Jatulintarha

Kirjoitin suomalaisen Nuorisotutkimuksen verkkokanavalle eli Kommenttiin kirjoitelman, jonka aiheena on yaoi, japanilainen homoromanttinen ja -eroottinen genre, ja sen vaikutus nuoriin lukijoihinsa. Minulla oli kunnia saada jopa palkkio kirjoitelmastani, mitä tapahtuu tällä uralla varsin harvoin.

Kolumnini otsikko on Millaista seksuaalisuutta yaoi opettaa?

Jostain syystä sivulle otsikoksi on päätynyt ”Millaista seksuaalisuutta voi opettaa", mikä johtunee joko webmasterin tai hänen käyttämänsä ohjelman tarpeesta ”oikolukea” tekstiä. Tekstiä on myös muokattu minun kätteni jälkeen hieman kummallisesti yhdessä kohtaa. Pistin otsikosta webmasterille viestiä, toivottavasti hän korjaa sen.

Teksti on blogikirjoituksen luonteinen, joskaan ei yhtä kärkevä. En kumminkaan kehtaa liittää tekstiä suoraan blogiin, joten linkki riittänee.

Niin ja muuten, se haastattelu, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin, ilmestyi MeNaisissa viikolla 46, oisko ollut 12.11.

Eve Kosofsky Sedgwick kuoli huhtikuun 12. Siitä saakka olen aikonut kirjoittaa muistokirjoituksen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mutta ehkä juuri nyt on sopiva aika: Sedgwickin piti tulla pääpuhujaksi Regulated Liberties -konferenssiin Turkuun, joka pidettiin viime viikolla. Sedgwick ei ollut konferenssissa juurikaan esillä; häntä ei mitenkään erityisesti muistettu sen enempää konferenssin alkusanoissa kuin lopetuksessakaan, abstraktikirjassa ei ole edes mainintaa, että konferenssin pääpuhujaksi kaavailtu henkilö otti ja kuoli.

Minä siis muistelen häntä nyt.

Sedgwick, jos kuka, oli queer-teorian Grand Old Lady. Hänen pääteoksensa, Epistemology of the Closet ilmestyi vuonna 1990, eli samana vuonna kuin Judith Butlerin Gender Trouble. Summattuna Epistemology of the Closet käsittelee sitä, kuinka homoseksuaalisuus on ydinkide länsimaisessa seksuaalisuuskäsityksessä, ja kuinka erilaiset kaksinaisuudet ryhmittyvät homoseksuaalisuuden ympärille. Miesten välinen seksuaalinen halu muotoutui 1800-luvulla länsimaissa julkiseksi salaisuudeksi, joka oli yhtä aikaa kutkuttava kiinnostuksen kohde ja vastenmielinen, alitajunnan kaappiin tungettava asia, joka keskeisellä tavalla määritti/määrittää myös heteroseksuaalisuutta.

Tässä vaiheessa summausta on hyvä tunnustaa, että en ole lukenut Epistemologyä. Kirja on kuitenkin sen tason klassikko-opus, että pystyisin sanomaan jotakin sen sisällöstä myös ilman Wikipediaa. Epistemology on ollut minulla kirjastosta lainassa useaan kertaan ja olen poiminut sieltä sopivista kohdista viittauksia teksteihin tarvittaessa, mutta näköjään esimerkiksi lisensiaatintyössäni en viittaa siihen kertaakaan. En tiedä miksi — varmaan siksi, etten ole lukenut koko opusta, ja kai olisi tuntunut falskilta tunkea jonnekin sivulauseeseen lisäys "aihetta on käsitellyt myös Eve Kosofsky Sedgwick (1990)", jotta kirjallisuusluettelossa näkyisi myös tämän henkilön nimi.

Sedgwick pysyi minulle pitkään etäisenä teoreetikkona, jonka ajattelusta on hyvä olla jonkin verran kartalla, mutta jonka kirjoja nyt ei tule ihan huvikseen lukeneeksi. Sedgwick oli sellainen ajattelija, jonka teoksista mieluiten katsoin tärkeimmät kohdat toisen käden lähteen avulla ja luin sitten vain ne.

Mutta sitten käsiin osui A Dialogue on Love. Viime syksynä, varmaan jotakuinkin näihin aikoihin. Synkimpänä syksynä ikinä.

90-luvun alussa Sedgwick sairastui rintasyöpään ja hoitojen aikana masennukseen. Dialogue on omaelämäkerrallinen teos, joka seurailee Sedgwickin ja hänen terapeuttinsa suhteen kehittymistä. Lyhyesti sanottuna se on Sedgwickin rakkaudentunnustus terapeutilleen. Se on hämmästyttävä, kaunis kirja, josta ei oikein tiedä tarkkaan mitä se on - onko se kaunokirjallisuutta, omaelämäkertaa, teoreettisia lankoja? Se ottaa muotonsa japanilaisesta 1600-luvun kirjallisuudenlajista, haibunista, joka yhdistää proosatekstiä ja runoa. Runon lisäksi Sedgwick lisää vielä yhden tekstilajin, terapeutin potilaastaan kirjoittamat merkinnät.

Viime syksynä sängyn vierellä keskeneräisenä odottava Dialogue oli valo pimeyden keskellä. Sitä lukiessa ahdistus hellitti. Teksti resonoi omien ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Nyt kirjaa selaillessa saan kaikuja siitä tunteesta, jonka kirja viime syksynä herätti. Tiukkaan käpertyneen mykkyyden ympärille tulee ilmaa, se saa sanoja ja ojentuu.

"I know I want to talk about sex; it’s what I do for a living (the talking I mean) and I’m good at that, used to it. But my own sexuality - do I even have one? It leaves me stony with puzzlement. I don’t know what it is; neither do I know its relation to what I am."
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 42-43.)

Tuntuu melkein liian intiimiltä kirjoittaa sitaatteja kirjasta, ikäänkuin tarjoilisin itseni raakana. Ne eivät ole minun sanojani, ne ovat Sedgwickin sanoja, mutta koska ne ovat hänen, en voi vääntää niitä peittämään itseäni.

"[A] kind of narrow sexual triangle, or at least a

circuit small enough
that its allure was, you would
eventually

get back all of the
erotic energy you’d
sent around it (so

that the point of this
fantasy was nothing is
ever really lost) —

[…] Imagine it big
enough that you could never
ever know whether

the system was closed,
finally, or open. So
the point could only

lie in valuing
all the transformations and
transitivities

in all directions
for their difference, trans-i-ness
and their skilled nature.

Not their closure "
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 113-114.)

Loppusyksystä sain tietää Lundissa tammikuussa pidettävästä pohjoismaisesta sukupuolentutkimuksen kurssista, joka keskittyi affekteihin. Toinen kurssille luettavista kirjoista oli Eve Kosofsky Sedgwickin Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Kurssi tuli juuri oikealla hetkellä. Hain kurssille ja pääsin. Kurssi oli antoisa ja hieno, niin myös Touching Feeling. Kurssilla kuulin myös että Sedgwick olisi tulossa Turkuun.

Mahdollisuus päästä näkemään Sedgwick livenä, kuuntelemaan häntä ja jopa juttelemaan hänen kanssaan tuntui tavattoman arvokkaalta. Mietin itseironisessa hengessä, että kehtaisinko mennä fanityttöilyssäni niin pitkälle, että pyytäisin häneltä nimmaria kirjankanteen (no en sentään pakaraan kuitenkaan). Ihan vakavissani ajattelin kuitenkin käydä kiittämässä häntä Dialoguesta ja kertomassa, että se on Michael Warnerin Trouble with Normalin kanssa minuun vahvimmin henkilökohtaisesti kolahtanut teos.

Lähetin hätäisesti tuherretun abstraktin konferenssijärjestäjille viimeisenä mahdollisena päivänä. Ihme kyllä, se hyväksyttiin korjauksin.

Odotin konferenssia innostuneesti, nimenomaan Sedgwickin takia. Odotukseni oli selvästi henkilökohtaisempaa ja affektiivisempaa kuin esimerkiksi se tapa, jolla odotin Judith Halberstamin pitämää queer-kurssia keväällä 2007 tai Judith Butlerin esitelmiä Puolan konffissa elokuussa 2006. Sedgwick oli kirjoittanut jotain, jolla oli minulle syvällisempi merkitys kuin se, että hänen ajatuksensa vievät tutkimusaihettani jotenkin eteenpäin, tai se, että hän on akateeminen supertähti.

Niinpä huhtikuussa saapunut tieto hänen kuolemastaan oli lamaava. Mainitsin hänen kuolemastaan kavereille, mutta kuoleman merkitystä itselleni oli vaikea välittää. Joku queer-teoreetikko on kuollut, onhan kuolema aina ikävää ja ihmisen työ jää kesken, mutta entä sitten? Menetyksen tunteeni tuntui jollain tavalla naurettavalta ja itsekkäältä.

Mutta miksi ihmiset riehaantuvat jonkun Michael Jacksonin kuolemasta? Miksei Sedgwickille voinut sytyttää kynttilää missään ja kokea kollektiivista surua? Ovatko akateemiset ihmiset sellaisen yläpuolella? Vai eikö Sedgwickin kuolema vain tuntunut missään?

Viimeisinä vuosinaan Sedgwick oli tiibetinbuddhalainen. Minä sytytän suitsuketikun hänen muistokseen.

Aloitan kahdella siteerauksella. Ensin annan suunvuoron Anu Saagimille: "Rumat ihmiset ärsyttävät minua. On tietysti eri asia jos kyse on sairaudesta, mutta jos näen löysän ja ulkonäöstään välinpitämättömän ihmisen, hän ei voi olla mielestäni uskottava. Ei vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin".

Sitten Virginia Despentesille: "Kirjoitan ruman ihmisen näkökulmasta rumille […] Ja selvyyden vuoksi sanon heti kättelyssä: en pyytele anteeksi enkä valita, sillä Virginie Despentesinä oleminen on kiinnostavampaa kuin mikään muu. […] Olen aina tuntenut itseni rumaksi, hyväksyn rumuuteni varsinkin kun se on pelastanut minut surkealta elämältä, jossa olisin joutunut sietämään vierelläni laput silmillä eläviä nahjuksia. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena, haluavana pikemmin kuin haluttuna osapuolena." (King Kong -tyttö, s. 7-10.)

Molemmat alun sitaateista ovat minulle osoitettuja.

Kuulemma on sellaisia naisia, jotka eivät voi viedä roskia ilman maskaraa; minä en kuulu heihin. Juuri minä ärsytän Anu Saagimia, juuri minä olen se, joka likaisissa tuulihousuissa, meikittömänä, silmäpusseineni ja pyöräilykypärä päässä jonotan ruokakaupassa. Tätä on Anu Saagimin rumuus: välinpitämättömyyttä ulkonäöstä silloin, kun siitä välittäminen ei tunnu olennaiselta tai mielekkäältä. Ja juuri minulle Virginie Despentes kirjoittaa, mutta minun näkökulmastani, tunnistettavasta näkökulmasta.

Mielessäni kävi häpeän häivähdys lukiessani tuon Anu Saagimin mielipiteen elokuisista Ilta-Sanomista. Ikäänkuin Anu Saagim olisi todellakin osoittanut minua, ja väheksynyt olemassaoloani. Ja samantien ärsyynnyin, mutta en pelkästään Anu Saagimin mielipiteestä, vaan omasta häpeästäni. Anu Saagimin mielipide epäilemättä on yksi esimerkki ulkonäkönormeista ja niiden aktualisoitumisesta, mutta normien havaitsemisen sinänsä ei tarvitsisi herättää minussa sen enempää häpeää kuin ärtymystäkään. On lukuisia normeja, joita en noudata, vaikka havaitsen ne, ja joiden noudattamatta jättämistä en häpeä.

Häpeä kertoo rumuuden kokemuksesta, jota Despentes puolestaan syleilee: "kalpenen raivosta saadessani koko ajan tuntea nahoissani, että koska olen tyttö, josta miehet eivät ole erityisen kiinnostuneita, minun ei kuuluisi olla olemassakaan" (s.8). Tätä Anu Saagim nimenomaan vaatii: rumia ihmisiä ei saisi olla olemassa. Kaikkien tulisi "pitää huolta itsestään", käydä ostamassa Tallinnasta kivoja vaatteita ja pysyä timmissä kunnossa.

Omat rumuuden kokemukseni alkavat yläasteelta. Opin liittämään sanan itseeni seiskaluokalla. Liittämisen syy on jälkikäteen helppo määritellä: minulla oli väärät vaatteet, väärät meikit ja väärä kampaus. Ja luultavasti väärä asenne. Yritin kyllä. Kavensin mustat farkut pilleiksi ja laitoin vetskarit lahkeisiin, jotta ne saisi jalkaan, mutta se oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut ostaa kalliit stretch-farkut, mieluiten Levi’s-merkkiset. Laitoin hiukset yöksi pikkuleteille saadakseni kiharoita, mutta sekin oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut käydä kampaajalla tekemässä permanentti tai käyttää kreppirautaa. Toisin sanoen rumuuteni oli hyvinkin juuri Anu Saagimin määrittelemää rumuutta.

Yläasteen ajan tunsin itseni sietämättömän rumaksi. Rumuuden kokemusta vahvisti se, että minua sanottiin rumaksi. Olin totta totisesti yläasteen rumin tyttö. Kun ruotsin tunnilla opettaja kehotti käyttämään jotakin adjektiivia lauseessa, eräs poika kääntyi katsomaan minua ja sanoi esimerkkilauseen "Jenny är ful". Jälkikäteen tarkasteltuna rumuuden kokemuksella ei oikeastaan ollut mitään tekemistä ulkonäköni kanssa, vaan rumuuden kokemus heijasti paikkaani yläasteen sosiaalisessa verkostossa kaikkein alimpana.

Lukiossa sain ystäviä, ja opin olemaan välittämättä rumuudestani. Omasta ulkonäöstä tuli kohtuullisen samantekevä, ja lukion ajan pukeuduin varsin neutraalisti, en muodikkaasti joskaan en erityisen persoonallisestikaan. En meikannut: ensimmäisen puuterirasian ostin juuri ennen lakkiaisia.

Käsitys itsestä rumana seurasi minua yliopistoon asti. Oikeastaan vasta pitkälti yli kaksikymppisenä sisäistin kunnolla sen ajatuksen, että olen tavallisen näköinen enkä ruma. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä on varsin tavallisen näköisiä. Hätkähdyttävän kauniita ihmisiä on todella vähän, samoin kuin hätkähdyttävän rumia. Heitä on niin harvassa, että väittäisin kauniiden ja rumien ihmisten luoneen myytit keijuista ja peikoista. Kaikki muut ovat kauniita ja rumia sen mukaan, ovatko nukkuneet tarpeeksi, peseytyneet, kammanneet tukkansa ja partansa, meikanneet, syöneet liikaa suklaata ja käyttävätkö omalle persoonalleen sopivia vaatteita. Lisäksi meidän kulttuurissamme nuoruus ja hoikkuus riittää merkitsemään kauniiksi, mikä selittää sen, miksi tavallisen talliaisen näköisistä tytöistä tulee missejä ja malleja.

Tästä oman tavallisennäköisyyden tajuamisesta huolimatta rumuuden kokemus on minussa syväänjuurtunut, minkä reaktioni Anu Saagimin ja Virginie Despentesin mielipiteisiin osoittaa. Rumuuden kokemus ei tarkoita sitä, että häpeäisin ulkonäköäni, tai että haluaisin näyttää joltain muulta kuin miltä näytän. En suhtaudu ulkonäkööni kovin vakavasti. On vaatteita ja värejä, joissa viihdyin paremmin kuin toisissa, ja pidän myös meikkaamisesta. Saan mielihyvää laittautumisesta, sillä laittautuminen on aina hiukan larppaamista, roolin ottamista. Kuten Virginie Despenteskin, olen tyytyväinen osaani haluavana pikemminkin kuin haluttuna osapuolena.

Rumuuden kokemus tarkoittaa pikemminkin sitä, että minun ei pitäisi olla olemassa, tai että saadakseni olla olemassa minun tulisi olla toisenlainen. Siren kirjoittaa blogissaan murrosiän näkymättömyyden tunteesta, joka liittyy ulkonäköön ja ruumiiseen. Rumuuden kokemus onkin nimenomaan näkymättömyyden kokemus. Siksi se on minulle ydinkokemus. Ympäröivä maailma viestittää minulle lukuisia syitä, miksi minun tulisi olla toisenlainen, ja jos olen sellainen kuin olen, minun olisi oltava näkymätön ja hävetä. Suurimman osan näistä syistä pystyn kyseenalaistamaan ja sivuuttamaan. Mutta rumuuden kokemukseen sisältyvä näkymättömyyden vaatimus on niin irrallinen, satunnainen ja kuitenkin itseä määrittävä, että siitä on lähes mahdotonta päästä irti.

Tähän loppuun laitan kasvokuvat sekä Anu Saagimista että Virginie Despentesistä. Kumpikaan heistä ei minusta ole sen enempää ruma kuin kauniskaan. Saagimin naamasta huomaa, että hän pitää ulkonäkönormeja tärkeinä, ja että hän osaa esiintyä kameralle. Despentes taas vaikuttaa kuvissa vakavalta, hiukan kiusaantuneelta. Pelkästään heidän ulkonäkönsä ei kuitenkaan perustele sitä, miksi Saagimille kauneuden kokemus on itseä määrittävä, ja miksi rumuuden kokemus määrittää Despentesiä.

Anu Saagim

Virginie Despentes

Ai niin. Anu Saagim on siis virolainen malli, julkkis ja juorulehtitoimittaja, tunnettu Suomessa lähinnä muotoilija Ristomatti Ratian vaimona. Virginie Despentes on ranskalainen feministikirjailija, joka on kirjoittanut mm. kahden tytön kostoretkestä kertovan kirjan Pane mua ja uuden feministisen manifestin King Kong -tyttö. Despentes heilastelee espanjalaisen filosofin ja queer-aktivistin Beatrix Preciadon kanssa, mutta ei ole erityisen tunnettu siitä.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle "Mä rakastan sua".

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttää välillä hauskoja ilmaisuja, kuten "pudota ajan rakoon" ja "suorittaa minut" (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä - jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että "toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä", kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonnin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta - ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: "En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi." Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä - ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestäänselvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestäänselvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan - ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta "voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista" -tekstiä.

Luin tänään kaksi kirjaa, joista toisen lukemista olen odottanut innolla ja toisen lukemista vältellyt pitkään.

Ensimmäinen näistä oli Sofi Oksasen Puhdistus, ja toinen Viktor Malarekin Natashat - seksibisneksen uhrit.

Luin kummatkin käytännöllisesti katsoen samalta istumalta. Puhdistuksen tosin aloitin jo eilen illalla, ja näin sen ansiosta häiritsevän unen, jossa vierailin irstaiden pukumiesten klubissa, jossa tarjottiin hienostuneimpana ruokana venäläisiä tyttöjä, jotka oli jotenkin puristettu hiilipintaisiksi uuniperunoiksi.

Puhdistuksessahan on kaksi päähenkilöä, Viron kommunistiajalla kovettunut mummo Aliide ja tämän sisaren tyttärentytär Zara, joka on joutunut naiskauppiaiden uhriksi. Heitä molempia yhdistää koettu seksuaalinen väkivalta ja häpeä. Luettuani Puhdistuksen loppuun tuntui siltä, että pitää lukea Malarekin Natashat, varsinkin kun kirja oli sopivasti käsillä. Arvelin, että Puhdistus olisi tarpeeksi oksettava ja nahkoihin käyvä kokemus sinällään, jotta samaan syssyyn voisi lukea faktapaketin ilman että olo kävisi huonommaksi.

Natashat ilmestyi 2005, ja silloin ajattelin, että se pitää lukea, joskus. 2006, pornovuonnani, aloin lukea kirjaa, mutta en saanut luettua alkua pidemmälle, sillä se oli liian ahdistava. Luin työn puolesta pinoittain pornoteollisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja joukossa oli joitakin artikkeleita ja raportteja pornoteollisuuden pimeästä puolesta. Arvelin kuitenkin, että ihan kaikkia yksityiskohtia naiskaupasta ei juuri silloin tarvitsisi tietää. Porno ja prostituutio ovat osa samaa seksiteollisuutta, vaikka Rakel Liekin "Mun leffa" ja saksalaisella moottoritiellä myyty suihinotto ovat yhtä kaukana toisistaan kuin omien lampaiden villasta kudotut sukat Bangladeshissa riistopuuvillasta lapsityövoimalla tuotetusta halpispaidasta. Halusin kuitenkin keskittyä pornoon, en pohtimaan määritelmien liukumia seksiteollisuuden alueella.

Nyt sain kuitenkin luettua Natashat loppuun. Jos olisin keskeyttänyt lukemisen pitemmäksi aikaa, tuskin olisin saanut jatkettua. Puhdistuksen ja Natashojen aiheuttama niljainen tunne ei kuitenkaan johdu oikeudenmukaisesta raivosta ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä kohtaan, vaan siitä, että samastun sekä uhrin että hyväksikäyttäjän osaan. Kumpikin ovat yhtä mahdollisia.

En voi olla ajattelematta, mitä minä tekisin, jos minulla olisi penis, häikäilemättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja tarpeeksi rahaa. Jos voisin harrastaa seksiä nätin venakon kanssa halpaan hintaan, enkö harrastaisi? Huurruttaisi arvostelukykyäni uskottelemalla itselleni, että kyllähän se nyt tytön on kumminkin parempi olla lännessä ja ansaita elantonsa kaltaisiani miehiä viihdyttämällä kuin kuolla nälkään kotiseudullaan. Tai miksi turhaan sukupuolittaa, kun rahasta on kyse. Kaipa sitä nainenkin voi ostaa seksipalveluja, kunhan vain likviditeettiä riittää.

Malarek siteeraa yhdessä luvussa seksipalveluja ostavien miesten nettikeskusteluja. Niissä prostituutiota ja naiskauppaa perustellaan laasasmaisesti miesten biologisella tarpeella saada seksiä. Paikalliset viranomaiset puolestaan voivat hiljaisesti hyväksyä naiskaupan, koska on parempi, että miehet raiskaavat ulkomaisia naisia kuin kotimaisia - ikäänkuin raiskaaminen olisi väistämättömästi osa miehisen seksuaalisuuden maailmaa.

Vaikka ajatus luonnonvoimamaisesta miehisestä seksuaalisesta tarpeesta, joka väkisin puskee tiensä kohti kohtua, on naurettava, tunnistan kuitenkin seksuaalisen tarpeen ja sen pakottavuuden. Tunnistan myös sen, miten vallankäyttö voi olla erotisoitunutta, sekä vallan käyttäjälle että vallankäytön kohteelle.

Virginie Despentes kuvaa feministisessä pamfletissaan King Kong -tyttö uraansa prostituoituna. Hänelle prostituoituna työskentely oli voimaantumista, oman seksuaalisuuden haltuunottoa. Despentes aloittaa pamflettinsa toteamalla kirjoittavansa "ruman ihmisen näkökulmasta rumille". Hän vertaa reisitaskuhousujen ja lenkkareiden vaihtamista minihameisiin ja korkokenkiin taikatempuksi, jonka Ihmenainen tekee puhelinkopissa. Puhelinkopista tulee ulos ihan eri ihminen kuin se, joka koppiin aluksi meni. Huoran rooli tarjoaa jotain sellaista, mitä arkisen ja ruman reisitaskuhousu-Virginien rooli ei tarjoa. Despentesin kokemuksessa erotisoituneella vallalla on tärkeä osa, ja valta liikkui Despentesin ja hänen asiakkaidensa välillä.

Despentesin yksityisyrittäjyyden ja moldovalaisesta orpokodista siepatun ja prostituoiduksi pakotetun teinitytön kokemusten välillä on kuitenkin valtava ero. Naiskaupan ja pakkoprostituution järjestelmällisyys, laajuus ja raakuus on yököttävää, samoin kuin viranomaisten välinpitämättömyys ja korruptoituneisuus. Erityisen pöyristyttävää on se, että rauhanturva-alueet, kuten Kosovo, ovat muodostuneet naiskaupan päätepisteiksi.

Niljaista on kuitenkin se, että yksilötasolla seksuaalinen vallankäyttö on käsitettävissä. Valta on fantasioiden keskeisimpiä elementtejä. Eivät naiskauppa ja prostituutio ole ilmiöitä, jotka ovat jossain tuolla hämärässä, pahojen heteromiesten aluetta, vaan ne ovat raakoja ilmentymiä fantasioista, jotka ovat kulttuurisesti tuttuja. Niitä ei voi sulkea ulkopuolelleen. Ne ovat syvästi abjektiivisia.

En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.

Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella "polttopullot mukaan" -heitolla - joka tosin muutettiin muotoon "polttopillut mukaan", mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: "Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille."

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen "queer"-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. "Kuolema heterokulttuurille" ja "Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat" olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet "Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet."

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää - jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että "miesten välinen seksi", on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. "Miesten välinen seksi" samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi - vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.

Olen hämmennyksissäni rakkauden edessä.

Hämmennys on toki muhinut pitkään, mutta selkeän muodon se sai Kutu-seminaarissa huhtikuun alussa, jossa puhujana oli "rakkausprofessori" Kaarina Määttä. Määtän luennon otsikkona oli "Rakkauden sulous, ahdistus ja lumous". Rakkaus pyöri mielessäni Kutu-seminaarin jälkeen, mutta pyöriminen ei saanut kunnollista muotoa, ellei keskusteluja kavereiden kanssa lasketa. Kiitos juhannushesarin, jo väsähtänyt rakkaus alkoi jälleen pörrätä kuin yksinäinen hyttynen korvan juuressa.

Juhannushesarin pääkirjoitussivulla oli nimittäin Vieraskynä-artikkeli otsikolla "Lemmenkaipuu kuuluu kesälomaan". Kirjoittajana Jari Ehrnrooth, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Syy sille, että juuri Ehrnrooth kirjoittaa rakkaudesta, lienee se, että hän on vastikään julkaissut rakkautta käsittelevän kristillisen kirjan nimeltä Lähemmäksi kuin lähelle. Ehrnroothin Vieraskynä-tekstikin oli selvästi kristillisävytteinen: "Kesähäissä moni kohtalon nuolen yhdistämä lemmenpari saa siunauksensa. Eikö siinä silloin Amor istukin Kristuksen olkapäillä?"

Ehrnroothin teksti sai minut jälleen ajattelemaan rakkautta sen vuoksi, että tietyt sanavalinnat ja ilmaisut olivat lähes identtisiä Kaarina Määtän luennolla käyttämien kanssa. "Rakkauden kohdalla rationaalinenkin ihminen nostaa kätensä. Se tulee jos on tullakseen, syttyy varoittamatta ja roihuaa miten roihuaa. Käsityksemme rakkaudesta ei ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään." […] "Yksi katse kaiken muuttaa voi."

Luennolla Määtän päällekäyvä rakkausdiskurssi sai ihmiset ympärilläni kiemurtelemaan kiusaantuneina, ja ainakin kaksi naistutkimustoveria lähti kesken luennon pois. Itse kuuntelin Määttää lumoutuneena.

En tehnyt Määtän luennosta kunnollisia muistiinpanoja, pääosin siksi, että Määttä ei sanonut rakkaudesta kertakaikkiaan mitään uutta. Odotin koko luennon ajan, että Määttä pääsisi asiaan toistettuaan kaikki rakkauteen liittyvät klisheet, kunnes tajusin, että mitään muuta asiaa hänellä ei olekaan kuin päättymätön litania klisheitä.

Muistikirjaan piirtyi yksittäisiä sanoja, lauseita ja niiden yhdistämiä nuolia. "Ei ole tulevaisuutta ilman häntä" -> poissulkeminen <- kaksittaisuus -> Se Oikea. Kokemuksen määrittely diskurssin kautta -> opeteltu TUNNE ja KERTOMUS. Rakkaussuhteen määrittyminen ihmissuhteen ideaalityypiksi. Rakkaus hermeettisenä ja suljettuna ja kaiken selittävänä. SEKSUAALISUUS TÄYSIN POISSA.

Ota niistä nyt sitten jälkeen päin selvää.

Muistikirjan sivulla oleva nuolimylläkkäni voisi olla rakkausdiskurssin analyysin alkujyvänen. Erityisesti seksuaalisuuden asemaa rakkausdiskurssissa olisi tarpeellista pohtia. En kuitenkaan ole saanut sitä jyvästä kunnolla hampaisiini. Tuntuu, että analyysin tuloksena olisi vain kimppu samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin rakkausdiskurssi itse.

Tajusin, että rakkausdiskurssin analysoimisen vaikeus liittyy siihen, että se pelaa tunteilla, jotka kaikesta huolimatta ovat tuttuja. Ei ihme, että ihmiset Määtän luennoilla kiemurtelivat: rakkausdiskurssi änkeää iholle kuin puliukko bussissa. Kyllähän sitä tarpeeksi kauan yliopistossa luennoilla istuttuaan oppii kuuntelemaan kaikenlaista kritiikitöntä soopaa, mutta Määtän luentoa ei voinut välinpitämättömästi ohittaa.

Rakkausdiskurssi on niin kiusallinen sen vuoksi, että se monopolisoi tietyt tunteet ja myös tunteista puhumisen tavat. Puhuessaan "rakkaudesta" Määttä ja Ehrnrooth ovat vakuuttuneita siitä, että he puhuvat kaikkien ihmisten puolesta. "[R]akkaudenusko kuuluu perusihmisyyteen, ja sen kutsuhuuto kiirii mielenmaiseman kesäyössä", Ehrnrooth yleistää.

Tällaista universalisointia kuunnellessaan/lukiessaan ei voi olla ajattelematta (ja sanomatta ääneen), että "ei helvetti oo totta", mutta lause ei silti ole samalla tavalla merkityksettömänä sivuutettavissa kuin vaikkapa "uskonnollisuus kuuluu perusihmisyyteen".

Ihminen on seksuaalinen ja sosiaalinen olento, ja lienee turvallista sanoa, että kiintyminen toisiin ihmisiin on ihmislajille ominaista. Niinpä ne tunteet, joista rakkausdiskurssi vatkaa vaaleanpunaista käsitemössöä, voivat hyvinkin olla perusinhimillisiä.

Rakkausdiskurssi kuitenkin pakottaa varsin epämääräisen kimpun seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita samaan sydämenmuotoiseen konvehtirasiaan. Vallitseva rakkausdiskurssi tekee väkivaltaa omille tunteille ja kokemisen tavoille, hiljentää ja toissijaistaa ne.

Kaikki puhe, joka käsittelee seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita uhkaa liukua osaksi rakkausdiskurssia. Mutta jos ei halua antautua rakkausdiskurssin valtaan, jää mykäksi. Tunne-elämän ilmaisu typistyy joka tapauksessa: voi käyttää rakkausdiskurssia, tai jättää kokonaan puhumatta koko aiheesta.

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran. Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja "rakastaja" ja "rakastajatar", koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage à trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: "If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living."

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen - Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): "Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä."

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö "vääristymä, tilapäinen joukko", vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer - tai Bloomsbury - korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Silläkin uhalla, että kaikki ovat jo täysin kyllästyneitä Ilkka Kanervaan, päätin silti kirjoittaa aiheesta, kun en ole aiemmin ehtinyt. En ole kiinnostunut Kanervan erosta, sillä sinänsä minusta on samantekevää, kuka kokoomuslainen sillä ulkoministerin pallilla istuu. Stubbin miinuksena on Nato-myönteisyys ja federalismi-into, mutta toisaalta minulla ei ole selkeää kuvaa Kanervan suhtautumisesta Natoon ja EU:n liittovaltioistumiseen. Stubbin plussana taas on toimiminen EU:n seksuaalivähemmistöoikeusverkoston yhtenä varapuheenjohtajana - ja jälleen, Kanervan seksuaalivähemmistöasenteista minulla ei ole käsitystä. Jos itse saisin valita, niin minusta ulkoministeriksi voisi laittaa Erkki Tuomiojan, mutta kun demarit ovat oppositiossa, niin minkäs teet.

Olenkin kiinnostuneempi siitä, miten Kanervan tapausta on käsitelty mediassa, ja millaisia seurauksia kohulla on. Ja suoraan sanottuna huolestuttaa.

Kalevan pääkirjoituksessa 2.4.2008 todettiin Kanervan erottamisesta seuraavaa: "Samalla Suomen politiikkaan syntyi uusi moraalikoodi. Ministereiltä on lupa odottaa tämän jälkeen hyvää harkintaa ja korkeaa moraalia myös yksityiselämässä".

Tietääkseni kansanedustajilta ja ministereiltä on edellytetty nuhteettomuutta jo ennen Kanerva-kohua. Suvi Lindén, Kauko Juhantalo ja Arja Alho joutuivat eroamaan taloussotkujen takia, Anneli Jäätteenmäki poliittisen kähminnän takia. Sirpa Pietikäinen vetäytyi eduskuntaehdokkuudestaan rattijuopumuksen takia - ja alkoholin juomisen ennen autolla ajamista sentään luulisi osoittavan hyvän harkinnan puutetta yksityiselämässä. Niinpä Kalevan pääkirjoituksen sievistelevästi ilmaistu "yksityiselämä" tarkoittaa nimenomaan ihmissuhteita ja seksiä.

Virallisestihan Kanerva joutui eroamaan valehtelun ja julkisen kohun kokoomukselle aiheuttaman haitan takia, mutta minusta julkisessa keskustelussa eron syyt ovat hämärtyneet. Päällimäiseksi syyksi näyttäisi nousseen se, että 60-vuotiaan ministerin ei pitäisi lähetellä flirttailevia tekstiviestejä itseään yli kolmekymmentä vuotta nuoremmalle stripparille.

Kaksinaismoralismista poliitikkojen on toki syytäkin joutua vastuuseen: jos prostituutioon tai homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti suhtautuva poliitikko narahtaa seksipalvelujen ostamisesta tai suhteesta samaa sukupuolta olevan kanssa, niin asia on syytäkin nostaa tapetille. Sen sijaan Ilkka Kanervan mieltymys suuririntaisiin, vaaleanpunaiseen pukeutuviin naisiin ei ole voinut olla mikään yllätys äänestäjäkunnalle.

Toki minusta yhdistelmässä ulkoministeri + blondi strippari on jotain häiritsevää. Häiritsevyys syntyy siitä, että yhdistelmä tuo tietynlaiset sukupuoli- ja valtaroolit räikeästi esiin. Tukiaisella ei tuntuisi olevan pääsyä poliittiseen valtaan muuten kuin jonkun valtaa pitävän miehen kautta - iltapäivälehden mukaan hän olisi kiinnostunut kunnallisvaaliehdokkuudesta, mutta mikään puolue ei huoli häntä. Tukiaisessa tiivistyy mielikuva siitä, että naiselle keskeisin tapa päästä käsiksi valtaan on käyttää seksuaalisuutta.

Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva ovat match made in heaven siinä mielessä, että he tekevät mieheydestä, naiseudesta ja heteroseksuaalisuudesta karikatyyrin. Johanna Tukiaisen olemus on äärimmilleen viritetty eroottinen ärsyke hiukan liian isoine rintoineen, hiukan liian vaaleinen hiuksineen, hiukan liian meikattuine kasvoineen ja hiukan liian vaaleanpunaisine vaatteineen. Ilkka Kanervan valtaapitävän pelimiehen meininki on yhtä liioiteltua. Tukiainen ja Kanerva ovat kuin 70-luvulla ilmestyneen pornolehden vitsipalstalta karanneita.

Yhdistelmä ulkoministeri ja blondi strippari muistuttaakin eroottista fantasiaa, jossa valtaerot ovat keskeisessä asemassa. Fantasia voi vaikuttaa vanhanaikaiselta, jopa tuhnuiselta, mutta jos strippari saa kicksejä siitä, että valtaapitävä mies pyörii hänen puutarhansa ympärillä, ja jos valtaapitävä mies saa pyörinnästä kicksejä, niin mikäpä minä olen sitä tuomitsemaan.

Minusta on huolestuttavaa, jos poliittisten toimijoiden seksuaalifantasioille (ja niiden toteuttamiselle) asetetaan rajat ja vaaditaan jotain epämääräistä "korkeaa moraalia". Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kaikki vähänkin epänormatiiviselle seksuaalisuudelle haiskahtavat asiat tekevät ihmisestä poliittisesti epäuskottavan, jolloin poliittisiksi päättäjiksi valikoituu ihmisiä, joilla on "korkea moraali", eli jotka noudattavat normatiivista seksuaalisuutta pilkulleen. Ja koska tämä on ihmisille käytännössä täysin mahdotonta, lopputuloksena on häpeää, salailua ja anglo-amerikkalaishenkisiä seksiskandaaleja.

Tällaiseen suuntaan poliitikkoja koskevat normit ovat minusta jo kehittymässä. 2.4. ilmestyneessä Kalevassa oli myös "Kanervan ero" -erikoissivut, joilla todettiin: "Stubbin hyvin tuntevat vakuuttavat, että mitään luurankoja miehen kaapista ei löydy. Unelmavävyksi luonnehdittu erittäin perhekeskeinen Stubb on tässä suhteessa riskitön valinta Jyrki Kataiselta. Eilen enemmän kuin tulevat haasteet uuttaa ministeriä huoletti se, miten nyt sujuvat Oliwer-pojan lauantaiset nelivuotissynttärit. Jatkossa perhe, johon kuuluu juristivaimo Suzannen lisäksi myös tytär Emilie, aikoo muuttaa Suomeen."

Vaikuttaa siltä, että ollakseen turvallinen valinta poliitikoksi, on hyvä olla toisaalta itse "erittäin perhekeskeinen" varsin traditionaalisella tavalla - mutta toisaalta sopivan modernisti liberaali ja suvaitsevainen.

Olin jo ehtinyt päättää, etten jaksa blogissa kommentoida mitenkään mediatapahtumaa Henry Laasanen ja Naisten seksuaalinen valta. Sitä on jo käsitelty eri foorumeilla, ja koko aihe alkaa olla todella kulunut. Päätin kuitenkin pyörtää päätökseni, kun sekä Kaleva että Hesari käsittelivät viikonlopun lehdissä ko. aihetta. Lauantain Hesarissa oli Laasasen kirjan arvostelu, ja Kalevassa peräti iso haastattelu Laasasen kuvan kanssa.

Laasanenhan esittelee kirjassaan seksuaalisuuden markkina-arvoteoriaa, joka tuskin tarvitsee enempää esittelyjä - ainakaan niille, jotka ovat yhtään lukeneet blogeja, nyyssejä tai Suomi24-foorumia. Itse törmäsin Henryyn ja markkina-arvoteoriaan ensimmäistä kertaa sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-nyyssiryhmässä joskus kymmenen vuotta sitten.

En kumminkaan meinaa mäystää markkina-arvoteoriaa, sitä kun ovat jo muut puolestani mäystäneet. Sen sijaan kommentoinkin ihan toista aihetta. Kirjoitin aiheesta Kalevan yleisönosastoon, mutta koska ne perhanat eivät kommenttiani julkaisseet, niin julkaisenpa sen nyt itse tässä.

Edit: Kaleva julkaisi kirjoitukseni mielipidepalstalla 21.3.2008. Taisin hätiköidä laittaessani sen tänne blogiin. Noh, tuskinpa vahinko on kovin suuri.

Uhriuttamisen sijasta tarvitaan toimijuuden korostamista

Sunnuntain Kalevassa (16.3.2008) haastateltiin Henry Laasasta, joka on vastikään julkaissut kirjan Naisen seksuaalinen valta.

Haluaisin tarttua Laasasen Kalevan haastattelussa esittämään väitteeseen siitä, että feministinen ideologia perustuisi lähtökohtaan, jossa naiset ovat alistettuja ja uhreja. Laasanen toivoo, että "sukupuolten tutkimus pitäisi saada tieteelliseksi tutkimukseksi, jossa tutkitaan miehiä yhtä lailla uhreina kuin naisiakin".

Uhrinäkökulmaa on todellakin käytetty naistutkimuksen historian aikana, mutta kaiken naistutkimuksen ja feministisen ajattelun pelkistäminen ajatukseen, että naiset olisivat uhreja, on vääristävä yksinkertaistus. Nykytutkimuksessa uhripuheesta on pyritty irtaantumaan, sillä uhriuttamisen nähdään riistävän tutkimuksen kohteelta toimijuuden. Niinpä nykyisessä tasa-arvoa ja sukupuolta käsittelevässä tutkimuksessa pyritään uhriuttamisen sijaan korostamaan erilaisten valtaa vailla olevien ryhmien toimijuuden mahdollisuuksia, ja myös muistuttamaan ryhmien sisäisistä eroista - koostuivat nämä ryhmät sitten miehistä, naisista, tai vaikkapa etnisistä tai seksuaalisista vähemmistöistä.

Laasasen haastattelussa esiin nostamat suomalaiset tasa-arvo-ongelmat, kuten sukupuolisidonnainen asevelvollisuus ja isien huoltajuuskysymykset pitäisi tosiaankin nostaa laajemman keskustelun ja tutkimuksen kohteiksi. Uhriuttaminen ei kuitenkaan ole oikea tapa ratkaista näitä ongelmia. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa isien uhriuttamisen sijaan olisi mielekkäämpää korostaa toimijuutta eli isien kykyä, halua ja vastuuta huolehtia lapsistaan. Asevelvollisuuden vastustamisessa konkreettista toimijuutta osoittavat totaalikieltäytyjät, jotka toiminnallaan kyseenalaistavat asevelvollisuuden sukupuolisidonnaisuuden lisäksi koko asevelvollisuusjärjestelmän.

Jonkin ryhmän tutkiminen jo valmiiksi siitä lähtökohdasta, että ryhmään kuuluvat ovat uhreja, riistää tältä ryhmältä vallan määritellä itsensä. Ennalta-asetettu uhriuttava lähtökohta ei myöskään ole tieteellinen, sillä se asettaa vaatimukset sille, millaisia tutkimustulosten tulee olla. Uhripuhetta onkin naistutkimuksen piirissä paljon kritisoitu, jo vuosikymmenien ajan.

Naistutkijana toivon, että sukupuolisidonnaista epätasa-arvoa tutkitaan erilaisista hedelmällisistä näkökulmista. Miesnäkökulman käyttäminen tuo varmasti uutta tietoa aiheesta. Miesten uhriuttaminen ja miesten ja naisten välisten erojen korostaminen ei kuitenkaan ole sen enempää miesten, naisten kuin sukupuolentutkimuksenkaan kannalta edullista.

Tulipa pidettyä kulttuuriantropologian peruskurssi: jäljellä on enää pino opiskelijoiden luentopäiväkirjoja luettavaksi sekä kirjatentti, johon pitäisi laatia kysymykset, joiden vastaukset pitää sitten arvostella.

Kurssi oli antoisa muutenkin kuin siksi, että oli pakko taas prepata itseään sen suhteen, että mitä se antropologia nyt taas olikaan. Opettamani ryhmä koostui eri maista kotoisin olevista opiskelijoista, ei siis vaihtareista vaan tyypeistä, jotka ovat tulleet Suomeen varta vasten opiskelemaan kansainvälistä hallintoa ja viestintää. Sakki oli aika sekalaista, opiskelijoita oli Norjasta, Meksikosta, Kamerunista, Nigeriasta, Etelä-Koreasta, Japanista, Venäjältä, ties mistä. Suomalaisia oli joukossa vain pari. Ryhmän sekalaisuuden vuoksi jouduin miettimään joitakin asioita tarkemmin kuin jos ryhmä olisi koostunut pelkästään suomalaisopiskelijoista.

Yksi kulttuuriantropologian peruspilareista on kulttuurirelativismi, eli se, että jokaista kulttuuria katsotaan omana uniikkina kokonaisuutenaan, sen omista lähtökohdista käsin. Jo Franz Boas, kulttuuriantropologian isä, lausui näin, eikä peruspilari ole sittemmin muuttunut. Silti välillä tuntuu, että kulttuurirelativismi johtaa siihen, että kulttuuriantropologi joutuu nyökyttelemään mykkänä.

Yritin luennoilla sekä esitellä kulttuuriantropologian peruskurssiin pakollisina kuuluvat jutut, että tuoda esiin kriittistä näkökulmaa eri asioihin. Halusin koko ajan muistuttaa siitä, kuinka antropologi on aina sidoksissa omaan kulttuuriinsa, minkä vuoksi on turha elätellä kuvitelmaa antropologian tieteellisestä objektiivisuudesta. Korostamalla tätä onnistuin kuitenkin välillä ajamaan itseni nurkkaan.

Avioliittojärjestelmiä käsitellessäni esittelin morsiusmaksu- ja myötäjäisinstituutioita, ja sitten kuvasin kuinka ugandalaiset naisjärjestöt ovat kritisoineet morsiusmaksuja. Perinteen mukaan avioliiton purkautuessa vaimon tai hänen perheensä tulisi maksaa morsiusmaksu takaisin aviomiehen perheelle, mutta usein vaimo ei itse siihen taloudellisesti pysty, ja häpeän vuoksi hänen perheensä ei suostu maksamaan. Tämä johtaa siihen, että naiset ovat ansassa väkivaltaisissa avioliitoissa.

Esimerkin jälkeen eräs miespuolinen ugandalaisopiskelija nosti kätensä, ja totesi, että käsitykseni morsiusmaksusta on virheellinen, ja että naisen perhe on aina hänestä vastuussa, ja että jos naista pahoinpidellään avioliitossa, naisen veljet menevät antamaan turpaan aviomiehelle. Miespuolinen nigerialaisopiskelija puolestaan sanoi, että morsiusmaksu on Afrikassa pelkästään symbolinen maksu, ja että kuvaamani tilanne on afrikkalaista avioliittosysteemiä vääristävä ääriesimerkki. Ryhmässä oli myös naispuolisia afrikkalaisopiskelijoita, mutta he olivat hiljaa.

Jäin jumiin sukupuolisensitiivisyyden ja kulttuurirelativismin väliin. Minussa on enemmän feministiä kuin kulttuurirelativistista antropologia, ja mieleni olisi tehnyt sanoa ääneen, kuinka perseestä on systeemi, jossa nainen on aina riippuvainen miehistä ja miesten kyvystä käyttää väkivaltaa, oli kyse sitten aviomiehestä tai veljistä. Ja että vaikka antropologian teoriassa korostetaan avioliittojen tärkeyttä sukujen ja ryhmien välisten liittolaisuussuhteiden luojana, niin yksittäisten ihmisten - varsinkaan naisten - kohdalla avioliitto voi olla kaikkea muuta kuin myönteinen juttu.

Näkemyksen ääneen lausuminen luentotilanteessa olisi kuitenkin romuttanut kaikki kauniit puheeni kulttuurirelativismista, joten vastasin jotenkin ympäripyöreästi, kuinka morsiusmaksukäytännöt vaihtelevat eri alueilla, ja että kyllähän kaikkiin kulttuurisiin järjestelmiin liittyy myös ongelmia.

Välittömästi, siinä luentotilanteessa tuntui siltä, että omien feminististen käsitysteni vuodattaminen opiskelijoiden ylle olisi ollut pahimmanlaatuista kulttuuri-imperialismia. Vasta luennon jälkeen muistin, että jestas sentään, esimerkkinihän oli peräisin ugandalaisen naisjärjestön tiedotteesta - ugandalaiset naiset itse olivat ottaneet kantaa morsiusmaksuongelmaan! Oliko siis niin, että ugandalaispoika kritisoi sekä käsitystäni morsiusmaksuista, että sitä, että naisjärjestöt olivat nostaneet ongelman esille sen sijaan, että olisivat antaneet veljien ja aviomiesten hoitaa hommat keskenään?

Olen äreä itselleni siitä, etten pitänyt johdonmukaisemmin kiinni siitä, että pidän sukupuolten tasa-arvoa erittäin tärkeänä. Osittain löysäilyni varmaan johtui siitä, että olen kuitenkin enemmän queer-feministi kuin vanhan kansan tasa-arvofeministi. Näkökulmat eivät tietenkään sulje toisiaan pois, mutta painotukset ovat niissä erilaiset. Suomalaiskontekstissa on helppo olla queer-feministi ja kritisoida sukupuolen dikotomiaa ja "miehen" ja "naisen" käsitteitä; ugandalaiskontekstissa puhuttaessa olisi ollut tärkeää ottaa tiukempi tasa-arvofeministinen ote, koska sukupuolten epätasa-arvo on Ugandassa konkreettinen. Osittain löysäilyni kuitenkin johtui myös kulttuurirelativismin ihanteesta, siitä ajatuksesta että kyllä kaikkia kulttuurimuotoja pitää kunnioittaa sellaisina kuin ne ovat. Tai ainakin pitää poliittisesti korrektisti teeskennellä niin, vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että jotkut kulttuuriset instituutiot pitäisi pikimmiten romuttaa.

En tiedä, miten suuria yleistyksiä voi tehdä siitä, että ryhmän afrikkalaispojat olivat kärkkäitä kommentoimaan, kun taas yksikään ryhmän afrikkalaistytöistä ei sanonut luennoilla sanaakaan. Niin pienessä ryhmässä yksilölliset erot korostuvat, tietysti, mutta silti minua sieppaa, että pojat ottivat tilan "afrikkalaisuuden" asiantuntijoina. En tiedä yhtään, mitä tytöt ajattelivat: olivatko he hiljaa samaa mieltä poikien kanssa, vai eri mieltä, vai nukkuivatko koko tunnin ja toivoivat vain saavansa helpolla opintopisteitä?

Olen tyytymätön itseeni, kun en pystynyt aivopesemään kahdessakymmenessäneljässä tunnissa koko luokkaa queer-feministeiksi.

Katsottiin eilen brittiläinen romanttinen komedia Imagine me & you, suomenkieliseltä nimeltään Amor yllättää. Tarinassa morsian rakastuu häissään naiseen. Elokuva oli kaikin puolin mieto ja yllätyksetön. Värimaailma vaihteli maitomainoksen ja sisustusohjelman välillä, kuvakulmat olivat harkittuja ja brittiaksentti takasi sen, ettei dialogi ärsyttänyt yhtä paljon kuin samat repliikit amerikaksi lausuttuina olisivat ärsyttäneet. Leffa myös päättyi poliittisesti korrektisti siihen, että Amorin tosirakkauden nuolen lävistämät neidot saivat toisensa, jollainen loppuratkaisu mainstream-yleisölle suunnatuissa, samansukupuolista rakkautta käsittelevissä elokuvissa on ollut varsin harvinainen. Leffa kirvoitti joitakin sarkastisia kommentteja, mutta mikään kalkkuna se ei kuitenkaan ollut, vaan muistutti pikemminkin pakastekuivattua perunaa.

Leffan mitäänsanomattomuus jäi kuitenkin askarruttamaan. Silmiinpistävintä leffassa oli naisten väliltä täydellisesti puuttuva seksuaalinen jännite. Tämä johtui paitsi siitä, ettei päänäyttelijöiden välillä ollut minkäänlaista kipinää, myös siitä, että leffaan ei ollut kirjoitettu yhtään seksuaalista kohtausta - pussailu kukkakaupan takahuoneessa tosin sisälsi pyöriskelyä leikkokukkien päällä, mutta se johti kikatteluun, ei kiimaan.

Onhan toki virkistävää nähdä välillä sellainenkin naisten välistä lempeä käsittelevä av-tuote, jossa ei ole sitä pakollista sukkahousun läpi kuvattua lesboseksikohtausta. Mutta jatkuva puhe aidosta rakkaudesta ja Sen Oikean löytymisestä ennen ensimmäistäkään suudelmaa oli jotenkin omituista.

Jäin miettimään romanttisen rakkauden narratiivia, jonka kaava on varsin yksinkertainen. Kaavassahan rakastavaiset kohtaavat, ylittävät esteitä, kokevat rakkauden kautta jonkinlaisen muutoksen ja "saavat toisensa" - kerronnan sävystä riippuen he joko saavat myös pitää toisensa tai sitten kertakaikkiaan eivät. Periaatteessahan Amor yllättää toteutti tuon kaavan, mutta jotain jäi puuttumaan. Ja puuttuva elementtihän oli se seksuaalinen jännite.

Romanttisen narratiivin kerrontavoima perustuu seksuaaliseen jännitteeseen, jota tarinan ajan kehitetään, ja joka lopulta purkautuu. Vanhoissa romanttisissa elokuvissa seksiin vain vihjataan, mutta jokainen "rakastan sinua" voitaisiin tulkita myös sanoiksi "haluan sinua". Romanttinen rakkaus on eräänlainen verho seksuaaliselle jännitteelle, seksuaalisuuden oikeuttaja. Romanttinen narratiivi kaavamaisimmillaan kun perustuu sille, että seksuaalisuus on jollain lailla kiellettyä, kunnes se rakkauden voimasta muuttuukin sallituksi. Samalla romanttinen narratiivi sinetöi seksuaalisuuden rajat: koska romanttinen rakkaus samastuu seksuaaliseen haluun, narratiivi myös vahvistaa yksiavioisuuden normin.

Niinpä ei ole ihme, että Amor yllättää tuntui jotenkin lattealta. Leffassa muoto on ottanut vallan sisällöltä. Leffa sisältää paljon kulttuurisesti tuttua puhetta rakkaudesta, mutta sen alla ei ole mitään. Rakkauspuhe kuuluu romanttiseen narratiiviin, mutta ellei tarinaan rakennettu seksuaalinen jännite ohjaa narratiivia, tarina ei kertakaikkiaan toimi. Tämä ei tarkoita sitä, että narratiivi itsessään olisi toimimaton: esimerkiksi brittiläisten työläispoikien hapuilevaa suhdetta ja heräävää seksuaalisuutta kuvaava leffa Beautiful Thing, Ensirakkaus, toteuttaa narratiivin onnistuneesti.

Kolme vuotta sitten Pervoissa pidoissa Tiina Rosenberg, Leena-Maija Rossi ja Anu Koivunen käsittelivät romanssia kukin omasta näkökulmastaan. Anu Koivunen huomautti, että lesboromansseissa seksuaalinen ja narsistinen halu sekoittuvat: tarinoissa halu toiseen naiseen samastuu haluun tulla toiseksi. Toiseksi tulemalla tullaan samalla yhdeksi toisen kanssa. Amor yllättää ei kuitenkaan käyttänyt tätäkään jännitemahdollisuutta, naiset kun olivat jo valmiiksi klooneja toisistaan.

Tiina Rosenberg puolestaan totesi rakastavansa romansseja, niissähän on vahva draaman kaari, ja kukapa teatteritutkija voisi olla rakastamatta draamaa. Mutta Rosenberg totesi myös romanssin olevan "perus-straight" kerronnan muoto. "Perus-straightilla" tulkitsen Rosenbergin viitanneen siihen, kuinka hermeettiseksi romanttinen narratiivi tarinan yleensä tekee: romanttinen narratiivi tuntuu edellyttävän joko suhteen ehdotonta onnistumista tai ehdotonta epäonnistumista. Suhde ei saa jäädä lepattamaan irralleen. (Oikeastihan en tiedä, mihin Rosenberg viittasi, sillä nojaan tulkinnassani vain vanhoihin suttuisiin muistiinpainoihini.)

Ei ole sattumaa, että niin monen romanttisen elokuvan kliimaksina on päätön viuhtominen, jossa koko suhteen onnistuminen tuntuu olevan kiinni yhdestä ainoasta hetkestä. Ehtiikö rakastaja sovittuun kohtaamiseen? Estääkö hän häät väärän ihmisen kanssa juuri ennen kuin lausutaan "Tahdon"? Saako hän kiinni rakastettunsa, joka on juuri astumassa Timbuktuun lähtevään lentokoneeseen? Kohtaus - joka yleensä päättyy suudelmaan - vakuuttaa, että kaikki rakkauden tiellä olevat esteet ovat kaikonneet, kun tämä viimeinen, kriittinen este on ylitetty. Tällainen kohtaus oli tietenkin myös leffassa Amor yllättää, mutta myös paremmissa romansseissa, kuten animesarjassa Victorian Romance Emma, tällainen viuhtomiskohtaus on välttämättömyys. (Emma muuten on esimerkki tarinasta, jossa romanttinen narratiivi toimii huolimatta siitä - tai juuri siksi - , että tarina epäsäätyisestä rakkaudesta viktoriaanisessa Englannissa on kliseiden tiivistymä.)

Leena-Maija Rossi oli Rosenbergiä optimistisempi ja totesi Six Feet Under -tv-sarjan luennassaan, että romanssin konventionaalisen kaavan voi myös uudelleenkirjoittaa ja toistaa toisin. Six Feetissä on useita ihmissuhdetarinoita, jotka toteuttavat romanttista narratiivia, mutta kaikkia niitä yhdistää se, että romanttinen rakkaus ei tyydytäkään ihmisten kaikkia mahdollisia tarpeita ja tee pohjattoman onnelliseksi, kuten perinteinen romanttinen narratiivi edellyttää. Six Feetissä ihmissuhteet päättyvät lopulta aina kuolemaan, mikä tietysti vinouttaa romanttista narratiivia.

Harmittavan harvoin niitä Leena-Maijan mainitsemia toisin toistettuja tarinoita kuitenkin tulee vastaan. Ei sillä tosin, että olisin kuvitellutkaan, että leffa nimeltä "Amor yllättää" toisintoistaisi yhtään mitään.

***

Juu, kuuntelin Rammsteinia kun kirjoitin tätä.

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja. Uutuushyllyssä oli kirja "Tossun alla. Parisuhdehuumorin parhaat palat", kustantajanaan Leikkimieli-kustannus. Jäin lehteilemään sitä, vähän samaan tapaan kuin homeista leipää roskiin heittäessä saattaa jäädä ihmettelemään homerihmastojen muodostamia kuvioita. Erona vain on se, että päästyään yli pilaantunutta ruokatarviketta kohtaan tuntemastaan inhosta homekiekuroissa voi nähdä kauneutta. Tätä kirjaa tarkemmin lehteillessä niljainen ja kuvottava tunne sen sijaan vain lisääntyi.

Jäin miettimään kirjan niljaisuutta ja lainasin sen. Noin satasivuisen kirjan juttujen lukemiseen ei mennyt kauan. Kirjan keskittyminen pelkästään heteroparisuhteisiin oli odotettavaa, joten se ei sinänsä ärsyttänyt sen ratkaisevammin kuin vaikkapa naistenlehtien vastaavanlainen itsestäänselvä heteronormatiivisuus. Se tapa, jolla huumorikirjassa miehiä, naisia ja parisuhteita kuvattiin, oli kuitenkin hyvin vastenmielinen.

Kirjassa ei ollut kerrassaan yhtään hauskaa juttua, tai edes juttua, joka olisi jotenkin myönteinen. Esimerkiksi luvussa "Huumoria tutustumisesta, rakastumisesta ja seurustelusta" oli seuraavanlainen dialoginpätkä: "–Tunnustin eilen Anjalle kaikki heikkouteni ja syntini. –Entä sitten? –Mikään ei auttanut, meidät vihitään viikon kuluttua". "Naisten huumoria miehistä" -luvussa puolestaan toinen dialogi: "–Äiti minä menin kihloihin. Löysin miehen, joka on aivan kuin isä! Äiti vastaa: –Mitä sinä minulta haluat, sympatiaa vai?" "Miesten huumoria naisista" -luvussa vastataan samalla mitalla: "Miksi morsian pukeutuu valkoiseen? Tiskikone, liesi ja jääkaappikin ovat valkoisia".

Ja kun on lukenut 70 sivua toinen toistaan tuskastuttavampia juttuja, on vuorossa "Mustaa parisuhdehuumoria", jonka alussa on varoitus: "Tämä parisuhdehuumorin osa-alue vaatii lukijoiltaan tavallista suurempaa ymmärrystä ja jalostunutta huumorintajua. Parisuhde on välillä oikeasti rankka juttu – ja se näkyy myös käytetyssä huumorissa." Varoituksen luettuani terästäydyin kestämään entistäkin rasittavammat jutut, mutta juttujen tyyli ei käynyt yhtään sen kummemmaksi, mitä nyt vain vitsailtiin enemmän väkivallasta ja kuolemasta.

Parisuhdehuumorin ytimen muodostavat kaksi keskeistä asiaa: ylittämätön sukupuoliero ja se, että parisuhteessa (=avioliitossa) oleminen on pohjimmiltaan aivan perseestä. Miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, ja ovat onnettomuudekseen joutuneet tilanteeseen, jossa joutuvat elämään yhdessä. Ainoa, mikä antaa valoa heidän synkkään elämäänsä, on jatkuva keskinäinen vittuilu.

Ymmärrän kyllä ne tilanteet, joissa kirjaan kerätty parisuhdehuumori on syntynyt, ja millaisissa tilanteissa se saattaa naurattaa. Viime vuosikymmeniä lukuunottamatta avioliitto on ollut Suomessakin sellainen järjestely, joka on ollut järkälemäisen pysyvä. Ennen vuoden 1988 avioliittolain uudistusta avioeron saamisen edellytyksenä oli jomman kumman osapuolen syyllisyys (eli siis aviorikos) tai jokin muu mahdottoman painava syy. Avioliiton solmimisen jälkeen avioliitossa oltiin kuolemaan asti, ja jos ei oltu, niin voi sitä häpeän määrää.

Avioliitolla on ollut myös iso taloudellinen merkitys. Ilman emäntää maatalon hommista jäi puolet tekemättä. Rasittavakin akka sentään lypsää ja synnyttää. Myös avioituneen naisen taloudellinen asema on ollut naimatonta parempi: lapseton vanhapiika ei ole vain jäänyt ilman rakkautta, vaan hän on voinut jäädä myös ilman leipää. On parempi olla onnettomassa avioliitossa kuin kulkea kerjuulla.

Kirjan kuvaama huumori voi olla tapa käsitellä muuten kestämätöntä tilannetta, ja myös luonnollistaa se. Sellaistahan avioelämä nyt on kaikkien muidenkin mielestä, onnettomaksi tekevää touhua, ja sille on parempi nauraa kuin itkeä.

En kuitenkaan pysty kunnolla näkemään tällaisen parisuhdehuumorin paikkaa nyky-yhteiskunnassa. Jos ne miehet on niin kauheita, niin pakkoko niiden kanssa on elää? Jos avioliitto on niin kauhea, niin eikö ole parempi erota? Miksi naurukouluttaja Vesa Karvinen, joka mm. järjestää ryhmänauruterapiaa työpaikoilla, on kokenut, että juuri nämä vitsit olisivat sopivaa aineistoa parisuhdenaurun kirvoittajaksi?

Jotta juttu naurattaisi, sen on tunnuttava jollain tavalla tutulta. Osa kirjan vitseistä on sisällöltään sellaisia, että ne ovat syntyneet vasta viime vuosikymmeninä. Vaikka avioliitto ei nykyaikana ole sen enempää pakollinen kuin ehdottoman pysyväkään, eikä kenenkään ole pakko kärvistellä sietämättömässä parisuhteessa, parisuhteeseen liittyvät normit korostavat parisuhteen pakollisuutta ja pysyvyyttä. Normit ovat perintöä ajalta, jolloin parisuhteita ei ollut olemassakaan - niiden sijasta oli sukujen välisiä taloudellisia sopimuksia eli avioliittoja. Kirjan huumori toimiikin ensisijaisesti parisuhdenormien rakentajana ja vakauttajana. Sukupuolierolla on yksinkertaista selittää kaikenlaiset konfliktitilanteet, jotta konfliktien perimmäisiä syitä ei tarvitsisi käsitellä. Nauramalla kirjan vitseille sopeutetaan omaa itseä tietynlaiseen parisuhde- ja sukupuolikäsitykseen.

Mutta miksi ihmeessä tyytymättömyyttä aiheuttavia normeja pitää pitää pystyssä ja noudattaa? Normit luovat turvallisuutta, mutta onko tosiaan parempi olla normin turvassa ja tyytymätön kuin kyseenalaistaa normi ja yrittää etsiä joku tolkullisempi tapa elää yhdessä muiden ihmisten kanssa?

(Vastaus otsikon kysymykseen on muuten: "Mene naimisiin sen kanssa.")

Johannes mainitsi edellisen blogimerkintäni kommenttiosastossa Jukka Hankamäen artikkelin Seksit selviksi - onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia , jota olen lueskellut. En pidä Hankamäen ylimielisestä kirjoitustyylistä, mutta olen jossain määrin samaa mieltä joistakin hänen naistutkimusta koskevista näkemyksistään - esimerkiksi siitä, että Suomessa naistutkimuksen oppiainetta rajaavat enemmän hallinnolliset kuin tutkimukselliset syyt. Myös Hankamäen väite "Naistutkijat kutsuvatkin naistutkimukseksi melko suuripiirteisesti mitä tahansa toimintaa, kunhan siihen liittyy naistutkijoiden yhteisiksi kokemia aiheita tai intressejä" pitää jossain määrin paikkansa: palkittiinhan esimerkiksi vuoden 2007 Naistutkimustekona Tehyyn kuuluvien hoitajien joukkoirtisanoutuminen. Trollaamisen puolelle menevät kommentit, kuten ajatus siitä, että heteromiehet olisivat sallineet naistutkimusyksiköiden perustamisen naisten seksilakon pelossa, on sen sijaan parasta vain ohittaa - siitäkin huolimatta että kyseisen trollikommentin pohjana on sinänsä oikea havainto tiedepolitiikan heteronormatiivisuudesta.

Jonkun verran Hankamäen tekstistä pitää kirjoittaa myös siksi, että hänen tekstinsä tulee aika lähelle itseä - hän muun muassa irvailee visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän, kanssapornoakatemialaiseni, tutkimuskysymykselle "miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista" vastaamalla, että "pornoksi leimattua materiaalia tuotetaan siksi, että se ”kiihottaa ja myy” " - ja osoittaa samalla, ettei ole ymmärtänyt tutkimuskysymystä lainkaan. No totta kai porno kiihottaa ja myy, haloo! Kaupallisuus ja kiihotushan ovat pornon ytimessä. Mutta juuri tämän takia juuri pitääkin kysyä, että millaiset ruumiit ja asennot määritellään kiihottaviksi ja missä konteksteissa. Miksi esimerkiksi lihaviin naisiin keskittyvä porno määrittyy fetissipornoksi, kun pallomaisilla silikonirinnoilla varustetuilla, alienimäisillä naisruumiilla kansoitettu porno on normipornoa?

Hankamäki tulee suorastaan hengittämään niskaan kommentoidessaan Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamaa opusta Seksuaalinen ruumis: "Kokoelmateoksen artikkeleissa puhutaan paljon ”biseksuaalisuudesta” ja ”lesboidentiteetistä”, mutta kirjasta puuttuu tavallisten homo- ja heteromiesten näkökulma.". Koska minun artikkelini tietääkseni oli ainoa, joka käsitteli suoraan biseksuaalisuutta ja lesboidentiteettiä, niin tässähän pitäisi jo melkein säikähtää, mutta en oikein osaa. Mitäpä minä niistä homo- ja heteromiehistä mitään tutkimusta tekisin, kun en niistä mitään tiedä enkä niiden kanssa paljoa vehtaakaan.

En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mitä Hankamäki kirjoittaa naistutkimuksesta vaan siitä, mitä hän kirjoittaa queer-teoriasta, varsinkin kun hän tekstissään käsittelee enemmän queer-teoriaa kuin valtavirtaista naistutkimusta. Hänen kritiikkinsä queer-teorian sitoutumisesta angloamerikkalaiseen teoriaperinteeseen on toki aiheellista ja eurooppalaisten queer-tutkijoiden keskuudessa harrastetaan saman asian kritisointia yleisesti. Sen sijaan hänen olettamuksensa, jonka mukaan queer-teoria olisi naistutkimuksen valtavirtaa, on lähinnä naurettava. Queer-teoria on kaukana valtavirrasta, niin naistutkimuksessa kuin muillakin tieteenaloilla.

Queer-teoriaa Hankamäki kuvailee "sukupuolista olemusajattelua kritisoivan nihilismin äärimuodoksi", ja haikailee "sukupuolisuuden lihallisia toteutumisyhteyksiä tarkastelevan eksistenssifilosofian" perään. Ja toteaa samantien, kuinka binääriseen sukupuolieroon perustuva filosofia on uskottavampaa kuin sukupuolieron kiistävät postmodernismin muodot.

Hankamäen mukaan sukupuoli on ihmisen kehon ja sukupuolielimien ominaisuus: sukupuoli on hänen mukaansa "se, mitä ilmenee jalkojen välissä". Hyvä on, hyväksyn määritelmän, mutta arjessa näin pelkistetty määrittely on merkityksetön, sillä näissä pakkasissa jalkoväliä on parempi esitellä kanssaihmisille vain saunassa tai lämpimän vällyn alla. Arkikokemukseen perustuvaan realismiin Hankamäkikin vetoaa: jos kadunmieheltä kysytään, sukupuolia on kaksi. Kadunmiehen näkemys ei kuitenkaan paljoa lohduta maskuliinista naista, joka vaaleanpunaisella sateenvarjolla uhaten ajetaan pois naistenvessasta, tai transtyyppiä, joka ei pääse ravintolaan sisään, kun naama ilmentää eri sukupuolta kuin henkilöllisyystodistus. Näissä tilanteissa jalkovälillä ei ole paljon väliä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolen kokemus sinänsä olisi lihallinen ja ruumiillinen.

Hankamäki tuntuu itsekin sotkeutuvan sukupuolieroon todetessaan ensin, että "butch-femme-tyyppinen ristiin pukeutuminen ei suinkaan tee naista mieheksi – eikä miestä naiseksi" ja myöhemmin, että "fenomenologisille filosofeille sukupuolen kaksiarvoisuus ei ole ensisijaisesti biologinen, geeneistä, hormoneista tai kromosomeista riippuva fakta, vaan lihallisesti ja kokemuksellisesti ilmenevä tosiasia. […] Inhimillisen kokemisen kannalta merkityksellinen sukupuoli on se, joka ilmenee fenotyyppisesti ihmisen kehossa eli hänen lihassaan." Hankamäeltä on siis jäänyt perustavanlaatuisesti ymmärtämättä se, että binäärisen sukupuolen ylittävä kokemus on usein nimenomaan lihallinen. Maskuliininen nainen ei toki ole mies, mutta nimenomaan hänen lihaansa se maskuliinisuuden kokemus paikantuu, eikä kravattiin.

Hankamäki myös erottaa sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen toisistaan: olemuksellisia sukupuolia on kaksi, nainen ja mies, mutta seksuaalinen käyttäytyminen ei ole olemuksellista eikä myöskään sukupuolten kategorioita määrittävää. Häneltä on siis jäänyt huomaamatta yksi olennainen asia, eli se, kuinka heteronormatiivisuus rakentaa sukupuolta. Oli sukupuoli miten binäärinen tahansa, ja koki Hankamäki itsensä miten mieheksi tahansa, länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä homomies on aina vähemmän mies kuin heteromies, kuten maskuliininen nainen on aina vähemmän nainen kuin feminiininen nainen.

"Eikö esimerkiksi homo saisi olla Mies, jos on?", Hankamäki kysyy, ja minä vastaan, että valitettavasti ei saa. Ei sukupuolijärjestelmä ole kiinnostunut Hankamäen kikkelistä, sukupuolijärjestelmää kiinnostaa enemmän se, miten Hankamäki kikkelillistä olemustaan toteuttaa, ja nykyisessä sukupuolijärjestelmässä hetero hitsaaja on aina enemmän Mies kuin homo filosofi. Todennäköisesti myös hetero filosofi on enemmän Mies kuin homo hitsaaja. Sukupuolessa ei ole kyse pelkästään tunnistettavista anatomisista eroista, vaan siitä, millaisiin järjestyksiin erilaisia sukupuolisuuksia laitetaan ja minkä kriteerien perusteella, ja seksuaalisuuden toteuttaminen on yksi keskeinen kriteeri. Luultavasti Mieheyden ideaa, täysintä mieheyttä, ei Suomessa ole pystynyt saavuttamaan ketkään muut kuin Kalle Päätalo ja Urho Kekkonen - esimerkiksi vaikkapa Mannerheim on ihan liian fiini toteuttaakseen kulttuurisesti kaikkein hyväksytyintä Mieheyttä. Ruumiinavauspöydällä Hankamäki, Päätalo, Kekkonen ja Mannerheim ovat tietysti kaikki yhtä miehiä.

Hankamäki lyttää queer-teorian sukupuolen binäärisyyttä koskevan kritiikin toteamalla: "jos ei ole olemassa kiinteää sukupuolta eikä sukupuolieroa, ei voi olla myöskään seksiä. Seksuaaliset intohimot ja teot näet edellyttävät, että toiveemme ja tarpeemme viittaavat tiettyyn sukupuoleen". Myöhemmin hän huomauttaa: "ihminen voi toimia homoseksuaalisesti tai heteroseksuaalisesti vain, jos hänen intentionsa voivat viitata kiinteästi olemassa olevaan sukupuoleen: mieheen tai naiseen."

Ensimmäinen hänen väitteistään on selkeästi virheellinen. Ei halun tai teon tarvitse viitata sukupuoleen - eihän halun sinänsä tarvitse viitata edes ihmiseen! Toinen väite on sinänsä täsmällinen: totta, homojen ja heteroiden intentio viittaa yleensä aina kiinteään sukupuoleen, mieheen tai naiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että halun ja intention olisi aina viitattava kiinteään sukupuoleen. Kun halun kohteena on transruumis, oletus halun sukupuolittuneisuudesta hajoaa. Halu itsessään on liikkuvaa ja muuttuvaa, eikä se vaadi kohteeltaan mies- tai naissukupuolta.

Hankamäki haikailee lihallisen eksistenssifilosofian perään, enkä ole ihan varma mitä hän sillä tarkoittaa. Tiedän vain, että minun lihallisuuteni ja seksuaalinen haluni ei ole itsestäänselvästi binäärisen sukupuolittunutta, ja queer-teoreettiset näkökulmat selittävät minun sukupuolisuuttani ja seksuaalisuuttani paremmin kuin Hankamäen tarjoilema binääriseen sukupuolieroon perustuva eksistenssifenomenologia. Oma haluni paikantuu enemmän erilaisiin sukupuolen ratkeamiin ja särmiin kuin mieheen tai naiseen. Sellaisiin hetkiin, jossa en ole aivan varma viehättävän ihmisen sukupuolesta, tai joissa mielessäni alunperin selkeästi sukupuolittunut ihminen sukupuolittuukin jotenkin toisin. Myös sukupuolen toisintoistaminen on haluttavaa: totta kai viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut mies on aina kiinnostavampi kuin viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut nainen.

Kritisoidessaan queer-teoriaa Hankamäki yllättäen osuukin yhdessä kohdin oikeaan: "Queer-teorioille ominaiset yritykset irtautua kiinteiden identiteettien käsitteistä eivät välttämättä merkitse oikeuttamispolitiikasta luopumista. Ne saattavat kuvastaa myös tutkijoiden oman identiteetin epäselvyyttä". Varmaankin queer-teoria tuntuu selitysvoimaiselta joidenkin tutkijoiden mukaan juuri sen takia, että sen tapa kyseenalaistaa kiinteät identiteetit tuntuu kertovan jotain myös tutkijoista itsestään. Itselleni identiteetin epäselvyys on jossain määrin haettua, jossain määrin sattumaa. Nimeän itseni biseksuaaliksi, mutta biseksuaalinen identiteettini on tilannesidonnainen, enemmän välineellinen kuin vakaa käsitys itsestä.

En ole opiskellut filosofiaa enempää kuin kaikille humanisteille pakollisen "Tieteen filosofiset perusteet" -kurssin verran, mutta minun maallikkokäsitykseni mukaan filosofia käsittelee ensisijaisesti ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä eli todellisuuden ja tiedon olemusta. Saatan tipauttaa listasta pois jonkun olennaisen kysymyksen sen vuoksi, että olen itse kiinnostunut lähinnä juuri noista. Ja sitten tietysti ihmisenä olemisesta yleensä, eli miten tässä elämässään nyt voisi olla mahdollisimman tolkusti olemassa ja itsenään. Sellaiset tekstit, jotka paikantuvat nimenomaan queer-teoriaan, yksinkertaisesti ovat hyvää luettavaa painiskellessani ontologisten ja epistemologisten kysymysten parissa.

Queer-teoria ei ole mikään filosofian muoto, eikä se ole kokonaisuutena kovinkaan elegantti. Queer-teoriaa voi kritisoida siitä, että se ottaa marginaaliset sukupuolen ylittämisen tavat lähtökohdakseen. Entä sitten? Erikoistapaukset kertovat kokonaisuudesta yhtä lailla kuin yleistyksetkin. Queer-teorian vahvuus onkin siinä, että sen avulla pystyy ymmärtämään sellaisia lihallisia ja seksuaalisia kokemuksia, jotka binäärisestä näkökulmasta ovat käsittämättömiä.

Naistutkimuspäivät ovat ohi, ja parin päivän sulattelun jälkeen voikin ruveta miettimään, mitä tulikaan nähtyä ja koettua. Yksi kokemus jäi kuitenkin pahasti hiertämään. Kyseessä on Genevieve Vaughanin keynote-luento "Women and the Gift Economy: Giving Power to an Alternative Paradigm". Vaughanilla on siis väite ja visio, jonka mukaan nykyinen vaihtoon perustuva talousjärjestelmä on perimmältään miehinen, ja maailma olisi paljon parempi paikka, jos talousjärjestelmä perustuisi gift economyyn, jonka Kaarina Kailo kääntää ilmaisulla hoivatalous tai huolenpitotalous. Vaughanin mukaan naiset sosiaalistetaan lapsesta asti hoivaamaan toisia, koska heistä tulee äitejä, minkä vuoksi he ovat ikäänkuin luonnostaan valmiimpia toimimaan huolenpitotaloudessa. Ja sitten paha miehinen vaihtotalous jyrää heidät, koska ilman vastinetta annetulla hoivalla ei ole vaihtotaloudessa mitattavaa arvoa.

Vaughanin luento ärsytti minua todella paljon, ja ärsytyksen syitä on monia. Heti alkuun Vaughan heitti antropologisen lahjan ja vaihdon tutkimuksen romukoppaan, ja totesi suoraan, että hänestä antropologit ovat väärässä käsityksessään että kaikki lahjojen anto on jollain tasolla vaihtoa. Sitten hän alkoi huseeraamaan hoivataloudellaan ja matriarkaatillaan yleistäen kohti "Afrikkaa, Aasiaa ja Polynesiaa" sen kummemmin erittelemättä missä kulttuureissa hoivatalouksia ja matriarkaatteja on. Tällaista höpöpuhettahan ei kunnon kulttuuriantropologi voi sietää. Siihen kun lastataan päälle sukupuolen dikotomia ja äitiyden ihannointi niin kyllä meikäläisellä alkaa otsasuoni sykkiä.

Vasta jälkikäteen olen kuitenkin pystynyt paremmin kaivertautumaan omaan ärtymykseeni. Ärtymys ei oikeastaan sijaitse siinä, mitä Vaughan sanoi, vaan siinä, millaisessa asemassa Vaughan ja hänen luentonsa Naistutkimuspäivillä olivat. Eiväthän ei-länsimaisten kulttuurien eksotisointi ja naisen olemuksellistaminen äidiksi mitään kovin uutta ole.

Pidän nykyisen talousjärjestelmän kritiikkiä tärkeänä ja sinänsä on hyvä, että kritiikkiä esitetään eri tasoilla ja foorumeilla. Mitä enemmän maailmassa on erilaisia ajatusvirtauksia sitä parempi, ja voihan talousjärjestelmää kritisoida Vaughanin tapaan, mikäs siinä. Lahjan ja vaihdon käsitteiden pyörittely voi antaa uusia oivalluksia, siitäkin huolimatta että Vaughan perustelee hoivatalousvisiotaan ontuvilla argumenteilla.

Ärtymykseni perusyynä onkin se, että ainakaan Naistutkimuspäivien aikana Vaughanin keynotesta ei juuri puhuttu. Vaughanin saarna venyi ylipitkäksi, eikä sen kommentoinnille ollut aikaa. Urputin ärtymystäni turvallisessa seurassa, ja minulle jäi täysin epäselväksi, mitä suurin osa yleisöstä Vaughanista ajatteli. Nieltiinkö hänen ajatuksensa sellaisinaan? Vai olivatko ihmiset niin hienotunteisia, että jättivät mieluummin keskustelematta koko luennosta? Palautevihkoon kuulemma joku oli kirjoittanut jotain kriittistä, mutta se jäi minulta lukematta. Jätettiinkö keskustelut käymättä jonkun yleisen lojaalin hyssyttelyn takia?

Olen hyvinkin valmis kritisoimaan sitä, että uusliberalistisen talousjärjestelmän talutusnuorassa kulkevalla yliopistolaitoksella on jonkinlainen tiedontuotannon monopoli. Siitä huolimatta pidän ongelmallisena sitä, että Vaughan esiteltiin tutkijana. Vaughan on aktivisti - mutta ei tutkija. Vaughan on perustanut ja rahoittanut naiserityisen säätiön, rakennuttanut Sekhmet-jumalattaren temppelin Nevadan autiomaahan, säveltänyt ja sanoittanut lauluja ja kirjoittanut joukon kirjoja. Hänen tekstinsä ja visionsa eivät kuitenkaan ole käyneet läpi tieteellistä kritiikkiä. Ja sen huomasi kyllä luennosta.

Naiivia tai ei, olen kuitenkin siinä määrin idealisti, että uskon siihen, että tieteessä ajatukset on alistettava vertaisarvioinnille. Tieteen pitäisi olla itseään korjaava systeemi, jossa mikään tieto sinänsä ei ole lopullisesti totta tai absoluuttista, vaan koko ajan täsmentyvää. Siten kaikki tieteellinen tieto on asetettava kritiikin kohteeksi. Olivat osmotammisalot ja jussikniemelät sitten mitä mieltä tahansa, naistutkimus on kuitenkin varteenotettava tieteenala.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että naistutkimuksen pitäisi kieltää tai häivyttää juurensa, jotka ovat naisliikkeessä ja feministisessä ideologiassa ja politiikassa. Vuonna 1939 syntynyt Vaughan kuuluu siihen feministisukupolveen, jolle ajatukset olemuksellisesta naiseudesta, äitiydestä ja matriarkaatista ovat tärkeitä, ja on ihan jees, että naisliikkeessä ja tutkimuksen kentällä eri sukupolvien ja näkökantojen äänet pääsevät kuuluviin. Mutta silti: miksi Vaughanin sallittiin luennollaan asemoitua vakavasti otettavaksi tutkijaksi?

Aktivismi on tärkeää, mutta toimivan ja tolkullisen aktivismin edellytys on sen perustuminen tietoon. En halua naistutkijoiden sulkeutuvan akateemisten kultakaltereiden taakse ja jättävän aktivismia muille, mutta en myöskään halua naistutkimuksen olevan älyllisesti epärehellistä hymistelyä.

Olen lukenut Lee Edelmanin No Futurea ja kuunnellut Leonard Cohenia, mistä on seurannut yllättäviä mielleyhtymiä. Cohen tuntuisi laulavan samoista teemoista, joista Edelman kirjoittaa teoreettista tekstiä. Edelmanin elliptinen ja rönsyilevä kieli avautuu selkeämpänä, kun Cohenin metaforiset sanarykelmät soivat taustalla.

Otsikko on rivi Cohenin biisistä Future, jossa lauletaan mm. "There’ll be the breaking of the ancient western code / Your private life will suddenly explode" ja "Things are going to slide, slide in all directions / Won’t be nothing / nothing you can measure anymore". Crackin ja anaaliseksin lisäksi laulun minä pyytää myös Kristusta tai Hiroshimaa. Kristus-symbolin absoluuttinen hyvyys ja Hiroshima-symbolin absoluuttinen pahuus liudentuvat toisiinsa.

Lee Edelman on luonnehtinut anusta kulttuuriseksi nollakohdaksi, epäihmisyyden paikaksi, jolloin miesten välisestä anaaliseksistä tulee symboli itsekkäälle nautinnolle. AIDS-paniikin röyhelö reunustaa tuota symbolia sopivasti, jotta anaaliseksiin liittyy mielikuva itsetuhoisuudesta ja dekadenssista. Päteekö Edelmanin tulkinta Cohenin biisissä, se riippuu tulkitsijasta. Minusta on kuitenkin hauska ajatella, että anaaliseksi ja Kristus olisivat samalla tavalla rinnasteisia kuin crack ja Hiroshima. Vai onko sittenkin niin, että crack ja uskonnollinen ekstaasi rinnastuvat samalla tavoin kuin anus ja ydinräjäytyksen ground zero?

Cohenin biisi kuulostaa alkukuulemalta pessimistiseltä kuvatessaan tulevaisuutta, jossa hyvän ja pahan, itsen ja toisen rajat ovat hämärtyneet, ja jossa merkitykset lipeävät paikoiltaan, mittaamattomiin. Queer-teoreettisesti luettuna Cohenin biisi ei enää kuulostakaan pessimistiseltä: merkityksiähän pitääkin rynkyttää ja yksityiselämän itsestäänselvyydet, jos mitkä, vaativat räjäyttämistä. Heidi Hochenedel on kirjoittanut valaisevan analyysin ko. biisistä — hänen tulkinnassaan biisin kuvaama merkitysten hajoaminen samastuu nirvanaan (Cohenhan on zen-buddhalainen).

Sekä Lee Edelman No Futuressaan että Judith Halberstam kirjassaan In a Queer Time & Place pohtivat aikaa. Molempien mukaan suhde aikaan on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme tiukasti sidottu käsitykseen perheestä ja lisääntymisestä ja samalla myös käsitykseen kunniallisuudesta. Aika on käytettävä kunniallisesti niin mikro- kuin makrotasolla: hyväksyttävä perhe-elämä edellyttää aikaista nukkumaanmenoa ja aikaista heräämistä. Holtiton valvominen on vastuutonta nuorisoa varten.

Kunniallinen elämä puolestaan koostuu toisiaan seuraavista palasista: nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus, kuolema. Ikävaiheiden välillä on rituaaliset siirtymät: kouluun meno, täysi-ikäistyminen, valmistuminen, ensimmäinen työpaikka, avioliitto, lasten syntymä, omien vanhempien kuolema ja sukuperinnön siirtyminen itselle, kunnes omien lasten on aika rullata sama kierros uudelleen ja itsen kuolla. Nämä siirtymät eivät ole pelkästään symbolisia, vaan konkreettisia, valtion rekisteröimiä ja hallinnoimia tapahtumia, mikä vahvistaa niiden itsestäänselvästi toisiaan seuraavaa luonnetta. Siirtymät on suoritettava säädetyllä tavalla, eikä tiettyyn elämänvaiheeseen saa jäädä.

Jälkeläiset varmistavat aikakäsityksen jatkumisen samanlaisena sukupolvesta toiseen. Jotta ajatus tulevaisuudesta olisi edes mahdollinen, ensin on oltava ajatus lapsesta. Tämä muuten kiteytyy leffassa The Children of Men, jossa ihmiset ovat lakanneet lisääntymästä, ja jossa yksi ainoa vauva joutuu kantamaan koko ihmiskunnan tulevaisuutta harteillaan. Hyvä juttu ihmiskunnalle, paska mäihä sille lapselle.

Edelman kritisoi utooppista fantasiaa paremmasta tulevaisuudesta, jonka symbolina on lapsi, jonka eteen aikuisen on uhrauduttava. Children of Menissä pystyviä aikuisia uhrattiin satamäärin yhden vauvan ja sen edustaman toivon vuoksi, mutta mitä toivo tarkoittaa kuolleelle aikuisruumiille? Edelman ei kritiikissään viittaa todellisiin lapsiin, jotka ovat siinä mielessä viallisia, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, vaan ultimaattiseen Lapseen, joka elää tulevaisuudessa ja vain tulevaisuutta varten. Koska kaikki politiikka on jossain määrin tulevaisuuteen suuntautunutta, se on myös kääntynyt pois nykyhetkestä. Seksuaalisuuden kannalta on olennaista se, että tulevaisuuteen suuntautuvaksi ja siten rakentavaksi määrittyy vain sellainen seksi, jossa on lisääntymisen mahdollisuus. Kaikki muut seksuaaliset käytännöt luokittuvat itsekkäiksi nautinnoiksi (ja taas palataan anaaliseksiin).

Halberstam puolestaan huomauttaa, että queereissa alakulttuureissa käsitykset nuoruudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä häviävät. Halberstamin mukaan Yhdysvaltalaisessa homoyhteisössä AIDS-epidemia siirsi kuoleman pois paikaltaan — kuolema ei olekaan jotain, joka tulee säädetyssä järjestyksessä vanhuuden jälkeen. Tämä pakotti nyrjäyttämään aikakäsityksen: on keskityttävä nykyhetkeen, sillä edes henkilökohtaista tulevaisuutta ei välttämättä ole, saati sitten jotain yhteisöllistä tai kollektiivista tulevaisuutta. Elämänkulun on pakko järjestyä toisin kuin ikäkausien siirtymien merkit viittaisivat.

Pervot kieltäytyvät luopumasta alakulttuureista, jotka valtakulttuurissa luokittuvat nuorisokulttuureiksi, ja kyseenalaistavat selkeän jaon epäkypsän nuoruuden ja kypsän aikuisuuden välillä. Alakulttuurien toimintaan osallistuminen ei olekaan nuoruuden kapinaa systeemiä vastaan tai huoletonta hauskanpitoa, joka on syytä unohtaa kun aikuisuuden huolet alkavat painaa. Queerimpi suhtautuminen aikaan ei niinkään tarkoita aikuisuuden kieltämistä, vaan erilaisten aikuisuuksien luomista. Halberstamin "queeraika" kyseenalaistaa aikuisuuteen liittyvän kunniallisuuden vaatimuksen, joka on väistämättä normatiivinen.

74-vuotias Leonard Cohenkin on pyöritellyt samoja synkkiä eksistentialistisia teemoja lauluissaan viimeiset neljäkymmentä vuotta — hänen musiikillinen uransahan lähti käyntiin vasta jälkeen kolmenkymmenen, siinä vaiheessa kun kunniallisen aikuisen pitäisi ottaa eläkevakuutus. Cohenin Future on vuodelta 1992, mutta pannaanpa loppusitaatiksi Cohenia vuodelta 2001: "Looked through the paper / makes you want to cry / Nobody cares if the people / live or die / And the dealer wants you thinking / that it’s either black or white. / Thank God it’s not that simple / in my secret life".

***

Lyön muuten vetoa, että tämän blogitekstin jälkeen hakusana "anaaliseksi" kirii hakusanan "pillu" rinnalle yleisimmäksi hakusanaksi, jolla hakukoneiden käyttäjät ovat blogiini päätyneet. Jos näin ei käy, lupaan tarjota kaljan sille, joka asiasta ensinnä hoksaa kysyä.

Brysselin reissulla tuli vastaan monta ajatteluttavaa asiaa, joita voinee mäystää myöhemmin, mutta ensihätään laitan otteita matkapäiväkirjasta.

21.9.2007 18:30
Istun nyt hotellihuoneessa, tässä on varsin viihtyisä puolipyöreä erkkeri viidennessä kerroksessa. Hotellihuone on koristettu sateenkaarenvärisin tekstiilein, sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä LGBT-asioiden kanssa. Tuntuu, että en voi kirjoittaa kovin johdonmukaisesti, väsyttää liikaa. Olen siis Alexander Stubbin järjestämällä vierasryhmäreissulla, jossa on aiheena seksuaalivähemmistöoikeudet. Koneelta meidät tuotiin hotellille, jonne jätettiin kamat. Käveltiin EU-parlamenttirakennukseen, joka on kuulemma rakennettu Brysselin rautatieaseman päälle. Rakennus on valtava sokkelo lasia, kiillotettua kiveä ja kiiltelevää terästä. Sisäpihalla kaaren muotoiset käytävät nostettuna kolmannen kerroksen tasolle.

Kävimme kuuntelemassa EU:n LGBT-verkoston puheenjohtajan avustajaa ja Stubbia, piipahdettiin sen toimistossa. Käytiin syömässä intialaisessa buffetissa, jossa join todella hyvää hedelmäistä tummaa olutta (Rodenbach). Käveltiin komissioon ja pällisteltiin rakennuksia muutenkin. Komissiossa meidät vietiin yhteen huoneeseen kuuntelemaan EU:n syrjinnän vastaisen ryhmän puheenjohtajaa, Stephan Olssonia, joka oli charmantisti harmaantunut ja näytti jonkin romanttisen viihdelukemiston sankarilta. Oli miten oli, viimeiset puoli tuntia hänen puheestaan keskityin lähinnä pysymään hereillä.

Komission jälkeen Aija Salo vei meidät ILGA Europen toimistolle, jossa taas istuttiin hiilidioksidilla täyttyvässä neukkarissa kuuntelemassa jotain tyyppiä (jonka nimi oli kait myös Stephan). Nyt pysyin paremmin hereillä. Stephan kertoi, että vastikään, 2000-luvulla, ILGA:n toimintaan on lisätty transasiat, ja sitten se puhui paljon homo- ja lesboasioista, mutta ei transjutuista. Olisin halunnut kysyä jotain bi-toiminnasta, mutta en sitten jaksanut, kun ihmiset alkoivat olla tosi väsyneitä ja kyllästyneitä. Toisaalta se tilanne ei ehkä ollut hirveän otollinen, varsinkaan kun en itse edes suhtaudu kovin kunnianhimoisesti bi-politiikkaan. Aija kävelytti meidät tänne hotellille. Brysselissä järjestetään tänä iltana joku massiivinen homoklubi, mutta olen liian poikki osallistuakseni siihen - hotellissa on kylpyhuone ja valikoima vaahtokylpyaineita, se houkuttaa enemmän.

Mikäköhän on ollut kiintoisinta tässä päivässä? Ehkä se parlamenttirakennus. Harmittaa, että siellä käytiin vähän viuhtomalla, ei ollut juurikaan aikaa pysähdellä ja ällistellä. Tämä EU-alue on aika sekasotku - jonkun verran on vanhoja ränsistyneitä rakennuksia, toisaalla taas lasia ja kiillotettua kiveä. Tästä on vissiin revitty paljon rakennuksia alas noita EU:n rakennuksia varten. En varmaan tiedollisesti ole saanut tästä päivästä paljoakaan (joskin haalin ILGA:n toimistolta kaikki tarjolla olevat julkaisut), mutta ihmisten kanssa on tullut juteltua paljon. Hm. Onhan täällä kiintoisaa, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että seksuaalinen tasa-arvo on homojen ja lesbojen tasa-arvoa. Ei oo ihmeemmin tilaa puhua erilaisista parisuhdenormeista, vaikka. Tavallaan tuntuu siltä, että pitäs sisäistää joku identiteettipoliittinen diskurssi, ja kun sen tekee, niin hyvin menee. Tietyssä mielessä olen sen sisäistänytkin, mutta joku yksituumaisuus tässä poliittisessa puheessa nakertaa.

1:10 (noin) Belgian aikaa.
Huhhuijaa. Ehdittiin ratsasta 4 homohenkistä paikkaa. Lähdettiin kävelemään keskustaan, kohti homokatua eli Rue Marche-au-Charbonia, flaamiksi Kolenmarkt. Siellä oli homopaikkoja vieri vieressä, menimme L’homo erectus -nimisen paikan pubin puolella, jossa tarjoili kaksi drag queenia, toinen hätkähdyttävän kaunis (ja sinihuulinen) ja toinen pönäkkä. Join framboisea, vadelmaolutta. Paikka oli punaseinäinen ja pieni, jotain kitschiä ja kipsipatsaita antiikin veistoksista. Lähdimme sieltä etsimään järjestöjen ylläpitämää Rainbow Housea ja löysimmekin sen: paikka oli/in sellainen baarin ja GLBT-infopaikan yhdistelmä. Seinillä oli sisustuksellisena elementtinä esitelokeroita (ja sateenkaaren väriseksi maalattu portaiden alus…).

Minä ja Pakkasen Johanna jouduimme oudon kiihkon valtaan, keräsimme hulluna esitteitä ja muuta paperikamaa. Paikalla olleet pari belgialaista naista nauroivat meille ja kysyivät mitä etsimme. Selitimme olevamme Suomesta ja tutustuvamme paikalliseen aktivismiin. Kysyin, onko niillä mitään bisse-esitteitä, mutta ei. Brysselissä ei kuulemma ole mitään bi-toimintaa. Antwerpenissä kylläkin, kuulemma joku ryhmä, kai.

Jatkoimme matkaa Tels Quels -nimiseen paikkaan, jonka Juha Jämsä oli bongannut "naispaikkana". Rainbow Housen naiset nimittäin lähinnä nauroivat, kun kysyimme löytyykö naisten baaria. Tels Quelissa oli tosiaan naisiakin, ja lisää esitteitä, joita kävimme köljäämässä Johannan kanssa. Lähdimme sieltä etismään delegaatioköörimme homopoikia, jotka löytyivät lopulta Fontaine-baarista, jossa kävin vain kääntymässä ratsattuani paikan esitetelineen. Sitten taksilla hotellille.

22.9.2007 00:17
Puuh. Olen kohtuullisessa määrin humalassa, toivottavasti se ei tarkoita sitä, että olisin huomenna ihan karmea olo koko päivän. Lähdin aamulla vaeltelemaan kaupungille, kävin Beginhofissa, katedraalissa ja useammalla kirppiksellä ja kirjakaupassa. Lounastin tunisialaisessa ravintolassa, couscousia. Tuntuu, että väsyttää liikaa, että jaksaisi selittää. Ostin outoja suklaita (mausteena jasmiini, tilli, korianteri, neilikka). Illalla käytiin Genvalissa Stubbin kotona, ja käveltiin tekojärven rantaa italialaisravintolaan. Järvinäkymä oli komea. Raflassa oli pastaa ja liikaa viiniä ja vettä juotavaksi liian vähän. Ajauduin umpikujamaiseen, joskin ystävällismieliseen väittelyyn jonkun kokoomushomopojan kanssa. Hävettää, en osannut ilmaista mielipidettäni johdonmukaisesti. Päivän järisyttävin kokemus oli kuitenkin Isabel Miramontesin gallerianäyttely. Upeita töitä. Tuli katharsis. Joskus vois kirjoittaa siitä enemmän, mutta ei nyt, väsyttää liikaa.

23.9.2007 10:55
Tulin just aamiaiaselta, söin aika kevyesti. On ihan hienoinen krapula, ohimoita jomottaa. Aamiainen oli kyllä tosi luksus, oli useaa sorttia suklaaviineriä, hedelmiä, vastapuristettuja tuoremehuja, leikkeleitä, juustoja… En kuitenkaan syönyt kovin paljon. Eilisestä vielä. Mitäköhän. Kävelyretki tekojärven rantaa oli tosi tunnelmallinen. Vastarannalla oli valkeita huviloita, joissa laskevan auringon valo heijastui punervana. Tie sinne oli sellainen puiden reunustama rantabulevardi. Ravintola oli aivan rannalla, näkyvät järvelle upeat, mutta niitä ei paljoa joutanut ihailemaan, kun piti olla seurallinen. Humalluin, harmittaa, selitin jotain epäjohdonmukaista vuokralla asumisesta ja velaksi elämisestä, mutta siinä menestyneitten nuorten miesten ympäröivänä tuntui aika absurdilta ruveta änkyttämään jotain toimeentulotuesta ja muusta. Tuntuu, että eletään ihan eri todellisuuksissa ja maailmoissa.

Pitäs ehkä pistää kirja pois ja mennä alas. Olen lähössä Juha-Heikki Tihisen kans katsomaan Victor Hortan museota.

19:25
Koneessa. Nilkka on sairaan kipee, pitäs ehkä tutkituttaa se ja kysyä, miksi se kipeytyy niin helposti. Käveltiin Tihisen kans ensin Square Ambiorixille, jossa oli jugend-taloja, mm. yksi Viktor Hortan suunnittelema. Siinä oli oranssiksi maalattu teräsrunko, julkisivussa näkyivät metallitapit ja kaikki. Takorautaiset aidat ja muut olivat monimutkaisia, muistuttivat jotain säännöllistä kasvia tai itsestäänmuodostunutta, kiteytynyttä. Kävelimme myös Eurooppa-kaupunginosassa, jossa rakennukset näyttivät nousevan maasta luonnonvoiman kaltaisina, subliimeina hallusinaatioina, joita oli vaikea ymmärtää todellisiksi.

Menimme metrolla Halleportin asemalle, jossa kiertelimme Saint-Gillesin aluetta, jossa oli lisää jugendrakennuksia, mm. yksi katu, jossa rakennukset 1-24 olivat saman taiteilijan käsialaa. Taiteilija oli jopa signeerannut ne. Osa oli ränstyneitä, oli mustuneita maalauksia ja halkeilevia maalipintoja, osa taas oli pistetty kuntoon niin, että kultaukset kiilsivät auringossa. Joissain oli kiintoisia yksityiskohtia, kuten puinen kulmatorni ja outo, yksikseen ja hyödyttömänä roikkuva lamppu kolmannen kerroksen seinässä.

Pällistelimme arkkitehtuuria, ja lähdimme sitten kävelemään kohti Hortan museota. Minä kuitenkin luin karttaa väärin, ja kävelimme väärään suuntaan. Brysselissä oli muuten autoton päivä - kaikki kadut olivat autoista tyhjiä ja joukkoliikenne ilmaista. Saint-Gillesissä ihmiset potkivat palloa keskellä tietä, ja rullasivat rullalaudoilla ja potkulaudoilla alas korkeaa mäkeä. Oli oudon vapauttavaa, melkein vallankumouksellista kävellä keskellä tietä kaikessa rauhassa. Vain bussit ja taksit kulkivat, ja niitäkin oli hyvin harvassa.

Päädyimme syömään varsin täyteen ravintolaan. Tilasin sinisimpukoita, belgialaista perinneruokaa. En ole syönyt moisia ennen, joten uteloitti. Niiden saaminen kuitenkin kesti tunnin; sinä aikana ehdin juoda gueze-oluen, joka on valmistettu villihiivamenetelmällä. Tosin tarjoilija toi sen ensin Tihiselle, ja minulle Tihisen veden. Sama tapahtui muuten myöhemmin Luxembourgplatsilla, jossa kävimme istuskelemassa ennen lentokenttäbussin lähtöä. Hoegaarden miehelle ja vesi naiselle, niinhän se menee. Sinisimpukat oli keitetty kuorineen sellerin ja sipulin kanssa. Simpukoita oli valtava padallinen, en olisi jaksanut millään syödä kaikkea. Niiden kanssa tuli belgialaisia ranskanpottuja, frittejä.

Sieltä kun lähdimme, niin museum Horta löytyi aika pian. Museo on arkkitehti Hortan koti, kokonaistaideteos. Sisustat ovat art decoa, upeinta oli valoisa porraskäytävä takorautaisine kaiteineen ja lasikattoineen. Talvipuutarhassa oli niin vanhan näköisiä kasveja, että niistä osa oli varmaan Hortan ajoilta. Kaikki kaapit ja huonekalut olivat art decoa, mutta oli kiinnostavaa, kuinka välillä ne kiemurat olivat tummaa puuta, välillä takorautaa ja välillä terästä: alakerrassa katto oli tuettu teräspalkeilla. Museosta palasimme metrolla hotellille, josta sitten bussi kentälle.

00:10
No niin, Oulun koneessa. Kone oli myöhässä yli tunnin, Oulun kone myöhässä ehkä 40 min. Hm. Ensisijaisesti reissusta on varmaan jäänyt käteen se, kuinka EU:n mielestä on hyvä tarjota ihmisoikeuksia, jos vauraus vaan lisääntyy. GLBT-ihmisenä on kivaa, on klubeja ja liikkeitä ja sit voi mennä ja kuluttaa, kun on rajat auki. EU:n rakennukset oli kiva nähdä, on ollut kaikin puolin kivaa, mutta yleisesti on ollut vähän sellaista höttöä. Setan Jämsän Juha sanoi lentokenttähississä, että hän oli odottanut jotain round table -keskustelua reissun päätteeksi, ja jotain samanlaista olin itsekin odottanut.

Ai niin, tällä reissulla on puhuttu lähinnä Facebookista - ainakin siitä on puhuttu enemmän kuin EU:sta ja seksuaalivähemmistöoikeuksista. En tiedä EU:n seksuaalivähemmistöoikeuksista nyt sen enempää kuin ennen matkaakaan - tosin EU:n päätöksenteko toki konkretisoitui kun kävi Brysselissä.

Olin viikonloppuna siskoni häissä. Lankoni isä lauloi laulun, jonka kuulin nyt toista kertaa - edellisen kerran myös häissä, tänä kesänä (kylläpä tuntemani ihmiset nyt ovat innostuneet naimaan). Jo ensikuulemalta biisissä oli jotain, joka jäi jollain tavalla kaihertamaan, ja toisella kuulemakerralla tajusin, miksi.

Laulun nimi on yksinkertaisesti Onni, ja sen on kääntänyt ruotsista Kyllikki Solanterä. Alkuteos on nimeltään Lyckan, (san.&säv. Martin Koch) mutta suomenkielisiä sanoja oli tolkuttoman vaikea löytää. Ne löytyivät lopulta niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin Tiede-lehden keskustelufoorumilta. Laulun kertosäkeessä lauletaan: "Näin morsioksi sinut vien, käyn kanssas pitkän elon tien. Niin oikukas on onni maan - jos lemmit mua, mä onnen saan". Se on siis kuin tehty häälauluksi.

Kiinnostavaa biisissä on kuitenkin se, että kertosäkeestä huolimatta siinä ei varsinaisesti lauleta hääparin keskinäisestä rakkaudesta ja onnesta, joka on parisuhteen ja avioliiton seuraus. Yleensähän nimenomaan se on häissä laulettavien rakkauslaulujen ydin: onni alkaa siitä hetkestä kun katseet kohtaavat ensi kerran ja huipentuu siihen, kun lausutaan "Tahdon". Häiden aikana tuli kuunneltua useampikin biisi, jonka teemana on rakkaus, ja niissä ylistetään kahden ihmisen välistä yhteyttä, joka täydentää elämän ja parantaa kaikki vaivat. Otetaanpa esimerkkejä perinteisistä häälauluista. Metsäkukissa lauletaan esimerkiksi: "On matkan pää liittomme tää, syy metsäkukkien." Romanssissa puolestaan "Olet kaikkeni, aarteeni kallehin, olet onneni, unelmain." Elämältä kaiken sain ilmaisee myös päämäärän: "Mä elämältä kaiken sain, nyt kirkkoon sinut vien kun aamu koittaa, kaksin käymme niin ja kellot soittaa." Nuoruustangossa "Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan, elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan". Häävalssissa (sic) "Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa, mulle ainaiseks jäät." Laulujen ytimenä on se, että nämä kaksi ihmistä eivät tarvitse mitään muuta kuin toisensa, ja häät vahvistavat tämän.

On kiinnostavaa, kuinka hermeettisenä miehen ja naisen suhde esitetään häissä laulettavissa rakkauslauluissa. Lauluissa rakkaus on jonkinlainen ikuinen, pysähtynyt hetki, joka tiivistyy juuri siihen, kun alttarilla sanotaan tahdon, tai siihen, kun morsio kiitää häävalssissa sulhasensa käsivarsilla. Sen ulkopuolella ei ole mitään muuta. Silti avioliitto on juridis-yhteiskunnallisesti ja historiallisesti nimenomaan tapa järjestellä perhesuhteita; avioliittolaissakin lukee, että aviopuolisoiden tulee "yhteisesti toimia perheen hyväksi". Häälauluissa käytetty diskurssi vahvistaa ajatusta parisuhteesta, joka täyttää kaikki tarpeet ja tarjoaa täydellisen ja jatkuvan euforian. Diskurssi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mikä on avioliiton yhteiskunnallinen ja historiallinen asema.

Sen sijaan lankoni isän laulama laulu Onni väittää suoraan, että onni ei perustukaan pelkälle parisuhteelle, vaan syntyy ydinperhemuodostelmassa. Rakkaus ja häät ovat vain jonkinlainen alkutila, edellytys onnelle. "Ne nukkuvat sielussamme ja mykkinä katsovat meitä, nuo jotka on syntyvä kerran, kun rakkaus kutsuvi heitä." Kahden ihmisen (tai no, sanotaan suoraan että miehen ja naisen) välinen rakkaus on siis jonkinlainen väline, jonka avulla tehdään lapsia ja onnea: "Ja siksipä hellyyden kaipuu nyt täyttävi sydämemme ja siksipä unta myös näämme me hetkistä rakkautemme". Hellyyden kaipuun (joka kai samastuu suoraan seksuaaliseen haluun?) kautta kutsutaan syntymättömiä lapsia.

Laulun viimeinen säkeistö on paljonpuhuva. Häiden hetkellä mitään ei ole vielä tapahtunut: "Ja laulukin nukkuu vielä, mi kerran soi helkkyvin kielin, kun äärellä pienoisen kehdon, me valvomme hartahain mielin". Onni venytetään tarkoittamaan reproduktiota ja sukupolvien jatkuvuutta: "Onnesta uuden laulun jo laativat lastemme lapset."

Se, mikä Onnessa särähti korvaan ensikuulemalla oli juuri se, että laulussa tuodaan näkyviin avioliiton reproduktiivinen tehtävä, joka suurimmassa osassa häälauluista jää näkymättömiin. Miehen ja naisen välinen parisuhde jää vähemmän merkitykselliseksi.

Tietyssä mielessä laulun paikka siskoni häissä oli hiukan hupaisa, sillä hänellä on aviomiehensä kanssa jo kaksi lasta. Mikään laulu ei enää nuku, eivätkä mieletkään ole varmaankaan alati hartaita äärellä pienoisen kehdon. Ainakaan siskonlasten keuhkojen tilavuudesta päätellen.

Tämän vuoden Pride-kulkueessa jolkotteli mukana Pink Black Block, joka toteaa manifestissaan mm. seuraavaa: "Toiseuden ja epäsopivuuden kokemus - HÄPEÄ - on poliittinen voimamme! […] Sateenkaaripolitiikka ajaa ongelmatonta assimiloitumista valmiisiin perhemalleihin ja salonkikelpoisiin seksuaalisuuksiin. Sateenkaarenväriset ilmapallot peittävät näkyvistä konflikteja, joita elämäntavoiltaan, identiteeteiltään ja seksuaalikäytännöiltään sopeutumattomat kohtaavat elämässään."

Manifesti on herättänyt paljon keskustelua (ainakin sähköpostilistoilla ja foorumeilla), ja hätkähdyttävää kyllä, varsin moni on ärsyyntynyt Pink Black Blockin manifestista. Semi-varmistetun huhun mukaan manifestiflyereitä olisi jopa poltettu. Joissain kommenteissa Pink Black Blockin marssijoiden homoutta ja lesboutta epäiltiin (!), toisissa taas todettiin, että jos iloinen ja hilpeä sateenkaarimeininki ei kiinnosta, niin mustapinkit voivat jäädä kotiin murjottamaan sen sijaan, että tulevat pilaamaan toisten fiiliksen. Jotkut olivat huolissaan siitä, että Pink Black Blockin edustama vähemmistö (sic) leimaa koko sateenkaariliikkeen. Miedoimmillaan Pink Black Blockin manifestia pidettiin käsittämättömänä - eikö häpeä ole kovin ikävä tunne, mitä järkeä sen puolustamisessa on, eikö ole parempi olla ylpeä omasta itsestään?

Minusta on hyvä, että Pink Black Blockin manifestissa käsitellyt teemat pääsivät näkyville Prideilla. En itse ollut Prideilla tänä vuonna, mutta jos olisin ollut, olisin varmaan marssinut Pink Black Blockin mukana kulkueen hännillä, lähellä poliisiautoja. 

Jäin kuitenkin miettimään häpeää, joka manifestissa nostetaan poliittiseksi voimaksi. Esikuvana on varmaankin yhdysvaltalainen, Pride-tapahtuman kaupallistumista vastustava Gay Shame -liike, joka haluaa tuoda esiin niitä seksuaalisuuden, elämisen ja olemisen tapoja, jotka eivät asetu nätisti sellaiseen muottiin, joka pystytään myymään tuotteena niin maksavalle homo- kuin heteroyleisöllekin. Sisustajahomon kun päästää kotiinsa heterokin, vessaseksihomosta sen sijaan ei haluta kuulla puhuttavankaan. Ja jos sisustajahomon voi myydä tv-katsojalle, niin kenties sen voi myydä myös aviopuolisoksi ja isäksi.

En kuitenkaan ole varma, onko "häpeä" oikea vastasana "ylpeydelle", eikä toiseuden ja epäsopivuuden kokemus minusta samastu häpeään. Häpeä perustuu hyväksytyn ja ei-hyväksytyn erottelulle: häpeäjän on tiedettävä, mitä hävetä. Toiseudessa ja epäsopivuudessa on kysymys enemmän käsitettävissä olevan ja käsittämättömän välisestä erosta. Käsittämätön on jotain sellaista, jota ei voi varsinaisesti arvottaa hyväksytyksi tai ei-hyväksytyksi.

Sateenkaareva perhe- ja sosiaalipolitiikka ei mielestäni varsinaisesti tee erilaisia elämisen tapoja ei-hyväksytyiksi, vaan nimenomaan käsittämättömiksi. Miksi ketään pitäisi enää hävettää niin paljon, että pitää olla kaapissa, kun kaupoista saa niin kivoja sateenkaarenvärisiä tilpehöörejä? Miksi ihmeessä joku haluaisi harrastaa anonyymiä seksiä jossain vessoissa, meillähän on parilaki - ja aviovuoteessa on pehmeämpi patjakin? Miksi kukaan haluaa määritellä itsensä biseksuaaliksi, kun kerran kaikilla ihmisillä on vain yksi parisuhde, jonka toivotaan kestävän ikuisesti? Miksi jättää ihmissuhteensa määrittelemättä, kun voi mennä kihloihin ja pitää kahvikutsut? Miksi jättää ylipäätään mitään määrittelemättä, kun on ensyklopedian verran termejä, joita voi käyttää itsestään, identiteetistään, seksuaalisuudestaan ja ihmissuhteistaan, ja tehdä ne näkyviksi?

Tulkintani mukaan Pink Black Block ei vaadi sitä, että kaikilla sopeutumattomilla tulisi olla mahdollisuus sopeutua, vaan nimenomaan perustaa politiikkansa toiseuden ja käsittämättömyyden kokemuksille. Käsittämättömyys ja paikattomuus on sinänsä minusta mielenkiintoinen lähtökohta politiikalle, mutta se, millaista sen politiikan tulisi olla, on kyseenalaista. Legitimiteetin ja julkisen hyväksynnän saamisen asettaminen päämääräksi tarkoittaa väistämättä sitä, että käsittämätön on tehtävä käsitettäväksi, näkyväksi, määritellyksi. Tämä päämäärä on sen vastainen, että käsittämättömissä voi olla merkityksellistä ja hauskaakin olla.

Itsestäänselvien valtarakenteiden ja normatiivisuuksien murtaminen on poliittisena tavoitteena mielekkäämpi kuin toiseuksien ja epäsopivuuksien saaminen sopivaisuuden, hyväksyttävyyden ja käsitettävyyden piiriin. Eikö ole parempi kyseenalaistaa legitimiteetin vaatimus kuin vaatia, että yhä uusia asioita legitimoidaan? Onko todellakin välttämätöntä vakuuttaa, että kaikki pervot ovat aivan tavallisia ihmisiä, sen sijaan että osoitettaisiin normaalin ja epänormaalin, tavallisuuden ja ei-tavallisuuden välinen ero kuvitteelliseksi?

Hankalaa on kuitenkin se, että legitimiteetin vaatimuksen kyseenalaistaminen on käsittämätöntä, se on vielä käsittämättömämpää kuin ne erilaiset seksuaaliset, sosiaaliset ja ihmissuhteelliset käytännöt, joilla ei nyt satu olemaan omaa nimeä, pinssiä, yhdistystä tai lippua. Ja jos poliittinen tavoite ei mahdu poliittisen tavoitteen kategoriaan, onko tavoitetta edes mahdollista saavuttaa? Toisaalta: onko tavoitteen oltava saavutettavissa, jotta se olisi ylipäätään mielekäs, vai voiko tavoite ollakin jossain määrin käsittämätön ja saavuttamaton, ja silti tuottaa mielekästä toimintaa?

Aiheesta kirjoittaa muuten myös Vastarannankiiski

Kävin gynellä. Onhan se aina ikävää joutua ronkittavaksi, mutta käynnistä jäi muutenkin epämääräinen tunne. Olen käynyt samassa paikassa ennenkin, mutta en samalla lääkärillä. Lääkäri oli toki hyvin ystävällinen (yksityislääkärin on syytäkin olla), mutta tuntuu, että meillä ei oikein ollut yhteistä kieltä. Tai pikemminkin kielemme oli osittain yhteinen, mikä hämärsi kommunikointiamme enemmän kuin täydellinen yhteisen kielen puute.

Mitä esimerkiksi tarkoittaa "sukupuolikontakti"? Yläasteen terveystiedon tunneilta jäi sellainen mielikuva, että sillä tarkoitetaan sitä, että siitin menee emättimeen, mieluiten kondomin peittämänä. Kaltaiseni käsiterunkkari jää kuitenkin väistämättä miettimään, että mihin sanalla pohjimmiltaan viitataan. Niihin kahteen sukupuoleen, jotka ovat kontaktissa keskenään - koska sitähän se Seksi on? Vai sukupuolielimiin, jotka ovat kontaktissa keskenään? Vai siihen, että yksilö on sukupuolikontaktin aikana kontaktissa omaan sukupuoleensa? Onhan seksi kuitenkin yksi tapa tuottaa sukupuolta. Niin, ja oliko minulla nyt sukupuolikontakti sen lääkärin kanssa? Ja jos ei ollut, niin miksi ei? Sen institutionalisoituneen tilanteen vuoksi? Kumihanskojen vuoksi?

Lääketieteellisessä mielessähän olennaisinta on kuitenkin se, että limakalvot ovat kontaktissa keskenään välittömästi tai välillisesti, ja vaihtavat eritteitä ja mahdollisesti niiden mukana siittiöitä, bakteereita ja viruksia, joten miksi edes sekoittaa sukupuolta koko asiaan? Tai seksiäkään? Kai lääkärin kannalta on tärkeämpää tietää limakalvokontakteista kuin seksin harrastamisesta. Varsinkaan, jos seksin määritelmästä ei olla yksimielisiä. Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä? Ei ihme, että teinit ovat ihan sekaisin.

Puhe ehkäisystä puolestaan sisälsi tietyn setin perusolettamuksia, joita itsekin sitten noudatin, ikään kuin viestintärituaalista olisi ollut mahdotonta poiketa. Lääkäri ei kysynyt erikseen, että tarvitsenko ehkäisyä, vaan piti sitä itsestäänselvänä. Minä itsestäänselvyyttä seuraten totesin kumppanini käyneen vasektomiassa. Enempää ei tietenkään tarvitse sanoakaan. Luonnollisesti kumppanini on mies, ja luonnollisesti heitä on vain yksi, kas luonnollista.

Kyselin myös tarkennuksia siitä, mitä papa-näytteestä nyt oikein tutkittiinkaan. Kaikenlaista viirusta ja bakteeria tietenkin. Papa-näytteelle nimen antanut papilloomavirus kuulemma leviää "sukupuoliteitse", mutta lääkärin mukaan "sitä löytyy myös naisilta, jotka eivät koskaan ole olleet yhdynnässä". Siinä oli selkeästi sellainen kohta, jossa olisi pitänyt ruveta halkomaan hiuksia, ja kyselemään, että viittaako lääkäri nyt yhdynnällä penis-emätin-penetraatioon, ja että ovatko nämä yhdynnättömät naiset olleet sitten sukupuoliyhteydessä (mitä se sitten tarkoittaakaan) toisten naisten kanssa, ja voisiko lääkäri ystävällisesti kertoa, onko muita sukupuoliteitä kuin yhdyntä. Mutta luonnollisesti (sic) lääkäri tarkoitti "naisilla, jotka eivät ole koskaan olleet yhdynnässä" naisia, jotka eivät ole olleet penis-emätin-yhdynnässä miehen kanssa, se oli kontekstista kyllä ymmärrettävissä.

Jälkikäteen tuntuu siltä kuin minulla olisi ollut jonkinlainen velvollisuus häiritä heteronormatiivisuutta ja parisuhdenormeja, minullahan pitäisi olla koulutukselliset ja tiedolliset valmiudet siihen. Ja jos kukaan ei sitä tee, eivät asenteetkaan muutu. Ärsyttää, että pitäisi olla koko ajan valmiina kyseenalaistamaan instituutiopuhetta, ja terhakkaana aktivistoimassa - koska jos ei ole, käy niin kuin nyt: lääkärikäynnin jälkeen oli epämääräisen tympeä olo, jota oli vaikeaa paikallistaa ennen kuin diskursseja dissektoimalla. Mutta on vähän vaikeaa olla rationaalinen pervoaktivisti, joka suorittaa transgressiivisia puheakteja, kun vieras ihminen pitää metallipihdeillä kohdunkaulasta kiinni.

Niin, ja jälkikirjoitus varmuuden vuoksi: kyllä, naisen kannattaa otattaa papa-näyte säännöllisesti, vaikka ei harrastaisikaan yhdyntöjä.