Jatulintarha

Kun avasin lauantaiaamuna Kalevan, ensimmäinen ajatukseni oli, että "jaa, jenkit sitten valitsivat Hillary Clintonin demokraattien presidenttiehdokkaaksi". Kalevan kuvassa oli pinkkiin jakkupukuun pukeutunut nainen selin, kohottamassa nyrkkiin puristettua kättä. Kampaus oli vaalea ja pöyheä. Sitten huomasin, että kuvan taustalla oli banderolleja, joissa luki Reilu Suomi. Kuvassa olikin Jutta Urpilainen, 32, ei Hillary Rodham Clinton, 61.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla iloinen, jos suurin vasemmistopuolue valitsee puheenjohtajakseen nuoren naisen. Mutta enpä ole. Jutta Urpilainen vaikuttaa epäilyttävältä.

Urpilainen on toisen kauden kansanedustaja, mutta ennen puheenjohtajakisaa en ollut kuullut koko naisesta yhtään mitään. Ja puheenjohtajakisan alettua Urpilaisen mielipiteet ovat olleet joko mitäänsanomattomia tai tuskastuttavia. Mitään uutta ja hienoa hän ei ole sanonut.

Ensimmäinen muistikuvani Urpilaisesta on jostain tv-ohjelmasta, jossa ruodittiin Heinäluoman eroa. Paikalla olivat Jutta Urpilainen, Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina. Juontaja kyseli näiltä nuorilta (30+-ikäisiltä) naisilta, että oiskos jo aika nuoren naisen päästä SDP:n puheenjohtajaksi. Kaikkien mielestä olisi jo aika. Kaikki hymyilivät nätisti, käyttäytyivät asiallisesti ja olivat pukeutuneita siisteihin, mutta hillittyihin asuihin. Kukaan ei sanonut mitään rämäkkää, ei mitään mitä ei olisi jo ennalta voinut arvata. En muista tarkoin keskustelun kulkua, mutta siitä jäi tuskainen olo: mihin on maailma menossa kun joku yli kuusikymppinen äijä on oikeasti radikaalimpi mielipiteiltään kuin kolmikymppiset naiset?

Puheenjohtajakisan alettua Urpilainen totesi että ennenaikaisten vaalien tullen Lipponen voisi olla varteenotettava pääministeriehdokas. Ajattelin, että voi ei, ei Lipponen, hyvänen aika sentään. Demaripoliitikko, jonka valtakaudella uusliberalismi uitettiin sisään suomalaiseen talousjärjestelmään. Lipponen, sen vanhan ja arvoiltaan kulahtaneen SDP:n keulakuva. Ei puoluetta uudisteta kääntymällä jonkun jäärän puoleen!

Niiden muutaman päivän aikana, jotka Urpilainen on ehtinyt olla SDP:n puheenjohtajana, hän on koko ajan kuulostanut epäilyttävämmältä ja epäilyttävämmältä. Ensimmäisessä puheessaan hän luonnehti SDP:tä ainoaksi keskustapuolueeksi, kun Keskusta on siirtynyt kohti oikeaa laitaa. Luonnehdinnalla kai yritettiin kosiskella niitä maltillisia ihmisiä, jotka eivät halua leimautua liian vasemmistolaisiksi, mutta jotka silti vierastavat kokoomuslaista porvaripolitiikkaa.

Harmi vain, että demarien keskustassa oleminen tarkoittaa sitä, että demaritkin ovat siirtyneet kohti oikeaa laitaa. Se, että SDP on enemmän vasemmalla kuin Keskusta, ei ole mikään saavutus. Kaikkien puolueiden nytkähtäminen oikealle pitäisi olla hälytysmerkki, johon erityisesti vasemmistopuolueiden pitäisi reagoida, eikä ylpeillä keskustalaisuudellaan.

Lisää epäilyttävyyttä tulee esiin, kun lukee Urpilaisesta tehtyjä henkilöhaastatteluja. Sunnuntaihesarin haastattelussa toimittaja kysyy, onko Urpilainen feministi ja tämä vastaa epäröiden olevansa "jonkin sortin feministi". Tämä tarkoittaa Urpilaiselle sitä, että feminismi "ei ehkä näy jokapäiväisessä elämässä, mutta olen mukana naisten järjestöissä ja eduskunnan naisverkostossa". Ettei vaan kukaan epäilisi Urpilaista miksikään miestenvihaajalesbofemakoksi, niin hän lisää vielä: "Mutta mulla on myös miespuolisissa kollegoissa hyviä ystäviä".

Minusta on hälyyttävää, että poliittisesti merkittävässä asemassa oleva nainen arastelee feminismiä ja sanoo, ettei feminismi näy jokapäiväisessä elämässä. Miltä pohjalta Urpilainen sitten niitä poliittisia päätöksiään tekee? Eikö tasa-arvon, tuon SDP:n perusarvon, eteenpäin vieminen yhteiskunnassa ole juuri sitä, kuinka feminismin tulisi Urpilaisen jokapäiväisessä elämässä näkyä? Ja vaikka Urpilaisen oma feminismi ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään, olisi vähintään asiallista huomata, että ilman naisliikettä Urpilainen ei olisi siinä asemassa kuin on.

Tähän mennessä Urpilainen on ehtinyt pitää muutaman puheen, joiden teemoista päällimmäisenä on lapsiperheiden aseman parantaminen. Päivähoidon maksuttomuus ja lapsilisien sitominen kustannusindeksiin ovat tietysti kannatettavia tavoitteita. Lapsilisien maksamista 18 ikävuoteen asti sen sijaan voin jo avoimesti vastustaa: parempi olisi laskea lapsilisien maksuikää vuodella ja maksaa opintotukea vähävaraisille 16-18-vuotiaille, vaikka nämä asuisivat yhä vanhempiensa luona. Muistan itse, kuinka tyytyväinen olin, kun lapsilisän maksaminen isän taskuun päättyi, ja saatoin alkaa hakea opintotukea, jolla sentään pystyi maksamaan oppikirjat, välillä käymään elokuvissa ja ostamaan suklaata.

Pääomaverotusta Urpilainen kiristäisi ja palkkaverotusta keventäisi, ja eläkkeistäkin se taisi sanoa jotain hyvää ja kaunista. Mitään uutta sanottavaa Urpilaisella ei SDP:n tavoitteista ole kuitenkaan vielä ollut.

Kaikkein epäilyttävintä koko Urpilaisessa kuitenkin on se, että hänen valintansa nähdään SDP:n nuorennusleikkauksena - ikäänkuin ikä ja sukupuoli riittäisivät siihen, että nyt yhtäkkiä koko puolue kokee muodonmuutoksen ja alkaa kiinnostaa niitä kuvitteellisia nuoria, joista vanha SDP on erkaantunut. Valitettavasti ikä tai sukupuoli ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ei ikä ja sukupuoli tee Erkki Tuomiojastakaan vanhakantaista ja paikalleen jämähtänyttä.

Urpilaisen hahmossa kiteytyy muutakin. Hän näyttäisi todistavan, että nuori nainen pääsee politiikan huipulle vain olemalla mahdollisimman kiltti, sisäsiisti ja konservatiivisella tavalla tyylikäs; noudattamalla totuttua linjaa; kääntymällä hädän tullen vanhojen miesten puoleen; välttämällä ärsyttämästä ketään. Nuori nainen nostetaan esiin siksi, että hän on nuori ja nainen. Ei ole sattumaa, että Tarja Filatovista, 45 vee, kohkattiin puheenjohtajakisan aikana paljon vähemmän kuin Urpilaisesta ja Miapetra Kumpula-Natrista. Filatov on epäilemättä kokeneempi kuin kumpikaan edellämainituista, mutta liian vanha ollakseen merkki nuorennusleikkauksesta. Kokemattomuus ei minusta ole sinänsä mikään virhe, se korjaantuu ajan kanssa, mutta jotain, no, epäilyttävää on siinä, että Filatov voitiin niin itsestäänselvästi ohittaa meriiteistä huolimatta.

On toki ymmärrettävää, että puolue, jonka jäsenistön keski-ikä on 60 vuotta, haluaa kovasti kosiskella joukkoihinsa nuorempaa väkeä. Tuntuu kuitenkin, että Urpilaisella puoluetta ei niinkään yritetä myydä nuorisolle, vaan keski-ikäisille, joihin vetoaa ajatus siitä, että demareita vetää nuori nainen. Keski-ikäisille tarjotun nuoren naisen on hyväkin näyttää keski-ikäiseltä jakkupukudaamilta ja edustaa keskilinjan arvoja, ilman mitään radikaaleja lausuntoja, pilvenpolttoskandaaleja tai liian lyhyitä hameita.

Ja keski-ikäisillehän demareita on syytäkin myydä. Kannattaa muistaa, että Suomen ikäpyramidi on tällä hetkellä sipulin muotoinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1947 syntyneitä on hengissä enemmän kuin vuonna 1977 syntyneitä. He ovat taloudellisesti paremmassa asemassa kuin -77 syntyneet (-87 syntyneistä puhumattakaan), heillä on vaikutusvaltaa ja he aikovat elää pitkään.

Väestötilastollisesti onkin viisainta markkinoida asioita nimenomaan sille varakkaalle ja runsaslukuiselle joukolle ihmisiä, joka tunnetaan myös suurina ikäluokkina. Jonkin verran markkinointia kannattaa keskittää myös keski-ikäisiin, 45-55-vuotiaisiin. Nuoria kannattaa toki kosiskella puoluepoliittiseen toimintaan, mutta heidän asenteensa tulee noudattaa sellaisia linjoja, joka miellyttää keskivertoa äänestäjää - joka ei ole nuori. 1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava nuorisoradikalismi oli mahdollista juuri sen vuoksi, että sitä nuorisoa oli määrällisesti paljon: tänä päivänä nuorisoradikalismi jää räpistelyksi, ja valtaa saavat ne nuoret, jotka toimivat kaikessa kohtuudella, asiallisesti ja keskiverrosti, äärimmäisyyksiä karttaen, vallassa jo oleviin samastuen.

Jutta Urpilainen on ollut SDP:n puheenjohtaja vasta pari päivää, ja myönnettäköön, että epäilykseni perustuu paljossa ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että olisin halunnut nähdä demarien johdossa Erkki Tuomiojan. Niinpä en epäilyksestäni huolimatta tyrmää Urpilaisen valintaa totaalisesti. Syksyllä nähdään, huvittaako äänestää demareita. Olen äänestänyt demaria aiemmin vain kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa. Saapa nähdä, tapahtuuko SDP:ssä mitään, mikä muuttaisi äänestyskäyttäytymistäni.

Nyt seuraa valitusta ja jurnutusta, jonka kimmokkeena on se tosiasia, että tilini on kaksikymppiä miinuksella ja joudun elämään Visalla hamaan tulevaisuuteen, kunnes minulle suvaitaan a) maksaa palkkaa, b) lähettää palkkakuitti, jotta voin hakea kassalta päivärahaa.

Olen vakaasti ja kokemuksesta sitä mieltä, että työnteko ei kannata, ja siitä saa vaan pahaa mieltä. Suosittelen lämpimästi kaikille työttömille työstä pidättäytymistä, ellei luvassa ole kivaa kokopäivätyötä josta saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Ikävästä kokopäivätyöstä saa loppujen lopuksi mielenterveysongelmia, joten turha etsiä itselleen lohdutusta sillä, että ikävää työtä voisi muka kestää paremmalla palkalla. Ei onnistu.

Mutta asiaan.

Niille onnekkaille, jotka eivät tiedä miten työttömyyskassa toimii, on syytä selittää seuraavassa byrokratian ihastuttavia kiemuroita. Työttömyyskassalta haetaan työttömyyskorvausta jälkikäteen, yleensä kuukausittain, jos työtön ei ole onnistunut sotkemaan asioitaan hankkimalla itselleen osapäivätöitä. Jos työtön-parka on hankkinut itselleen pieniäkin töitä, kassalta haetaan tavallisen työttömyyspäivärahan sijaan soviteltua päivärahaa, joka lasketaan suunnilleen niin, että täydestä päivärahasta vähennetään puolet palkasta jaettuna kuukauden arkipäiville. Jos kuulostaa vaikealta, niin asiaa voi havainnollistaa siten, että kun pidin viime keväänä yhden luennon, sain siitä noin 270 euroa, ja päivärahayhtälömyllytyksen sekä verotuksen jälkeen luentopalkkiosta jäi käteen 86 euroa.

Mutta hauskinta koko jutussa on se, että soviteltua päivärahaa ei voi laskea, ennen kuin palkkasumma on tiedossa. Tässä erittäin konkreettisesti arkeen vaikuttavassa ja verenpainetta nostavassa esimerkkitapauksessani olen aloittanut sivutoimisen tuntiopettajan työt maaliskuun viimeisinä päivinä. Siten en voi hakea maaliskuun korvausta, ennen kuin olen saanut koko urakan palkkion - tai pikemminkin palkkakuitin, joka on liitettävä korvaushakemukseen. Lähetin palkkalaskun huhtikuun viimeisinä päivinä sen jälkeen kun toivoakseni kaikki opiskelijat olivat palauttaneet kotitenttinsä, joista jokaisen tarkastamisesta haluan niistää palkkion. Koska tilini oli tyhjä, laskuani ei ilmeisesti ehditty käsitellä ennen puolen kuun maksupäivää.

Vielä hauskemmaksi asia muuttuu, jos ne perhanat eivät tajua lähettää palkkakuittia toukokuun puolella. Korvaus on nimittäin haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa: maaliskuun korvaushakemuksen olisi oltava perillä toukokuun aikana. Tässä nyt sitten on kymmenen päivää aikaa jännätä, että tuleeko palkkakuitti ajoissa vai ei.

Joka tapauksessa kaiken tämän byrokratiasotkuilun tulos on se, että minulla ei ole ollut maaliskuun alun jälkeen minkäänlaisia tuloja - lukuunottamatta Rakkaustarinat-antologiasta saamaani tekijänpalkkiota, joka itse asiassa taisi pelastaa huhtikuuni. Toukokuuni taitaa pelastaa vain Visa.

Tässä vaiheessa ei lohduta yhtään tietää, että kyllähän sitten kesäkuun puolella tilille mötkähtää sekä palkka että kahden kuukauden työttömyyskorvaus, ja yhtäkkiä voikin tuntea itsensä rikkaaksi - hetken verran, ennen kuin Visa-lasku on maksettava.

Se, mikä edesauttaa tätä jurnutusta on se tosiasia, että minulla on tarkastamatta vielä 60 luentopäiväkirjaa (vähän vajaa viiskymmentä on jo tarkastettu plus 40 tenttivastausta, sentään), kymmenkunta kotitenttiä, sekä kesäkuussa koittavan uusintatentin tenttivastaukset, joita on ainakin viisitoista, ehkä enemmän, jos käy niin, että joudun antamaan joillekin opiskelijoille reput. Niitä hemmetin luentopäiväkirjoja minun pitäisi tälläkin hetkellä olla lukemassa sen sijaan, että harrastan blogimuotoista sijaistoimintaa.

Olen tänä keväänä opettanut yhden kulttuuriantropologian kurssin Vaasassa, toisen Oulussa ja sen lisäksi yhden pienen artikkeliseminaarin seksuaalisuuden tutkimuksesta - jälkimmäinen on vielä kesken. Vaasan opetus alkoi tammikuun lopussa, ja opetuksen valmistelu vei käytännössä koko tammi- ja helmikuun. Oulun antropologiakurssi meni onneksi suurilta osin samoilla luentomatskuilla, vaikka niitä pitikin vähän fiksata. Seksuaalisuudentutkimusseminaari vei jonkin verran valmisteluaikaa, ja sitten alkoikin tulvia tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja viemäritunneleista. Töitä on saanut tehdä aika helvetisti, mutta rahallista korvausta ei ole juuri näkynyt.

Lopputulema on se, että tämä kevät on ollut taloudellisesti paljon epävakaampi kuin viime kevät, jolloin en ollut töissä. Kevät on ollut ylipäätään stressaava (muutollakin on osuutta asiaan), mutta töiden aiheuttaman aaltomaisen stressin sietäisi paremmin, jos ei samalla tarttisi stressata sitä, kuinka paljon Visa-lasku kasvaa, ja onko rahaa maksaa laskuja.

En ole viitsinyt laskea, että paljonko minulle koko kevään duunista loppujen lopuksi jää rahaa käteen. Tiedän, että summa on pieni. Näppituntumalla vaikuttaa siltä, että yhteenlaskettuna jään pari- kolmesataa euroa kuussa voitolle, verojen jälkeen. Työtunteihin suhteutettuna palkkasumma on murto-osa minimipalkasta (joka on 5,55 euroa tunti). Kunhan nyt palkat saadaan saamari maksettua - en tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, saanko palkanlisää lisensiaatintutkinnosta vai en.

On sinänsä hyvä, että kertasin väkipakolla, mistä kulttuuriantropologiassa onkaan kysymys, se on arvokasta. Mutta se ei ole, että koko hemmetin kevät on mennyt joutavanpäiväisessä työnteossa ja stressaamisessa, kun elämän kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeintä muokata romaanikäsistä tai lukea queer-teoriaa.

Tässä vitutuksen vaiheessa on tietenkin paha mennä vannomaan yhtään mitään, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että haluaisin jatkossa työttömänä ottaa osapäivätöitä vastaan - ainakaan sellaisia, jotka ajoittuvat usealle kuukaudelle, ja jotka nyrjäyttävät taloudellisen tilanteen täysin sijoiltaan. Enkä suosittele osapäivätöitä muillekaan - elleivät työt ole sellaisia, että niistä saatavat tulot ovat ennustettavissa.

Kävin Sallin luona huhtikuussa. Hän antoi muovikassin, jonka äiti pyytänyt toimittamaan minulle.

Kassissa oli isoäidin Amerikanpäiväkirjat.

Avasin yhden päiväkirjoista, se alkoi päivämäärällä 22.11.1963: "En olisi uskonut, että tämä uusi kirja tulee alkamaan näin tavattoman dramaattisisen ja historiallisen päivän kuvauksella. Aamupäivä kului tavallisissa touhuissa. Lapset tulivat aamiaiselle ja iloinen meteli täytti taas koko talon. Heidän lähdettyään siivosin keittiön ja sitten istahdin hetkeksi radion ääreen, kuuntelin 1/2 2:n uutiset ja ajattelin juuri lähteä hakemaan postia. Silloin radiossa keskeytettiin tavanmukainen lähetys ja kuuluttaja sanoi hätäisesti, että presidentti Kennedyä on ammuttu hänen ajaessaan Dallas’issa Texasissa. Hän oli vaipunut eteenpäin istuimellaan ja rva Kennedy oli yrittänyt tukea häntä ja sanoi: Oh no, no, no. - Kuuluttaja sanoi, että lisätietoja ilmoitetaan heti kun niitä saapuu. - Niin suuri oli hämmennys tällaisen tapauksen sattuessa, että radiossa ei huomattu siirtää pois tavallista ohjelmanauhaa, vaan sama iloinen musiikki soi äkkiä taas hämmennyttävänä riitasointuna vasta ilmoitetulle uutiselle."

Heti tuntui siltä, että käsissäni on aarre.

Olin tiennyt, että äiti asui lapsena Yhdysvalloissa vuoden tai pari isoisän työn takia - isoisä oli biokemisti ja perinnöllisyydentutkija, joka teki pitkän uran eri yliopistoissa. Äiti ei kuitenkaan ole koskaan kertonut tarkemmin Amerikanmatkasta. Joitakin konkreettisia jäänteitä ajasta kuitenkin on: niihin aikoihin kun olin barbileikki-iässä, äiti antoi minulle Midgensä. Midge on Mattelin nukke, joka luotiin Barbien kaveriksi vuonna 1963 vastauksena kritiikille, jonka mukaan Barbie on seksisymboli ja siten sopimaton lelu lapsille. Midgellä on pystynenä ja pisamia. Äiti antoi myös jacks-heittopelinsä, jossa heitetään palloa ilmaan ja poimitaan maasta pieniä hassunmuotoisia esineitä. Pelasin peliä yksinäni, sillä suomalaisilla koulunpihoilla peli oli täysin tuntematon. Myöhemmin olen nähnyt peliä pelattavan amerikkalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nostalgisesti vanhan hyvän ajan lapsuudesta. Äiti myös opetti, miten Juicy Fruit -purkkapapereista tehdään siksak-nauhaa. Hänellä oli jäljellä pätkä nauhaa, jonka hän oli itse tehnyt lapsena.

Mutta mitä muuta tapahtui? Matkustivatko he Yhdysvalloissa? Millaista oli arki? Miten yhteiskunnalliset muutokset näkyivät? Ehkä äiti ei edes muista paljoa, hänhän oli vasta kymmenen Amerikanmatkan alkaessa.

1960-luku oli murrosaikaa. Kennedy kuoli vuonna 1963, ja samana vuonna ilmestyi myös yksi toisen aallon feminismin vaikutusvaltaisimmista teoksista, Betty Friedanin Feminine Mystique, suomeksi Naisellisuuden harhat. Isoäiti eli Amerikassa kotirouvan elämää, sitä samaa, jota Friedan kuvasi ahdistavana ja kauhistuttavana. 60-luvulle sijoittuvat myös seksuaalivallankumous ja hippiliikkeen alkaminen. Isoisän ja isoäidin kirjahyllyistä löytyivät niin Kinseyn raportit kuin Masters & Johnsonin Human Sexual Response. He olivat kai seksuaalisuuden suhteen jossain määrin liberaaleja, mutta sukupolven verran vanhempia kuin 60-luvun opiskelijaradikaalit.

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäiti kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti Sallin kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin, paitsi minun, joka menin leirilleni. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa on kuitenkin edelleen arvoitus. En tiedä oliko välirikko molemminpuolinen ja vapaaehtoinen, ja yrittivätkö isoäiti ja isoisä pitää yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Kun muutin Ouluun, asuin fuksivuoteni ensimmäiset kolme kuukautta hänen kakkosasunnossaan Oulussa. Isoisä kävi Oulussa ehkä vain kerran vuodessa, ja asunto oli tyhjillään. Asunto antoi mahdollisuuden kurkistaa isoisän ja isoäidin elämään. Asunto ja esineet kuitenkin jäivät pääosin mykiksi. Kukaan ei ollut kertomassa niiden tarinoita.

Isoäidin päiväkirjat antavat hänelle vihdoin äänen. Olen miettinyt pitäisikö perustaa blogi, johon kirjoittaisi päiväkirjat puhtaaksi.

Taannoin eräs kaverini, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, totesi, että nykyään minun kuulumisistani ei tiedä mitään, vaikka lukisi blogia, ja toivoi enemmän sosiaalipornoa luettavaksi. On se kumma, kun ei tavallinen porno kelpaa - tosin sitäkin on tässä blogissa ollut tarjolla varsin vähän viime aikoina.

En ole aiemminkaan päivittänyt blogia kovin tiheään, mutta viime syksyn ja tämän kevään aikana päivitystahti on kyllä hidastunut merkittävästi. Tein pientä tilastoa, ja huomasin, että tämän vuoden puolella olen kirjoittanut blogiin yhdeksän kertaa. Viime vuonna yhdeksän merkintää ehti kertyä helmikuun alkuun mennessä, vuonna 2006 sen verran merkintöjä tuli tammikuun aikana. Ja blogin ensimmäisenä vuonna, 2005, hurjistelin merkintöjä melkein päivittäin.

Blogin päivittämättömyydelle on useita syitä. Päällimmäisin on tietysti ilmeisin, eli kiire: olen opettanut tänä keväänä kahta kurssia, etsinyt kämppää, löytänyt sen, muuttanut, ja vielä on opetettavana yksi kurssi, jonka pitäisi alkaa ensi viikolla. Ja uusi kämppä on tietysti sekaisin. Lisäksi olen ympännyt itseni harrastajateatteriryhmään, jonka harjoitusten eteen olen tehnyt luvattoman vähän töitä - mutta ensi-illan lähestyessä en voi enää lusmuilla senkään suhteen.

Toinen merkittävä syy on kuitenkin ollut se, että blogiin on ollut vaikea kirjoittaa asioista, jotka ovat kaikkein välittömimmin pyörineet päässä. On tuntunut siltä, että niistä kirjoittaminen lipsauttaisi blogin sosiaalipornon puolelle - mitä en itse halua, niin paljon kuin ainakin yksi lukija sellaista toivoisikin. Blogista on tullut areena, jossa kirjoitan asioista, jotka ovat tarpeeksi kaukana itsestäni - tai sitten sopivasti abstrahoitavissa ja yleistettävissä.

Itsestä kirjoittaminen on tuntunut liian paljastavalta, raa’alta. Jopa sellaisista arkipäiväisyydestä kuin vaatekaapista kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ekshibitionistiselta. Uuden kämppäni vaatekomerot haisevat tupakalta, ja olen etsinyt itselleni vaatekaappia, ettei vaatteita tarvitsisi säilyttää työhuoneen lattialla, missä ne tällä hetkellä sijaitsevat. Mutta jotta voisi kirjoittaa vaatekaapista, pitäisi ensin kirjoittaa kämpästä ja siitä miksi kämppää tarvitsee ja niin edelleen. Joten on helpompaa olla kaappinsa suhteen kaapissa.

Koska blogini ytimenä on se, että haluan itselleni areenan, jolla voin kirjoittaa hyvin erilaisista asioista hyvin erilaisilla tyyleillä ja lähtökohdilla, tällainen itsen ja aiheiden rajoittaminen vähentää blogin käyttökelpoisuutta itselle.

Elokuun viimeisenä päivänä viime vuonna kirjoitin: "[O]lemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus."

Kevään aikana oleminen on jotenkin selkiytynyt, mutta epäselkeyden aikana bloginkirjoitusrutiini murtui. Kirjoittamisen tarvetta on, mutta se purkautuu yksityisemmillä areenoilla kuin tässä julkiblogissa. Mutta samalla, kun kirjoitan yksityisemmin, kirjoitan myös hatarammin, syventymättä, ajattelematta lukijaa juurikaan. Se on tietysti yksityisemmän kirjoittamisen pyrkimys, mutta silti tuntuu että minulla on edelleen tarvetta julkiblogin kaltaiselle leikkikentälle.

Niinpä pitäisi päästä kaapistelusta eroon ja kirjoittaa arkisemmin.

***

Niin: jos tiedätte, mistä Oulun seudulla saisi halvalla vaatekaapin, niin kertokaa ihmeessä. Kirpparit, kierrätyskeskukset ja jopa vankilan puoti on jo kierretty. Huuto.net käyty läpi. Onko oikeasti pakko ostaa joku lastulevyhirvitys uutena, jos haluaa vaatekaapin?

Sain Fredrikalta napin. Olen häkeltynyt ja kiitollinen saamastani kunnianosoituksesta. Harvemmin sitä näin suoraviivaisia kehuja saa. Napin mukana tuli seuraava ohje:

"Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Olen viime aikoina lukenut hälyttävän vähän blogeja. Sarjakuvablogeja on blogilistallani tällä hetkellä enemmän kuin tekstillisiä. Vaikuttaa siltä, että olen fakkiintunut vain muutamaan tekstipainoitteiseen, joita seuraan aktiivisesti ja sitten sellaisiin, joita selailen satunnaisesti, parin viikon tai kuukaudenkin päivitykset kerrallaan. Interblogistiseen keskusteluun en ole osallistunut aikoihin, osittain siksi, että luen ihmisten kirjoituksia välillä pitkälläkin viiveellä. Niinpä oli oikeastaan aika vaikea valita ne blogit, joita palkita. En sentään halunnut mainostaa pelkkiä sarjakuvablogeja, mutta aika monta tälle listalle kertyi.

Pygmi armeijan paluu on kerrassaan älytöntä lesbohuumoria. Jotkut jutut jaksavat naurattaa aina uudestaan. Piirrostyyli on sekoitus Peter Baggea (Hatea) ja Roberta Gregoryä (Bitchy Bitch), mutta silti jotain omanlaistaan.

Eufemia on yksi harvoja blogeja, jotka ovat yhtä aikaa älykkäitä ja lempeitä. Jostain syystä älykköblogit tuppaavat aina olemaan jossain määrin kyynisiä. Johtuneeko maailman yleisestä tilasta.

Vammaisen vartalon kuvat on saanut jo useamman napin, mutta menköön nyt vielä yksi. Taidetta ja vähemmistökeskustelua, mikäs sen parempaa.

Grezen piirtää Päiväkuvitelmia, lyhyitä värillisiä omaelämäkerrallisia juttuja. Grezenin tyyli on selkeää ja jutut napakoita.

Hannako on omaelämäkerrallinen sarjakuvablogi, jossa on letkeä viiva ja autereinen väritys.

Sudet tulevat päivittyy harvakseltaan, mutta aina päivittyessään tarjoaa mielenkiintoista luettavaa.

Edoa etsimässä on samoin harvoin, vain noin kerran kuussa, päivitettävä blogi, mutta päivittäessään Suvilla on aina jotain Japani-aiheista juttua, johon en yleensä ole törmännyt aiemmin muualla. Onneksi blogin arkistoissa riittää koluttavaa.

Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura on ollut pitkään vakiona seuraamani blogi reaalifantastisen kirjailijan arjesta. Sen jälkeen, kun Pasi siirsi blogin Wordpressiin, en ole muistanut lukea sitä yhtä usein. Nappi on siis muistutus myös itselle.

Yhdessä vaiheessa luin paljon käsityöblogeja, mutta en ole jaksanut lueskella niitä ehkä noin vuoteen, osittain oman käsityölaiskuuden ja osittain käsityöblogeissa vallitsevan varsin väsyttävän naiskuvan vuoksi. Tätä nykyä seuraan vain yhtä, nimittäin Viiniä ja villasukkia. Mielitty kirjoittaa muustakin kuin käsitöistä (mm. naiskuvasta, mutta asiasta tähden eikä implisiittisesti), ja käsityölliset tuotoksetkin ovat hienoja.

Viimeisen napin annan hieman epäröiden Syyskuulle. Epäröiden siksi, että tuntuu vähän epäreilulta mainostaa blogia, jota pääsee lukemaan vain livejournal-tunnuksella ja frendauksen jälkeen. Syyskuun journalin lyhyet huomiot ihmissuhteista, tunteista ja arjesta kuitenkin make my day, kuten napissa lukee.

Oikeasti myös Norpatin hysteerinen sarjakuvablogi En vaan osaa! kuuluu niihin blogeihin, jotka piristävät päivän, mutta Norpatti on jo saanut niin monta kukkaa, että annetaanpa muille.

Olen häkeltyneen ärsyyntynyt Kalevassa viime aikoina käydyistä keskusteluista. Joulun jälkeen olen joka päivä avannut Kalevan ihmetellen, että mitä seuraavaksi. Ja lähes joka päivä Kaleva on onnistunut ärsyttämään, aina uudelleen. Kolme päivää sitten oli mielipidepalstalla sellainen teksti, josta tuli sellainen tunne, että nyt alkaa olla syytä avautua, vaikka sitten blogissa. En silloin ehtinyt kirjoittaa. Eilen julkaistiin jälleen älytön kirjoitus, ja aloin kirjoittaa tätä merkintää, mutta en saanut sitä kirjoitettua loppuun. Ja uskomatonta, mutta totta: tänäänkin Kalevan mielipidepalstalla julkaistiin älytön hööhäkirjoitus.

Siteeraan tämänpäiväistä hööhäkirjoitusta, niin näiden Kalevan toimituksen ilmeisesti tärkeiksi yhteiskunnallisiksi keskusteluiksi luokittelemien sepostusten luonne käy selväksi: "Mitä tulee niihin homo- ja lesboasioihin, niin niihinhän on Raamatussa selkeä kanta sekä Vanhan että Uuden Testamentin puolella. Esimerkiksi 1. Room. 26-27 ja 3.Moos. 18/22. Ja jos ajatellaan, että kaikkien tulee hyväksyä epänormaalit teot Jumalan luomina "valuvikoina", niin eikö tasapuolisuuden nimissä kuuluisi hyväksyä myös pyromania ja kleptomania?"

Yli kymmenen vuotta Kalevaa tilanneena ja lukeneena Kalevan vanhoillinen ja keskusta-sitoutumaton linja on minulle sinänsä tuttua. Muistan esimerkiksi olleeni varsin tyytymätön vuonna 1997, kun Kaleva uutisoi Oulussa järjestetyt Setan Vapautuspäivät hyvin pienellä jutulla, ja samana viikonloppuna järjestetyt Suviseurat kahdella aukeamalla. Vaparit siis kestivät viikon, ja niiden ohessa järjestettiin useita seminaareja ja näkyviä, julkisia tapahtumia mm. Rotuaarilla. Yleensähän Kaleva uutisoi kaikki pienimmätkin Rotuaarilla pidetyt kissanristiäiset. Viime vuoden Naistutkimuspäiviä puolestaan pidettiin Kalevan sivuille liian "vakavana" teemana. Kaiken kaikkiaan minun ei siis pitäisi olla mitenkään hämmästynyt siitä, mitä päivittäin Kalevasta luen.

Juuri joulun alla Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistu Sievin kappalaisen Tapani Kirsilän kirjoitus oli paksuinta tuubaa, mitä Kalevassa on pitkään aikaan kirjoitettu, eikä ihme, että kirjoituksesta tehtiin valitus Julkisen Sanan Neuvostoon. Harmi kyllä en ottanut kirjoitusta talteen, mutta ytimenä oli kuitenkin se, että kirkon ei pidä hyväksyä homoliittoja tai avoimesti homoja kirkon työntekijöitä, vaan pitää perusarvot suorassa. Kas kun tutkimuksetkin todistavat että homoseksuaalit tarvitsevat hoitoa, ja antiikin aikanakin käytettiin lapsia hyväksi, ja kyllähän sitä nähtiin, miten niille antiikin ihmisille kävi: ne kuolivat kaikki.

Kirsilän juttua on turha vatvoa sen enempää, siitä käyty keskustelu alkaa olla jo haaltunut. Osa julkisista keskustelijoista oli kipakan kriittisiä, kuten Ville Ranta, enkä Rantaa paremmin osaisi itse Kirsilän tekstiä kommentoida.

Mutta mitä ihmettä se meinaa, että Kirsilän kirjoituksen vanavedessä Kalevan mielipidepalstasta on tullut joku hörhöuskovaisten temmellyskenttä? Onko kyse siitä, että mielipidepalsta potee juttupulaa? Jos minä kirjoittaisin jonkun ihan seinästä repäistyn huuhaajutun tarpeeksi suurella paatoksella, niin julkaistaisiinko se? "Karjala takaisin!" "Neekerit takaisin Afrikkaan!" "Feministinä olen sitä mieltä, että naiset on luotu synnyttämään!" Tai miksipä en saman tien julistaisi jotain arvoja, joihin uskon: "Yksiavioisuus on älytöntä!" "Avioliittoinstituutio on valtiollinen vallankäyttöjärjestelmä!" "Heteroseksuaalisuus on psykiatrien keksintöä!"

Toissapäivänä Kaleva julkaisi kirjoituksen "Evoluutio-opin kritiikkiä professori Valtaojalle". Sitä lukiessa itselläni keitti yli pahasti, eikä pelkästään itse kirjoituksen takia. Sunnuntaina julkaistu Valtaojan haastattelu nimittäin oli jo perussävyltään vähättelevä. Sanavalinnoilla Valtaojan maailmankuva (eli käytännössä tieteellinen maailmankuva) kyseenalaistettiin: "Valtaoja vannoon evoluution nimiin"; "Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää." Tekstistä saa sellaisen käsityksen, että tässä nyt on tällainen kimppu väitteitä, joita tämä rohvessoori on kerännyt, mutta eipä tuosta ota mies itsekään selvää, pitävätkö paikkansa.

Lisäksi koko juttu tuntuu olevan jotenkin oudosti kristillistä maailmankuvaa nuoleskeleva. Kahdessa kohden otetaan kristillisiä vertailukohtia: alkuräjähdyksen alkamista tyhjyydestä voi verrata siihen ihmeeseen, että Jeesus syntyi neitsyestä. Jutun kirjoittaja toteaa vielä, että Valtaojaa olisi keskiajalla sanottu harhauskoiseksi, mutta onhan hän toki sitä, kirkon jumalakuvaan verrattuna. Valtaojan henkilötiedot esittelevä laatikko toteaa, että Valtaoja on "julkaissut kolme kirjaa, yhden niistä - Nurkkaan ajettu Jumala - yhdessä Tampereen piispan Juha Pihkalan kanssa". Tieto-Finlandia-palkittu kirja sentään mainitaan, mutta ei Valtaojan tuoreinta teosta "Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen". Jää sellainen mielikuva, että Valtaojan pohdinnat Jumalasta olisivat merkittävintä mitä hän on kirjoittanut, varsinkin kun tämä on se teos, joka mainitaan myös leipätekstissä.

Tästä hörhöuskovaisten mielistelystä huolimatta joku kuitenkin otti asiakseen ojentaa Valtaojaa toissapäiväisessä Kalevassa. Kirjoittaja huomauttaa, että jos kello puretaan osiin, pannaan pöydälle ja lyödään nyrkillä pöytää, niin osat eivät hypähdä itsekseen takaisin kelloksi. Siten alkuräjähdys ja evoluutio ovat mahdottomia. Kirjoittaja joutuukin "valitettavasti totetamaan, että on vastuutonta professori Valtaojalta käyttää tieteen tekijän arvovaltaansa väärin, kun hän levittää totena tietoa, joka on täynnä suuria ratkaisemattomia arvoituksia. Minä uskon siihen, että vain Raamattu kertoo totuuden ihmisen alkuperästä".

Tämän vuoden puolella on ilmestynyt yksitoista Kalevaa. Niistä seitsemässä on julkaistu jotenkin uskonnollisuutta sivuava kirjoitus mielipidepalstalla. Näistä viisi on syytänyt tulta ja tulikiveä syntisten niskaan ja kaksi on suhtautunut sellaiseen asenteeseen kriittisesti. Lisäksi Kalevan mielipidepalstan ohessa on ns. Tekstaripalsta, jonka viestit eivät syvällisyydellä loista. Päivittäin tekstaripalstalla jauhetaan samoja asioita kuin mielipidepalstallakin, Raamatun opetuksesta Jumalan rakkauden puuttumiseen. Tekstariviesteistä en en ole jaksanut ruveta tekemään mitään tilastoa, mutta näppituntumalla Raamatun sanomaa julistavia tekstareita julkaistaan enemmän kuin kirkon oppia tai Kalevan linjaa kritisoivia.

Nettipalstoilla älyttömiä hööhätekstejä kirjoittavia tyyppejä kutsutaan trollaajiksi, ja trollaajan luonteeseen kuuluu se, ettei hän yleensä kirjoita vakavissaan. Nämä Kalevan mielipidepalstan kirjoittajat sen sijaan ovat oikeasti sitä mieltä, mitä kirjoittavat. Kyse ei ole parodiasta tai tahallisesta ärsyttämisestä. Nämä totuudenjulistajat ovat todennäköisesti aivan aidosti huolissaan siitä, mihin kristillinen kirkko ja koko yhteiskuntamme on menossa (no kohti helvettiä, tietenkin). No saahan sitä olla huolissaan, minäkin olen huolissani yhteiskunnan tilasta. Mutta myös ufouskovaiset ovat huolissaan siitä, että kansainvälinen salaliitto pimittää meiltä tiedon humanoideista, jotka ovat tuomassa ihmiskunnalle tärkeää sanomaa. Missä ovat ufouskovaisten huolenaiheet Kalevan mielipidepalstalta?

Ovatko kristittyjen hörhöhölkkääjien asenteet ihan oikeasti niin tärkeä Oulun seutua koskeva yhteiskunnallinen kysymys, että Kalevalla on tiedonvälityksellinen velvollisuus antaa tilaa heidän mielipiteilleen?

Tämä kysymyslista on tullut vastaan useammassakin blogissa, enkä muista nyt, mistä sen poimin. Ainakin Queer and fuck -blogissa on riisuttu, englanninkielinen versio siitä.

1. Mitä teit vuonna 2007 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Seinäkiipeilin. Konkreettisessa ja kuvainnollisessa mielessä. Välillä tuli kurkittua seinien yli.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Lupasin irkata enemmän. Jonkin aikaa pidin lupauksestani kiinni. Sitten rupesin käyttämään Messengeriä, ja irkkaus on taas jäänyt. En taida jaksaa luvata samaa lupausta toistamiseen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Siskoni Elli sai toisen lapsensa. Jos siskoni Salli olisi pitänyt kiirettä, hän olisi ehtinyt pukertaa oman kakkosensa vielä vuodelle 2007, mutta hän ja pentu myöhästyivät kolmellatoista tunnilla.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Mummu.

5. Missä maissa kävit?
Toukokuussa Iso-Britanniassa ja syyskuussa Belgiassa. Ai niin, ja pariin kertaan rajan takana Ruotsissa, mutta ei sitä varmaan lasketa.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2008 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2007?
Rauhaa ja keskittymiskykyä kirjoittaa tarinoita. Yleistä seesteistä olemista.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2007?
7.7. mjr avioitui ja 5.11. Anne avioitui. Valitsivat molemmat sellaiset päivämäärät, jotka on helppo muistaa (Remember, remember, the fifth of November, you know…).

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
Uuh. En ole saavuttanut mitään. Eikun sain lisensiaatinpaperit. Mutta niihin liittyvä työ tuli tehtyä jo vuonna 2006. Ai niin, sijoituin kahdessa novellikilpailussa, Tähtivaeltajakisassa peräti kakkoseksi. Salaattini kasvoi palstalla rehevästi. Ja herneetkin.

9. …ja suurin epäonnistuminen?
Nauriit joutuivat jonkun ristikukkaisista pitävän hyönteisen syömäksi eivätkä koskaan kasvaneet isoiksi. SQS-lehden numero 1/2007 ei ole vieläkään ilmestynyt. Yleinen saamattomuus.

10. Kärsitkö vammoista?
En isommista fyysisistä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
En muista ostaneeni mitään merkillepantavaa. Ostin kivan punk-henkisen minihameen elokuussa. Queer-kirjakokoelmani täydentyi ainakin Edelmanilla ja Halberstamilla (joiden lukeminen on edelleen kesken…) Tilasin Hagalaz Runedancen ja Nebelhexen levyjä.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Lukuisat ihmiset ovat jaksaneet kuunnella samaa kehää kiertäviä tilityksiäni ja vinetyksiäni, mikä on ihmeteltävää ja kiitoksen arvoista.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
… Ja omani.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Laskujen maksamiseen. Lontoon reissuun.

15. Mistä innostuit eniten?
Queer-teoriasta. Toisista ihmisistä. Aikidosta ja palstaviljelystä.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2007?
Hagalaz Runedancen Labyrinth.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Molempia. Mikä on luultavasti kaikesta huolimatta hyvä asia.

ii. Lihavampi vai laihempi?
Lihavampi.

iii. Rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Kirjoittaneeni, lukeneeni, piirtäneeni ja juosseeni.

19. …entä vähemmän?
Juoneeni alkoholia, vaikka alkoholinjuontiseura on yleensä ollut aina hyvää. Angstailleeni.

20. Miten vietit joulun?
Syömällä lukuisia juureksista tehtyjä ruokalajeja, juomalla viinejä ja muita juomia, pelaamalla lautapelejä ja katsomalla Galacticaa.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että menneisyyttä ei kannata muutella, koska aikajatkumo on hauras, ja jos muuttaa jonkun yhden pikkujutun, niin kohta on apokalypsi käsillä ja maapallo tuhoutuu. Yhtään tiettyä, muutosta vaativaa hetkeä en löydä. Mutta olisin voinut soitella jonkun kerran useammin kotiin, kun olen ollut liesussa.

22. Rakastuitko vuonna 2007?
Tämän vuoden aikana koko sanan "rakkaus" (ja sitä myötä sen johdannaisen "rakastuminen") merkitys on jotenkin huurtunut. Ilman erästä rakasta ystävää, joka käytti sanaa epäromanttisessa, mutta sopivassa yhteydessä, suhtautuisin siihen lähinnä sarkastisesti. Joka tapauksessa: sekä käsitteellisten että ajallisten rajausten vaikeuden vuoksi en osaa vastata kysymykseen.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Oz. Heroes ja Galactica.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En vihaa ketään ylipäänsä, en tänä enkä viime vuonna.

25. Rakastatko tällä hetkellä ketään, jota et rakastanut viime vuonna samaan aikaan?
Ks. yllä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luin tänä vuonna liian vähän. Sartren "Inho" herätti voimakkaita ajatuksia. Douwe Draaisman "Why Life Speeds Up As You Get Older. How Memory Shapes Our Past" oli erittäin mielenkiintoinen.

27. …entä musiikillinen löytö?
Lou Reed ja Velvet Underground!

28. Mitä halusit ja sait?
Yhteisöllisyyttä. Läheisyyttä.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Sovinnollista, rentoa ja luontevaa yhdessäoloa. Tyyntä luottamusta.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Shortbus.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Kävin joogaamassa aamulla, illalla söin strutsia.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Ymmärrys.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2007?
Hameita; loppuvuodesta hankin kolme minimittaista. Pitsiä, sukkahousuja. Violettia, punaista, mustaa ja sinistä.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Queer-teoria.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Onko Del LaGrace Volcano julkisuuden henkilö? Ketkä lasketaan julkisuuden henkilöiksi? No Tiina Rosenberg ainakin. Pidin eniten Tiinasta ja Delistä.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Varmaan Pink Black Block.

37. Ketä kaipasit?
… Mummua.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Ihan uusia tuttavuuksia ei ole kovinkaan montaa. Tuomas, yks Sanna ja Ante ovat kaikki hyviä tyyppejä.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2007.
Ihmisiltä ei saa kieltää toisia ihmisiä, koskaan. (ref. Kokemuspisteitä 10.5.2005)

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2007.
But you’ve gotta make your own kind of music
Sing your own special song
Make your own kind of music
Even if nobody else sings along
(Mamas and Papas: Make Your Own Kind of Music)

Todas las promesas de mi amor se irán contigo
Me olvidarás, me olvidarás
Junto a la estación lloraré igual que un niño,
Porque te vas
(Jeannette: Porque te vas)

Im Traume, du erinnerst Dich
Kehrt zurück dein wahres ich
Verloren einst im Labyrinth
Verschlossen hab’n sie die steinerne Tür
Den Pfad, begraben von der Zeit
Such in dir, mach frei die Tür
(Hagalaz Runedance: Labyrinth)

I min ensamhet för ingen annan vet
Jag älskar ju båda och plågas av det
Utan ett straff och utan en skuld?
Bara ett jag minns, är att vargtimmen finns.
(Hedningarna: Vargtimmen)

Things are going to slide, slide in all directions
Won’t be nothing
Nothing you can measure anymore
The blizzard, the blizzard of the world
has crossed the threshold
and it has overturned
the order of the soul
When they said REPENT REPENT
I wonder what they meant
(Leonard Cohen: Future)

jos mikään ei muutu
kaikki vain jatkuu
loputtomasti samaa

kuvun alle eksyneenä
lepattelee lintu
ajatus lyö kasvoihin
kuin tahtoen herättää
riisukaa pois salaisuudet
häpeänne yltä
en enää hae täältä mitään
haluan vain levätä
(CMX: Loputtomasti samaa)

Mummullani oli tapana sanoa aina hyvästejä jätettäessä, että "Nähdään, jos eletään". Perhetarinan mukaan suivaannuin neljävuotiaana tähän fraasiin, ja sanoin mummulle, että "Et sinä saa kuolla! Sinä elät satavuotiaaksi, ja jos hyvin käy, niin satakaksikymmentävuotiaaksi!" Mummu vastasi tähän, että "ei kiitos". Mummu oli hoitanut omaa, 93-vuotiaana kuollutta äitiään tämän viimeisinä elinvuosina, eikä elo satakaksikymmentävuotiaana kuulostanut raposelta.

Ei tullut sataa täyteen. Mummu kuoli Lucian päivänä, 95-vuotiaana.

Tuntuu aika omituiselta. Monesti sanotaan, että kuolema voi olla "helpotus", mutta en ole ihan varma siitä, mitä se tarkoittaa. Omaisille voi olla tuskallista nähdä, kuinka aiemmin jämäkkä ja päättäväinen ihminen haalistuu, ja siinä mielessä omaisille voi olla helpotus, kun vääjäämätön kuolema lopulta on edessä. Mutta en oikein usko, että asianosaiselle itselleen olisi noin vain "helpotus" kuolla pois, vaikka tietäisikin, että laitoshoito kestää koko loppuiän, eikä paluuta "kotiin" enää ole.

En usko mummun viihtyneen hirveän hyvin laitoshoidossa (viihtyvätkö vanhukset laitoshoidossa yleensäkään?), joskin perussosiaalisena ihmisenä hän tuli hyvin toimeen sekä hoitajien että muiden asukkaiden kanssa. Vain pari päivää ennen kuolemaa lääkäri oli todennut hänen olevan ikäisekseen hyväkuntoinen vanhus. Suklaa, kahvi ja viski maistuivat edelleen, ja hoitajien mukaan mummu vitsailikin välillä. Mummu ehti olla sairaalassa puolisentoista vuotta, mitä ennen hän oli elänyt yksikseen - tosin parin viimeisen vuoden ajan kotisairaanhoitaja oli käynyt päivittäin.

Mummun muisti oli kuitenkin haurastunut, ja siitä persoonasta, jonka tunsin, oli vain väläyksiä jäljellä. Mummulla oli alkanut muisti pettää jo aiemmin, ja tietyssä mielessä olen surrut mummua useamman vuoden, vaikka se sureminen tuntuukin aika itsekkäältä ja epäoikeudenmukaiselta, ikäänkuin kieltäisi toiselta ihmiseltä muutoksen. On yhtä hölmöä surra vanhuksen muuttumista kuin surra pikkulapsen kasvamista. Kuolemaa kohti se on suunta kummallakin, kuitenkin.

Tapasin mummun viimeistä kertaa lokakuussa, paria päivää ennen mummun 95-vuotissyntymäpäivää. Tapaaminen oli minulle varsin surullinen: aiemmin mummu on jaksanut kysellä kuulumisia ja kertoa omiaan, vaikka sitten samat jutut moneen kertaan. Aiemmin hän myös nauroi muistamattomuudelleen. Tällä kertaa hän ei juurikaan jutellut eikä nauranut. Hän muisti minut kyllä, mutta vasta hetken ponnistelun jälkeen. Katselimme yhdessä telkkaria. Mainoskatkolla markkinoitiin uutta, ihmeitä tekevää anti-age-ryppyvoidetta, mikä vaikutti tilanteeseen nähden absurdilta. Minusta tuntui, että mummu sellaisena kuin minä hänet tunsin, oli jo poissa, mutta olisi ollut väärin vaatia, tai edes toivoa, mummua olemaan jotain muuta kuin se, mitä hän sillä hetkellä oli.

Etäisyyden vuoksi näin mummua suunnilleen kerran vuodessa, kaksi parhaassa, ja viime vuosina soittelimme aika harvoin. Luultavasti hänen muutoksensa ei olisi tuntunut niin dramaattiselta, jos olisin nähnyt häntä useammin ja arkipäiväisemmin. Muutos oli kaikesta huolimatta varsin tavanomaista vanhuksoitumista. Nyt en oikein tiedä, kumpaa varsinaisesti suren - sitä avarakatseista ja mielipiteissään jämäkkää mummua, johon liittyvät muistot ajoittuvat pitkälle ajalle, ja joka haalistui hitaasti olemattomiin vuosien mittaan, vai sitä mummua, joka hän oli kuollessaan. Tästä muistamattomasta ja hauraasta mummusta minulla on paljon vähemmän muistoja. Sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ikäänkuin minulta olisi jäänyt tutustumatta kunnolla viimeisten aikojen mummuun. Ikäänkuin olisin vältellyt tutustumista, koska kaipasin liikaa sitä tuntemaani mummua.

Olen käynyt hautajaisissa vain kerran aiemmin, ja silloin oli kyse jostain Virtun kaukaisesta sukulaisesta. En ollut ukkini, isotätini enkä kummitätini hautajaisissa. Kummitätini kuoli kymmenen vuotta sitten, ja minun jäädessäni pois hautajaisista mummu sanoi hieman äkäiseen sävyyn, että "kai sinä nyt sentään minun hautajaisiini tulet?" Jollain toisella kerralla hän kuitenkin sanoi, että sitten kun hän kuolee, niin hänelle on samantekevää, millaiset hautajaiset järjestetään ja keitä sinne tulee, eipä hän ole sitä enää katsomassa, ja että jos en halua sinne tulla, niin ei tarvitse. No, meinasin kuitenkin lähteä hautajaisiin.

Alunperin aioin kirjoittaa mummusta vasta hautajaisten jälkeen, mutta tulin toisiin ajatuksiin. On hyvä miettiä mummua ja kuolemaa ennen jälkeenjäävien monopolisoimaa hautajaistilaisuutta. Hautajaiset ovat ensisijaisesti omaisille järjestetty rituaali, ja luultavasti niissä on ihan tarpeeksi mietittävää ihan sellaisenaankin. Jo nyt vaikuttaa siltä, että ne ovat tulleet mummun muistamisen tielle. Miten sinne Uuteenkaupunkiin nyt oikein pääsee? Saako matkalippuja enää mistään, kun on jouluruuhkat? Millaiset kukat? Ja vaatteet! Keitä sinne tulee? Pitääkö siellä tapella jotain sukuriitoja pois alta? Ja miksi niiden saamarin arkunkantajien on aina oltava miehiä?

Mummu toisti alussa kertomani tarinan melkein joka kerta, kun hyvästejä jätettiin, mutta ei sillä kertaa, kun kävin katsomassa häntä lokakuussa. Siitä huolimatta, että mummu kertoi tarinan lukemattomia kertoja, sen muoto on jo alkanut mielessäni rapautua. On samantekevää, mitä oikeasti silloin neljävuotiaana sanoin, mutta kertoiko mummu minun sanoneen "Et sinä kyllä vielä kuole!" vai "Et sinä saa kuolla!"? En muista. Mummulla oli paljon hyviä tarinoita, ja on surullista ajatella, että toisten edelleen kertomina ne saavat toisen muodon.

***

Ruotsinkielinen otsikko johtuu siitä, että mummu oli käytännössä kaksikielinen. Äidinkielenään suomea puhuva mummu pantiin pienenä ruotsinkieliseen kouluun, joka oli lähempänä kotia kuin suomenkielinen. Aina puhuessaan salaisia asioita muiden aikuisten kanssa, hän puhui ruotsia. Jossain vaiheessa hän paljasti, ettei tarkasti ottaen ole mummu ollenkaan, vaan "fammu".

Ensimmäiseksi se tuli vastaan Kaiken pelityksessä elokuun alussa. Juttu vaikutti englanninkielisen maailman omalta jutulta, kiinnostavalta vain, jos se saisi tarpeeksi suuren suosion Suomessakin. Sitten Rhia kysyi, olenko kokeillut moista. Vastasin että en. Kävin katsomassa, mutta juttu olisi vaatinut rekisteröitymisen, ja olen lähtökohtaisesti äärimmäisen laiska kaikkien rekisteröitymistä vaativien juttujen suhteen. (Tästä syystä en ole esimerkiksi Qruiserissa, vaikka siellä kuulemma pitäisi olla, jotta tietäisi missä mennään.)

Tuli syyskuun loppupuoli ja artikkelit Nyt-liitteessä ja päivittäis-Hesarissa. Se juttu oli kuulemma pahasti riippuvuutta aiheuttava. Menin Brysseliin jollekin seksuaalivähemmistöoikeusmatkalle, jossa kaikki vain puhuivat siitä. Sovittiin, että nekin, jotka eivät ole vielä kokeilleet, kokeilevat sitä, kunhan päästään kotiin. Menin ja kokeilin sitä. Pari ekaa iltaa meni sen kanssa leikkiessä.

Nyt sen kanssa alkaa kuitenkin vähitellen mennä hermot.

Facebookilla on periaatteessa kaksi tolkkua käyttötapaa. Voi hölmöillä hassuja hyvin tuntemiensa ihmisten kanssa tai pitää yhteyttä sellaisiin tyyppeihin, joihin ei muuten törmää. Olen Facebookin kautta löytänyt kourallisen vanhoja lukiotuttuja, joista en ole kuullut yhtään mitään vuosikausiin. Samoin frendilistalleen on ollut hyvä kerätä akateemisia tuttuja, joita näkee ehkä pari kertaa vuodessa, ja joiden tekemisiä voi seurailla Facebookin kautta.

Mutta kun se hemmetin Facebook ei oikeasti kerro paljonkaan ihmisten ajatuksista ja tekemisistä. Onhan se kiva saada tietää, mitä musiikkia ihmiset kuuntelevat, mitkä ovat heidän mottonsa ja ihmissuhdestatuksensa, mutta yleisistä olemisista ja tekemisistä ne eivät paljoa kerro. Samat lelut pyörivät eri tyyppien profiileissa, mutta lukiokaverin kuulumisista saa aika vähän tolkkua sen perusteella, kuinka monta virtuaaliolutta hänelle on lahjoitettu tai kuinka monta prosenttia hänen vastauksistaan on samoja minun vastausteni kanssa jossain kyselyssä, joka koskee parhaita treffipaikkoja. Ilo vanhojen tuttujen löytämisestä muuttuu nopeasti turhautumiseksi.

Facebookin avulla omaa persoonaansa on vaikea saada esille, koska sen muoto on niin rajattu. Tämä tietysti selittyy sillä, että Facebook on päivitettävä versio jenkkiläisestä vuosikirjasta, ja yksi sen pointeista varmaan onkin esittää eri ihmisten erilaiset jutut samanlaisessa formaatissa. Rajattu formaatti kuitenkin tekee siitä varsin tylsän.

Facebookissa on toki Wall, johon voi kirjoitella terveisiä, mutta sen käyttö on varsin vähäistä ja suppeaa. Kunnollisia kuulumisia ei oikeastaan sen kautta voi vaihtaa: se vertautuu blogien kommenttiosastoihin. Ja millaisia kuulumisia oikeastaan voi vaihtaa, jos tietää ihmisestä suunnilleen vain sen, minkä Facebook kertoo? "Hei, mäkin tykkään Nick Cavesta, mikä sun mielestä on sen paras biisi?"

Tietyssä mielessä on kyllä hyvä, että mahdollisimman monen tyypin yhteystiedot ovat samassa paikassa, jolloin on tarpeen tullen helppo jakaa tietoja.Paha vain, että relevantitkin asiat hukkuvat kaikkeen siihen sälään, jota Facebookissa kertyy.

Toki Facebook on ihan hauska lelu. Käyn tsekkaamassa joka viikko uudet hauskat Superlativet saadakseni nakella niillä ihmisiä. Vastailen välillä kyselyihin ja vertailen lesboprosenttejani muiden prosentteihin. Ystävälistallani olevista ihmisistä kuitenkin vain murto-osa on sellaisia, jotka tunnen tarpeeksi hyvin ollakseni kiinnostunut heidän visailuvastauksistaan, ja joista tiedän, mitkä lelut saattaisivat heitä huvittaa ja mitkä eivät.

Facebookissa häsvätessä viettämäni aika on valitettavasti ollut pois lähinnä blogien lukemisesta, ja se on harmi. Blogit ovat tietysti sellainen verkkoviestinnän ja -yhteisöllisyyden muoto, joka soveltuu parhaiten niille, jotka pitävät kirjoittamista luontevana tapana ilmaista itseään. Facebookissa on se hyvä puoli, että sitä voi käyttää ilman sen suurempia paineita, ja kommunikaatio on saman tasoista kaikkien kanssa, oli kyse sitten läheisestä kaverista jota näkee monta kertaa viikossa, lukiotutusta, jota ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen tai filosofian tohtorista, jonka elämäntyötä arvostaa kovasti.

Onko henkilökohtainen elämäsi ollut viimeisen vuoden aikana sekaisin? Suuria muutoksia asuinpaikan, ihmissuhteiden, kohdunsisuksen tai työelämän suhteen? Tuntuuko siltä, että sisuksesi ovat tehosekoittimessa, jossa niistä vatkataan limaista ja veristä vaahtoa, ja siltä varalta, että joku kokkare on pohjalle jäänyt, tehosekoitin käynnistetään aina vain uudestaan?

Ei hätää. Älä turhaan syytä itseäsi, lähiympäristösi ihmisiä, kolmenkympin kriisiä, hermostosi välittäjäaineiden epätasapainoa tai uusliberalistista talousjärjestelmää. Syynä ovat humanoidit. Ufot ovat viimeisen vuoden aikana säteilyttäneet maapalloa yliaistillisella energialla, jonka tarkoituksena on paljastaa ihmisen sisin minuus. Kyseinen ufoenergia kehittää ihmisen tunne-elämää, avaa uusia ajatussuuntia ja edesauttaa ihmiskunnan kehitystä. Kaiken muutoksen ja kriisin jälkeen on koittava uudenlainen harmonia ja rauha. Humanoidit luottavat meihin, ihmiskuntaan: osaamme kamppailla tiemme läpi muutosta tuovien energioiden kohti parempaa tulevaisuutta.

Kävin Turussa vuosittaisessa queer-tutkimusseminaarissa ja juttelin siellä varsin fiksun ja viehättävän naisen kanssa. Vertailimme ajatuksiamme, kokemuksiamme ja lähipiiriemme ihmisten elämän turbulenssia. Äkkiseltään voisi luulla, että turbulenssista voisi syyttää yksilöllisten psykologisten tekijöiden lisäksi yliopistohallinnon rakennemuutosta, työelämän pirstaloitumista, heteronormatiivisuutta, sukupuolen dikotomisuutta ja monogaamista parisuhdeideaalia. Maailmanpoliittisen tilanteen ja ilmastonmuutoksen luomasta ylimääräisestä maailmantuskasta puhumattakaan.

Kyseinen nainen kuitenkin kertoi tutulla luontaishoitajalla olevan läheisiä kontakteja ufoihin. Humanoidit (jotka siis lentävät niillä ufoilla, luullakseni) ovat päättäneet testata ihmiskuntaa muutosenergiansa avulla. Olemme jättimäisessä testilaboratoriossa, jossa meillä on mahdollisuus käyttää energiat hyväksemme, kehittyäksemme tunne- ja ajatuselämältämme korkeammalle tasolle.

Tulimme siihen tulokseen, että humanoidien muutosenergia on todellakin paras mahdollinen yhtenäisteoria selittämään kaiken mahdollisen. Mikä vielä kivampaa, humanoidien muutosenergialla on tietty suunta.

Scifi-harrastajaa tällainen selitys tietenkin viehättää kovasti. Kun seuraavan kerran tuntuu sekavalta ja ahdistavalta, voin ajatella lempeitä humanoideja, jotka vain tahtovat ihmiskunnan parasta.

Syyskuu alkaa olla lopuillaan ja niin myös kaupungin palstojen vuokra-aika. Kävin eilen Heidin kanssa kuokkimassa viimeiset potut, sipulit ja porkkanat palstalta pois - kertaalleen pitäisi käväistä siellä vielä ja poimia viimeiset persiljat ja ruohosipulit sekä salaatinlehdet, jos niitä nyt on pakkasen hampaista jäänyt. Maanantaina alkaa lokakuu ja kaupungit aloittavat palsta-alueilla syystyöt, mutta ehkä siellä ehtisi vielä käydä ennen kuin kaikki käännetään maan sisään.

Vuokrasin palstaa nyt ensimmäistä kertaa, ja ylipäätään kasvattelin maassa jotain ensimmäistä kertaa sitten pentuvuosien, jolloin kesämökillä oli joku kasvimaa ja siinä pari retiisiä kasvamassa. Linnanmaalla asuessani laitoin kyllä aina kesäkukkia, ja kasvattelin yrttejä ikkunalaudalla, mutta kukkapurkillista ei voi verrata aariin. Lueskelin kyllä puutarhakirjoja ja kuuntelin ihmisten vinkkejä, mutta mistään ei tietenkään opi niin hyvin kuin omista virheistään.

Eilisen sadonkorjuun perusteella täytyy pistää muutama asia muistiin. Ensinnäkin porkkana- ja palsternakkapenkit kannattaa harventaa kunnolla - yksi iso juures on kivampi kuin viisi lyijykynänpaksuista. Toisekseen potut kannattaa istuttaa ajoissa, lannoittaa niitä ja tehdä penkeistä selkeitä, niin ettei tule kuokkineeksi sormet kohmeessa penkin väliä. Istuttaminen ajoissa ei tänä vuonna tosin ollut minusta kiinni: siemenpottuja oli todella vaikea saada, ja olisin jäänyt kokonaan ilman niitä, ellen olisi saanut niitä kaverin tädiltä.

Nyt harmittaa, ettei tullut pidettyä sellaista palstablogia, johon olisi kirjannut muistiinpanoja, huomioita ja muuta kasvukauden varrelta.

Ainakin huomasin sen, että kunnon työkalut kannattaisi olla: tänä vuonna en sijoittanut työkaluihin muutamaa euroa enempää, kun en ollut varma kestäisikö palstainnostukseni edes yhtä kesää. Jos kuluttaa hirveästi rahaa uuden harrastuksen vermeisiin, harrastuksesta tulee äkkiä velvoite. No, jos jaksoin näperrellä huonoilla työkaluilla kesän, niin ehkä sitten paremmilla työkaluilla pitempään. Ensi kevään ostoslistalla ovat ainakin talikko, pitkävartinen hara, pitkävartinen metalliharava - ja perunakuokka!

Alkukitkennät pitäisi tehdä kunnolla - olin jokseenkin laiska kitkemään käytäviä, enkä ollut niin tarkka nyppimään juolavehnän juuria tehdessäni vihannespenkkejä. Flunssainen viikko elokuussa, jolloin en päässyt kitkemään, räjäytti koko rikkaruohotilanteen. Siksi ne talikko ja hara kannattaa oikeasti ensi vuonna hankkia.

Tärkeä asia on myös se, että palstan antimia kannattaa syödä heti, kun niitä tulee. Säästelin esimerkiksi salaattia, ja sitten loppukesästä sitä kasvoi hurjasti, ja osa alkoi olla jo kitkerää. Herneitäkin jäi paljon mätänemään - niitä olisi hyvin voinut kerätä jonkun verran jo palkoina syötäväksi. Rucolaa olisi pitänyt poimia hyvin pienenä: se lähti kukkimaan tosi äkkiä, ja ilmeisesti kukinnan olisi voinut estää vain poimimalla lehtiä jatkuvasti. Jotkut antimet jäivät sitten kokonaan poimimatta, kuten pinaatti, joka lähti kellastumaan. Ja lannoittaa kannattaa myös: luultavasti sipulit ja potut jäivät aika pieniksi nimenomaan lannoitteen puutteen vuoksi.

No, joka tapauksessa kesäpäivien viettäminen palstalla on ollut varsin leppoisaa puuhastelua, ja jotain on saanut myös syödäkseen. Rahallisesti vastinetta on tullut ehkä juuri ja juuri saman verran kuin rahaa on mennyt, mutta onneksi en ole aikonutkaan elättää itseäni koko talvea palstani tuotolla.

On epämääräisen ärtynyt olo. Olin viikonloppuna Korouomassa patikoimassa, maanantaina viuhahdin puolen vuorokauden kokousreissulla Helsingissä ja torstaina lähden takaisin Helsingin suuntaan ja sieltä sitten perjantaina Brysseliin seksuaalivähemmistöoikeusverkostoitumisvierasryhmäreissuun. Periaatteessa tykkään kovasti siitä, että elämässä on erilaisia asioita ja erilaisia menoja, ja matkat ovat keskimäärin aina hauskoja, suuntautuvat ne sitten Posiolle tai Belgiaan. Silti tuntuu jotenkin siltä, että tarvitsisin jonkinlaista pysähtymistä.

Viime aikoina on aika harvakseltaan tullut keskityttyä pelkästään olemiseen ja ihmettelyyn. Patikointi tarjosi hetkiä, jolloin ei ajatellut muuta kuin seuraavaa askelta. Samoja fiiliksiä sain aikidosta: ei siinä jouda paljoa vatvomaan asioita, kun pitää tehdä joku liikesarja toisen ihmisen kanssa. Tiedän, että myös matkalla tulee niin paljon uusia asioita ja maisemia eteen, että tavanomaisista ajatusradoista irtaantuu ihan itsestään.

Arkisessa päässä kuitenkin pyörii jatkuvasti sama luuppi, joka ei milloinkaan mutatoidu uudeksi, kunhan rullaa vaan eikä edes kulu. Pysähtyminen ja jouteliaisuus eivät katkaise luuppia, kiihdyttävät sitä vain. Niinpä on parempi häsvätä monenlaisten asioiden kanssa, jotta luuppi jää taustalle. Mutta monenlaisen häsväyksen hauskuus edellyttää sitä, että ei haittaa, vaikka ei häsväisikään. Hauskuudelle on välttämätöntä, että voi pysähtyä ilman, että tulee ajatusluuppinsa kuristamaksi.

En ole varma, millaista pysähtyminen olisi parhaimmillaan - pitäisikö vetäytyä viikoksi jonnekin korpeen, jossa ei ole lainkaan muita ihmisiä? Eristäytyä kotiin, olla käyttämättä nettiä ja seuraamatta tiedotusvälineitä lainkaan ja laittaa korvatulpat? Heittäytyä tekemään monotonisesti jotain tiettyä asiaa päiväkausiksi? Tähän jälkimmäiseen kyllä olisi tarvettakin, pitäisi kirjoittaa tekstejä ja alustuksia, eikä varmaan intensiivinen japanin opiskelukaan haittaisi. Tai kangasvaraston tyhjentäminen ompelemalla muutamat pitkään suunnitellut kuteet. Tai kotisivujen päivittäminen.

Ihmettelen (ja kadehdin) sellaisia perustyytyväisiä ihmisiä, joita ei ahdista mikään heihin itseensä liittyvä, ja joiden ahdistukset kohdistuvat maailman ja ympäristön tilaan. Jotka suhtautuvat yleisen avoimesti ympärillään oleviin ihmisiin ja seesteisesti kohtaamiinsa ongelmiin, jäämättä mäyhämään niitä loputtomiin. En tiedä onko sellaisia tyyppejä oikeasti olemassa, mutta ainakin jotkut ihmiset onnistuvat tehokkaasti teeskentelemään sellaisia.

Itse tarvitsisin jonkun potkun perseelle, mikä tönisi minua edes johonkin suuntaan. On kuin olisin jossain kuopassa, jonka reuna on suunnilleen otsan kohdalla. Kun hyppii tarpeeksi, näkee jotain muutakin kuin sen kuopan seinämät, mutta kun väsyy hyppimään, kuopan ulkopuolinen todellisuus katoaa näkyvistä.

Laskeskelin blogin päivitystiheyksiä. Tilasto on armoton: olen kirjoitellut blogiin keskimäärin kolme kertaa kuussa nyt kesän aikana. Keväällä päivitin tiheämpään. Kaikenlaiset kesäriennot tietysti aiheuttavat päivittämättömyyttä, mutta tuntuu että olen ollut koko kesän jonkinlaisessa jumitilassa. Sitä ja tätä on tullut puuhailtua, on pikniköity, kitketty palstaa, reissuja on tehty ja vieraitakin käynyt, mutta olemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus.

Ja siinäpä se onkin se suurin virhe. Aina pitäisi muistaa, että kirjoittaminen on tärkeää, etenkin silloin kun tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa. Kun kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta, on kirjoitettava, koska se luo selkeyttä. Raa’asti sanottuna kirjoittaminen on tärkeämpää kuin mikään muu, sillä käsitykseni itsestä nojaa kirjoittamiseen, eikä ilman itseä ole myöskään suhdetta muihin.

Olen parisen viikkoa pitänyt pitkästä aikaa perinteistä päiväkirjaa, eli kuvannut päivän tapahtumat selkeästi ja neutraalisti, kenties joitakin yksittäisiä mietityttämään jääneitä juttuja esille nostaen. Tavoitteena on ollut kirjoittaa tekstinpätkä alle vartissa, mieluiten suunnilleen kymmenessä minuutissa, jotta se ei vie aikaa eikä myöskään usuta jaaritteluun. En ole jälkeenpäin paljoa lueskellut kirjoittamaani, vaan lähinnä tarkistanut kirjoitusvirheet.

Muutama päivä sitten aloin tehdä jälleen myös toista kirjoitusharjoitusta, eli heti herättyäni olen kirjoittanut käsin kolmisen sivua tajunnanvirtaa siten, että en keskeytä kirjoittamista hetkeksikään: jos en keksi mitään kirjoitettavaa, kirjoitan vaikkapa "en keksi mitään, istun sohvalla, päätä kutittaa" niin kauan kunnes päästä tulee jotain muuta kuin kutinaa. Tein tätä kirjoitusharjoitusta aika uskollisesti lähes päivittäin vuosien 2002 ja 2003 tienoilla, ja satunnaisesti sen jälkeenkin. Aware-projektin hektisimpinä aikoina kirjoitusharjoitus taisi olla olennainen kainalosauva, johon tukeutuen sain päivän työt tehtyä.

Nämä kaksi erilaista kirjoitusrutiinia ovat tietyssä mielessä vastakkaisia: tajunnanvirtakirjoittaminen on täysin kiinni hetkessä, ja teksti on jälkeenpäin usein täysin lukukelvotonta. Välillä kirjoittamisen prosessi itsessään tuottaa uusia ajatuksia, koska se mahdollistaa villitkin virittelyt ilman itsekritiikkiä. Päiväkirjakirjoittaminen taas pyrkii dokumentointiin ja pelkistämiseen. Tajunnanvirta tuo esille sellaisia asioita, joita ei jaksa tai halua ajatella; päiväkirja taas yksinkertaistaa kokemuksia, riisuu niistä muun paitsi olennaisen.

On luultavasti kirjoittamisen ansiosta, että uusia ajatuksia ja innostuksia on alkanut versoa, vihdoin. Ruumiin ja minuuden rajatkin tuntuvat selkeämmiltä - tai ainakaan niiden väistämätön häilyvyys ei tunnu uhkaavalta.

Viime päivinä oleminen on tuntunut hauraalta. On tuntunut vaikealta keskittyä muuhun kuin hetkelliseen ja välittömään. Hetkelliseen ja välittömään voi luottaa, koska niiden katoavuus on näkyvämpää kuin muiden asioiden, jotka ovat lopulta yhtä katoavia. Niiltä ei voi odottaa sen enempää, ne on otettava sellaisinaan. Silti niistä saatava mielihyvä on oudon selkeää, vaikka tietää, ettei se jatku hetken ulkopuolelle. Ehkä siksi.

Sileä pätkä asfalttia rullaluistinten alla, uusi asvaltti liukas kuin voi. Päälakeen osuva kuuma suihku, joka peittää kaikki muut äänet paitsi kohinansa. Hagalaz Runedancen biisi Labyrinth, joka on hyvä ihan sellaisenaan muistuttamatta erityisesti mistään. Kaadetuista koivuista leviävä vihdan tuoksu. Uusin Harry Potter, jota voi lukea tunnin toisensa jälkeen mieli kiinni tarinassa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu. Huonemurattiin kesän aikana kasvanut pitkä oksa, pienet kärkilehdet kuultavat vaaleanvihreinä sälekaihdinten läpi tulevassa valossa. Nuhjaantuneesta, jääkaapin pohjalle unohtuneesta appelsiinista puristettu lasillinen mehua. Halaus, lämmin iho.

Olen kahtena iltana puhallellut saippuakuplia parvekkeella. En ole puhaltanut saippuakuplia vuosiin, enkä puhaltelisi nytkään, ellei niillä olisi korvattu riisiä siskoni häissä. Saippuakuplat tuottavat yksinkertaista, puhdasta iloa. Jollain puhalluksella syntyy kymmeniä pieniä kuplia, jotka jäävät pyörimään toistensa ympärille. Toisella jokin suuri kupla, jota on helppo seurata silmillään, kun tuuli liikuttaa sitä rakennusten välissä. Taivasta vasten kuplat ovat värikkäitä, jotkut sähkönsinisiä ja violetteja, toisissa keltaista ja vaaleanpunaista. Kuplissa heijastuu oma itse hetken verran, ennen kuin kuplat liikkuvat liian kauas, jotta niiden pinnasta näkisi enää mitään. Pintoja koskettaessaan kuplat hajoavat, mutta joku jääkin pelargoninlehtien nukan varaan paikalleen pitkäksi aikaa.

Saippuakuplissa on jotain samaa kuin hautausmaissa ja tähdissä. Ne pienentävät kaiken, asettavat asiat todelliseen perspektiiviinsä.

Ei ole sattumaa, että saippuakupla on yksi 1600-luvun Vanitas-asetelmamaalauksien kaavamaisista symboleista, kallojen, sammuneiden kynttilöiden ja kuihtuvien kukkien ohella. (Esimerkkejä: Hendrick Andriessen,David Bailly,Simon Renard de Sainte-André.) Vanitas-asetelmamaalauksien ytimenä on kaiken turhuus ja kuolevaisuus, ikäänkuin katoavuus samastuisi merkityksettömyyteen. Taustalla on kristillinen ajattelu siitä, kuinka maalliset pyrkimykset mitätöityvät kuoleman edessä, ja kuinka olisi parasta suuntautua ajattelemaan iankaikkista elämää laulun ja soiton sijaan.

Vanitas-maalausten maailmankuva on pessimistinen: mitä arvoa on saippuakuplalla (tai ihmiselämällä) kun se kuitenkin kohta haipuu? Minusta ajatus on mieletön. Saippuakuplalla on kaikki arvo.

Olen saanut kesäflunssan. Juuri nyt komeimpien helteiden aikaan. Luultavasti onnistuin pahentamaan sitä uimalla kurkkukipuisena maanantaina ja hillumalla pikniköimässä tiistaina, vaikka kurkkukipu oli pahentunut edellispäivästä. Keskiviikkona olin puolikuollut, nukuin sohvalla koko päivän. Iltaa kohti jaksoin lueskella ja istuskella koneen ääressä. Tämän päivän olo vaatii vielä kuulostelua: ainakin palstaa pitäisi käydä kastelemassa, oli olo sitten miten kamala tahansa, muuten käy viljelmille hullusti.

Huolimatta siitä, että ainakin helteistä päätellen kesä on vielä vauhdissa, olen alkanut yhä enenevässä määrin stressata tulevaa syksyä. Opetan avoimessa yliopistossa naistutkimusta kahden kurssin verran, minkä lisäksi pitäisi saada SQS-lehdestä kaksi numeroa ulos. Sen ensimmäisen, 1/2007:n, pitäisi ilmestyä asap, mieluiten heti. Olen suhtautunut SQS-asioihin varsin prokrastinoivasti koko kesän ajan, ja kohta pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Kirjoittaa kirja-arvostelu, johdantoa (sentään yhteistyönä), mahdollisesti lektio, ja oliko se nyt sitten niin, että minun piti kirjoittaa joku taidegalleriaosiosepostuskin? Niin ja sitten vielä ne Naistutkimuspäivät. Onneksi niiden eteen ei pidä tehdä ihmeempiä, muutama mainos vain, mutta eihän sitä niin pientä hommaa olekaan, etteikö sen tekemistä voisi venyttää loputtomiin, jotta stressin määrä olisi maksimaalinen.

En oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai kauhuissaan siitä, että syksyksi on luvassa osa-aikatyötä. Kahden kurssin vetämisessä on tarpeeksi hommaa syksylle, jotta Työkkäri on tyytyväinen, ja jotta ei tarvitse selitellä kenellekään sitä, miksi ei tee täysipainoisesti väikkäriä. Väikkärikriisistä olisi kuitenkin vähitellen parempi alkaa toipua, jos meinaa tohtoroitua jossain välissä. Opetustyö antaa mahdollisuuden lykätä täyspäiväistä väikkäröintiä vielä jonkun verran, mutta pelkäänpä että se alkaa vähitellen harmittaa. Olen elätellyt mielessäni sellaista toivetta, että väikkärin suhteen asiat alkaisivat kristalloitua, mutta luultavasti ne eivät kristalloidu yhtään mihinkään suuntaan, jos en saa lueskeltua aiheeseen liittyvää kirjallisuutta tai muuten mäystettyä asiaa. Havaitsin, että Clare Hemmingsin kirja "Bisexual Spaces" on ollut minulla kesken yli vuoden - jos oikein muistan, olen lukenut sitä viimeksi vanhassa kämpässä. Alkaa tuntua, että aivot ovat mätänemispisteessä, kun niitä ei ole millään lailla kiusattu vähään aikaan.

Se, mikä ehkä tympäisee eniten, on kirjoittamattomuus. Viime viikolla työstin kahta vanhaa tekstiä ja lähetin ne kirjoituskilpailuihin, mutta se tuntui kuivatun turskan syömiseltä. (Siis liottamattoman turskan.) Olen kirjoittanut yhden novellin kesän aikana, ja senkin puoliväkisin: lähinnä sen kirjoittaminen antoi sellaisen opetuksen, että kaunokirjallistakin tekstiä voi äkistää lyhyessä ajassa ja dedistä vasten. Kivaa se ei varsinaisesti kuitenkaan ollut, ja kyllähän kirjoittamisen pitäisi aina olla kivaa, jotta siinä olisi jotakin mieltä. Ajoittain olen yritellyt työstää romaanikäsistäkin, mutta innostuksen kipinä puuttuu. Onnistuisinkohan aktivoimaan itsessäni jonkun järjettömän luterilaisen työmoraalin, ja sen voimalla sitten käydä sitä käsistä läpi vaikkapa kaksi tuntia päivässä päivittäin?

Liikuntaakin olen harrastanut luvattoman vähän, ellei kitkentää lasketa. Syksyllä olisi tarkoitus aktivoitua senkin suhteen (niin aina). Jostain olen kuullut, että avantouinti vahvistaisi vastustuskykyä - pitäisiköhän jatkaa uimista syksyllä ja ruveta käymään avannossa, jos vaikka kärsisi flunssista vähemmän.

Olen lueskellut hitaanlaisesti Cambridgesta ostamaani hollantilaispsykologi Douwe Draaisman opusta Why Life Speeds Up As You Get Older - How Memory Shapes Our Past, ja päässyt lopulta kirjan nimiartikkeliin. Artikkeli käsittelee ilmiötä, joka on pelottavan tuttu: mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat kuluvan. Kuuleman mukaan vauhti vain kiihtyy, ja kymmenen vuotta seitsemän- ja kahdeksankymmenen ikävuoden välillä tuntuu pelkältä huitaisulta.

Kokemus ajan nopeammasta kulumisesta vanhetessa johtuu osittain fysiologisista syistä: hypotalamuksessa sijaitseva suprakiasmaattinen tumake säätelee elimistön rytmejä, ja sen toiminta on optimaalisimmillaan noin kahdenkympin kieppeillä. Tumake vaikuttaa mm. uni-valve-rytmiin, mutta myös ajantajuun. Vanhetessa tumakkeen toiminnalle olennaisen dopamiinin tuotanto vähenee, ja tumakkeessa tapahtuu myös solukatoa. Vanhuksilla tumakkeen toiminnan muutokset näkyvät unirytmin ja ajantajun muutoksina. Kokeellisissa tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että 60-70-vuotiaat arvioivat kolmen minuutin ajanjakson olevan noin 40 sekuntia pitempi kuin se onkaan, kun 20-vuotiaiden koehenkilöiden ajankuluarvioiden virhemarginaali on vain kolme sekuntia. Vanhuksen subjektiivinen päivä kuluu siis nopeammin kuin nuoren ihmisen. Niinpä kokemus elämän nopeutumisesta iän myötä on yhtä vääjäämätön kuin muutkin ruumiilliset muutokset.

Osittain ilmiö kuitenkin johtuu siitä, että ihminen mittaa kulunutta aikaa eräänlaisilla merkkipaaluilla, eli merkittäviksi kokemillaan tapahtumilla. Muistitutkimuksissa on havaittu, että vanhukset muistavat enemmän merkittäviä asioita nuoruudestaan kuin keski-iästään. Usein merkittävinä muistettavat asiat kuvaavat ensimmäisiä kertoja ja elämänmuutoksia: ensimmäinen ulkomaanmatka, muutto vanhempien luota, ensimmäinen työpaikka, lasten syntymät, kaikenlaista sellaista mitä nyt ihminen ehtii varhaisaikuisuuteensa tunkemaan keski-iän arjen varoiksi. Ensimmäiset kerrat ja ainutlaatuiset kokemukset muistetaan paremmin kuin toistuvat kokemukset, jotka liukuvat toisiinsa. Jos kuluneessa ajanjaksossa on vähän merkittäviä kokemuksia, se tuntuu lyhyemmältä kuin jos kokemuksia olisi paljon.

Mitä intensiivisempi kokemus on, sitä selkeämpänä se muistetaan jälkikäteen - ja sitä suuremman tilan se vie ihmisen subjektiivisessa kokemuksessa ajasta. Ilmiö on helppo havaita matkoilla: viikon reissu tuntuu pitkältä paitsi paikan päällä, myös myöhemmin muistoissa sen takia, että viikkoon on ehtinyt mahtua niin paljon uusia asioita. Ajanjakson subjektiivista pituutta määrittää se, kuinka paljon selkeitä ja intensiivisiä kokemuksia siinä on.

Siten kokemus elämän nopeutumisesta iän myötä johtuu osittain elämän arkeentumisesta ja vakiintumisesta: rutiinit ja tottumukset rutistavat aikaa. Kokemusta elämän nopeutumisesta iän myötä voi haastaa vain haastamalla tottumukset ja etsimällä uusia kokemuksia, ja myös merkityksellistämällä tuttuja kokemuksia toisin.

Tottumukset ja rutiinit kuitenkin luovat turvallisuutta, eikä ajankäyttö voi perustua jatkuvalle ainutlaatuisten kokemusten metsästämiselle. Jossain on kai olemassa tasapaino uusien ja yllättävien asioiden ja tuttuudessaan miellyttävien asioiden välillä.

Itselläni on tapana innostua erilaisista asioista (viimeisimpinä vaikkapa palstaviljely ja roolipelaaminen), mutta jollain tavalla ne "uudet" asiat rakentuvat vanhojen päälle, tai tuovat esiin uusia aspekteja vanhoista innostuksen kohteista. Palstaviljely perustuu kiinnostukselle kasveihin, roolipelaaminen, no, muinaiselle roolipelaamiselle. Silti ne tuntuvat kokemuksina uusilta. On kuitenkin vaikea sanoa, miten paljon ne venyttävät subjektiivista aikaa. Subjektiivisen ajan venyttäminen tietoisesti uusia kokemuksia ja ajatuksia hakemalla tuntuu kuitenkin varsin tarkoituksenmukaiselta.

Minut on haastettu vastaamaan Rumba-meemiin. Tottelen.

Nimeä kolme suosikkieläintäsi.
1) Susi. Jostain syystä ihminen ja susi sopivat lajeina hyvin yhteen. Ehkä kyse on siitä, että molemmat ovat älykkäitä ja sosiaalisia lajeja. Meillä on yhteistä historiaa muistaakseni 30 000 vuotta, enemmän kuin ihmisellä ja millään muulla nisäkkäällä. Luultavasti päätäit ovat olleet ihmisen kaverina vielä pitempään, mutta niiden kanssa ei kovin paljoa kommunikoida.

2) Suolistofloora. Siihen kuuluu monta sataa erilaista bakteerilajia, joista on vaikea nostaa esiin mitään erityistä suokkaria. Joka tapauksessa ilman niitä olisi erittäin ikävä elää. (No, ehkä maitohappobakteereilla on jonkinlaista julkkisstatusta, jonka takia niitä voi suokkaroida. Syönhän minä sentään jugurttiakin joka päivä.)

3) Ihminen. No, kyllä sen verran nyt voi olla lajiuskollinen.

Jos saisit olla jokin soitin jossakin biisissä, niin mikä soitin ja missä?
Hrr… yleisesti ottaen en erota mistään biiseistä mitään soittimia, ellei kyse ole soolosta. Mitä enemmän soittimia, sitä vähemmän niistä saa mitään selvää. Oikeastaan en ymmärrä kysymystä. Miten niin mikä soitin?

Fagotti näyttää kivalta. Samoin oboe. Sellainen olisi hauska hajottaa osiin ja ottaa selvää, miten se toimii. En tiedä, miltä ne kuulostavat. Varmaan voisin olla epävireinen fagotti jossain biisissä, jossa soitetaan fagottia.

Tai sitten olisin hurdy-gurdy. Näin sellaisen Firenzessä, museon vitriinissä. Se näytti hauskalta vehkeeltä. Oheisen linkin kautta pääsee kuuntelemaan, miltä hurdy-gurdy kuulostaa. Aika keskiaikaiseltahan se.

Jos musiikkisi/kirjoittamisesi olisi rakennus, millainen rakennus se olisi?
Kirjoittamiseni muistuttaisi varmaan Isen temppeliä, shintolaisuuden pyhintä paikkaa, joka puretaan joka kahdeskymmenes vuosi ja rakennetaan sitten uudestaan. Tosin minun kirjoittamiseni purkautuu lyhyemmin väliajoin, mutta aika samanlaiseksi se rakentuu, vaikka rakennusaineina on uusia sypressitukkeja. Aioin aluksi todeta jotain sarkastista kirjoittamiseni epäpyhyydestä verrattuna shintotemppeliin, ja korostaa enemmän sitä purkamista uudelleenrakentamisen sijaan. Mutta loppujen lopuksi vertaus on hyvin osuva. Suhtaudun kirjoittamiseeni vakavasti, mutta vakavuuden edellytyksenä on se, että voin purkaa ja rakentaa kirjoittamistani jatkuvasti.

Haastan Rubiinin, Sirenin ja Aaveketun. Haasteen voi tietysti myös väistää, jos meemittely ei huvita.

Olen lueskellut vanhoja mailejani, tarkemmin sanottuna vuosien 1999-2000 maileja jäljittäessäni muinoisia tekemisiäni, kirjoittamisiani ja ihmissuhteitani. Tein silloin gradua ja kesä 2000 meni tutkimushaastatteluja litteroidessa. Olin vastuussa Keskiaikaseuran Sadonkorjuujuhlan keittiönakista. Uudelleenkirjoitin sitä ekaa romaanikäsistä, johon en enää palaa. Tuskastelin kirjoittamisen kanssa yleensäkin. Juhannuksena kävin Rhian (ja muistaakseni myös mjr:n?) kanssa Setan bileissä Tuiran lähiöbaarissa. Luulin, etten ole koskaan käynyt Setan juhannusbileissä, mutta olinpa sittenkin. Rhia osti Intian Basaarista vihreän kietaistavan sifonkihameen, joka lähti hivuttautumaan auki illan mittaan.

Seitsemän vuotta myöhemmin havaitsen, että nykyhetken elämistouhussa on paljon samaa kuin silloinkin. On yhtä aikaa rauhoittavaa ja pelottavaa havaita omassa toiminnassaan ja ajatuksissaan johdonmukaisuutta. Tunne oman minän jatkuvuudesta vahvistuu, mutta samalla huomaan toistavani tiettyjä tapoja toimia. Tietyt ajatukset toistuvat syklisesti, enkä tiedä onko kyse siitä, että opin jokaisella kierroksella jotain uutta, vai uurranko vain rengasta aikaan.

Siteeraanpa muinaista itseäni (mailin vastaanottajaan viittaavat jutut on luonnollisesti editoitu pois):

10.5.2000
"Minä en ole kirjoittanut yhtään mitään kaunokirjallista niin pitkään aikaan, että pää kohta halkeaa. Mitä kauemmin on kirjoittamatta, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. (Tai siis, kirjoitin minä Ylkkärin vappunumeron eroottisten novelleiden kilpailuun kaksi juttua, mutta ei niitä lasketa, pornoa voi suoltaa täysin aivottomana. Eivätkä ne voittaneet tai saaneet mitään tyhmää kunniamainintaa, joten mitäpä tuosta.) Haluaisin epätoivoisesti kirjoittaa scifiä, mutta minkä vuoksi? Siksi että voi sitten lähettää räpöstyksensä Portin novellikilpailuun ja hävitä Pasi Jääskeläiselle, kuten sadat muutkin. Plah. Eikä mulla ole skaifai-idiksiäkään, joten sen puoleen. Olen yrittänyt formuloida tulevaisuuttani tieteelliseksi uraksi, mutta se tuntuu sen totuuden eskapoimiselta, ettei minusta koskaan tule kirjailijaa. Pitäisikö ruveta jonkun pornolehden avustajaksi, kun sen lattuinen (typo ensin, mutta yhdellä aallahan tuo kuulostaa vielä tarkemmalta) teksti näyttää olevan ainoa mitä irtoaa."

Tietyssä mielessä olen taas samassa tilanteessa kuin tuota ylläolevaa kirjoittaessani. En ole saanut juuri mitään kaunokirjallista aikaan kuukausiin, ja vaikka kirjoittamiseni on tietysti seitsemässä vuodessa edennyt, niin jo kirjoitetut tarinat eivät paljoa lohduta siinä vaiheessa kun ei keksi uusia vaikka haluaisi. Surkuhupaisinta on se, että olen tämän keväänkin aikana taas ajatellut, että ryhtyisikö kirjoittamaan pornoa, jotta edes jotain saisi kirjoitettua. Tieteellinen ura… nojoo. Pitäisi ehkä keksiä joku uusi formula, johon tulevaisuuttaan asetella, jotta voisi eskapoida sitä, kuinka vaikeaa on elättää itsensä tutkijana.

Seuraava pätkä kuulostaa kirjoitusajankohtaansa nähden optimistiselta, mutta nykyhetkestä katsottuna aika masentavalta:

29.11.2000
"Ihan oikeasti näyttäisi siltä, että todella harva alle kolmekymppinen kirjoittaa kunnon tarinoita ja hyvää tekstiä. Jollain tavalla tuntuu lohdulliselta ajatella, että ehkä tuo tarina jota minä pukkasin kolme vuotta on itseasiassa jonkinlaisia oppirahoja, jolla harhat ja illuusiot riisutaan ja jonka jälkeen voi kirjoittaa parempaa tekstiä. Ja myös - kicksejä näyttäisi saavan myös tieteellisen tekstin kirjoittamisesta ja paljon helpommin, joten why bother?"

Niinpä niin. Vaikka kaunokirjallisia oppirahoja on makseltu, niin niiden makseluhan jatkuu loppuiän. Ja tieteellinen teksti… kyllähän sen tuottaminen antaa kicksejä - mutta ei enää yhtään niin helposti, kun sitä kunnianhimoa on päässyt kertymään enemmänkin!

Tätä seuraavaa lukiessa meinasi pää revetä. Ei ole kovin kauaa (viikko?), kun laskuhumalassa tilittelin samoja asioita. Enkä tosiaan muistanut, että aiemminkin on aihetta tullut mäystettyä. Mitään en näköjään ole oppinut, yli seitsemässä vuodessa. Perimmäiset angstit ne vain pääsevät aina pinnalle, kun tarpeeksi serotoniinitaso pääsee tipahtamaan:

14.11.1999
"En tiedä, olenko laskuhumalassa tavoittanut perimmäisen totuuden solipsismista vai mitä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen hyvin yksin. Todennäköisesti, etten sanoisi varmasti, Virtu onnistuu tavoittamaan minut ja vakuuttamaan minut siitä, että itse asiassa en ole ollenkaan yksin. Siitä huolimatta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikkein helpointa olisi sulkeutua vuodeksi johonkin kirjastoon ja lukea kaikkea mitä huvittaa, eikä tehdä mitään muuta."

Ja sama vinetys jatkuu puoli vuotta myöhemmin:

27.5.2000
"Sitä on aina yksin itsen kanssa, loppujen lopuksi. Ihmislajilla on kaksi tragediaa, tietoisuus kuolemasta eli minuuden muuttumisesta ei-miksikään ja se, että loppujen lopuksi oman pään sisällä on aina yksin, koskaan ei voi saavuttaa täydellistä ymmärrystä toisesta. En yhtään ihmettele, miksi jotkut pamahtavat uskoon… Nyt lähtee kohta taju. Päästä heittää. Oli