uusintatentin tenttivastaukset, joita on ainakin viisitoista, ehkä enemmän, jos käy niin, että joudun antamaan joillekin opiskelijoille reput. Niitä hemmetin luentopäiväkirjoja minun pitäisi tälläkin hetkellä olla lukemassa sen sijaan, että harrastan blogimuotoista sijaistoimintaa.

Olen tänä keväänä opettanut yhden kulttuuriantropologian kurssin Vaasassa, toisen Oulussa ja sen lisäksi yhden pienen artikkeliseminaarin seksuaalisuuden tutkimuksesta - jälkimmäinen on vielä kesken. Vaasan opetus alkoi tammikuun lopussa, ja opetuksen valmistelu vei käytännössä koko tammi- ja helmikuun. Oulun antropologiakurssi meni onneksi suurilta osin samoilla luentomatskuilla, vaikka niitä pitikin vähän fiksata. Seksuaalisuudentutkimusseminaari vei jonkin verran valmisteluaikaa, ja sitten alkoikin tulvia tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja viemäritunneleista. Töitä on saanut tehdä aika helvetisti, mutta rahallista korvausta ei ole juuri näkynyt.

Lopputulema on se, että tämä kevät on ollut taloudellisesti paljon epävakaampi kuin viime kevät, jolloin en ollut töissä. Kevät on ollut ylipäätään stressaava (muutollakin on osuutta asiaan), mutta töiden aiheuttaman aaltomaisen stressin sietäisi paremmin, jos ei samalla tarttisi stressata sitä, kuinka paljon Visa-lasku kasvaa, ja onko rahaa maksaa laskuja.

En ole viitsinyt laskea, että paljonko minulle koko kevään duunista loppujen lopuksi jää rahaa käteen. Tiedän, että summa on pieni. Näppituntumalla vaikuttaa siltä, että yhteenlaskettuna jään pari- kolmesataa euroa kuussa voitolle, verojen jälkeen. Työtunteihin suhteutettuna palkkasumma on murto-osa minimipalkasta (joka on 5,55 euroa tunti). Kunhan nyt palkat saadaan saamari maksettua - en tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, saanko palkanlisää lisensiaatintutkinnosta vai en.

On sinänsä hyvä, että kertasin väkipakolla, mistä kulttuuriantropologiassa onkaan kysymys, se on arvokasta. Mutta se ei ole, että koko hemmetin kevät on mennyt joutavanpäiväisessä työnteossa ja stressaamisessa, kun elämän kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeintä muokata romaanikäsistä tai lukea queer-teoriaa.

Tässä vitutuksen vaiheessa on tietenkin paha mennä vannomaan yhtään mitään, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että haluaisin jatkossa työttömänä ottaa osapäivätöitä vastaan - ainakaan sellaisia, jotka ajoittuvat usealle kuukaudelle, ja jotka nyrjäyttävät taloudellisen tilanteen täysin sijoiltaan. Enkä suosittele osapäivätöitä muillekaan - elleivät työt ole sellaisia, että niistä saatavat tulot ovat ennustettavissa.

Kassissa oli isoäidin Amerikanpäiväkirjat.

Avasin yhden päiväkirjoista, se alkoi päivämäärällä 22.11.1963: "En olisi uskonut, että tämä uusi kirja tulee alkamaan näin tavattoman dramaattisisen ja historiallisen päivän kuvauksella. Aamupäivä kului tavallisissa touhuissa. Lapset tulivat aamiaiselle ja iloinen meteli täytti taas koko talon. Heidän lähdettyään siivosin keittiön ja sitten istahdin hetkeksi radion ääreen, kuuntelin 1/2 2:n uutiset ja ajattelin juuri lähteä hakemaan postia. Silloin radiossa keskeytettiin tavanmukainen lähetys ja kuuluttaja sanoi hätäisesti, että presidentti Kennedyä on ammuttu hänen ajaessaan Dallas’issa Texasissa. Hän oli vaipunut eteenpäin istuimellaan ja rva Kennedy oli yrittänyt tukea häntä ja sanoi: Oh no, no, no. - Kuuluttaja sanoi, että lisätietoja ilmoitetaan heti kun niitä saapuu. - Niin suuri oli hämmennys tällaisen tapauksen sattuessa, että radiossa ei huomattu siirtää pois tavallista ohjelmanauhaa, vaan sama iloinen musiikki soi äkkiä taas hämmennyttävänä riitasointuna vasta ilmoitetulle uutiselle."

Heti tuntui siltä, että käsissäni on aarre.

Olin tiennyt, että äiti asui lapsena Yhdysvalloissa vuoden tai pari isoisän työn takia - isoisä oli biokemisti ja perinnöllisyydentutkija, joka teki pitkän uran eri yliopistoissa. Äiti ei kuitenkaan ole koskaan kertonut tarkemmin Amerikanmatkasta. Joitakin konkreettisia jäänteitä ajasta kuitenkin on: niihin aikoihin kun olin barbileikki-iässä, äiti antoi minulle Midgensä. Midge on Mattelin nukke, joka luotiin Barbien kaveriksi vuonna 1963 vastauksena kritiikille, jonka mukaan Barbie on seksisymboli ja siten sopimaton lelu lapsille. Midgellä on pystynenä ja pisamia. Äiti antoi myös jacks-heittopelinsä, jossa heitetään palloa ilmaan ja poimitaan maasta pieniä hassunmuotoisia esineitä. Pelasin peliä yksinäni, sillä suomalaisilla koulunpihoilla peli oli täysin tuntematon. Myöhemmin olen nähnyt peliä pelattavan amerikkalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nostalgisesti vanhan hyvän ajan lapsuudesta. Äiti myös opetti, miten Juicy Fruit -purkkapapereista tehdään siksak-nauhaa. Hänellä oli jäljellä pätkä nauhaa, jonka hän oli itse tehnyt lapsena.

Mutta mitä muuta tapahtui? Matkustivatko he Yhdysvalloissa? Millaista oli arki? Miten yhteiskunnalliset muutokset näkyivät? Ehkä äiti ei edes muista paljoa, hänhän oli vasta kymmenen Amerikanmatkan alkaessa.

1960-luku oli murrosaikaa. Kennedy kuoli vuonna 1963, ja samana vuonna ilmestyi myös yksi toisen aallon feminismin vaikutusvaltaisimmista teoksista, Betty Friedanin Feminine Mystique, suomeksi Naisellisuuden harhat. Isoäiti eli Amerikassa kotirouvan elämää, sitä samaa, jota Friedan kuvasi ahdistavana ja kauhistuttavana. 60-luvulle sijoittuvat myös seksuaalivallankumous ja hippiliikkeen alkaminen. Isoisän ja isoäidin kirjahyllyistä löytyivät niin Kinseyn raportit kuin Masters & Johnsonin Human Sexual Response. He olivat kai seksuaalisuuden suhteen jossain määrin liberaaleja, mutta sukupolven verran vanhempia kuin 60-luvun opiskelijaradikaalit.

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäiti kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti Sallin kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin, paitsi minun, joka menin leirilleni. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa on kuitenkin edelleen arvoitus. En tiedä oliko välirikko molemminpuolinen ja vapaaehtoinen, ja yrittivätkö isoäiti ja isoisä pitää yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Kun muutin Ouluun, asuin fuksivuoteni ensimmäiset kolme kuukautta hänen kakkosasunnossaan Oulussa. Isoisä kävi Oulussa ehkä vain kerran vuodessa, ja asunto oli tyhjillään. Asunto antoi mahdollisuuden kurkistaa isoisän ja isoäidin elämään. Asunto ja esineet kuitenkin jäivät pääosin mykiksi. Kukaan ei ollut kertomassa niiden tarinoita.

Isoäidin päiväkirjat antavat hänelle vihdoin äänen. Olen miettinyt pitäisikö perustaa blogi, johon kirjoittaisi päiväkirjat puhtaaksi.

En ole aiemminkaan päivittänyt blogia kovin tiheään, mutta viime syksyn ja tämän kevään aikana päivitystahti on kyllä hidastunut merkittävästi. Tein pientä tilastoa, ja huomasin, että tämän vuoden puolella olen kirjoittanut blogiin yhdeksän kertaa. Viime vuonna yhdeksän merkintää ehti kertyä helmikuun alkuun mennessä, vuonna 2006 sen verran merkintöjä tuli tammikuun aikana. Ja blogin ensimmäisenä vuonna, 2005, hurjistelin merkintöjä melkein päivittäin.

Blogin päivittämättömyydelle on useita syitä. Päällimmäisin on tietysti ilmeisin, eli kiire: olen opettanut tänä keväänä kahta kurssia, etsinyt kämppää, löytänyt sen, muuttanut, ja vielä on opetettavana yksi kurssi, jonka pitäisi alkaa ensi viikolla. Ja uusi kämppä on tietysti sekaisin. Lisäksi olen ympännyt itseni harrastajateatteriryhmään, jonka harjoitusten eteen olen tehnyt luvattoman vähän töitä - mutta ensi-illan lähestyessä en voi enää lusmuilla senkään suhteen.

Toinen merkittävä syy on kuitenkin ollut se, että blogiin on ollut vaikea kirjoittaa asioista, jotka ovat kaikkein välittömimmin pyörineet päässä. On tuntunut siltä, että niistä kirjoittaminen lipsauttaisi blogin sosiaalipornon puolelle - mitä en itse halua, niin paljon kuin ainakin yksi lukija sellaista toivoisikin. Blogista on tullut areena, jossa kirjoitan asioista, jotka ovat tarpeeksi kaukana itsestäni - tai sitten sopivasti abstrahoitavissa ja yleistettävissä.

Itsestä kirjoittaminen on tuntunut liian paljastavalta, raa’alta. Jopa sellaisista arkipäiväisyydestä kuin vaatekaapista kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ekshibitionistiselta. Uuden kämppäni vaatekomerot haisevat tupakalta, ja olen etsinyt itselleni vaatekaappia, ettei vaatteita tarvitsisi säilyttää työhuoneen lattialla, missä ne tällä hetkellä sijaitsevat. Mutta jotta voisi kirjoittaa vaatekaapista, pitäisi ensin kirjoittaa kämpästä ja siitä miksi kämppää tarvitsee ja niin edelleen. Joten on helpompaa olla kaappinsa suhteen kaapissa.

Koska blogini ytimenä on se, että haluan itselleni areenan, jolla voin kirjoittaa hyvin erilaisista asioista hyvin erilaisilla tyyleillä ja lähtökohdilla, tällainen itsen ja aiheiden rajoittaminen vähentää blogin käyttökelpoisuutta itselle.

Elokuun viimeisenä päivänä viime vuonna kirjoitin: "[O]lemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus."

Kevään aikana oleminen on jotenkin selkiytynyt, mutta epäselkeyden aikana bloginkirjoitusrutiini murtui. Kirjoittamisen tarvetta on, mutta se purkautuu yksityisemmillä areenoilla kuin tässä julkiblogissa. Mutta samalla, kun kirjoitan yksityisemmin, kirjoitan myös hatarammin, syventymättä, ajattelematta lukijaa juurikaan. Se on tietysti yksityisemmän kirjoittamisen pyrkimys, mutta silti tuntuu että minulla on edelleen tarvetta julkiblogin kaltaiselle leikkikentälle.

Niinpä pitäisi päästä kaapistelusta eroon ja kirjoittaa arkisemmin.

***

Niin: jos tiedätte, mistä Oulun seudulla saisi halvalla vaatekaapin, niin kertokaa ihmeessä. Kirpparit, kierrätyskeskukset ja jopa vankilan puoti on jo kierretty. Huuto.net käyty läpi. Onko oikeasti pakko ostaa joku lastulevyhirvitys uutena, jos haluaa vaatekaapin?

Olenkin kiinnostuneempi siitä, miten Kanervan tapausta on käsitelty mediassa, ja millaisia seurauksia kohulla on. Ja suoraan sanottuna huolestuttaa.

Kalevan pääkirjoituksessa 2.4.2008 todettiin Kanervan erottamisesta seuraavaa: "Samalla Suomen politiikkaan syntyi uusi moraalikoodi. Ministereiltä on lupa odottaa tämän jälkeen hyvää harkintaa ja korkeaa moraalia myös yksityiselämässä".

Tietääkseni kansanedustajilta ja ministereiltä on edellytetty nuhteettomuutta jo ennen Kanerva-kohua. Suvi Lindén, Kauko Juhantalo ja Arja Alho joutuivat eroamaan taloussotkujen takia, Anneli Jäätteenmäki poliittisen kähminnän takia. Sirpa Pietikäinen vetäytyi eduskuntaehdokkuudestaan rattijuopumuksen takia - ja alkoholin juomisen ennen autolla ajamista sentään luulisi osoittavan hyvän harkinnan puutetta yksityiselämässä. Niinpä Kalevan pääkirjoituksen sievistelevästi ilmaistu "yksityiselämä" tarkoittaa nimenomaan ihmissuhteita ja seksiä.

Virallisestihan Kanerva joutui eroamaan valehtelun ja julkisen kohun kokoomukselle aiheuttaman haitan takia, mutta minusta julkisessa keskustelussa eron syyt ovat hämärtyneet. Päällimäiseksi syyksi näyttäisi nousseen se, että 60-vuotiaan ministerin ei pitäisi lähetellä flirttailevia tekstiviestejä itseään yli kolmekymmentä vuotta nuoremmalle stripparille.

Kaksinaismoralismista poliitikkojen on toki syytäkin joutua vastuuseen: jos prostituutioon tai homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti suhtautuva poliitikko narahtaa seksipalvelujen ostamisesta tai suhteesta samaa sukupuolta olevan kanssa, niin asia on syytäkin nostaa tapetille. Sen sijaan Ilkka Kanervan mieltymys suuririntaisiin, vaaleanpunaiseen pukeutuviin naisiin ei ole voinut olla mikään yllätys äänestäjäkunnalle.

Toki minusta yhdistelmässä ulkoministeri + blondi strippari on jotain häiritsevää. Häiritsevyys syntyy siitä, että yhdistelmä tuo tietynlaiset sukupuoli- ja valtaroolit räikeästi esiin. Tukiaisella ei tuntuisi olevan pääsyä poliittiseen valtaan muuten kuin jonkun valtaa pitävän miehen kautta - iltapäivälehden mukaan hän olisi kiinnostunut kunnallisvaaliehdokkuudesta, mutta mikään puolue ei huoli häntä. Tukiaisessa tiivistyy mielikuva siitä, että naiselle keskeisin tapa päästä käsiksi valtaan on käyttää seksuaalisuutta.

Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva ovat match made in heaven siinä mielessä, että he tekevät mieheydestä, naiseudesta ja heteroseksuaalisuudesta karikatyyrin. Johanna Tukiaisen olemus on äärimmilleen viritetty eroottinen ärsyke hiukan liian isoine rintoineen, hiukan liian vaaleinen hiuksineen, hiukan liian meikattuine kasvoineen ja hiukan liian vaaleanpunaisine vaatteineen. Ilkka Kanervan valtaapitävän pelimiehen meininki on yhtä liioiteltua. Tukiainen ja Kanerva ovat kuin 70-luvulla ilmestyneen pornolehden vitsipalstalta karanneita.

Yhdistelmä ulkoministeri ja blondi strippari muistuttaakin eroottista fantasiaa, jossa valtaerot ovat keskeisessä asemassa. Fantasia voi vaikuttaa vanhanaikaiselta, jopa tuhnuiselta, mutta jos strippari saa kicksejä siitä, että valtaapitävä mies pyörii hänen puutarhansa ympärillä, ja jos valtaapitävä mies saa pyörinnästä kicksejä, niin mikäpä minä olen sitä tuomitsemaan.

Minusta on huolestuttavaa, jos poliittisten toimijoiden seksuaalifantasioille (ja niiden toteuttamiselle) asetetaan rajat ja vaaditaan jotain epämääräistä "korkeaa moraalia". Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kaikki vähänkin epänormatiiviselle seksuaalisuudelle haiskahtavat asiat tekevät ihmisestä poliittisesti epäuskottavan, jolloin poliittisiksi päättäjiksi valikoituu ihmisiä, joilla on "korkea moraali", eli jotka noudattavat normatiivista seksuaalisuutta pilkulleen. Ja koska tämä on ihmisille käytännössä täysin mahdotonta, lopputuloksena on häpeää, salailua ja anglo-amerikkalaishenkisiä seksiskandaaleja.

Tällaiseen suuntaan poliitikkoja koskevat normit ovat minusta jo kehittymässä. 2.4. ilmestyneessä Kalevassa oli myös "Kanervan ero" -erikoissivut, joilla todettiin: "Stubbin hyvin tuntevat vakuuttavat, että mitään luurankoja miehen kaapista ei löydy. Unelmavävyksi luonnehdittu erittäin perhekeskeinen Stubb on tässä suhteessa riskitön valinta Jyrki Kataiselta. Eilen enemmän kuin tulevat haasteet uuttaa ministeriä huoletti se, miten nyt sujuvat Oliwer-pojan lauantaiset nelivuotissynttärit. Jatkossa perhe, johon kuuluu juristivaimo Suzannen lisäksi myös tytär Emilie, aikoo muuttaa Suomeen."

Vaikuttaa siltä, että ollakseen turvallinen valinta poliitikoksi, on hyvä olla toisaalta itse "erittäin perhekeskeinen" varsin traditionaalisella tavalla - mutta toisaalta sopivan modernisti liberaali ja suvaitsevainen.

Otavalta on vastikään ilmestynyt novelliantologia Rakkaustarinat. Minun novellillani on kunnia tulla julkaistuksi kyseisessä antologiassa. Antologia pohjautuu Otavan viime vuonna järjestämään Suuri rakkaustarina -kirjoituskilpailuun.

Lähetin kilpailuun novellin, jonka olin itse asiassa kirjoittanut jo kesällä 2005. Novelli käväisi mutkan Martti Joenpellon kisassa, mutta ei pärjännyt. Emmin jonkun verran ennen kuin lähetin novskun Suuri rakkaustarina -kisaan - novelli nimittäin on aika karua kertomaa, ja rakkauskaan siinä ei ole rakkaustarinoihin sopivaa romanttista lempeä, vaan jonkinlaista vääristynyttä sisarrakkautta. Lähetin sen lopulta, mutta en kovin korkein odotuksin.

Kisan voittajakolmikkoon (Janica Brander, Nina Petander ja Anni Kytömäki) en lukeutunut, mutta kumma kyllä, novelli kelpasi antologiaan valittujen kymmenen novellin joukkoon. En ole lukenut antologiaa vielä, joten en tiedä, millaisia muut yhdeksän ovat.

Soitto siitä, että novelli oli valittu antologiaan, tuli kesken lokakuussa järjestetyn Pornoakatemia-projektin loppukonferenssin. Niinpä olin tiedon saadessani jonkinlaisessa akateemisuusmoodissa, ja ilahtumisestani huolimatta en joutanut paljoa asiaa miettimään. Jossain välissä kustannustoimittaja lähetti kommentoidun novellin, minä korjasin tekstiä sen verran minkä taisin ja lähetin menemään.

Ja sitten tuli viis tekijänkappaletta. Ja verokorttipyyntö: saan kuulemma jotain tekijänpalkkiotakin. En varmaan paljoa, mutta kuitenkin.

Kisaan tuli lähes 900 rakkaustarinaa. Tajusin asian vasta luettuani tekijänkappaleiden takakannen. Määrä on aika typerryttävä. Esimerkiksi Portti-kisaan osallistuu vuosittain 100-150 novellia. Tähtivaeltajakisan kakkossijalle kiipesin 49 novellin joukosta. Vaikka olettaisikin, että tuohon yhdeksäänsataan mahtuu paljon enemmän klisheisiä ja tylsiä rakkaustarinoita kuin Portin kisanovelleiden joukkoon mahtuu klisheisiä ja tylsiä scifitarinoita, joukossa on pakko olla suuri kriittinen massa todella hyviä tekstejä.

Ei kuitenkaan liene syytä ruveta taputtelemaan itseään liikoja selkään, siitä saattaa tulla nivelet kipeäksi. On todennäköistä, että sen jälkeen, kun tuomaristo on valinnut kolme voittajaa, kustannustoimittajat ovat pyöritelleet isoa joukkoa hyviä novelleja ja miettineet, millaisella kokoonpanolla saisi aikaan monipuolisen ja kiinnostavan antologian. Minun novellini valittiin (jee!), mutta rannalle on varmaan jäänyt novelliani parempia tekstejä, jotka jostain syystä eivät ole sopineet antologiakokonaisuuteen.

Novelli on ensimmäinen ns. realistinen kaunokirjallinen teksti, mitä minulta on julkaistu, mutta silläkin on scifistinen pohja. Novelli perustuu osittain erääseen uneen, jossa pikkupoika lähenteli minua häiritsevällä tavalla, ja osittain uuteen Star Wars -leffatrilogiaan, jonka viimeistä osaa en tosin ole vieläkään nähnyt. Niissä kahdessa näkemässäni osassa Padmén ja Anakinin suhde tuntui jotenkin epäuskottavalta: meillä on neljätoistavuotias, joka on lastenvahtina yhdeksänvuotiaalle ja sitten niistä muka tulee rakastavaisia. Aikuisina, tietenkin, mutta jotain häiritsevää siinä suhteessa kuitenkin on. Kirjoitin sitten tarinan uudelleen, ja novellin nimestäkin tuli Pimeälle puolelle viittauksena Voiman pimeään puoleen. Pitäähän sitä olla intertekstuaalinen, kato.

Ostakaa ja lukekaa. Ja kertokaa, jos näkyy arvosteluja joskus jossain.