Jatulintarha

Muutama päivä on ehtinyt kulua sitten Blogsomen adminien Jatulintarhalle tekemän tempauksen. Tällä haavaa taidan jättää blogin Blogsomeen, kiitos sen, että adminit kaikesta huolimatta onnistuivat selittämään aluksi täysin satunnaiselta vaikuttaneen toimintansa kohtuullisen uskottavasti.

Blogini ilmeisesti joutui johonkin pornofiltteriin lokakuussa 2007 kirjoittamani tekstin takia. Tekstin otsikko oli "Give me crack and anal sex", ja se sisälsi queer-teoreettista pohdintaa ajallisuudesta. Otsikko oli sitaatti Leonard Cohenin biisistä Future. Käsittääkseni kukaan ei ollut tehnyt blogistani valitusta, vaan se oli jäänyt sensorien haravanpiikkien väliin jossain Blogsomen omassa luvattomien blogien haravoinnissa.

Admin vastasi seuraavasti: "I apologise for the error made. Just a little bit of background - we get literally 100’s of pornographic blogs set up (and 100’s that are in flagrant breach of copyright). It is not an easy task picking out valid ones from bad ones. If this is an error it is the first, following the deletion of 1000’s of pretty awful blogs."

Eli sikäli mikäli oikein ymmärsin, blogi tuhottiin yhden otsikon takia. Merkittävää oli tietenkin myös se, että kyseinen otsikko oli englanninkielinen; tämän nimenomaisen blogikirjoituksen samansisältöinen, mutta suomenkielinen otsikko tuskin jäänee mihinkään pornofiltteriin.

Adminin vastaus jatkuu: "The task is made more difficult as we don’t particularly like looking at the porno blogs in detail to investigate." Tämä kohta vastauksessa oli kaikkein hämmentävin. Siis hetkinen? Porno herättää admineissa niin vahvan vastustusreaktion, että jos vaikuttaa siltä, että blogi sisältää pornoa, sitä ei varmasti vilkaistakaan ennen deletoimista? Voin ymmärtää, että pornoblogeja varmaan perustetaan valtavasti, mutta luulisi, että sisällön nopea tarkistus ei aiheuttaisi admineille liian suuria traumoja. Vai minkä tason kamaa siellä blogsomen pornoblogeissa oikein kulkee?

Luin Blogsomen käyttöehdot läpi, ja todellakin, kyllähän siellä lukee, että "You agree to not use the Service to: (a) upload, post or otherwise transmit any content that is […] vulgar, obscene, pornographic […] (p) use the site to host adult images for sites hosted on blogsome.com or other domains". Lukee myös, että "You agree to use the Services only for lawful purposes, in compliance with all applicable laws. Illegality includes, but is not limited to […] sending a message or having content that is obscene, lewd, lascivious, filthy, or indecent with intent to annoy, abuse, threaten, or harass another person".

Vaikka sinänsä tiedän melko tarkkaan, millaiseen materiaaliin käyttöehdoissa viitataan, sananvalinnat jäivät silti ärsyttämään. Periaatteessa tuollaisella kuvailevien sanojen rimpsulla voidaan plokata mikä tahansa blogi, joka Blogsomea sattuu huvittamaan, mikä tietysti on käyttöehtojen muotoilun tarkoituskin. Mutta silti, millainen blogisisältö on esimerkiksi "filthy"?

Olen leikitellyt ajatuksella perustaa jonkinlainen kuvablogi, johon voisi keräillä satunnaisia taideluomia, ja omat taideluomani tuntien osaa niistä voisi kuvailla Blogsomen paheksumilla adjektiiveilla, tai vähintäänkin luokitella sanaparilla "adult image". Blogsomeen sellaista kuvablogia ei kuitenkaan kannata laittaa. Mutta kannattaako laittaa juuri mihinkään muuallekaan, kas siinä kysymys.

Kiinnostava on nimittäin myös se vastaus, jonka sain toiselta adminilta ennen ylläolevaa anteeksipyyntöä. Tämä toinen admin sanoi suoraan, ettei tiedä, miksi blogini on deletoitu, mutta selitti adminien tylyyttä ja lyhytsanaisuutta seuraavasti: "There might also be legal reasons why the admins can’t come out with a straight answer. The original "complaint" might have come from a private entity or from a state and the issue might still be ongoing. In todays climate of state-run paranoia for "terrorism", child pr0n and filesharing, nothing can be ruled out."

Eli admin käytännössä sanoi, että valtio - tai jokin yritys - voi hyvinkin häiriköidä Blogsomea sen perusteella, mitä jotkut satunnaiset bloginkirjoittajat kirjoittelevat. Tässä tapauksessa en edes tiedä, mikä tuo "valtio" on. Blogsome on irlantilainen palvelu, kyseinen admin oli myös irlantilainen, mutta käyttöehdot ovat täynnä viittauksia Yhdysvaltojen lakeihin.

En tiedä, millainen yksityisyyden suoja Irlannissa on, ja onko Blogsomella velvollisuus luovuttaa käyttäjätietoja esimerkiksi poliisille siinä tapauksessa, jos se rikostutkinnan takia on tarpeen. Se ei oikeastaan ole edes olennaista: olennaisempaa on se, että adminin vastaus heijastaa nykyistä ilmapiiriä, jossa asiallisina itseään pitävät palveluntarjoajat (ja netinkäyttäjät) hyppäävät säikähdyksestä pienimmästäkin viittauksesta kiellettyihin aiheisiin, kuten juurikin terrorismiin, lapsipornoon ja tiedostojen jakamiseen.

Tässä ilmapiirissä sekä erilaiset internetpalvelujen tarjoajat että niiden käyttäjät pyrkivät kilvan vakuuttamaan omaa kunniallisuuttaan. Minäkin pönkitin kunniallisuuttani admineille kirjoittamissani viesteissä mm. viittauksilla yliopistoon. Ei, en ole satunnainen rähmäinen runkku, olen YliopistoTutkija. Mutta miksen saisi olla rähmäinen runkku? Miksi blogini yliopistotutkijan blogina on jotenkin parempi ja olemassaololtaan oikeutetumpi verrattuna blogiin, joka vaikkapa sisältäisi pornoleffojen arvosteluja tai pornotarinoita?

Ehdin myös jo miettiä, että mitä jatkossa kannattaa blogiinsa kirjoittaa, jottei kirjoitelma tartu mihinkään filtteriin. Ennen kuin selvisi, että deletoinnissa oli kyse Blogsomen omasta seulonnasta, jonka uhriksi blogini oli päätynyt, selasin blogini läpi kursorisesti ja mietin, mistä asiasta joku on voinut vetää niin pahasti herneviljelmän nokkaan, että on pitänyt väsätä valitus, ja löysin montakin kohtaa, joista sopivasti konservatiivinen henkilö voisi järkyttyä valituksen verran. Jälkikäteen pännii, sillä noin yleisesti ottaen seison kaiken kirjoittamani takana. En ole blogiin kirjoittanut harkitsemattomasti, joten vaikka mielipiteeni voivat muuttua, en kadu tekstejäni.

Oli miten oli, Blogsome toteaa käyttöehdoissaan kuitenkin: "blogsome.com supports free speech on the Internet and will not suspend or cancel your account simply because it disagrees with your views expressed at your website."

Eri asia sitten, mitä nykypäivänä tarkoittaa ilmaisu "sananvapaus".

Silläkin uhalla, että kaikki ovat jo täysin kyllästyneitä Ilkka Kanervaan, päätin silti kirjoittaa aiheesta, kun en ole aiemmin ehtinyt. En ole kiinnostunut Kanervan erosta, sillä sinänsä minusta on samantekevää, kuka kokoomuslainen sillä ulkoministerin pallilla istuu. Stubbin miinuksena on Nato-myönteisyys ja federalismi-into, mutta toisaalta minulla ei ole selkeää kuvaa Kanervan suhtautumisesta Natoon ja EU:n liittovaltioistumiseen. Stubbin plussana taas on toimiminen EU:n seksuaalivähemmistöoikeusverkoston yhtenä varapuheenjohtajana - ja jälleen, Kanervan seksuaalivähemmistöasenteista minulla ei ole käsitystä. Jos itse saisin valita, niin minusta ulkoministeriksi voisi laittaa Erkki Tuomiojan, mutta kun demarit ovat oppositiossa, niin minkäs teet.

Olenkin kiinnostuneempi siitä, miten Kanervan tapausta on käsitelty mediassa, ja millaisia seurauksia kohulla on. Ja suoraan sanottuna huolestuttaa.

Kalevan pääkirjoituksessa 2.4.2008 todettiin Kanervan erottamisesta seuraavaa: "Samalla Suomen politiikkaan syntyi uusi moraalikoodi. Ministereiltä on lupa odottaa tämän jälkeen hyvää harkintaa ja korkeaa moraalia myös yksityiselämässä".

Tietääkseni kansanedustajilta ja ministereiltä on edellytetty nuhteettomuutta jo ennen Kanerva-kohua. Suvi Lindén, Kauko Juhantalo ja Arja Alho joutuivat eroamaan taloussotkujen takia, Anneli Jäätteenmäki poliittisen kähminnän takia. Sirpa Pietikäinen vetäytyi eduskuntaehdokkuudestaan rattijuopumuksen takia - ja alkoholin juomisen ennen autolla ajamista sentään luulisi osoittavan hyvän harkinnan puutetta yksityiselämässä. Niinpä Kalevan pääkirjoituksen sievistelevästi ilmaistu "yksityiselämä" tarkoittaa nimenomaan ihmissuhteita ja seksiä.

Virallisestihan Kanerva joutui eroamaan valehtelun ja julkisen kohun kokoomukselle aiheuttaman haitan takia, mutta minusta julkisessa keskustelussa eron syyt ovat hämärtyneet. Päällimäiseksi syyksi näyttäisi nousseen se, että 60-vuotiaan ministerin ei pitäisi lähetellä flirttailevia tekstiviestejä itseään yli kolmekymmentä vuotta nuoremmalle stripparille.

Kaksinaismoralismista poliitikkojen on toki syytäkin joutua vastuuseen: jos prostituutioon tai homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti suhtautuva poliitikko narahtaa seksipalvelujen ostamisesta tai suhteesta samaa sukupuolta olevan kanssa, niin asia on syytäkin nostaa tapetille. Sen sijaan Ilkka Kanervan mieltymys suuririntaisiin, vaaleanpunaiseen pukeutuviin naisiin ei ole voinut olla mikään yllätys äänestäjäkunnalle.

Toki minusta yhdistelmässä ulkoministeri + blondi strippari on jotain häiritsevää. Häiritsevyys syntyy siitä, että yhdistelmä tuo tietynlaiset sukupuoli- ja valtaroolit räikeästi esiin. Tukiaisella ei tuntuisi olevan pääsyä poliittiseen valtaan muuten kuin jonkun valtaa pitävän miehen kautta - iltapäivälehden mukaan hän olisi kiinnostunut kunnallisvaaliehdokkuudesta, mutta mikään puolue ei huoli häntä. Tukiaisessa tiivistyy mielikuva siitä, että naiselle keskeisin tapa päästä käsiksi valtaan on käyttää seksuaalisuutta.

Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva ovat match made in heaven siinä mielessä, että he tekevät mieheydestä, naiseudesta ja heteroseksuaalisuudesta karikatyyrin. Johanna Tukiaisen olemus on äärimmilleen viritetty eroottinen ärsyke hiukan liian isoine rintoineen, hiukan liian vaaleinen hiuksineen, hiukan liian meikattuine kasvoineen ja hiukan liian vaaleanpunaisine vaatteineen. Ilkka Kanervan valtaapitävän pelimiehen meininki on yhtä liioiteltua. Tukiainen ja Kanerva ovat kuin 70-luvulla ilmestyneen pornolehden vitsipalstalta karanneita.

Yhdistelmä ulkoministeri ja blondi strippari muistuttaakin eroottista fantasiaa, jossa valtaerot ovat keskeisessä asemassa. Fantasia voi vaikuttaa vanhanaikaiselta, jopa tuhnuiselta, mutta jos strippari saa kicksejä siitä, että valtaapitävä mies pyörii hänen puutarhansa ympärillä, ja jos valtaapitävä mies saa pyörinnästä kicksejä, niin mikäpä minä olen sitä tuomitsemaan.

Minusta on huolestuttavaa, jos poliittisten toimijoiden seksuaalifantasioille (ja niiden toteuttamiselle) asetetaan rajat ja vaaditaan jotain epämääräistä "korkeaa moraalia". Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kaikki vähänkin epänormatiiviselle seksuaalisuudelle haiskahtavat asiat tekevät ihmisestä poliittisesti epäuskottavan, jolloin poliittisiksi päättäjiksi valikoituu ihmisiä, joilla on "korkea moraali", eli jotka noudattavat normatiivista seksuaalisuutta pilkulleen. Ja koska tämä on ihmisille käytännössä täysin mahdotonta, lopputuloksena on häpeää, salailua ja anglo-amerikkalaishenkisiä seksiskandaaleja.

Tällaiseen suuntaan poliitikkoja koskevat normit ovat minusta jo kehittymässä. 2.4. ilmestyneessä Kalevassa oli myös "Kanervan ero" -erikoissivut, joilla todettiin: "Stubbin hyvin tuntevat vakuuttavat, että mitään luurankoja miehen kaapista ei löydy. Unelmavävyksi luonnehdittu erittäin perhekeskeinen Stubb on tässä suhteessa riskitön valinta Jyrki Kataiselta. Eilen enemmän kuin tulevat haasteet uuttaa ministeriä huoletti se, miten nyt sujuvat Oliwer-pojan lauantaiset nelivuotissynttärit. Jatkossa perhe, johon kuuluu juristivaimo Suzannen lisäksi myös tytär Emilie, aikoo muuttaa Suomeen."

Vaikuttaa siltä, että ollakseen turvallinen valinta poliitikoksi, on hyvä olla toisaalta itse "erittäin perhekeskeinen" varsin traditionaalisella tavalla - mutta toisaalta sopivan modernisti liberaali ja suvaitsevainen.

Pornoilut on nyt pornoiltu. Viime viikolla oli Pornoakatemian loppukonferenssi, ja siihen loppui se projektikin. Projektilla on elinaikaa vuoden loppuun, mutta rahoitus taitaa olla jo käytetty viimeistä penniä myöten.

Konferenssi itsessään oli mainio päätös projektille. Siinä oli sopivassa määrin teoriaa, taidetta ja empiriaa, jotta sai viihdykettä monenlaisille aivojen osille. En ulkoreunan projektilaisena ollut konffan järjestelyissä mukana muuten kuin oman luentoni verran, joten sain nauttia ohjelmasta ilman, että tarvitsi rampata missään ja tietää mitään, mutta pääsin silti hengaamaan sisäpiirin porukoissa.

Ehkä parasta konffassa oli kuunnella Del LaGrace Volcanon luentoja, joissa hän esitteli taidettaan, ja sitten myöhemmin jutella hänen kanssaan muuten. Deliä kuunnellessa alkoi tuntua ihan mahdolliselta ajatukselta yhdistää tutkimus, taiteenteko, elämäntapa ja politiikka toimivaksi kokonaisuudeksi. Mutta tyyppi onkin jo viisikymmentä. Ehkä sellaista kokonaisuutta pitää hioa pari vuosikymmentä ennen kuin se näyttää ja tuntuu hyvältä. Joka tapauksessa monia oman elämänsä aspekteja tuli mietittyä tarkemmin. Ainakin pitäisi piirtää enemmän, tehdä siitä tapa kuten kirjoittaminen on.

On jotenkin hämmentyneen haikea olo. Kolme vuotta meni yllättävän äkkiä. Ehkä pitää jopa puhua neljästä vuodesta, sillä ekan kerranhan pornotutkimukselle haettiin rahaa Suomen Akatemian haussa vuonna 2003. Silloin ei tärpännyt, mutta vuonna 2004 rahoitus sitten varmistui.

Vuonna 2005 osallistuin Pornoakatemian toimintaan lähinnä satunnaisesti - kävin projektin järjestämissä seminaareissa (ensimmäinen järjestettiin tammikuussa 2005, olen siitä jotain sepostanut silloin) ja projektikokouksissa, mutta en varsinaisesti tehnyt itse pornotutkimuksen eteen mitään. Yllättävän usein Helsingissä tuli kuitenkin rampattua, ei ihan kerran kuussa mutta melkein. Pornoakatemialaisia tuli nähtyä myös muissa tilaisuuksissa, kuten Turun queer-tutkimuspäivillä.

Vuosi 2005 tuntuu jotenkin hämärältä. Isoin juttu oli reissu Japaniin, ja sitten se syksyn köyhyysloukku, kun apurahan loputtua en saanutkaan päivärahaa (valitusprosessi on muuten edelleenkin kesken, koskakohan sieltä Vakuutusoikeudesta voisi odottaa kuulevansa jotain…). Pornoseminaarit aiheuttivat hetkellisiä pornoinnostuksen puuskia, joiden jälkeen piti palata muihin aiheisiin.

Viime vuosi oli sitten se varsinainen pornovuosi, jolloin minulla oli ilo ja kunnia saada kuukausipalkkaa siitä hyvästä, että luin vanhoja pornolehtiä alkuvuoden ja japanilaisia homopornosarjakuvia loppuvuoden. Tuli sitä niiden lukemisen lisäksi (eli ansiosta) kirjoitettua kaksi tieteellistä artikkelia, ja muutama huomattavasti epätieteellisempi teksti aiheiden parista.

En itse asiassa muista viime vuodelta juuri muita kuin pornoisia asioita, lukuunottamatta sitä, että tuli muutettua uuteen kämppään. Jälkikäteen ajateltuna taisin olla aika stressaantunut, vaikka tein hommia Oulussa eikä minulla ollut pomoa hengittämässä päivittäin niskaan. Ei lisurin pusertaminen loppuvuodesta valmiiksi ainakaan stressiä yhtään lieventänyt. Näihin aikoihin vuosi sitten tuntui siltä, että elän jossain pornoumpiossa. Taitaa olla muistivääristymä, mutta muistikuvissani minulla ei viime syksynä ollut juuri minkäänlaista sosiaalista elämää, nyyhötin vain kotona homopornojeni ääressä.

Pornoilut eivät kuitenkaan päättyneet vuoden loppuun, vaikka palkanmaksu päättyikin. Tämä vuosi onkin ollut aika omituinen. Silloin tällöin on pitänyt keskittyä tekstien viilaamisiin, oikolukuihin, johonkin luentoon - toisin sanoen aktivoida itsessään ahkera akateeminen työläinen. Välillä se on onnistunut vain hampaat irvessä ja vitkastellen. Projekti on kuitenkin ollut olemassa, sen laitaa on voinut tarpeen tullen nakertaa. Nakertamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että Animeconin pornomangaluennoilla viittasin Pornoakatemiaan; sitten joskus kun projektista pitää tehdä raportti, niin kaikki nakerrukset voi kirjata siihen.

Mutta nyt Pornoakatemia on loppu. Pornoakatemialla taitaa olla jäljellä enää yksi julkinen juttu - Oulun Naistutkimuspäivillä Pornoakatemia esittää Annie Sprinklen elämästä kertovan dokumentin "Herstory of Porn".

Pornoakatemia tarjosi selkeän raamin, jossa tapahtumia pidettiin, selkeän selityksen sille, miksi ulkkarivieraita raahataan Suomeen ja miksi joistain teemoista puhutaan ääneen. Harmi, ettei sellaista raamia (ja rahoitusta) enää ole. Pornoporukkakin hajoaa. Osaa tulee varmasti näkemään jatkossakin, osaa taas ei. Ei ole niin sanottua, että kaikki pornoakatemialaiset edes jatkavat akateemisessa maailmassa - ainakin sellaisia vihjauksia oli monilla päivällispöytä- ja kahvitaukokeskusteluissa.

On jotenkin hiukan tyhjä olo. Pitää suuntautua uusiin haasteisiin (joita toki onkin), mutta toisaalta olisi ollut kiva mäystää vielä pornoa yhdessä muiden kanssa. Varmaan väikkärissä mäystän pornoa myös, mutta se tulee olemaan vain sivujuonne, ei pääasia. Jotenkin pornoisuutta pitää kuitenkin pitää yllä, Pornoakatemian päättymisen jälkeenkin.

***

Loppuun mainos. Pornoakatemia-projektihan huipentui artikkelikokoelmaan, jonka nimi on Pornoakatemia! Huutomerkki kuuluu nimekkeeseen. Kirjan on julkaissut turkulainen kustantamo Eetos. Kirjaa voi tiedustella projektinjohtajaltamme Harri Kalhalta (harri.kalha(at)helsinki.fi), jolla on vino pino kirjoja hoteissaan. Hänen kauttaan tilatessa voi vissiin saada jonkun verran alennusta kirjan hinnasta verrattuna kirjakauppahintoihin, jos tajuaa pyytää.

Finncon on taas ohi ja seuraavaan vuosi aikaa. Conin jälkeen on aina pöllämystynyt olo, sillä con-viikonloppuna aika tuntuu venyvän. Kolmeen päivään mahtuu tuntikausien istumisia luentosaleissa ja kaljalla, kohtaamisia uusien ja vanhojen ihmisten kanssa, älyllistä ja älytöntä keskustelua - itsensä nolaamista unohtamatta. Pidin morsiushuntua päässäni Supernaisia! -paneelissa, johon osallistuin Lara Croftin, sihteerikkö Sinikka Sulosaaren, Peppi Pitkätossun ja Näkymättömän Naisen kanssa, mutta en onnistunut löytämään sisäistä neitsytmorsiantani, vaan käytin sellaisia morsiamen suuhun sopimattomia sanoja kuin "annihilaatio" ja ryhdyin heti tekemään risteytyskokeita yksisarvisilla. Luultavasti Neitsytmorsiamien ei tulisi puhua lainkaan, niiden tulisi vain istua paikoillaan sievästi kädet sylissä.

Olutta tuli dead dog partyissä juotua sen verran, että on vaikea sanoa, johtuuko tämänhetkinen hutero olo ylisosialiseerauksesta, stressin laukeamisesta, univelasta, pitkästä matkustamisesta - vai ihan vain siitä oluesta (ja tervaviinasta ja chilivodkasta ja…). Harmittaa, että dead dog -saunominen jäi väliin, olisin halunnut jutella enemmän ihkun Judith Cluten kanssa, ja bilemölyssä se oli mahdotonta. Judith Cluten ja Timo Sälekiven näyttely Galleria Beckerissä tarjosi koko viikonlopun ainoan rauhallisen hetken.

Cluten maalaukset olivat kollaasinomaisia, yhdistelivät erilaisia tyylejä: fotorealismia, mustavalkomaalausta, ääriviivapiirroksia, kaikkialle tunkevia a-kirjaimia. Suurimmassa osassa oli jonkinlaista vihjailevaa kantaaottavuutta, josta ei voi olla aivan varma, onko se vain katsojan omassa päässä. Clutella on asunto ja ateljee Camdenissa, Lontoossa, ja halutessaan töissä voi nähdä myös katutaidevaikutteita. Sälekiven työt puolestaan olivat edukseen nimenomaan alkuperäisteoksina, sillä maalausten pintaa oli häiritty painelemalla märkään maaliin kuvioita rattailla, partaterillä ja muilla esineillä.

Judith Clutea ja muuta kunniavierasjengiä seuraillessa tuli sellainen tunne, että vaikka ei ole hullumpaa olla 32, niin voi olla ihan jees olla myös 67. Animeconin teiniparveilua seuratessa sen sijaan tuli sellainen olo, että onneksi ei koskaan enää tule olemaan viisitoista… Pidän japanilaisesta populaarikulttuurista ja Animeconin ohjelmakin oli kautta linjan ihan kiinnostavaa, mutta animeteinimassat kävivät uuvuttaviksi. Kolme vuotta sitten animefanien suuri määrä oli yllättävä ja sellaisena myös jossain määrin huvittava, mutta kun määrä lisääntyy vuosi vuodelta, ihmetyttää, että missä oikein tulee raja vastaan. Pitääkö viiden vuoden päästä varata Animeconille joku Suviseurakentän kokoinen tila, tai vaikkapa Ruissalon saari, että kaikki ne 50 000 animefania mahtuvat parveilemaan?

Stressasin ennen conia omia luentojani siinä määrin, että en ehtinyt pahemmin perehtyä conin ohjelmaan etukäteen tai suunnitella, mitä haluaisin nähdä tai katsoa. Minun piti vetää paneeli nimeltä "Yuri - herkkää liljarakkautta vai lesbopornoa?", mutta en saanut mukaan haluamiani panelisteja, enkä myöskään perunut ohjelmanumeroa ajoissa, joten jouduin paneelin sijaan vetämään luennon. Luento onnistui yli odotusten, yleisömäärä oli häkellyttävä (yleisöä seisoi portailla kahdessa rivissä ja katederilla istui ihmisiä jalkojeni juuressa!) ja lopuksi tyypit tulivat kiittelemään. Nähtävästi joskus voi tehdä juttuja nopeasti hampaat irvessä ja onnistua silti.

Naisten pornomanga -luennon pitäminen hermostutti enemmän: miten puhua pornosta yleisölle, joka koostuu pääosin sen ikäisistä, että pelkkä sana "porno" jo naurattaa? Yritin olla mahdollisimman akateeminen ja kuivakka, puhua feministisestä seksuaalipolitiikasta, halun projisoitumisesta naisruumiin pintaan ja nautinnon visuaalisista symboleista, mutta silti välillä naureskeltiin. Pannahinen. Pari tyyppiä lähti pois kesken luennon, toivottavasti tylsistymisen eikä traumatisoitumisen takia. Vänkärit tarkistivat ovella kaikkien henkkarit varmistaakseen, ettei alle 15-vuotiaita päästetä sisään, mutta en ole varma, että se viidentoista vuoden ikä on tae siitä, että pystyy käsittelemään pornoa ilmiönä.

Conin riemastuttavin hetki oli se, kun sydänystäväni Aave-Annen nimi ilmestyi Nova-novellikilpailun palkintoseremoniassa sijalle yksi. Ulvahdin ääneen, ja olinkin sitten tunnin verran innostustärinöissä. Harmi, ettei Anne ollut paikalla, olisi voinut heittää kannat yhdessä kattoon. Atoroxin voitti Usva-Anne ansaitusti yhdellä parhaista (ja häiritsevimmistä) viime vuosien spefi-novelleista, joita olen lukenut. En ole ollut nyt kahteen vuoteen Atorox-raadissa, ehkä ensi vuonna pitäisi ottaa taas raatiin osaa.

Harmittaa, ettei tullut käytyä kuuntelemassa conin kunniavieraiden haastatteluja - erityisesti olisi kiinnostanut Elisabeth Handin haastattelu, mutta jostain syystä päädyinkin kuuntelemaan "I Married a Writer… and Everybody Knows What Followed" -paneelia, jossa keskustelivat kirjailijoiden vaimot ynnä salaperäinen "Mr. Anne Leinonen". Selvisi ainakin se, että sellainen vaimo olisi aika kätevä. Vaimopuhe oli heteropervon kuuloista, kun kirjailijoiden vaimoista vain yksi tunnusti harrastavansa täysimittaista vaimoilua. Onneksi sentään tuli kuunneltua kunniavieraita kirjoittajatapaamisessa ja loppupaneelissa.

Otin paljon kuvia, aika paljon cosplay- ja lolitaposeerauksia ja yleiskuvia. Loppujen lopuksi mielenkiintoisimpia kuvia ovat kuitenkin pikaiset ja huolimattomat laukaisut: selkäpuolet, helmat, kengät, eksyneet ilmeet.

Blogsomen ansiosta olen saanut nauttia sellaisestakin hassusta jutusta kuin siitä, että voin seurata millä Google-hakusanoilla blogiini päädytään. Esimerkiksi tämän vuoden aikana joku tai jotkut ovat joka päivä tulleet blogiini hakusanalla “teiniporno”. Myös karvoitus on aina ajankohtainen asia: “häpykarvojen ajelu”, “karvaton häpy” ja “karvainen häpy” ovat kiinnostaneet monia. Jostain syystä sana “häpy” liittyy aina tavalla tai toisella näihin karva-hakusanoihin, sillä kukaan ei ole etsinyt “säärikarvojen ajelua” tai “karvatonta kämmentä” tai “karvaista kaveria”. Hätkähdyttävin karvahaku koskee kuitenkin “emättimen karvoitusta”. En voi olla ihmettelemättä, mitä hakusanan käyttäjän päässä on liikkunut - onko kyse vain lipsahduksesta, vai onko hakija yrittänyt oikeasti saada selville kasvaako emättimessä karvoja? Ja voiko emättimessä kasvaa karvoja, noin ylipäätään?

Varsin usein hakusanalistassa on häihin liittyviä sanoja, kuten “hauskat puheet hääparille”, “hää puhe”, “veljen puhe häissä”, “morsiamen isän puhe”, “hääkakku” ja “morsiamenryöstö”. Tunnen yhtäaikaa sekä omituista huvittuneisuutta että pienoista syyllisyyttä siitä, kuinka joku toiveikas häitä suunnitteleva henkilö on yrittänyt etsiä tietoa ja päätynyt sitten koko hää-konseptia dissaavaan tekstiin.

Joku puolestaan on etsinyt “Öljyttyjä pakaroita”, kahtena eri päivänä. Ja tosiaan isolla alkukirjaimella kirjoitettuna. Porno-, karva- ja häähakusanat vielä ymmärrän, mutta “öljytyt pakarat”? Jostain syystä haku vei vieläpä Keittokirja-kategoriaan, mikä tuntui entistä omituisemmalta. Aloin epäillä tehneeni jonkun typon kirjoittaessani jostain keskiaikaisesta reseptistä (öljytyt pakorat?). Piti sitten tehdä itse se Google-haku, jotta sai selville, että mistä niitä öljyttyjä pakaroita löytyy. No Beautiful Agonya käsittelevästä tekstistä, jossa käsittelin pornon ruumiillisuusihanteita. Siinä mainitsin keittokirjaprojektimmekin, joten olin luokittanut tekstin myös Keittokirja-kategoriaan.

Myös “tupeeraus 1900-luvulla” (???), “teatterikiikarit”, “Artificial Girl 2″, “jouluisia runoja”, “Markku Pääskynen” ja “sataako tänä jouluna etelään lunta” ovat kiinnostaneet hakukoneen käyttäjiä.

Ylivoimaisesti eniten tähän blogiin on kuitenkin päädytty pornon toivossa. Kahden viimeisen kuukauden aikana Googlen kautta blogiini on tultu 209 kertaa. Näissä hauissa on mainittu sana “porno” 86 kertaa, eri muodoissa ja yhteyksissä. Usein toistuvien “teinipornon”, “amatööripornon” ja “pornokuvien” lisäksi on etsitty “pantteripornoa”, “seksuaalivähemmistö pornoa”, “pornolehtien ikärajoja”, “pornopelejä”, “miten tehdä pornoa”, “pornoa puhelimeen”, “naisille pornolehtiä” ja “pornokuvia vanhoista naisista”. Häiritsevää kyllä, myös “alaikäistä pornoa” ja “japanilaista lapsi pornoa” etsimällä blogini on löydetty. Kaikkien pornoaiheisten hakusanojen lisäksi on sellaisia rajatilapornohakuja, kuten esimerkiksi “lindan nakukuvat”, “lesbopari +kuvat”, “kuvia rinnoista”, “hustler” “seksiä japanista” ja “alastomia naisia jossa on paljon kuvia”. Onkohan viimeisessä haussa ollut tavoitteena löytää tatuoituja naisia?

Kaikkinensa jotenkin pornoon liittyviksi mieltämiäni hakuja on 118. Tästä muuten rajasin karvajutut kokonaan pois. Tiukkojakin rajauksia käyttämällä yli puolet Google-hakusanoista, joiden avulla blogini on löydetty, liittyy jotenkin pornoon. Myös ylipäänsä seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä hakusanoja, jotka eivät sinänsä liity pornoon, on käytetty varsin runsaasti. Näitä ovat vaikkapa “biseksuaalisuus”, “polyamorisuus”, “ilmeet orgasmin aikana”, “dildot” ja “monta kertaa keskimäärin nuoret harrastavat seksiä”.

Sellaisia hakusanoja, jotka eivät viittaa suoraan seksuaalisuuteen, on noin kahdeksisenkymmentä. Osa näistäkin on rajatapauksia, sillä esimerkiksi “Kiira Korpi”, “Nastassja Kinski” ja “karvattomuus” kuulostavat aika eroottisuuntautuneilta hauilta. Ja luulenpa, että esimerkiksi hakusanalla “posliiniksi” on haettu jotain muuta kuin Arabian keräilylautasten luetteloita.

Olisi kiintoisaa tietää, kertooko tämä hakusanojen pornopainottuneisuus enemmän siitä, että olen käsitellyt blogissani pornoa, vai siitä, että ihmiset ylipäätään käyttävät Googlea pornon etsimiseen. Ja kiintoisaa on myös nähdä se, vähenevätkö pornohaut sitä mukaa kun porno lakkaa olemasta itselleni ajankohtainen pohtimisen aihe, vai houkuttavatko vanhat pornojutut jatkuvasti uusia kävijöitä.

Kävin eilen Vesa Rannan valokuvanäyttelyn “Olla minä - Being me” avajaisissa kaverin kanssa. Näyttelystä, joka mainostekstin mukaan “nostaa esille ihmisten ja identiteettien monimuotoisuuden sekä niitä tapoja, joilla ihmiset kokevat ja/tai rakentavat ruumiillisuuttaan tässä kulttuurisessa vuoropuhelussa oman identiteetin ja ihanteiden välillä”, on tietysti paljonkin sanottavaa, mutta erityisesti yksi kuva tuotti kokemuksen, jota sietää pohtia tarkemmin.

Kuvassa seisoo pieni goottipoika, mustaksi värjätty tukka silmillä ja yläruumis paljaana. Ilme on uhmakas, ja uhmakkuutta korostaa taskusta pilkistävä tupakka-aski ja metallinastavyö. Asento ei kuitenkaan ole erityisen uhmakas, vaan haavoittuva - toinen käsivarsi roikkuu sivulla, pehmeä kyynärtaive ja kämmen katsojaa kohti, ja toinen on painettuna vatsaa vasten, suojelevana eleenä. Haurautta korostaa valaistus, joka tekee ihon lähes läpikuultavaksi. Arvioimme pojan 14-15-vuotiaaksi. Todennäköisemmin nuoremmaksi kuin vanhemmaksi.

Häiritsevää kuvassa oli se, että poika koodautui minun silmissäni sekä lapseksi että seksuaalisesti puoleensavetäväksi. Murrosikäisen uhman merkit, eli tupakka-aski ja metallinastavyö, vain korostivat lapsekkuutta. Poika oli kuin suoraan yaoista repäisty, ja jotain ironiaa on siinä, että olin juuri aiemmin päivällä kirjoittanut pornomanga-artikkeliini kappaleen siitä, kuinka yaoin androgyynit mieshahmot voivat herättää pederastista halua.

Kaverini sanoi pojan näyttävän jotenkin tutulta, ja seuraavaksi poika kävelikin ovesta sisään, minua yli päätä pidempänä, mustassa trenssissä ja kitarakotelo selässään. Siitä huolimatta, että tyyppi oli edelleenkin todella söpö, mielikuva lapsesta rikkoutui heti. Kävi ilmi, että kyseessä oli kaverini entinen kämppis, jolla on ikää kymmenisen vuotta arviotani enemmän.

Näin jälkikäteen ajateltuna kokemani helpotuksen tunne on vielä häiritsevämpi kuin ensimmäinen kokemukseni kuvan edessä. Miksi tieto lapsekkaalta näyttävän mallin iästä muuttaa yhtäkkiä seksuaalisen halun sallituksi?

Ja miksi seksuaalinen halu alaikäiseltä näyttävää poikaa kohtaan määrittyi minun mielessäni välittömästi kielletyksi? Kuva on asetettu galleriaan katsottavaksi, ja kai yleisöllä on oikeus kuvien äärellä koettuihin tunteisiinsa? Miksi bodariruumista kohtaan tuntemani lievä vastenmielisyys on hyväksyttävämpää kuin halu poikaruumista kohtaan? Muotokuva on kaukana lapsipornosta, ja sen katsominen tuskin johtaa siihen, että alan hulluna latailla lapsipornoa verkosta ja kyttäämään naapurin kakaroita.

Olen aiemminkin ajatellut, että pedofiliahysteria on mennyt jo ihan absurdiksi - esimerkiksi amerikkalaismarkkinoilla julkaistuissa pornomangoissa on kaikissa merkinnät, että “kaikki sarjakuvan hahmot ovat yli kahdeksantoistavuotiaita!!”. Oikeastaan ei tarvitse mennä edes pornomangoihin asti: samoja tekstejä on myös satunnaista tissien vilauttelua sisältävissä teinipoikien mangoissa. Mitä merkitystä on piirroshahmon kuvitteellisella iällä? Jos piirretään lapsi, ja sanotaan sen olevan 18, muuttaako se muka kuvaa jotenkin? Mangahahmot eivät ruumiinmuodoiltaan ja kasvoiltaan edes muistuta todellisia ihmisiä.

Ylipäätään ikään tuijottaminen on todella kaksinaismoralistista. Lainsäädännöllisesti sillä on merkitystä, sillä täysi-ikäisyydelle on olemassa tietyt, valtioittain vaihtelevat rajat. Iällä on myös suora korrelaatio siihen, miten kypsä yksilö on tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Alle 18-vuotiaan ei ole järkevää sen enempää juoda viinaa, ajaa autoa, äänestää kuin esiintyä pornossakaan. (Nuorten kuskien kolaritilastot huomioon ottaen voisi kysyä, kannattaisiko kahden ensimmäisen ikärajaa vielä nostaakin.)

Mutta jos ikäraja on jonkinlainen hyväksyttävyyden mitta sinänsä, ollaan todella hämärillä rajoilla. Alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on itsestäänselvästi tuomittavaa, mutta onko itse halu tuomittava? Jos tuijotetaan pelkkää ikärajaa, kysymys kierretään. Laaja teinipornon genre, jossa täysi-ikäiset näyttelijät on yritetty saada näyttämään ikäistään nuoremmalta, perustuu halulle alaikäistä kohtaan. Teiniporno on kuitenkin laillista, sillä, Valtion elokuvatarkastamoa siteeraten, “suurin osa teinipornoa on tavallista kovaa pornografiaa, jossa on asianmukaiset tekijätiedot alku- tai lopputeksteissä sekä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä”. Jostain syystä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä tekee halun sallituksi, siitä huolimatta, että ilman alaikäisen hahmoa koko genreä ei olisi edes olemassa.

Se, että koin taidekuvan äärellä oman halureaktioni kielletyksi, ja että helpotuin kuullessani mallin todellisen iän, kertoo siitä, että olen sisäistänyt tämän ikärajaan tuijottavan ajattelutavan.

Harmittaa, etten ole vieläkään saanut luettua Lee Edelmanin opusta No Future - Queer Theory and the Death Drive, jossa takannen mukaan “Edelman argues that the child, understood as innocence in need of protection, represents the possibility of the future against which the queer is positioned as the embodiment of a relentlessly narcissistic, antisocial and future-negating drive”. Edelmanin avulla voisi ehkä päästä syvemmälle siihen kulttuuriseen arvojärjestelmään, jossa iästä tulee halua normittava.

Blogitekstin otsikko on muuten viittaus Phaedraan, Euripideksen tragedian naishahmoon, joka rakastuu poikapuoleensa, nuoreen Hippolytokseen. Ennen kuin joku luulee minua sivistyneemmäksi kuin olenkaan, myönnän että en edes tietäisi Phaedran tarinaa, ellei omituiselta kuulostava nimi esiintyisi Nancy Sinatran ja Lee Hazlewoodin biisissä Some Velvet Morning. Jungilaista synkronismiahan se on, että paheellista pederastista halua käsittelevää blogikirjoitusta kirjoittaessaan kuuntelee musiikkia, jossa on viittauksia samaisen halun klassisiin ilmentymiin…

Ajattelin vaihteeksi harjoittaa interblogistista viestintää, kun kerran kiintoisia aiheita on liikkeellä. Saara kertoi blogissaan häkellyttävän tarinan turkulaisesta gynekologista, joka pelästyi löytäessään naispotilaan jalkovälistä jonkinlaisen eläimen - 70% alle mummoikäisistä naisista kun kuulemma ajelee häpykarvansa ja naispuolinen gynekologiparka oli jo ehtinyt unohtaa, miltä häpykarvoitus näyttää. Siren jatkoi aiheesta napakasti, samoin
Brim. Koska porno nimetään yhdeksi suureksi karvattomuustrendin aiheuttajaksi, niin eihän sitä pornotutkija voi aiheesta pitää turpaansa kiinni - siitä huolimatta, että pornotutkijuuteni päättyy virallisesti noin kolmen viikon päästä. Pornon pohtimista toki aion jatkaa, sillä mihinkäs pornotutkija karvoistaan pääsisi (pun intended).

Olen kuitenkin jossain määrin jäävi osallistumaan omakohtaisilla kokemuksillani karvakeskusteluun, koska karvoitukseni on varsin vähäistä. Onpa joku karvainen kaveri ärähtänyt joskus, ettei minulla ole oikeutta puhua karvoituksesta mitään, kun en tiedä millainen souvi se karvahuolto onkaan. Ajelen karvoja silloin kuin huvittaa sen verran kuin huvittaa, eivätkä sen enempää häpykarvat, kainalokarvat kuin ne kymmenkunta säärikarvaakaan ole missään vaiheessa kasvaneet maahan asti. En ole myöskään joutunut minkäänlaisen karvafasismin uhriksi. Hyvä, että on sentään joiltain traumoilta onnistunut välttymään.

Pornosta minulla on sentään enemmän kokemusta kuin karvoista. Lainaan nyt heti alkuun Linda Williamsia, varmaankin pornotutkimuksen suurinta gurua ja tiennäyttäjää, joka on todennut, että pornoa genrenä luonnehtii maksimaalisen näkyvyyden estetiikka. Porno yrittää näyttää mahdollisimman paljon, ja uskotella samalla katsojalleen, että näytettävä asia on autenttinen. Siten mainstream-pornonäyttelijöiden häpykarvojen ajelu liittyy siihen, että sukuelimet ja akti halutaan tuoda lähelle katsojaa. Miesnäyttelijän heppi näyttää pidemmältä, jos karvoja saksitaan jonkin verran, ja naisnäyttelijän häpy paljastetaan ajamalla karvat kaikkialta muualta paitsi häpykummulta. Emättimen paljastamista korostetaan vielä sormilla venyttämällä. Kyse ei ole siitä, että karvaton häpy olisi jotenkin esteettisempi kuin karvainen, vaan siitä, että katsojalle vakuutetaan, että hän näkee todellakin kaiken, mitä nähtävissä on. Tätä näkyvyyden vaatimusta performanssitaiteilija ja pornonäyttelijä Annie Sprinke parodioi performanssissaan, jossa katsojat pääsivät kurkistamaan spekulan avulla Sprinklen kohdunsuuta.

Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä on se, jota pornossa maksimaalisesti ja autenttisesti näytetään. Joskus karvat voivat olla juuri se asia, jonka aitoutta ja täydellistä näkyvyyttä vakuutetaan. Alternative-pornossa ja varsinkin amatööripornossa pyritään luomaan autenttisuuden illuusio sillä, ettei pornossa esiteltäviä ruumiita ole puleerattu esiintymiskuntoon. Maksimaalisen näkyvyyden sääntö pätee kuitenkin niissäkin, sillä ne näyttävät sen, mitä mainstream-porno ei näytä, eli karvoituksen, meikkaamattomat kasvot, roikkuvat rinnat ja selluliitit. Esimerkkinä pin up -sivu Hippie Goddess, joka tarjoaa “luonnollisia hippijumalattaria”. “Luonnollisuus” on sivuston erityispiirre, jota korostetaan kuvaamalla mallit paljasjalkaisina niityillä ja metsissä. Hippijumalattarien katsojalle vakuutetaan, että nämä meidän mallit ovat juuri niitä oikeita ja aitoja naisia vastakohtana pornon muovinaisille. Karvoista tulee luonnollisuuden symboli.

Pornossa karvoitustrendit vaihtelevat. 1900-luvulla trendin suunta on vaikuttanut olevan koko ajan kohti karvattomampaa: 1970-luvun pörröistä on päädytty nykyisiin graafisiin leikkauksiin, joista yleisin taitaa olla kiitoratamalli. Muistaakseni täysi karvattomuus ei ole ainakaan vielä normi, vaikka Haloo!-lehden millennium-numerossa moista normiutumista uumoiltiinkin. (Sivuhuomio: toinen Haloo!n ennustama trendi on tietenkin biseksuaalisuus, mikä muukaan.) Alternative-pornon ja amatööripornon suosio kuitenkin antaa ymmärtää, että trendi voisi olla muuttumassa. Kenties muutaman vuoden päästä rutiininomainen posliiniksi ajelu onkin ihan out ja vanhanaikaista pissisten puuhaa? Ehkä se on sitä jo.

Tämän tutkimusellisen jupinan jälkeen voisin kertoa muutamista kohtaamisista muiden ihmisten karvoituksen kanssa. Mieleenpainuvin taitaa olla viiden vuoden takaa. Olin jossain konferenssissa, jossa oli ryhmäkeskustelu. Ryhmäkeskusteluun osallistui ihastuttava rastatukkainen ja silmälasipäinen nainen, jolla oli paljon älykästä sanottavaa. Hän istui minun vieressäni, ja kesken selityksensä hän nosti käsiään sillä tavoin, että hänen kainalokarvansa vilahtivat. Ikkunasta paistava aurinko teki niistä sädehtivät. Yhtäkkiä en pystynyt keskittymään keskusteluun lainkaan kaikenlaisten epäakateemisten mielikuvien takia. Voi olla, että nainen pitää kainalokarvansa tarkoituksella pitkinä voidakseen niissä olevien feromonien avulla sekoittaa viattomien pienten opiskelijatyttöjen päät. Olen törmännyt naiseen kaksi kertaa myöhemmin, eri konffissa eri puolilla Eurooppaa, ja aina hän on ollut yhtä ihastuttava.

Toinen kokemus on vastaavanlainen, mutta vähemmän eroottinen, ja sijoittuu myös johonkin naistutkimuskonferenssiin. Oli kesä, ja joku vanhempi, muistaakseni ruotsalainen tai tanskalainen nainen oli pukeutunut kevyeen kesämekkoon. Naisella oli hyvin siisti kampaus, nuttura muistaakseni, rannekoruja ja kultainen kaulakoru. Saattoipa olla huulipunaakin. Ja pitkät säärikarvat! Siinä naisessa oli jotakin tavattoman riemastuttavaa. Hän oli poiminut norminaisellisuudesta ne asiat, joita häntä huvitti, pakottautumatta koko naisellisuuden pakettiin.

Näiden karvakohtaamisten taustalla ovat nimenomaan ne tietyt naisille annetut karvattomuuden normit, joiden rikkominen on sitten kiinnittänyt huomioni. Naisen karvattomuus voi toki olla viehättävää, vaikka se ei normia rikokaan. Karvattomuuteen ei vain tule erityisesti kiinnitettyä huomiota.

Oli miten oli, karvoitus on uusiutuva luonnonvara, ja minusta mielenkiintoisin tapa suhtautua siihen on olla jumiutumatta mihinkään ehdottomaan karvaisuuden tai karvattomuuden normiin. Joskus voi olla sukupuolesta riippumatta posliini kulmakarvoista alaspäin, ja joskus kasvattaa. Joku erityisen karvainen voisi vedellä sääriinsä vaikka kuvioita, ja kiharaisen rintakarvan omaavat voisivat pujotella karvoitukseensa helmiä. Kiinnostavaa olisi, jos joku tukkaansa villisti värjäävä värjäisi myös muun karvoituksensa. Miksiköhän muuten sellaiseen ei ole tullut vielä törmättyä? Ruumiista koristellaan länsimaisissa alakulttuureissa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, mutta missä viipyvät karvakoristelut? Karvoitus, siinä missä ihmisruumis nyt yleensäkin, on hirveän kiva juttu, jolla voisi leikitellä enemmän.

Olen käyttänyt koko perjantaipäivän keskiaikaisen keittokirjamme johdannon muokkaamiseen - johdannon, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla valmiina jo eilen, mutta urakan massiivisuus ja flunssa hidastivat työstöprosessia. On aika omituinen olo: en ole tehnyt tuntiakaan mitään pornoon tai muuten akateemiseen palkkatyöhön liittyvää hommaa tänään, mutta silti tuntuu kuin olisi pukertanut pitkän työpäivän. Niinkuin tietyssä mielessä olenkin. Johdantotekstin työstö on pohjimmiltaan täsmälleen samanlaista hommaa, jota minun pitäisi tehdä pornomanga-artikkelini parissa. Jonka dedis muuten lähenee uhkaavasti.

Jotta ei menisi perjantai vallan pornottomaksi päiväksi, ajattelin esitellä nettisivuston, joka haastaa pornon esittämisen tapoja ja määritelmiä. Beautiful Agony sisältää filminpätkiä ihmisten kasvoista. Kuvan rajaus on kaulasta ylöspäin. Filminpätkissä ei ole mitään muita ääniä kuin ne, mitä ihmiset ja heidän liikkeensä tuottavat. Ihmiset ovat pääosin nuoria, mutta keskimääräisen tavallisen näköisiä. Osa naisista on meikannut itseään, suurimmalla osalla on tukka sekaisin. Jollakin miehellä on pipo päässään ja talvitakki päällään. Rajauksesta johtuen heidän vaatetuksellaan tai vaatteettomuudellaan ei ole mitään merkitystä. Satunnaisesti kuvissa vilahtavat kädet, mutta keskiössä ovat kuitenkin kasvot.

Kasvot ja ilmeet kiihottumisen, orgasmin ja rentoutumisen aikana. Suurin osa orgasmeista on aikaansaatu masturboimalla, mikä on ymmärrettävää siksi, että yhden ihmisen orgasmia filmillä on paljon helpompi hallita kuin useamman. Ihmisen on myös helpompi keskittyä orgasmiinsa tyydyttäessään itseään kuin harrastaessaan seksiä toisen ihmisen kanssa. Filmeistä ei näe, miten niissä esiintyvät ihmiset masturboivat: keinot voi lähinnä aavistella olkapäiden liikkeistä, ja joskus kuvassa vilahtavista käsistä. Filmien alkupuolella ihmiset tuntuvat olevan tietoisia kamerasta ja esiintyvän sille. He katsovat suoraan kameraan, joskus flirttailevat. Kiihotuksen noustessa silmät sulkeutuvat, kasvot vääntyvät rumasti - tai ainakin sillä tavoin, jota ei kulttuurissamme ole tapana pitää kauniina. Orgasmin hetkellä näyttää siltä kuin filmin ihminen olisi kokonaan unohtanut kameran: orgasmin jälkeen hänen ilmeensä näyttää hölmistyneeltä, jopa nololta. Jotkut irvistelevät kameralle, toiset panevat sen äkkiä pois päältä.

Miesten ja naisten ilmeet orgasmin hetkellä ovat hätkähdyttävän samanlaiset. Pornoelokuvista tuttua naisten vinkumista ja miesten machomaista irvistelyä näkyy harvoin. Sen sijaan näkyy auenneita suita, yhteenpuristettuja hampaita, kimeitä voihkaisuja, tiukkaan rutistuneita kasvonpiirteitä. Kasvoja, joilla jännittyminen ja rentoutuminen vaihtelevat. Pornoelokuvien orgasmithan ovat suurimmaksi osaksi näyteltyjä, tai vähintäänkin liioiteltuja - MoonTV:n Pornostaraa aikoinaan katsoneet muistanevat, että osa siitä mahtavasta määrästä spermaa, jota miespuoliset pornotähdet vaikuttavat ruiskuttavan, onkin itseasiassa substituuttia, kuten esimerkiksi jugurttia tai hiustenhoitoainetta. Naispuolisten pornotähtien "nautintoa" kukaan tuskin on koskaan orgasmeiksi kuvitellutkaan.

Beautiful Agonyn filminpätkät ovat hyvin yksinkertaisia ja yksinkertaisuudessaan toistuvia, mutta silti täydellisiä. Niistä on riisuttu kaikki ne piirteet, jotka ovat tuttuja pornosta. Sivulla ei esitellä alastomia ruumiita, mielikuvituksellisia asentoja, toinen toistaan kauniimpia ja kyvykkäämpiä ihmisiä, jotka muistuttavat enemmän avaruusolentoja kuin ketään tuttua ihmistä. Sivulla ei käydä läpi oraalin, anaalin, vaginaalin ja penetraalin kavalkadia, eikä esitellä seksivälineiden kehityksen uusimpia saavutuksia. Poissa ovat kiiltonahkaiset korkokengät, pitkät lakatut kynnet, öljytyt lihakset, mustat sukkanauhavyöt, vibraattorit, dildot ja buttplugit, S/M-leikkien ruoskat ja käsiraudat, täydellisen muotoiset rinnat ja pakarat. Ennen kaikkea poissa ovat alati erektoituneet penikset ja sievästi vahatut häpykukkulat, joiden keskeltä punakyntisten sormien venyttämä emättimen aukko irvistää kuin nahkiainen.

Tämän pornovuoteni aikana olen tutustunut lukuisiin erilaisiin pornon genreihin homomiehille suunnatusta arabifetissipornosta naisten seksiopaspornoon, japanilaisesta väkivaltasarjakuvapornosta lihavuusfetisistipornoon. Furryistä nyt puhumattakaan, jestas sentään. Beautiful agony on kuitenkin jotain liki ainutlaatuista. Beautiful agony tuntuu pakenevan määritelmiä. Onhan se pornoa, onhan? Jos näytetään ihmiskasvot sillä hetkellä, kun hän saa seksuaalista nautintoa, niin mitä muuta se olisi kuin pornoa? Filminpätkät ovat myös kiihottavia. Eikö kiihottavuus ollutkin yksi pornon määritteistä? Sivu myös asettuu nettipornon teollisuudenalaan - huolimatta siitä, että kaikki filminpätkät ovat siinä esiintyvien ihmisten itsensä tekemiä. Ja myös juuri siksi: onhan amatööriporno yksi pornoteollisuuden nousevista trendeistä tällä hetkellä.

Silti niistä tuntuu puuttuvan jotakin, joka on pornossa aina läsnä. Ehkä kyse on Linda Williamsin luonnehtimasta ilmiöstä nimeltä "frenzy of the visible", jota on vaikeaa kääntää. Siis siitä, että porno pyrkii näyttämään kaiken mitä näytettävissä on, mahdollisimman selkeästi, mahdollisimman läheltä ja kutsumaan katsojansa fantasiaan, jonka mukaan näytetty asia on autenttinen. Beautiful Agony ei näytä muuta kuin kasvot ja orgasmin, ja silti se tuntuu riittävän pornoksi.

Beautiful Agonyn kautta löysin myös tietoa omalaatuisesta projektista. Global Orgasm -projekti yrittää saada mahdollisimman paljon ihmisiä mukaan orgasmoimaan rauhan puolesta talvipäivänseisauksena 22.12. Ajatuksena on, että suuri määrä orgasmeja samana päivänä voisi muuttaa maapallon energiakenttää positiivisemmaksi näinä levottomina aikoina. Erityisesti joukkotuhoaseita omistavien maiden kansalaisia vedotaan tulemaan mukaan orgasmiprojektiin.

Rauhan puolesta toimiminen orgasmien avulla vaikuttaa aika kaukaa haetulta, mutta haittaa siitä ei ainakaan ole. Ehkä orgasmi talvipäivänseisauksena saisi aikaan ainakin sen, että adventtisohjoa voisi kyntää hymy huulillaan. Minä ainakin lähden projektiin mukaan.

Kävin neljän päivän työreissulla Helsingissä, ja se oli kyllä sellaista vuoristorataa, että nyt on ihan tyrmääntynyt olo.

Yksi reissun välittömistä syistä oli Vinokino-leffafestivaalin yhteydessä pidetty paneelikeskustelu Puhutaan pornosta, jossa minulla oli kunnia olla panelistina. Paneeli alkoi kuudelta, joten lähdin kymmeneltä lähtevällä junalla Oulusta. Ehdin tuntia ennen paneelin alkua Helsinkiin, tapasin pikaisesti veljeni, söin ja säntäsin paneelipaikalle. Julkinen esiintyminen on aina jotenkin hermostuttavaa, mutta erityisesti silloin, kun ei ole valmistautunut lainkaan. Paneelikeskustelut eivät toki yleisesti ottaen vaadi valmistautumista, Finnconin paneeleissakin vain istuin ja revittelin, mutta tämä paneelitilanne oli erilainen: minulla ei ollut oikeastaan etukäteen mitään käsitystä siitä, millainen on yleisö. Kännisiä pornonkatselijoita? Valveutuneita lesboaktivisteja? Akateemikoita? Asiaa ei yhtään helpottanut se, että pimeässä salissa valot tuijasivat silmään niin kirkkaina, ettei yleisöä nähnyt.

Eikä panelointia helpottanut sekään, että oikeasti en tiedä lesbopornosta mitään - siis lesbojen lesboille tekemästä pornosta. Netistä satunnaisesti omaksi iloksi ladatut lesbopornokuvat eivät valitettavasti riitä luomaan kyllin vankkaa perustaa akateemiselle argumentaatiolle. Antu oli asettanut minut bipornotuntijan asemaan, mutta valitettavasti bipornotuntemuksenikin on aukkoinen.

Paneelin yleisökysymyksissä putosin kärryiltä lopullisesti. Toki joukossa oli fiksujakin kysymyksiä, mutta valitettavasti mieleen jäivät vain ne omituiset. “Voisitteko kertoa, missä vaiheessa nuori nainen valitsee olla lesbo?” oli toinen mieleen jäänyt, toinen puolestaan oli “Mitä niinku tarkottaa orgasmi?” Kunnioittaa täytyy kanssapanelistieni pokkaa ja ammattitaitoa, sillä minä en kyllä olisi osannut vastata noihin kysymyksiin mitään. Tunne oli vähän sama kuin joillain Setan kouluvierailuilla, joihin olen joskus päätynyt kouluttajan ominaisuudessa: on mahdotonta tietää, mikä olisi oikea tapa vastata kysymyksiin. Olivatko ne vitsejä? Piruilua akateemikoille, jotka tekevät asioista aina niin vaikeita? Aidolla tiedonhalulla esitettyjä, olemassaolon ja identiteetin perustaan liittyviä kysymyksiä? Mitä?

Paneelin jälkeen luokseni tuli tutun näköinen tyttö, ja ehdimme vaihtaa useamman lauseen, ennen kuin minun oli pakko kysyä, että kuka hän oikein on. Nolo totuus on se, että hän oli vanha tuttuni, erittäin mielenkiintoinen ja hauska tyyppi, jota en vain ole tavannut viiteen vuoteen. Kävimme kaljalla, ja minua harmitti (ja harmittaa) vietävästi, etten ole pitänyt mitään yhteyttä. Ja jossain määrin kadehdituttaakin: tyyppi pyörii aktiivisesti Helsingin goottiskenessä. Harmittaa, että Oulussa ei enää pidetä goottiklubeja - tai jos pidetään, minä en ainakaan tiedä niistä enää mitään. Elämäni pyörii liian tiivisti akateemisessa maailmassa, ahistaa.

No, illaksi sitten mummun tyhjään asuntoon. Mummu on sairaalassa, ollut jo monta kuukautta, ja mummutunteiden ruotiminen olisi jo oman blogikirjoituksensa paikka. Katselin mummun luona vanhoja valokuvia ja tyhjää asuntoa pala kurkussa, ja mietin ajan kulumista. Seuraavana päivänä kävin sitten katsomassa mummua sairaalassa ja juttelin hänen omahoitajansa kanssa. “94 on korkea ikä”, yritti hoitaja muistuttaa, mutta ei se tieto oloa paranna.

Lähdin heti sairaalavierailun jälkeen lounaalle mjr:n kanssa, mikä piristi oloa huomattavasti. Lounas mjr:n kanssa oli ehkä koko Helsingin reissun rauhallisin hetki. (Kiitos siitä ja anteeksi, että herätin ;) Loppupäivä olikin sitten mieletöntä hulinaa: menin siskoni luokse Nummelaan, vastaostettuun ja remontissaan kesken olevaan rivitalonpätkään, ja pääsin tutustumaan siskoni uusperheen aiemmin tuntemattomiin osiin, eli siskoni kihlatun poikiin edellisestä suhteesta. Kun läsnä on neljä- ja viisivuotiaita, tietoisuudentaso muuntuu, eikä yhtään ajatusta ehdi ajatella loppuun. Tykkään siskonpojastani valtavasti, ja kaksi muutakin poikaa vaikuttivat oikein mukavilta, mutta hyvä ihme, miten paljon lapset vallitsevat aikaa ja tilaa. Lasten seurassa minussa aktivoituu ärtynyt isosisko, jonka suusta tulee lähinnä “Ei sinne!” “Nyt näpit irti siitä!” ja “Oles nyt hetki hiljaa” -tyyppisiä lauseita. Sukupolvet ylittäviä lauseita, joita olen lausunut menneinä aikoina siskoilleni ja nyt heidän penskoilleen. Ja sitten kun lapset oli vihdoin saatu nukkumaan, minulla oli pieni konfliktinpoikanen isäni kanssa puhelimessa. Kirottu verisuku.

Seuraava aamu alkoi sitten jo viideltä, sillä siskon kihlattu oli menossa seitsemäksi Helsinkiin töihin, ja minä samalla kyydillä. Otin tunnin lisätorkut mummun luona, ja kymmeneltä alkoi
Pia Livia Hekanahon väitöstilaisuus, joka oli pornopaneelin lisäksi toinen syy lähteä Helsinkiin. Livia oli kyllä loistokas, ja vastaväittäjät myös - väitöstilaisuus oli suorastaan hauska, mikä on käsittääkseni hyvin harvinaista. Se kuitenkin kesti kolme tuntia. Olin pornopaneloinnin ansiosta saanut kolme vapaalippua Vinokinon näytöksiin, mutta jouduin heittämään mielestäni ekan näytöksen, sillä väitöstilaisuuden jälkeen alkoi SQS:n kokous. Kun kokous päättyi, alkoikin saman tien se toinen leffanäytös, leffana Loving Annabelle, katkeransuloinen kielletyn rakkauden kuvaus katolisesta tyttökoulusta. Kun leffa päättyi, kirjaimellisesti juoksin ratikkaan ja ratikasta mummun luo vaihtamaan karonkkavaatteita. Mummun luona juoksin huoneesta toiseen, laitoin ripsiväriä samalla kun puhuin puhelimeen ja katsoin ratikka-aikatauluja samalla kun vedin sukkahousuja jalkaan.

Karonkka oli oikein hauska eikä yhtään pönäkkä: kellään ei ollut smokkia tai frakkia, sen sijaan kansallispukuja ja jussi-paitoja näkyi ironisen kansallisromanttisessa hengessä. Tilaisuutta varjosti kuitenkin se, että paikalta puuttui kolme turkulaista tyyppiä. Turun yliopistolla on tapahtunut jotain ikävää, mutta kohteliaisuudesta en udellut tarkemmin. Joka tapauksessa tuntui jossain määrin falskilta juhlia akateemisia saavutuksia samaan aikaan, kun toiset ovat akateemisten paineiden takia ihan hajalla. No, juhlittiinpa kumminkin, ja mitäpä asioita punkku ja konjakki eivät painaisi unholaan. Karonkan jatkot pidettiin Kaisaniemessä, missä oli samalla Vinokinon päätösbileet, mikä oli erittäin miellyttävä yllätys, sillä vähän ehdin haikailla sitä, etten karonkan takia pääsisi Vinokinobileisiin.

Tällä kertaa olin kyllin viisas juodakseni myös vettä siitä huolimatta, että biletys jatkui aamuun asti. Käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja, tanssittiin kuin pienet eläimet, mutta ei kansantanhua sentään. Tanssinpa siellä erään erityisen söpön tytönkin kanssa. Huoh. Jatkojen jatkot pidettiin Kalliossa pienessä yksiössä, jossa soitettiin Dusty Springfieldiä ja kerrankin tunsin itseni kovin nuoreksi kuunnellessani muisteloita elämisestä Amsterdamin vaihtoehtokommuuneissa 80-luvulla. Kuuden aikaan aamulla tajusin, että jos haluan nähdä yhdeltä iltapäivällä alkavan Vinokinoleffan, niin kannattaisi lähteä nukkumaan. Niin tein.

Heräsin kevyessä darrassa vähän ennen herätyskellon soittoa, pakkasin kamat ja lähdin katsomaan Oublier Cheyenneä, joka oli monessa mielessä ajatuksia herättävä teos. Siinä kuvataan vaikeaa suhdetta ihmiseen, joka pitää maanisuuteen asti kiinni periaatteistaan ja ihanteistaan. Kun sitten lopulta pääsin junaan asti, istuin siellä ihmettelemässä, että mitä ihmettä viimeisinä päivinä on oikein tapahtunut, kun mielessä ei ole mitään koherenttia kuvaa tai järkevän tuntuista jatkumoa.

Ensi maanantain luento alkaa olla melkein valmis. Ylevä loppuyhteenveto puuttuu vielä ja ne ovat aina hankalia. Olen tänään lähinnä haeskellut luennon oheiskuvia, ja viettänyt yli tunnin selaamalla vanhoja pornokuvia esitteleviä sivustoja. Suurin osa sivustoista on maksullisia, mutta onneksi netti on pullollaan ilmaisiakin kuvia. Niiden hakemiseen vain menee aikaa.

Kyseinen luento on osa naisten äänioikeuden teemaluentosarjaa, jolla käsitellään naisen erilaisia paikkoja vuoden 1906 tienoilla ja sen jälkeen. Minulla on kunnia olla yksi kolmesta luennoitsijasta luentokerralla, jonka teemana on seksuaalinen nainen. Koska porno nyt on ollut tämän vuoden pääasiallinen tutkimuskohteeni, oli aika luonnollista ruveta tekemään pornoluentoa. Aluksi leikittelin ajatuksella, että puhuisinkin agraarisesta seksuaalisuudesta, mutta oli pakko todeta, että minulla ei riitä siihen rahkeet. Niinpä sitten päätin vertailla suomalaisen kansanperinteen käsitystä naisen seksuaalisuudesta ja pornon kuvaa samasta asiasta. Tavoitteena on keskustelunavaus eikä infopaketti.

Olisin halunnut laittaa luentoni aloituskuvaksi vuonna 1906 otetun pornokuvan. Ajattelin, että sen avulla olisi voinut muistuttaa monenlaisista naisen paikoista, ja siitä, miten suuressa ristiriidassa porno ja julkinen kuva naisen seksuaalisuudesta olivat vuoden 1906 tienoilla. Samalla olisi voinut osoittaa, että vaikka nykyistä visuaalista kulttuuriamme voi luonnehtiä pornoistuneeksi, pornon historia genrenä on pitkä. Siis nimenomaan länsimaisen, tiettyjä kuvallisia konventioita noudattavan pornon - kaikki seksuaalisuutta kuvaavat kuvat ja tekstithän eivät toki luokitu pornoksi. Albert Edelfeltin sensuellit alastontutkielmat eivät ole pornoa, koska ne ovat taidetta, ja juuri siinähän se pornon kulttuurinen määrittely piileekin - ei siinä, kiihottaako kuva katsojaansa vai ei.

Valitettavasti pornokuvissa on harvoin minkäänlaisia vuosilukumerkintöjä. Parhaimmillaan voidaan tehdä jotain arvauksia vuosikymmenestä, jolla pornokuva on otettu, tiettyä vuotta on mahdotonta määrittää. Niinpä en löytänyt yhtään juuri sata vuotta vanhaa pornokuvaa juhlistamaan naisten äänioikeutta. Toisaalta suurin osa kuvista on todennäköisesti ranskalaisia (kuvien alkuperää on yhtä vaikeaa selvittää kuin ottoajankohtaa), joten lienevätkö ne muutenkaan sopivia suomalaisen äänioikeuden juhlistajiksi. Ranskassahan yleinen äänioikeus toteutui vasta vuonna 1945.

Vaikka eteeni ei vintagepornon etsinnässäni olekaan tullut nimenomaan suomalaisia kuvia, olen täysin varma että niitäkin on, tai ainakin on ollut. Olisi kiinnostavaa tietää, onko niitä säilynyt, ja onko niitä saatavilla missään. Antti Häkkisen helsinkiläistä prostituutiota vuosisadan vaihteessa käsittelevässä väikkärissä “Rahasta - vaan ei rakkaudesta” on prostituoiduista otettuja poliisirekisterikuvia, mutta en äkkiselailulla löytänyt sieltä mitään mainintoja pornosta.

Oli miten oli, ne naiset, jotka esiintyivät vuoden 1906 tienoilla pornokuvissa tuskin olivat samoja naisia kuin ne, jotka marssivat suffragettimarsseilla. Äänioikeustaistelijat ja naisasianaiset kuuluivat aivan eri yhteiskuntaluokkaan kuin prostituoidut, joita suurin osa ns. vintagepornokuvien naisista käsittääkseni on.

Yli sata vuotta vanhoja pornokuvia katsellessa tulee aika omituinen olo. Kuvissa on samaa asetelmallista henkeä kuin muotokuvissa, mikä tietysti johtuu sen aikaisen valokuvaustekniikan rajoitteista. Vanhimmat tänään vastaan tulleet pornokuvat ovat daguerrotypioita jostain 1840-luvulta. 1870-luvulle tultaessa kuvia on jo valtavat määrät, ja liki kaikki nykypornon konventiot ovat jo käytössä. On threesomeja, lesbostelua, anaaliseksiä, välineitä, rooleja, piiskaa, pissaleikkejä. Yhtä konventiota lukuunottamatta: spermaa ei kuvissa näy, ehkäpä sen takia, että valkoinen neste ei erotu mustavalkokuvissa kovin hyvin.

Luulisi, että mitä vanhemmasta pornografiasta on kyse, sitä etäännytetymmin sitä voisi katsoa. Jostain syystä en kuitenkaan osaa etääntyä vanhoista kuvista samalla tavoin kuin nykypornokuvista. Jään ajattelemaan kuvissa olevia ihmisiä ja sitä, miten he ovat kuviin päätyneet. Siveellisen viktoriaanisen naisen päätyminen kuvaan kaksoispenetroitavaksi on liki mahdottomuus. Niinpä kuvissa on väistämättä alaluokan naisia, luultavasti prostituoituja. Osa naisista on hätkähdyttävän nuoria, juuri ja juuri teini-ikäisiä - osalla taas vatsasta ja rinnoista näkyy, että he ovat synnyttäneet. Keitä he ovat? Mitä heille tapahtui? Mitä äänioikeus heille olisi voinut merkitä? Jos joku heistä olisi asettunut vaaleissa ehdokkaaksi, olisiko häntä kukaan äänestänyt?

Pornoakatemiavuodestani on enää kaksi kuukautta ja muutama päivä jäljellä. Ehkä on hyvä tehdä jonkinlainen pornokatsaus siitä, mitä on tullut tehtyä ja mitä on kesken.

Tällä hetkellä teon alla on kaksi artikkelia, joista toinen käsittelee suomalaisten, vuosina 1995-2005 julkaistujen pornolehtien biseksuaalisuuskäsityksiä. Olen käynyt Exitin, Tabun ja Haloon vuosikerrat lävitse koko tuolta ajalta, mutta Kallen ja Hustlerin kohdalla alkoi kone hyytyä. Kalle ilmestyy kymmenen kertaa vuodessa, ja vaikka se onkin bissejuttujen aarreaitta, sata kannesta kanteen huolellisesti luettua Kallea olisi sentään ollut vähän liikaa. Tyydyin viiteenkymmeneen. Hustler taas on yksinkertaisesti tylsä. Kävin viisi vuosikertaa läpi ja biseksuaalisuusmainintoja oli ehkä kerran vuodessa; vielä muutama vuosikerta päälle olisi ollut tutkimusaineiston laajuuden kannalta yhtä tyhjän kanssa.

Pornovuoden alkaessa kunnianhimoisena tavoitteenani oli käydä läpi pornolehtiä laajemmalla aikaskaalalla, ja alkuvuodesta tavailinkin 70- ja 80-lukujen Kalleja, Mirrit-lehteä ja Tabuja. Niistä löytyi mm. kuuluisat Sabrinan ja Samantha Foxin nakukuvat, jotka kohahduttivat Suomea muinoin. Vanhojen pornolehtien lukemista en ole kuitenkaan ehtinyt jatkaa. Kun matskut ekaa artikkelia varten oli kerätty, oli pakko keskittyä kirjoittamiseen ja tutkimuskirjallisuuden lukemiseen lisäaineiston keräämisen sijaan. Eniten kiinnostaisi lukea Urkkia ja Rattoa, jotka ovat käsittääkseni suomisleazen (onko sleazelle järkevää suomennosta?) huippulehtiä. Muistan, kuinka penskana pelkkä sana “ratto” toi mielikuvan jostain läpeensä rappioituneesta.

Toinen artikkeli käsittelee japanilaisia naisten pornosarjakuvia, tarkemmin sanottuna pornoista yaoita ja yuria i.e. homopornoa ja lesbopornoa. Kun päätin, että kirjoitan toisen artikkelin epäväikkärillisestä aiheesta, olin aika helpottunut, sillä suomalaisten pornolehtien lukeminen käy työstä, mutta japanilaista naisten pornomangaa lukee huvikseen. Mutta mikäänhän ei ole koskaan kivaa, kun siitä tulee työtä. Olen lukenut tuhansia sivuja uskomattoman kökköjä mangoja, ja muutama joukkoon eksynyt helmi ei vedä kokemusta plussan puolelle.

Nykyinen aikataulutilanne on ärsyttävä. Minulle maksetaan Pornoprojektista palkkaa enää kaksi kuukautta, ja sinä aikana pitäisi kirjoittaa molemmat artikkelit julkaisukuntoon. Tai ainakin sellaiseen kuntoon, että niitä tarvitsee vain päällisin puolin hioa ennen paperille painamista. Siten kaikki huomioni kiinnittyy näihin artikkeleihin ja se suurempi tavoite, väikkäri, on jäänyt kokonaan varjoon.

Väikkärin kannalta olisi erittäin hyödyllistä käydä läpi niitä Urkkeja ja Rattoja, sillä tarkoitukseni on kuitenkin kirjoittaa väikkäriin luku, joka luotaa biseksuaalisuuskäsityksen muuttumista suomalaisissa pornolehdissä. Olen saanut kirjastosta tutkijanhuoneenkin käyttööni syksyksi, eikä ole sanottua, koska minulla olisi seuraavan kerran mahdollisuus käydä niitä pornoja läpi kunnon tutkijankammiossa lukusalin sijaan. Vähän - ei, vaan paljon - hävettää, etten ole käyttänyt sitä tutkijankammiota kovinkaan paljon. “Tutkijanhuoneet on varattu tehokkaaseen työskentelyyn”, mainitaan tutkijanhuoneen hakulapussakin. Olisi pitänyt ehkä jättää hakematta sitä, mutta suhtauduin vielä kesällä optimistisesti vanhojen pornolehtien lukuprojektiini.

Mitä lähemmäs pornovuosi kääntyy loppuaan, sitä kauemmas väitöskirjan kokonaissuunnitelma karkaa päästäni. Fokusoidun pelkästään noihin artikkeleihin, koska ne ovat Pornoprojektin lopputuotteita, sen sijaan että muistaisin, että tällä on jotain tekemistä väikkärinkin kanssa.

Olen hakenut sekä apurahoja että tutkijankoulupaikkaa, mutta ei ole sanottua, että mitään irtoaa. Siten todennäköisin skenaario on se, että jään vuoden alusta työttömäksi. Se skenaario ei ole yhtään hullumpi, sillä pienimuotoinen sluibailu kelpaisi vähäksi aikaa. Eikä työkkäristä kukaan voi tulla vaatimaan, että minun olisi työttömänä luettava Barbara Cartlandia Judith Butlerin sijaan.