Jatulintarha

En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.

Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella "polttopullot mukaan" -heitolla - joka tosin muutettiin muotoon "polttopillut mukaan", mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: "Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille."

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen "queer"-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. "Kuolema heterokulttuurille" ja "Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat" olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet "Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet."

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää - jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että "miesten välinen seksi", on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. "Miesten välinen seksi" samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi - vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.

Olen hämmennyksissäni rakkauden edessä.

Hämmennys on toki muhinut pitkään, mutta selkeän muodon se sai Kutu-seminaarissa huhtikuun alussa, jossa puhujana oli "rakkausprofessori" Kaarina Määttä. Määtän luennon otsikkona oli "Rakkauden sulous, ahdistus ja lumous". Rakkaus pyöri mielessäni Kutu-seminaarin jälkeen, mutta pyöriminen ei saanut kunnollista muotoa, ellei keskusteluja kavereiden kanssa lasketa. Kiitos juhannushesarin, jo väsähtänyt rakkaus alkoi jälleen pörrätä kuin yksinäinen hyttynen korvan juuressa.

Juhannushesarin pääkirjoitussivulla oli nimittäin Vieraskynä-artikkeli otsikolla "Lemmenkaipuu kuuluu kesälomaan". Kirjoittajana Jari Ehrnrooth, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Syy sille, että juuri Ehrnrooth kirjoittaa rakkaudesta, lienee se, että hän on vastikään julkaissut rakkautta käsittelevän kristillisen kirjan nimeltä Lähemmäksi kuin lähelle. Ehrnroothin Vieraskynä-tekstikin oli selvästi kristillisävytteinen: "Kesähäissä moni kohtalon nuolen yhdistämä lemmenpari saa siunauksensa. Eikö siinä silloin Amor istukin Kristuksen olkapäillä?"

Ehrnroothin teksti sai minut jälleen ajattelemaan rakkautta sen vuoksi, että tietyt sanavalinnat ja ilmaisut olivat lähes identtisiä Kaarina Määtän luennolla käyttämien kanssa. "Rakkauden kohdalla rationaalinenkin ihminen nostaa kätensä. Se tulee jos on tullakseen, syttyy varoittamatta ja roihuaa miten roihuaa. Käsityksemme rakkaudesta ei ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään." […] "Yksi katse kaiken muuttaa voi."

Luennolla Määtän päällekäyvä rakkausdiskurssi sai ihmiset ympärilläni kiemurtelemaan kiusaantuneina, ja ainakin kaksi naistutkimustoveria lähti kesken luennon pois. Itse kuuntelin Määttää lumoutuneena.

En tehnyt Määtän luennosta kunnollisia muistiinpanoja, pääosin siksi, että Määttä ei sanonut rakkaudesta kertakaikkiaan mitään uutta. Odotin koko luennon ajan, että Määttä pääsisi asiaan toistettuaan kaikki rakkauteen liittyvät klisheet, kunnes tajusin, että mitään muuta asiaa hänellä ei olekaan kuin päättymätön litania klisheitä.

Muistikirjaan piirtyi yksittäisiä sanoja, lauseita ja niiden yhdistämiä nuolia. "Ei ole tulevaisuutta ilman häntä" -> poissulkeminen <- kaksittaisuus -> Se Oikea. Kokemuksen määrittely diskurssin kautta -> opeteltu TUNNE ja KERTOMUS. Rakkaussuhteen määrittyminen ihmissuhteen ideaalityypiksi. Rakkaus hermeettisenä ja suljettuna ja kaiken selittävänä. SEKSUAALISUUS TÄYSIN POISSA.

Ota niistä nyt sitten jälkeen päin selvää.

Muistikirjan sivulla oleva nuolimylläkkäni voisi olla rakkausdiskurssin analyysin alkujyvänen. Erityisesti seksuaalisuuden asemaa rakkausdiskurssissa olisi tarpeellista pohtia. En kuitenkaan ole saanut sitä jyvästä kunnolla hampaisiini. Tuntuu, että analyysin tuloksena olisi vain kimppu samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin rakkausdiskurssi itse.

Tajusin, että rakkausdiskurssin analysoimisen vaikeus liittyy siihen, että se pelaa tunteilla, jotka kaikesta huolimatta ovat tuttuja. Ei ihme, että ihmiset Määtän luennoilla kiemurtelivat: rakkausdiskurssi änkeää iholle kuin puliukko bussissa. Kyllähän sitä tarpeeksi kauan yliopistossa luennoilla istuttuaan oppii kuuntelemaan kaikenlaista kritiikitöntä soopaa, mutta Määtän luentoa ei voinut välinpitämättömästi ohittaa.

Rakkausdiskurssi on niin kiusallinen sen vuoksi, että se monopolisoi tietyt tunteet ja myös tunteista puhumisen tavat. Puhuessaan "rakkaudesta" Määttä ja Ehrnrooth ovat vakuuttuneita siitä, että he puhuvat kaikkien ihmisten puolesta. "[R]akkaudenusko kuuluu perusihmisyyteen, ja sen kutsuhuuto kiirii mielenmaiseman kesäyössä", Ehrnrooth yleistää.

Tällaista universalisointia kuunnellessaan/lukiessaan ei voi olla ajattelematta (ja sanomatta ääneen), että "ei helvetti oo totta", mutta lause ei silti ole samalla tavalla merkityksettömänä sivuutettavissa kuin vaikkapa "uskonnollisuus kuuluu perusihmisyyteen".

Ihminen on seksuaalinen ja sosiaalinen olento, ja lienee turvallista sanoa, että kiintyminen toisiin ihmisiin on ihmislajille ominaista. Niinpä ne tunteet, joista rakkausdiskurssi vatkaa vaaleanpunaista käsitemössöä, voivat hyvinkin olla perusinhimillisiä.

Rakkausdiskurssi kuitenkin pakottaa varsin epämääräisen kimpun seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita samaan sydämenmuotoiseen konvehtirasiaan. Vallitseva rakkausdiskurssi tekee väkivaltaa omille tunteille ja kokemisen tavoille, hiljentää ja toissijaistaa ne.

Kaikki puhe, joka käsittelee seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita uhkaa liukua osaksi rakkausdiskurssia. Mutta jos ei halua antautua rakkausdiskurssin valtaan, jää mykäksi. Tunne-elämän ilmaisu typistyy joka tapauksessa: voi käyttää rakkausdiskurssia, tai jättää kokonaan puhumatta koko aiheesta.

Kun avasin lauantaiaamuna Kalevan, ensimmäinen ajatukseni oli, että "jaa, jenkit sitten valitsivat Hillary Clintonin demokraattien presidenttiehdokkaaksi". Kalevan kuvassa oli pinkkiin jakkupukuun pukeutunut nainen selin, kohottamassa nyrkkiin puristettua kättä. Kampaus oli vaalea ja pöyheä. Sitten huomasin, että kuvan taustalla oli banderolleja, joissa luki Reilu Suomi. Kuvassa olikin Jutta Urpilainen, 32, ei Hillary Rodham Clinton, 61.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla iloinen, jos suurin vasemmistopuolue valitsee puheenjohtajakseen nuoren naisen. Mutta enpä ole. Jutta Urpilainen vaikuttaa epäilyttävältä.

Urpilainen on toisen kauden kansanedustaja, mutta ennen puheenjohtajakisaa en ollut kuullut koko naisesta yhtään mitään. Ja puheenjohtajakisan alettua Urpilaisen mielipiteet ovat olleet joko mitäänsanomattomia tai tuskastuttavia. Mitään uutta ja hienoa hän ei ole sanonut.

Ensimmäinen muistikuvani Urpilaisesta on jostain tv-ohjelmasta, jossa ruodittiin Heinäluoman eroa. Paikalla olivat Jutta Urpilainen, Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina. Juontaja kyseli näiltä nuorilta (30+-ikäisiltä) naisilta, että oiskos jo aika nuoren naisen päästä SDP:n puheenjohtajaksi. Kaikkien mielestä olisi jo aika. Kaikki hymyilivät nätisti, käyttäytyivät asiallisesti ja olivat pukeutuneita siisteihin, mutta hillittyihin asuihin. Kukaan ei sanonut mitään rämäkkää, ei mitään mitä ei olisi jo ennalta voinut arvata. En muista tarkoin keskustelun kulkua, mutta siitä jäi tuskainen olo: mihin on maailma menossa kun joku yli kuusikymppinen äijä on oikeasti radikaalimpi mielipiteiltään kuin kolmikymppiset naiset?

Puheenjohtajakisan alettua Urpilainen totesi että ennenaikaisten vaalien tullen Lipponen voisi olla varteenotettava pääministeriehdokas. Ajattelin, että voi ei, ei Lipponen, hyvänen aika sentään. Demaripoliitikko, jonka valtakaudella uusliberalismi uitettiin sisään suomalaiseen talousjärjestelmään. Lipponen, sen vanhan ja arvoiltaan kulahtaneen SDP:n keulakuva. Ei puoluetta uudisteta kääntymällä jonkun jäärän puoleen!

Niiden muutaman päivän aikana, jotka Urpilainen on ehtinyt olla SDP:n puheenjohtajana, hän on koko ajan kuulostanut epäilyttävämmältä ja epäilyttävämmältä. Ensimmäisessä puheessaan hän luonnehti SDP:tä ainoaksi keskustapuolueeksi, kun Keskusta on siirtynyt kohti oikeaa laitaa. Luonnehdinnalla kai yritettiin kosiskella niitä maltillisia ihmisiä, jotka eivät halua leimautua liian vasemmistolaisiksi, mutta jotka silti vierastavat kokoomuslaista porvaripolitiikkaa.

Harmi vain, että demarien keskustassa oleminen tarkoittaa sitä, että demaritkin ovat siirtyneet kohti oikeaa laitaa. Se, että SDP on enemmän vasemmalla kuin Keskusta, ei ole mikään saavutus. Kaikkien puolueiden nytkähtäminen oikealle pitäisi olla hälytysmerkki, johon erityisesti vasemmistopuolueiden pitäisi reagoida, eikä ylpeillä keskustalaisuudellaan.

Lisää epäilyttävyyttä tulee esiin, kun lukee Urpilaisesta tehtyjä henkilöhaastatteluja. Sunnuntaihesarin haastattelussa toimittaja kysyy, onko Urpilainen feministi ja tämä vastaa epäröiden olevansa "jonkin sortin feministi". Tämä tarkoittaa Urpilaiselle sitä, että feminismi "ei ehkä näy jokapäiväisessä elämässä, mutta olen mukana naisten järjestöissä ja eduskunnan naisverkostossa". Ettei vaan kukaan epäilisi Urpilaista miksikään miestenvihaajalesbofemakoksi, niin hän lisää vielä: "Mutta mulla on myös miespuolisissa kollegoissa hyviä ystäviä".

Minusta on hälyyttävää, että poliittisesti merkittävässä asemassa oleva nainen arastelee feminismiä ja sanoo, ettei feminismi näy jokapäiväisessä elämässä. Miltä pohjalta Urpilainen sitten niitä poliittisia päätöksiään tekee? Eikö tasa-arvon, tuon SDP:n perusarvon, eteenpäin vieminen yhteiskunnassa ole juuri sitä, kuinka feminismin tulisi Urpilaisen jokapäiväisessä elämässä näkyä? Ja vaikka Urpilaisen oma feminismi ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään, olisi vähintään asiallista huomata, että ilman naisliikettä Urpilainen ei olisi siinä asemassa kuin on.

Tähän mennessä Urpilainen on ehtinyt pitää muutaman puheen, joiden teemoista päällimmäisenä on lapsiperheiden aseman parantaminen. Päivähoidon maksuttomuus ja lapsilisien sitominen kustannusindeksiin ovat tietysti kannatettavia tavoitteita. Lapsilisien maksamista 18 ikävuoteen asti sen sijaan voin jo avoimesti vastustaa: parempi olisi laskea lapsilisien maksuikää vuodella ja maksaa opintotukea vähävaraisille 16-18-vuotiaille, vaikka nämä asuisivat yhä vanhempiensa luona. Muistan itse, kuinka tyytyväinen olin, kun lapsilisän maksaminen isän taskuun päättyi, ja saatoin alkaa hakea opintotukea, jolla sentään pystyi maksamaan oppikirjat, välillä käymään elokuvissa ja ostamaan suklaata.

Pääomaverotusta Urpilainen kiristäisi ja palkkaverotusta keventäisi, ja eläkkeistäkin se taisi sanoa jotain hyvää ja kaunista. Mitään uutta sanottavaa Urpilaisella ei SDP:n tavoitteista ole kuitenkaan vielä ollut.

Kaikkein epäilyttävintä koko Urpilaisessa kuitenkin on se, että hänen valintansa nähdään SDP:n nuorennusleikkauksena - ikäänkuin ikä ja sukupuoli riittäisivät siihen, että nyt yhtäkkiä koko puolue kokee muodonmuutoksen ja alkaa kiinnostaa niitä kuvitteellisia nuoria, joista vanha SDP on erkaantunut. Valitettavasti ikä tai sukupuoli ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ei ikä ja sukupuoli tee Erkki Tuomiojastakaan vanhakantaista ja paikalleen jämähtänyttä.

Urpilaisen hahmossa kiteytyy muutakin. Hän näyttäisi todistavan, että nuori nainen pääsee politiikan huipulle vain olemalla mahdollisimman kiltti, sisäsiisti ja konservatiivisella tavalla tyylikäs; noudattamalla totuttua linjaa; kääntymällä hädän tullen vanhojen miesten puoleen; välttämällä ärsyttämästä ketään. Nuori nainen nostetaan esiin siksi, että hän on nuori ja nainen. Ei ole sattumaa, että Tarja Filatovista, 45 vee, kohkattiin puheenjohtajakisan aikana paljon vähemmän kuin Urpilaisesta ja Miapetra Kumpula-Natrista. Filatov on epäilemättä kokeneempi kuin kumpikaan edellämainituista, mutta liian vanha ollakseen merkki nuorennusleikkauksesta. Kokemattomuus ei minusta ole sinänsä mikään virhe, se korjaantuu ajan kanssa, mutta jotain, no, epäilyttävää on siinä, että Filatov voitiin niin itsestäänselvästi ohittaa meriiteistä huolimatta.

On toki ymmärrettävää, että puolue, jonka jäsenistön keski-ikä on 60 vuotta, haluaa kovasti kosiskella joukkoihinsa nuorempaa väkeä. Tuntuu kuitenkin, että Urpilaisella puoluetta ei niinkään yritetä myydä nuorisolle, vaan keski-ikäisille, joihin vetoaa ajatus siitä, että demareita vetää nuori nainen. Keski-ikäisille tarjotun nuoren naisen on hyväkin näyttää keski-ikäiseltä jakkupukudaamilta ja edustaa keskilinjan arvoja, ilman mitään radikaaleja lausuntoja, pilvenpolttoskandaaleja tai liian lyhyitä hameita.

Ja keski-ikäisillehän demareita on syytäkin myydä. Kannattaa muistaa, että Suomen ikäpyramidi on tällä hetkellä sipulin muotoinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1947 syntyneitä on hengissä enemmän kuin vuonna 1977 syntyneitä. He ovat taloudellisesti paremmassa asemassa kuin -77 syntyneet (-87 syntyneistä puhumattakaan), heillä on vaikutusvaltaa ja he aikovat elää pitkään.

Väestötilastollisesti onkin viisainta markkinoida asioita nimenomaan sille varakkaalle ja runsaslukuiselle joukolle ihmisiä, joka tunnetaan myös suurina ikäluokkina. Jonkin verran markkinointia kannattaa keskittää myös keski-ikäisiin, 45-55-vuotiaisiin. Nuoria kannattaa toki kosiskella puoluepoliittiseen toimintaan, mutta heidän asenteensa tulee noudattaa sellaisia linjoja, joka miellyttää keskivertoa äänestäjää - joka ei ole nuori. 1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava nuorisoradikalismi oli mahdollista juuri sen vuoksi, että sitä nuorisoa oli määrällisesti paljon: tänä päivänä nuorisoradikalismi jää räpistelyksi, ja valtaa saavat ne nuoret, jotka toimivat kaikessa kohtuudella, asiallisesti ja keskiverrosti, äärimmäisyyksiä karttaen, vallassa jo oleviin samastuen.

Jutta Urpilainen on ollut SDP:n puheenjohtaja vasta pari päivää, ja myönnettäköön, että epäilykseni perustuu paljossa ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että olisin halunnut nähdä demarien johdossa Erkki Tuomiojan. Niinpä en epäilyksestäni huolimatta tyrmää Urpilaisen valintaa totaalisesti. Syksyllä nähdään, huvittaako äänestää demareita. Olen äänestänyt demaria aiemmin vain kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa. Saapa nähdä, tapahtuuko SDP:ssä mitään, mikä muuttaisi äänestyskäyttäytymistäni.

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran. Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja "rakastaja" ja "rakastajatar", koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage à trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: "If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living."

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen - Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): "Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä."

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö "vääristymä, tilapäinen joukko", vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer - tai Bloomsbury - korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Kävin Sallin luona huhtikuussa. Hän antoi muovikassin, jonka äiti pyytänyt toimittamaan minulle.

Kassissa oli isoäidin Amerikanpäiväkirjat.

Avasin yhden päiväkirjoista, se alkoi päivämäärällä 22.11.1963: "En olisi uskonut, että tämä uusi kirja tulee alkamaan näin tavattoman dramaattisisen ja historiallisen päivän kuvauksella. Aamupäivä kului tavallisissa touhuissa. Lapset tulivat aamiaiselle ja iloinen meteli täytti taas koko talon. Heidän lähdettyään siivosin keittiön ja sitten istahdin hetkeksi radion ääreen, kuuntelin 1/2 2:n uutiset ja ajattelin juuri lähteä hakemaan postia. Silloin radiossa keskeytettiin tavanmukainen lähetys ja kuuluttaja sanoi hätäisesti, että presidentti Kennedyä on ammuttu hänen ajaessaan Dallas’issa Texasissa. Hän oli vaipunut eteenpäin istuimellaan ja rva Kennedy oli yrittänyt tukea häntä ja sanoi: Oh no, no, no. - Kuuluttaja sanoi, että lisätietoja ilmoitetaan heti kun niitä saapuu. - Niin suuri oli hämmennys tällaisen tapauksen sattuessa, että radiossa ei huomattu siirtää pois tavallista ohjelmanauhaa, vaan sama iloinen musiikki soi äkkiä taas hämmennyttävänä riitasointuna vasta ilmoitetulle uutiselle."

Heti tuntui siltä, että käsissäni on aarre.

Olin tiennyt, että äiti asui lapsena Yhdysvalloissa vuoden tai pari isoisän työn takia - isoisä oli biokemisti ja perinnöllisyydentutkija, joka teki pitkän uran eri yliopistoissa. Äiti ei kuitenkaan ole koskaan kertonut tarkemmin Amerikanmatkasta. Joitakin konkreettisia jäänteitä ajasta kuitenkin on: niihin aikoihin kun olin barbileikki-iässä, äiti antoi minulle Midgensä. Midge on Mattelin nukke, joka luotiin Barbien kaveriksi vuonna 1963 vastauksena kritiikille, jonka mukaan Barbie on seksisymboli ja siten sopimaton lelu lapsille. Midgellä on pystynenä ja pisamia. Äiti antoi myös jacks-heittopelinsä, jossa heitetään palloa ilmaan ja poimitaan maasta pieniä hassunmuotoisia esineitä. Pelasin peliä yksinäni, sillä suomalaisilla koulunpihoilla peli oli täysin tuntematon. Myöhemmin olen nähnyt peliä pelattavan amerikkalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nostalgisesti vanhan hyvän ajan lapsuudesta. Äiti myös opetti, miten Juicy Fruit -purkkapapereista tehdään siksak-nauhaa. Hänellä oli jäljellä pätkä nauhaa, jonka hän oli itse tehnyt lapsena.

Mutta mitä muuta tapahtui? Matkustivatko he Yhdysvalloissa? Millaista oli arki? Miten yhteiskunnalliset muutokset näkyivät? Ehkä äiti ei edes muista paljoa, hänhän oli vasta kymmenen Amerikanmatkan alkaessa.

1960-luku oli murrosaikaa. Kennedy kuoli vuonna 1963, ja samana vuonna ilmestyi myös yksi toisen aallon feminismin vaikutusvaltaisimmista teoksista, Betty Friedanin Feminine Mystique, suomeksi Naisellisuuden harhat. Isoäiti eli Amerikassa kotirouvan elämää, sitä samaa, jota Friedan kuvasi ahdistavana ja kauhistuttavana. 60-luvulle sijoittuvat myös seksuaalivallankumous ja hippiliikkeen alkaminen. Isoisän ja isoäidin kirjahyllyistä löytyivät niin Kinseyn raportit kuin Masters & Johnsonin Human Sexual Response. He olivat kai seksuaalisuuden suhteen jossain määrin liberaaleja, mutta sukupolven verran vanhempia kuin 60-luvun opiskelijaradikaalit.

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäiti kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti Sallin kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin, paitsi minun, joka menin leirilleni. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa on kuitenkin edelleen arvoitus. En tiedä oliko välirikko molemminpuolinen ja vapaaehtoinen, ja yrittivätkö isoäiti ja isoisä pitää yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Kun muutin Ouluun, asuin fuksivuoteni ensimmäiset kolme kuukautta hänen kakkosasunnossaan Oulussa. Isoisä kävi Oulussa ehkä vain kerran vuodessa, ja asunto oli tyhjillään. Asunto antoi mahdollisuuden kurkistaa isoisän ja isoäidin elämään. Asunto ja esineet kuitenkin jäivät pääosin mykiksi. Kukaan ei ollut kertomassa niiden tarinoita.

Isoäidin päiväkirjat antavat hänelle vihdoin äänen. Olen miettinyt pitäisikö perustaa blogi, johon kirjoittaisi päiväkirjat puhtaaksi.

Tulipa pidettyä kulttuuriantropologian peruskurssi: jäljellä on enää pino opiskelijoiden luentopäiväkirjoja luettavaksi sekä kirjatentti, johon pitäisi laatia kysymykset, joiden vastaukset pitää sitten arvostella.

Kurssi oli antoisa muutenkin kuin siksi, että oli pakko taas prepata itseään sen suhteen, että mitä se antropologia nyt taas olikaan. Opettamani ryhmä koostui eri maista kotoisin olevista opiskelijoista, ei siis vaihtareista vaan tyypeistä, jotka ovat tulleet Suomeen varta vasten opiskelemaan kansainvälistä hallintoa ja viestintää. Sakki oli aika sekalaista, opiskelijoita oli Norjasta, Meksikosta, Kamerunista, Nigeriasta, Etelä-Koreasta, Japanista, Venäjältä, ties mistä. Suomalaisia oli joukossa vain pari. Ryhmän sekalaisuuden vuoksi jouduin miettimään joitakin asioita tarkemmin kuin jos ryhmä olisi koostunut pelkästään suomalaisopiskelijoista.

Yksi kulttuuriantropologian peruspilareista on kulttuurirelativismi, eli se, että jokaista kulttuuria katsotaan omana uniikkina kokonaisuutenaan, sen omista lähtökohdista käsin. Jo Franz Boas, kulttuuriantropologian isä, lausui näin, eikä peruspilari ole sittemmin muuttunut. Silti välillä tuntuu, että kulttuurirelativismi johtaa siihen, että kulttuuriantropologi joutuu nyökyttelemään mykkänä.

Yritin luennoilla sekä esitellä kulttuuriantropologian peruskurssiin pakollisina kuuluvat jutut, että tuoda esiin kriittistä näkökulmaa eri asioihin. Halusin koko ajan muistuttaa siitä, kuinka antropologi on aina sidoksissa omaan kulttuuriinsa, minkä vuoksi on turha elätellä kuvitelmaa antropologian tieteellisestä objektiivisuudesta. Korostamalla tätä onnistuin kuitenkin välillä ajamaan itseni nurkkaan.

Avioliittojärjestelmiä käsitellessäni esittelin morsiusmaksu- ja myötäjäisinstituutioita, ja sitten kuvasin kuinka ugandalaiset naisjärjestöt ovat kritisoineet morsiusmaksuja. Perinteen mukaan avioliiton purkautuessa vaimon tai hänen perheensä tulisi maksaa morsiusmaksu takaisin aviomiehen perheelle, mutta usein vaimo ei itse siihen taloudellisesti pysty, ja häpeän vuoksi hänen perheensä ei suostu maksamaan. Tämä johtaa siihen, että naiset ovat ansassa väkivaltaisissa avioliitoissa.

Esimerkin jälkeen eräs miespuolinen ugandalaisopiskelija nosti kätensä, ja totesi, että käsitykseni morsiusmaksusta on virheellinen, ja että naisen perhe on aina hänestä vastuussa, ja että jos naista pahoinpidellään avioliitossa, naisen veljet menevät antamaan turpaan aviomiehelle. Miespuolinen nigerialaisopiskelija puolestaan sanoi, että morsiusmaksu on Afrikassa pelkästään symbolinen maksu, ja että kuvaamani tilanne on afrikkalaista avioliittosysteemiä vääristävä ääriesimerkki. Ryhmässä oli myös naispuolisia afrikkalaisopiskelijoita, mutta he olivat hiljaa.

Jäin jumiin sukupuolisensitiivisyyden ja kulttuurirelativismin väliin. Minussa on enemmän feministiä kuin kulttuurirelativistista antropologia, ja mieleni olisi tehnyt sanoa ääneen, kuinka perseestä on systeemi, jossa nainen on aina riippuvainen miehistä ja miesten kyvystä käyttää väkivaltaa, oli kyse sitten aviomiehestä tai veljistä. Ja että vaikka antropologian teoriassa korostetaan avioliittojen tärkeyttä sukujen ja ryhmien välisten liittolaisuussuhteiden luojana, niin yksittäisten ihmisten - varsinkaan naisten - kohdalla avioliitto voi olla kaikkea muuta kuin myönteinen juttu.

Näkemyksen ääneen lausuminen luentotilanteessa olisi kuitenkin romuttanut kaikki kauniit puheeni kulttuurirelativismista, joten vastasin jotenkin ympäripyöreästi, kuinka morsiusmaksukäytännöt vaihtelevat eri alueilla, ja että kyllähän kaikkiin kulttuurisiin järjestelmiin liittyy myös ongelmia.

Välittömästi, siinä luentotilanteessa tuntui siltä, että omien feminististen käsitysteni vuodattaminen opiskelijoiden ylle olisi ollut pahimmanlaatuista kulttuuri-imperialismia. Vasta luennon jälkeen muistin, että jestas sentään, esimerkkinihän oli peräisin ugandalaisen naisjärjestön tiedotteesta - ugandalaiset naiset itse olivat ottaneet kantaa morsiusmaksuongelmaan! Oliko siis niin, että ugandalaispoika kritisoi sekä käsitystäni morsiusmaksuista, että sitä, että naisjärjestöt olivat nostaneet ongelman esille sen sijaan, että olisivat antaneet veljien ja aviomiesten hoitaa hommat keskenään?

Olen äreä itselleni siitä, etten pitänyt johdonmukaisemmin kiinni siitä, että pidän sukupuolten tasa-arvoa erittäin tärkeänä. Osittain löysäilyni varmaan johtui siitä, että olen kuitenkin enemmän queer-feministi kuin vanhan kansan tasa-arvofeministi. Näkökulmat eivät tietenkään sulje toisiaan pois, mutta painotukset ovat niissä erilaiset. Suomalaiskontekstissa on helppo olla queer-feministi ja kritisoida sukupuolen dikotomiaa ja "miehen" ja "naisen" käsitteitä; ugandalaiskontekstissa puhuttaessa olisi ollut tärkeää ottaa tiukempi tasa-arvofeministinen ote, koska sukupuolten epätasa-arvo on Ugandassa konkreettinen. Osittain löysäilyni kuitenkin johtui myös kulttuurirelativismin ihanteesta, siitä ajatuksesta että kyllä kaikkia kulttuurimuotoja pitää kunnioittaa sellaisina kuin ne ovat. Tai ainakin pitää poliittisesti korrektisti teeskennellä niin, vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että jotkut kulttuuriset instituutiot pitäisi pikimmiten romuttaa.

En tiedä, miten suuria yleistyksiä voi tehdä siitä, että ryhmän afrikkalaispojat olivat kärkkäitä kommentoimaan, kun taas yksikään ryhmän afrikkalaistytöistä ei sanonut luennoilla sanaakaan. Niin pienessä ryhmässä yksilölliset erot korostuvat, tietysti, mutta silti minua sieppaa, että pojat ottivat tilan "afrikkalaisuuden" asiantuntijoina. En tiedä yhtään, mitä tytöt ajattelivat: olivatko he hiljaa samaa mieltä poikien kanssa, vai eri mieltä, vai nukkuivatko koko tunnin ja toivoivat vain saavansa helpolla opintopisteitä?

Olen tyytymätön itseeni, kun en pystynyt aivopesemään kahdessakymmenessäneljässä tunnissa koko luokkaa queer-feministeiksi.

Olen häkeltyneen ärsyyntynyt Kalevassa viime aikoina käydyistä keskusteluista. Joulun jälkeen olen joka päivä avannut Kalevan ihmetellen, että mitä seuraavaksi. Ja lähes joka päivä Kaleva on onnistunut ärsyttämään, aina uudelleen. Kolme päivää sitten oli mielipidepalstalla sellainen teksti, josta tuli sellainen tunne, että nyt alkaa olla syytä avautua, vaikka sitten blogissa. En silloin ehtinyt kirjoittaa. Eilen julkaistiin jälleen älytön kirjoitus, ja aloin kirjoittaa tätä merkintää, mutta en saanut sitä kirjoitettua loppuun. Ja uskomatonta, mutta totta: tänäänkin Kalevan mielipidepalstalla julkaistiin älytön hööhäkirjoitus.

Siteeraan tämänpäiväistä hööhäkirjoitusta, niin näiden Kalevan toimituksen ilmeisesti tärkeiksi yhteiskunnallisiksi keskusteluiksi luokittelemien sepostusten luonne käy selväksi: "Mitä tulee niihin homo- ja lesboasioihin, niin niihinhän on Raamatussa selkeä kanta sekä Vanhan että Uuden Testamentin puolella. Esimerkiksi 1. Room. 26-27 ja 3.Moos. 18/22. Ja jos ajatellaan, että kaikkien tulee hyväksyä epänormaalit teot Jumalan luomina "valuvikoina", niin eikö tasapuolisuuden nimissä kuuluisi hyväksyä myös pyromania ja kleptomania?"

Yli kymmenen vuotta Kalevaa tilanneena ja lukeneena Kalevan vanhoillinen ja keskusta-sitoutumaton linja on minulle sinänsä tuttua. Muistan esimerkiksi olleeni varsin tyytymätön vuonna 1997, kun Kaleva uutisoi Oulussa järjestetyt Setan Vapautuspäivät hyvin pienellä jutulla, ja samana viikonloppuna järjestetyt Suviseurat kahdella aukeamalla. Vaparit siis kestivät viikon, ja niiden ohessa järjestettiin useita seminaareja ja näkyviä, julkisia tapahtumia mm. Rotuaarilla. Yleensähän Kaleva uutisoi kaikki pienimmätkin Rotuaarilla pidetyt kissanristiäiset. Viime vuoden Naistutkimuspäiviä puolestaan pidettiin Kalevan sivuille liian "vakavana" teemana. Kaiken kaikkiaan minun ei siis pitäisi olla mitenkään hämmästynyt siitä, mitä päivittäin Kalevasta luen.

Juuri joulun alla Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistu Sievin kappalaisen Tapani Kirsilän kirjoitus oli paksuinta tuubaa, mitä Kalevassa on pitkään aikaan kirjoitettu, eikä ihme, että kirjoituksesta tehtiin valitus Julkisen Sanan Neuvostoon. Harmi kyllä en ottanut kirjoitusta talteen, mutta ytimenä oli kuitenkin se, että kirkon ei pidä hyväksyä homoliittoja tai avoimesti homoja kirkon työntekijöitä, vaan pitää perusarvot suorassa. Kas kun tutkimuksetkin todistavat että homoseksuaalit tarvitsevat hoitoa, ja antiikin aikanakin käytettiin lapsia hyväksi, ja kyllähän sitä nähtiin, miten niille antiikin ihmisille kävi: ne kuolivat kaikki.

Kirsilän juttua on turha vatvoa sen enempää, siitä käyty keskustelu alkaa olla jo haaltunut. Osa julkisista keskustelijoista oli kipakan kriittisiä, kuten Ville Ranta, enkä Rantaa paremmin osaisi itse Kirsilän tekstiä kommentoida.

Mutta mitä ihmettä se meinaa, että Kirsilän kirjoituksen vanavedessä Kalevan mielipidepalstasta on tullut joku hörhöuskovaisten temmellyskenttä? Onko kyse siitä, että mielipidepalsta potee juttupulaa? Jos minä kirjoittaisin jonkun ihan seinästä repäistyn huuhaajutun tarpeeksi suurella paatoksella, niin julkaistaisiinko se? "Karjala takaisin!" "Neekerit takaisin Afrikkaan!" "Feministinä olen sitä mieltä, että naiset on luotu synnyttämään!" Tai miksipä en saman tien julistaisi jotain arvoja, joihin uskon: "Yksiavioisuus on älytöntä!" "Avioliittoinstituutio on valtiollinen vallankäyttöjärjestelmä!" "Heteroseksuaalisuus on psykiatrien keksintöä!"

Toissapäivänä Kaleva julkaisi kirjoituksen "Evoluutio-opin kritiikkiä professori Valtaojalle". Sitä lukiessa itselläni keitti yli pahasti, eikä pelkästään itse kirjoituksen takia. Sunnuntaina julkaistu Valtaojan haastattelu nimittäin oli jo perussävyltään vähättelevä. Sanavalinnoilla Valtaojan maailmankuva (eli käytännössä tieteellinen maailmankuva) kyseenalaistettiin: "Valtaoja vannoon evoluution nimiin"; "Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää." Tekstistä saa sellaisen käsityksen, että tässä nyt on tällainen kimppu väitteitä, joita tämä rohvessoori on kerännyt, mutta eipä tuosta ota mies itsekään selvää, pitävätkö paikkansa.

Lisäksi koko juttu tuntuu olevan jotenkin oudosti kristillistä maailmankuvaa nuoleskeleva. Kahdessa kohden otetaan kristillisiä vertailukohtia: alkuräjähdyksen alkamista tyhjyydestä voi verrata siihen ihmeeseen, että Jeesus syntyi neitsyestä. Jutun kirjoittaja toteaa vielä, että Valtaojaa olisi keskiajalla sanottu harhauskoiseksi, mutta onhan hän toki sitä, kirkon jumalakuvaan verrattuna. Valtaojan henkilötiedot esittelevä laatikko toteaa, että Valtaoja on "julkaissut kolme kirjaa, yhden niistä - Nurkkaan ajettu Jumala - yhdessä Tampereen piispan Juha Pihkalan kanssa". Tieto-Finlandia-palkittu kirja sentään mainitaan, mutta ei Valtaojan tuoreinta teosta "Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen". Jää sellainen mielikuva, että Valtaojan pohdinnat Jumalasta olisivat merkittävintä mitä hän on kirjoittanut, varsinkin kun tämä on se teos, joka mainitaan myös leipätekstissä.

Tästä hörhöuskovaisten mielistelystä huolimatta joku kuitenkin otti asiakseen ojentaa Valtaojaa toissapäiväisessä Kalevassa. Kirjoittaja huomauttaa, että jos kello puretaan osiin, pannaan pöydälle ja lyödään nyrkillä pöytää, niin osat eivät hypähdä itsekseen takaisin kelloksi. Siten alkuräjähdys ja evoluutio ovat mahdottomia. Kirjoittaja joutuukin "valitettavasti totetamaan, että on vastuutonta professori Valtaojalta käyttää tieteen tekijän arvovaltaansa väärin, kun hän levittää totena tietoa, joka on täynnä suuria ratkaisemattomia arvoituksia. Minä uskon siihen, että vain Raamattu kertoo totuuden ihmisen alkuperästä".

Tämän vuoden puolella on ilmestynyt yksitoista Kalevaa. Niistä seitsemässä on julkaistu jotenkin uskonnollisuutta sivuava kirjoitus mielipidepalstalla. Näistä viisi on syytänyt tulta ja tulikiveä syntisten niskaan ja kaksi on suhtautunut sellaiseen asenteeseen kriittisesti. Lisäksi Kalevan mielipidepalstan ohessa on ns. Tekstaripalsta, jonka viestit eivät syvällisyydellä loista. Päivittäin tekstaripalstalla jauhetaan samoja asioita kuin mielipidepalstallakin, Raamatun opetuksesta Jumalan rakkauden puuttumiseen. Tekstariviesteistä en en ole jaksanut ruveta tekemään mitään tilastoa, mutta näppituntumalla Raamatun sanomaa julistavia tekstareita julkaistaan enemmän kuin kirkon oppia tai Kalevan linjaa kritisoivia.

Nettipalstoilla älyttömiä hööhätekstejä kirjoittavia tyyppejä kutsutaan trollaajiksi, ja trollaajan luonteeseen kuuluu se, ettei hän yleensä kirjoita vakavissaan. Nämä Kalevan mielipidepalstan kirjoittajat sen sijaan ovat oikeasti sitä mieltä, mitä kirjoittavat. Kyse ei ole parodiasta tai tahallisesta ärsyttämisestä. Nämä totuudenjulistajat ovat todennäköisesti aivan aidosti huolissaan siitä, mihin kristillinen kirkko ja koko yhteiskuntamme on menossa (no kohti helvettiä, tietenkin). No saahan sitä olla huolissaan, minäkin olen huolissani yhteiskunnan tilasta. Mutta myös ufouskovaiset ovat huolissaan siitä, että kansainvälinen salaliitto pimittää meiltä tiedon humanoideista, jotka ovat tuomassa ihmiskunnalle tärkeää sanomaa. Missä ovat ufouskovaisten huolenaiheet Kalevan mielipidepalstalta?

Ovatko kristittyjen hörhöhölkkääjien asenteet ihan oikeasti niin tärkeä Oulun seutua koskeva yhteiskunnallinen kysymys, että Kalevalla on tiedonvälityksellinen velvollisuus antaa tilaa heidän mielipiteilleen?

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja. Uutuushyllyssä oli kirja "Tossun alla. Parisuhdehuumorin parhaat palat", kustantajanaan Leikkimieli-kustannus. Jäin lehteilemään sitä, vähän samaan tapaan kuin homeista leipää roskiin heittäessä saattaa jäädä ihmettelemään homerihmastojen muodostamia kuvioita. Erona vain on se, että päästyään yli pilaantunutta ruokatarviketta kohtaan tuntemastaan inhosta homekiekuroissa voi nähdä kauneutta. Tätä kirjaa tarkemmin lehteillessä niljainen ja kuvottava tunne sen sijaan vain lisääntyi.

Jäin miettimään kirjan niljaisuutta ja lainasin sen. Noin satasivuisen kirjan juttujen lukemiseen ei mennyt kauan. Kirjan keskittyminen pelkästään heteroparisuhteisiin oli odotettavaa, joten se ei sinänsä ärsyttänyt sen ratkaisevammin kuin vaikkapa naistenlehtien vastaavanlainen itsestäänselvä heteronormatiivisuus. Se tapa, jolla huumorikirjassa miehiä, naisia ja parisuhteita kuvattiin, oli kuitenkin hyvin vastenmielinen.

Kirjassa ei ollut kerrassaan yhtään hauskaa juttua, tai edes juttua, joka olisi jotenkin myönteinen. Esimerkiksi luvussa "Huumoria tutustumisesta, rakastumisesta ja seurustelusta" oli seuraavanlainen dialoginpätkä: "–Tunnustin eilen Anjalle kaikki heikkouteni ja syntini. –Entä sitten? –Mikään ei auttanut, meidät vihitään viikon kuluttua". "Naisten huumoria miehistä" -luvussa puolestaan toinen dialogi: "–Äiti minä menin kihloihin. Löysin miehen, joka on aivan kuin isä! Äiti vastaa: –Mitä sinä minulta haluat, sympatiaa vai?" "Miesten huumoria naisista" -luvussa vastataan samalla mitalla: "Miksi morsian pukeutuu valkoiseen? Tiskikone, liesi ja jääkaappikin ovat valkoisia".

Ja kun on lukenut 70 sivua toinen toistaan tuskastuttavampia juttuja, on vuorossa "Mustaa parisuhdehuumoria", jonka alussa on varoitus: "Tämä parisuhdehuumorin osa-alue vaatii lukijoiltaan tavallista suurempaa ymmärrystä ja jalostunutta huumorintajua. Parisuhde on välillä oikeasti rankka juttu – ja se näkyy myös käytetyssä huumorissa." Varoituksen luettuani terästäydyin kestämään entistäkin rasittavammat jutut, mutta juttujen tyyli ei käynyt yhtään sen kummemmaksi, mitä nyt vain vitsailtiin enemmän väkivallasta ja kuolemasta.

Parisuhdehuumorin ytimen muodostavat kaksi keskeistä asiaa: ylittämätön sukupuoliero ja se, että parisuhteessa (=avioliitossa) oleminen on pohjimmiltaan aivan perseestä. Miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, ja ovat onnettomuudekseen joutuneet tilanteeseen, jossa joutuvat elämään yhdessä. Ainoa, mikä antaa valoa heidän synkkään elämäänsä, on jatkuva keskinäinen vittuilu.

Ymmärrän kyllä ne tilanteet, joissa kirjaan kerätty parisuhdehuumori on syntynyt, ja millaisissa tilanteissa se saattaa naurattaa. Viime vuosikymmeniä lukuunottamatta avioliitto on ollut Suomessakin sellainen järjestely, joka on ollut järkälemäisen pysyvä. Ennen vuoden 1988 avioliittolain uudistusta avioeron saamisen edellytyksenä oli jomman kumman osapuolen syyllisyys (eli siis aviorikos) tai jokin muu mahdottoman painava syy. Avioliiton solmimisen jälkeen avioliitossa oltiin kuolemaan asti, ja jos ei oltu, niin voi sitä häpeän määrää.

Avioliitolla on ollut myös iso taloudellinen merkitys. Ilman emäntää maatalon hommista jäi puolet tekemättä. Rasittavakin akka sentään lypsää ja synnyttää. Myös avioituneen naisen taloudellinen asema on ollut naimatonta parempi: lapseton vanhapiika ei ole vain jäänyt ilman rakkautta, vaan hän on voinut jäädä myös ilman leipää. On parempi olla onnettomassa avioliitossa kuin kulkea kerjuulla.

Kirjan kuvaama huumori voi olla tapa käsitellä muuten kestämätöntä tilannetta, ja myös luonnollistaa se. Sellaistahan avioelämä nyt on kaikkien muidenkin mielestä, onnettomaksi tekevää touhua, ja sille on parempi nauraa kuin itkeä.

En kuitenkaan pysty kunnolla näkemään tällaisen parisuhdehuumorin paikkaa nyky-yhteiskunnassa. Jos ne miehet on niin kauheita, niin pakkoko niiden kanssa on elää? Jos avioliitto on niin kauhea, niin eikö ole parempi erota? Miksi naurukouluttaja Vesa Karvinen, joka mm. järjestää ryhmänauruterapiaa työpaikoilla, on kokenut, että juuri nämä vitsit olisivat sopivaa aineistoa parisuhdenaurun kirvoittajaksi?

Jotta juttu naurattaisi, sen on tunnuttava jollain tavalla tutulta. Osa kirjan vitseistä on sisällöltään sellaisia, että ne ovat syntyneet vasta viime vuosikymmeninä. Vaikka avioliitto ei nykyaikana ole sen enempää pakollinen kuin ehdottoman pysyväkään, eikä kenenkään ole pakko kärvistellä sietämättömässä parisuhteessa, parisuhteeseen liittyvät normit korostavat parisuhteen pakollisuutta ja pysyvyyttä. Normit ovat perintöä ajalta, jolloin parisuhteita ei ollut olemassakaan - niiden sijasta oli sukujen välisiä taloudellisia sopimuksia eli avioliittoja. Kirjan huumori toimiikin ensisijaisesti parisuhdenormien rakentajana ja vakauttajana. Sukupuolierolla on yksinkertaista selittää kaikenlaiset konfliktitilanteet, jotta konfliktien perimmäisiä syitä ei tarvitsisi käsitellä. Nauramalla kirjan vitseille sopeutetaan omaa itseä tietynlaiseen parisuhde- ja sukupuolikäsitykseen.

Mutta miksi ihmeessä tyytymättömyyttä aiheuttavia normeja pitää pitää pystyssä ja noudattaa? Normit luovat turvallisuutta, mutta onko tosiaan parempi olla normin turvassa ja tyytymätön kuin kyseenalaistaa normi ja yrittää etsiä joku tolkullisempi tapa elää yhdessä muiden ihmisten kanssa?

(Vastaus otsikon kysymykseen on muuten: "Mene naimisiin sen kanssa.")

Olen lukenut Lee Edelmanin No Futurea ja kuunnellut Leonard Cohenia, mistä on seurannut yllättäviä mielleyhtymiä. Cohen tuntuisi laulavan samoista teemoista, joista Edelman kirjoittaa teoreettista tekstiä. Edelmanin elliptinen ja rönsyilevä kieli avautuu selkeämpänä, kun Cohenin metaforiset sanarykelmät soivat taustalla.

Otsikko on rivi Cohenin biisistä Future, jossa lauletaan mm. "There’ll be the breaking of the ancient western code / Your private life will suddenly explode" ja "Things are going to slide, slide in all directions / Won’t be nothing / nothing you can measure anymore". Crackin ja anaaliseksin lisäksi laulun minä pyytää myös Kristusta tai Hiroshimaa. Kristus-symbolin absoluuttinen hyvyys ja Hiroshima-symbolin absoluuttinen pahuus liudentuvat toisiinsa.

Lee Edelman on luonnehtinut anusta kulttuuriseksi nollakohdaksi, epäihmisyyden paikaksi, jolloin miesten välisestä anaaliseksistä tulee symboli itsekkäälle nautinnolle. AIDS-paniikin röyhelö reunustaa tuota symbolia sopivasti, jotta anaaliseksiin liittyy mielikuva itsetuhoisuudesta ja dekadenssista. Päteekö Edelmanin tulkinta Cohenin biisissä, se riippuu tulkitsijasta. Minusta on kuitenkin hauska ajatella, että anaaliseksi ja Kristus olisivat samalla tavalla rinnasteisia kuin crack ja Hiroshima. Vai onko sittenkin niin, että crack ja uskonnollinen ekstaasi rinnastuvat samalla tavoin kuin anus ja ydinräjäytyksen ground zero?

Cohenin biisi kuulostaa alkukuulemalta pessimistiseltä kuvatessaan tulevaisuutta, jossa hyvän ja pahan, itsen ja toisen rajat ovat hämärtyneet, ja jossa merkitykset lipeävät paikoiltaan, mittaamattomiin. Queer-teoreettisesti luettuna Cohenin biisi ei enää kuulostakaan pessimistiseltä: merkityksiähän pitääkin rynkyttää ja yksityiselämän itsestäänselvyydet, jos mitkä, vaativat räjäyttämistä. Heidi Hochenedel on kirjoittanut valaisevan analyysin ko. biisistä — hänen tulkinnassaan biisin kuvaama merkitysten hajoaminen samastuu nirvanaan (Cohenhan on zen-buddhalainen).

Sekä Lee Edelman No Futuressaan että Judith Halberstam kirjassaan In a Queer Time & Place pohtivat aikaa. Molempien mukaan suhde aikaan on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme tiukasti sidottu käsitykseen perheestä ja lisääntymisestä ja samalla myös käsitykseen kunniallisuudesta. Aika on käytettävä kunniallisesti niin mikro- kuin makrotasolla: hyväksyttävä perhe-elämä edellyttää aikaista nukkumaanmenoa ja aikaista heräämistä. Holtiton valvominen on vastuutonta nuorisoa varten.

Kunniallinen elämä puolestaan koostuu toisiaan seuraavista palasista: nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus, kuolema. Ikävaiheiden välillä on rituaaliset siirtymät: kouluun meno, täysi-ikäistyminen, valmistuminen, ensimmäinen työpaikka, avioliitto, lasten syntymä, omien vanhempien kuolema ja sukuperinnön siirtyminen itselle, kunnes omien lasten on aika rullata sama kierros uudelleen ja itsen kuolla. Nämä siirtymät eivät ole pelkästään symbolisia, vaan konkreettisia, valtion rekisteröimiä ja hallinnoimia tapahtumia, mikä vahvistaa niiden itsestäänselvästi toisiaan seuraavaa luonnetta. Siirtymät on suoritettava säädetyllä tavalla, eikä tiettyyn elämänvaiheeseen saa jäädä.

Jälkeläiset varmistavat aikakäsityksen jatkumisen samanlaisena sukupolvesta toiseen. Jotta ajatus tulevaisuudesta olisi edes mahdollinen, ensin on oltava ajatus lapsesta. Tämä muuten kiteytyy leffassa The Children of Men, jossa ihmiset ovat lakanneet lisääntymästä, ja jossa yksi ainoa vauva joutuu kantamaan koko ihmiskunnan tulevaisuutta harteillaan. Hyvä juttu ihmiskunnalle, paska mäihä sille lapselle.

Edelman kritisoi utooppista fantasiaa paremmasta tulevaisuudesta, jonka symbolina on lapsi, jonka eteen aikuisen on uhrauduttava. Children of Menissä pystyviä aikuisia uhrattiin satamäärin yhden vauvan ja sen edustaman toivon vuoksi, mutta mitä toivo tarkoittaa kuolleelle aikuisruumiille? Edelman ei kritiikissään viittaa todellisiin lapsiin, jotka ovat siinä mielessä viallisia, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, vaan ultimaattiseen Lapseen, joka elää tulevaisuudessa ja vain tulevaisuutta varten. Koska kaikki politiikka on jossain määrin tulevaisuuteen suuntautunutta, se on myös kääntynyt pois nykyhetkestä. Seksuaalisuuden kannalta on olennaista se, että tulevaisuuteen suuntautuvaksi ja siten rakentavaksi määrittyy vain sellainen seksi, jossa on lisääntymisen mahdollisuus. Kaikki muut seksuaaliset käytännöt luokittuvat itsekkäiksi nautinnoiksi (ja taas palataan anaaliseksiin).

Halberstam puolestaan huomauttaa, että queereissa alakulttuureissa käsitykset nuoruudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä häviävät. Halberstamin mukaan Yhdysvaltalaisessa homoyhteisössä AIDS-epidemia siirsi kuoleman pois paikaltaan — kuolema ei olekaan jotain, joka tulee säädetyssä järjestyksessä vanhuuden jälkeen. Tämä pakotti nyrjäyttämään aikakäsityksen: on keskityttävä nykyhetkeen, sillä edes henkilökohtaista tulevaisuutta ei välttämättä ole, saati sitten jotain yhteisöllistä tai kollektiivista tulevaisuutta. Elämänkulun on pakko järjestyä toisin kuin ikäkausien siirtymien merkit viittaisivat.

Pervot kieltäytyvät luopumasta alakulttuureista, jotka valtakulttuurissa luokittuvat nuorisokulttuureiksi, ja kyseenalaistavat selkeän jaon epäkypsän nuoruuden ja kypsän aikuisuuden välillä. Alakulttuurien toimintaan osallistuminen ei olekaan nuoruuden kapinaa systeemiä vastaan tai huoletonta hauskanpitoa, joka on syytä unohtaa kun aikuisuuden huolet alkavat painaa. Queerimpi suhtautuminen aikaan ei niinkään tarkoita aikuisuuden kieltämistä, vaan erilaisten aikuisuuksien luomista. Halberstamin "queeraika" kyseenalaistaa aikuisuuteen liittyvän kunniallisuuden vaatimuksen, joka on väistämättä normatiivinen.

74-vuotias Leonard Cohenkin on pyöritellyt samoja synkkiä eksistentialistisia teemoja lauluissaan viimeiset neljäkymmentä vuotta — hänen musiikillinen uransahan lähti käyntiin vasta jälkeen kolmenkymmenen, siinä vaiheessa kun kunniallisen aikuisen pitäisi ottaa eläkevakuutus. Cohenin Future on vuodelta 1992, mutta pannaanpa loppusitaatiksi Cohenia vuodelta 2001: "Looked through the paper / makes you want to cry / Nobody cares if the people / live or die / And the dealer wants you thinking / that it’s either black or white. / Thank God it’s not that simple / in my secret life".

***

Lyön muuten vetoa, että tämän blogitekstin jälkeen hakusana "anaaliseksi" kirii hakusanan "pillu" rinnalle yleisimmäksi hakusanaksi, jolla hakukoneiden käyttäjät ovat blogiini päätyneet. Jos näin ei käy, lupaan tarjota kaljan sille, joka asiasta ensinnä hoksaa kysyä.

Brysselin reissulla tuli vastaan monta ajatteluttavaa asiaa, joita voinee mäystää myöhemmin, mutta ensihätään laitan otteita matkapäiväkirjasta.

21.9.2007 18:30
Istun nyt hotellihuoneessa, tässä on varsin viihtyisä puolipyöreä erkkeri viidennessä kerroksessa. Hotellihuone on koristettu sateenkaarenvärisin tekstiilein, sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä LGBT-asioiden kanssa. Tuntuu, että en voi kirjoittaa kovin johdonmukaisesti, väsyttää liikaa. Olen siis Alexander Stubbin järjestämällä vierasryhmäreissulla, jossa on aiheena seksuaalivähemmistöoikeudet. Koneelta meidät tuotiin hotellille, jonne jätettiin kamat. Käveltiin EU-parlamenttirakennukseen, joka on kuulemma rakennettu Brysselin rautatieaseman päälle. Rakennus on valtava sokkelo lasia, kiillotettua kiveä ja kiiltelevää terästä. Sisäpihalla kaaren muotoiset käytävät nostettuna kolmannen kerroksen tasolle.

Kävimme kuuntelemassa EU:n LGBT-verkoston puheenjohtajan avustajaa ja Stubbia, piipahdettiin sen toimistossa. Käytiin syömässä intialaisessa buffetissa, jossa join todella hyvää hedelmäistä tummaa olutta (Rodenbach). Käveltiin komissioon ja pällisteltiin rakennuksia muutenkin. Komissiossa meidät vietiin yhteen huoneeseen kuuntelemaan EU:n syrjinnän vastaisen ryhmän puheenjohtajaa, Stephan Olssonia, joka oli charmantisti harmaantunut ja näytti jonkin romanttisen viihdelukemiston sankarilta. Oli miten oli, viimeiset puoli tuntia hänen puheestaan keskityin lähinnä pysymään hereillä.

Komission jälkeen Aija Salo vei meidät ILGA Europen toimistolle, jossa taas istuttiin hiilidioksidilla täyttyvässä neukkarissa kuuntelemassa jotain tyyppiä (jonka nimi oli kait myös Stephan). Nyt pysyin paremmin hereillä. Stephan kertoi, että vastikään, 2000-luvulla, ILGA:n toimintaan on lisätty transasiat, ja sitten se puhui paljon homo- ja lesboasioista, mutta ei transjutuista. Olisin halunnut kysyä jotain bi-toiminnasta, mutta en sitten jaksanut, kun ihmiset alkoivat olla tosi väsyneitä ja kyllästyneitä. Toisaalta se tilanne ei ehkä ollut hirveän otollinen, varsinkaan kun en itse edes suhtaudu kovin kunnianhimoisesti bi-politiikkaan. Aija kävelytti meidät tänne hotellille. Brysselissä järjestetään tänä iltana joku massiivinen homoklubi, mutta olen liian poikki osallistuakseni siihen - hotellissa on kylpyhuone ja valikoima vaahtokylpyaineita, se houkuttaa enemmän.

Mikäköhän on ollut kiintoisinta tässä päivässä? Ehkä se parlamenttirakennus. Harmittaa, että siellä käytiin vähän viuhtomalla, ei ollut juurikaan aikaa pysähdellä ja ällistellä. Tämä EU-alue on aika sekasotku - jonkun verran on vanhoja ränsistyneitä rakennuksia, toisaalla taas lasia ja kiillotettua kiveä. Tästä on vissiin revitty paljon rakennuksia alas noita EU:n rakennuksia varten. En varmaan tiedollisesti ole saanut tästä päivästä paljoakaan (joskin haalin ILGA:n toimistolta kaikki tarjolla olevat julkaisut), mutta ihmisten kanssa on tullut juteltua paljon. Hm. Onhan täällä kiintoisaa, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että seksuaalinen tasa-arvo on homojen ja lesbojen tasa-arvoa. Ei oo ihmeemmin tilaa puhua erilaisista parisuhdenormeista, vaikka. Tavallaan tuntuu siltä, että pitäs sisäistää joku identiteettipoliittinen diskurssi, ja kun sen tekee, niin hyvin menee. Tietyssä mielessä olen sen sisäistänytkin, mutta joku yksituumaisuus tässä poliittisessa puheessa nakertaa.

1:10 (noin) Belgian aikaa.
Huhhuijaa. Ehdittiin ratsasta 4 homohenkistä paikkaa. Lähdettiin kävelemään keskustaan, kohti homokatua eli Rue Marche-au-Charbonia, flaamiksi Kolenmarkt. Siellä oli homopaikkoja vieri vieressä, menimme L’homo erectus -nimisen paikan pubin puolella, jossa tarjoili kaksi drag queenia, toinen hätkähdyttävän kaunis (ja sinihuulinen) ja toinen pönäkkä. Join framboisea, vadelmaolutta. Paikka oli punaseinäinen ja pieni, jotain kitschiä ja kipsipatsaita antiikin veistoksista. Lähdimme sieltä etsimään järjestöjen ylläpitämää Rainbow Housea ja löysimmekin sen: paikka oli/in sellainen baarin ja GLBT-infopaikan yhdistelmä. Seinillä oli sisustuksellisena elementtinä esitelokeroita (ja sateenkaaren väriseksi maalattu portaiden alus…).

Minä ja Pakkasen Johanna jouduimme oudon kiihkon valtaan, keräsimme hulluna esitteitä ja muuta paperikamaa. Paikalla olleet pari belgialaista naista nauroivat meille ja kysyivät mitä etsimme. Selitimme olevamme Suomesta ja tutustuvamme paikalliseen aktivismiin. Kysyin, onko niillä mitään bisse-esitteitä, mutta ei. Brysselissä ei kuulemma ole mitään bi-toimintaa. Antwerpenissä kylläkin, kuulemma joku ryhmä, kai.

Jatkoimme matkaa Tels Quels -nimiseen paikkaan, jonka Juha Jämsä oli bongannut "naispaikkana". Rainbow Housen naiset nimittäin lähinnä nauroivat, kun kysyimme löytyykö naisten baaria. Tels Quelissa oli tosiaan naisiakin, ja lisää esitteitä, joita kävimme köljäämässä Johannan kanssa. Lähdimme sieltä etismään delegaatioköörimme homopoikia, jotka löytyivät lopulta Fontaine-baarista, jossa kävin vain kääntymässä ratsattuani paikan esitetelineen. Sitten taksilla hotellille.

22.9.2007 00:17
Puuh. Olen kohtuullisessa määrin humalassa, toivottavasti se ei tarkoita sitä, että olisin huomenna ihan karmea olo koko päivän. Lähdin aamulla vaeltelemaan kaupungille, kävin Beginhofissa, katedraalissa ja useammalla kirppiksellä ja kirjakaupassa. Lounastin tunisialaisessa ravintolassa, couscousia. Tuntuu, että väsyttää liikaa, että jaksaisi selittää. Ostin outoja suklaita (mausteena jasmiini, tilli, korianteri, neilikka). Illalla käytiin Genvalissa Stubbin kotona, ja käveltiin tekojärven rantaa italialaisravintolaan. Järvinäkymä oli komea. Raflassa oli pastaa ja liikaa viiniä ja vettä juotavaksi liian vähän. Ajauduin umpikujamaiseen, joskin ystävällismieliseen väittelyyn jonkun kokoomushomopojan kanssa. Hävettää, en osannut ilmaista mielipidettäni johdonmukaisesti. Päivän järisyttävin kokemus oli kuitenkin Isabel Miramontesin gallerianäyttely. Upeita töitä. Tuli katharsis. Joskus vois kirjoittaa siitä enemmän, mutta ei nyt, väsyttää liikaa.

23.9.2007 10:55
Tulin just aamiaiaselta, söin aika kevyesti. On ihan hienoinen krapula, ohimoita jomottaa. Aamiainen oli kyllä tosi luksus, oli useaa sorttia suklaaviineriä, hedelmiä, vastapuristettuja tuoremehuja, leikkeleitä, juustoja… En kuitenkaan syönyt kovin paljon. Eilisestä vielä. Mitäköhän. Kävelyretki tekojärven rantaa oli tosi tunnelmallinen. Vastarannalla oli valkeita huviloita, joissa laskevan auringon valo heijastui punervana. Tie sinne oli sellainen puiden reunustama rantabulevardi. Ravintola oli aivan rannalla, näkyvät järvelle upeat, mutta niitä ei paljoa joutanut ihailemaan, kun piti olla seurallinen. Humalluin, harmittaa, selitin jotain epäjohdonmukaista vuokralla asumisesta ja velaksi elämisestä, mutta siinä menestyneitten nuorten miesten ympäröivänä tuntui aika absurdilta ruveta änkyttämään jotain toimeentulotuesta ja muusta. Tuntuu, että eletään ihan eri todellisuuksissa ja maailmoissa.

Pitäs ehkä pistää kirja pois ja mennä alas. Olen lähössä Juha-Heikki Tihisen kans katsomaan Victor Hortan museota.

19:25
Koneessa. Nilkka on sairaan kipee, pitäs ehkä tutkituttaa se ja kysyä, miksi se kipeytyy niin helposti. Käveltiin Tihisen kans ensin Square Ambiorixille, jossa oli jugend-taloja, mm. yksi Viktor Hortan suunnittelema. Siinä oli oranssiksi maalattu teräsrunko, julkisivussa näkyivät metallitapit ja kaikki. Takorautaiset aidat ja muut olivat monimutkaisia, muistuttivat jotain säännöllistä kasvia tai itsestäänmuodostunutta, kiteytynyttä. Kävelimme myös Eurooppa-kaupunginosassa, jossa rakennukset näyttivät nousevan maasta luonnonvoiman kaltaisina, subliimeina hallusinaatioina, joita oli vaikea ymmärtää todellisiksi.

Menimme metrolla Halleportin asemalle, jossa kiertelimme Saint-Gillesin aluetta, jossa oli lisää jugendrakennuksia, mm. yksi katu, jossa rakennukset 1-24 olivat saman taiteilijan käsialaa. Taiteilija oli jopa signeerannut ne. Osa oli ränstyneitä, oli mustuneita maalauksia ja halkeilevia maalipintoja, osa taas oli pistetty kuntoon niin, että kultaukset kiilsivät auringossa. Joissain oli kiintoisia yksityiskohtia, kuten puinen kulmatorni ja outo, yksikseen ja hyödyttömänä roikkuva lamppu kolmannen kerroksen seinässä.

Pällistelimme arkkitehtuuria, ja lähdimme sitten kävelemään kohti Hortan museota. Minä kuitenkin luin karttaa väärin, ja kävelimme väärään suuntaan. Brysselissä oli muuten autoton päivä - kaikki kadut olivat autoista tyhjiä ja joukkoliikenne ilmaista. Saint-Gillesissä ihmiset potkivat palloa keskellä tietä, ja rullasivat rullalaudoilla ja potkulaudoilla alas korkeaa mäkeä. Oli oudon vapauttavaa, melkein vallankumouksellista kävellä keskellä tietä kaikessa rauhassa. Vain bussit ja taksit kulkivat, ja niitäkin oli hyvin harvassa.

Päädyimme syömään varsin täyteen ravintolaan. Tilasin sinisimpukoita, belgialaista perinneruokaa. En ole syönyt moisia ennen, joten uteloitti. Niiden saaminen kuitenkin kesti tunnin; sinä aikana ehdin juoda gueze-oluen, joka on valmistettu villihiivamenetelmällä. Tosin tarjoilija toi sen ensin Tihiselle, ja minulle Tihisen veden. Sama tapahtui muuten myöhemmin Luxembourgplatsilla, jossa kävimme istuskelemassa ennen lentokenttäbussin lähtöä. Hoegaarden miehelle ja vesi naiselle, niinhän se menee. Sinisimpukat oli keitetty kuorineen sellerin ja sipulin kanssa. Simpukoita oli valtava padallinen, en olisi jaksanut millään syödä kaikkea. Niiden kanssa tuli belgialaisia ranskanpottuja, frittejä.

Sieltä kun lähdimme, niin museum Horta löytyi aika pian. Museo on arkkitehti Hortan koti, kokonaistaideteos. Sisustat ovat art decoa, upeinta oli valoisa porraskäytävä takorautaisine kaiteineen ja lasikattoineen. Talvipuutarhassa oli niin vanhan näköisiä kasveja, että niistä osa oli varmaan Hortan ajoilta. Kaikki kaapit ja huonekalut olivat art decoa, mutta oli kiinnostavaa, kuinka välillä ne kiemurat olivat tummaa puuta, välillä takorautaa ja välillä terästä: alakerrassa katto oli tuettu teräspalkeilla. Museosta palasimme metrolla hotellille, josta sitten bussi kentälle.

00:10
No niin, Oulun koneessa. Kone oli myöhässä yli tunnin, Oulun kone myöhässä ehkä 40 min. Hm. Ensisijaisesti reissusta on varmaan jäänyt käteen se, kuinka EU:n mielestä on hyvä tarjota ihmisoikeuksia, jos vauraus vaan lisääntyy. GLBT-ihmisenä on kivaa, on klubeja ja liikkeitä ja sit voi mennä ja kuluttaa, kun on rajat auki. EU:n rakennukset oli kiva nähdä, on ollut kaikin puolin kivaa, mutta yleisesti on ollut vähän sellaista höttöä. Setan Jämsän Juha sanoi lentokenttähississä, että hän oli odottanut jotain round table -keskustelua reissun päätteeksi, ja jotain samanlaista olin itsekin odottanut.

Ai niin, tällä reissulla on puhuttu lähinnä Facebookista - ainakin siitä on puhuttu enemmän kuin EU:sta ja seksuaalivähemmistöoikeuksista. En tiedä EU:n seksuaalivähemmistöoikeuksista nyt sen enempää kuin ennen matkaakaan - tosin EU:n päätöksenteko toki konkretisoitui kun kävi Brysselissä.

Olin viikonloppuna siskoni häissä. Lankoni isä lauloi laulun, jonka kuulin nyt toista kertaa - edellisen kerran myös häissä, tänä kesänä (kylläpä tuntemani ihmiset nyt ovat innostuneet naimaan). Jo ensikuulemalta biisissä oli jotain, joka jäi jollain tavalla kaihertamaan, ja toisella kuulemakerralla tajusin, miksi.

Laulun nimi on yksinkertaisesti Onni, ja sen on kääntänyt ruotsista Kyllikki Solanterä. Alkuteos on nimeltään Lyckan, (san.&säv. Martin Koch) mutta suomenkielisiä sanoja oli tolkuttoman vaikea löytää. Ne löytyivät lopulta niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin Tiede-lehden keskustelufoorumilta. Laulun kertosäkeessä lauletaan: "Näin morsioksi sinut vien, käyn kanssas pitkän elon tien. Niin oikukas on onni maan - jos lemmit mua, mä onnen saan". Se on siis kuin tehty häälauluksi.

Kiinnostavaa biisissä on kuitenkin se, että kertosäkeestä huolimatta siinä ei varsinaisesti lauleta hääparin keskinäisestä rakkaudesta ja onnesta, joka on parisuhteen ja avioliiton seuraus. Yleensähän nimenomaan se on häissä laulettavien rakkauslaulujen ydin: onni alkaa siitä hetkestä kun katseet kohtaavat ensi kerran ja huipentuu siihen, kun lausutaan "Tahdon". Häiden aikana tuli kuunneltua useampikin biisi, jonka teemana on rakkaus, ja niissä ylistetään kahden ihmisen välistä yhteyttä, joka täydentää elämän ja parantaa kaikki vaivat. Otetaanpa esimerkkejä perinteisistä häälauluista. Metsäkukissa lauletaan esimerkiksi: "On matkan pää liittomme tää, syy metsäkukkien." Romanssissa puolestaan "Olet kaikkeni, aarteeni kallehin, olet onneni, unelmain." Elämältä kaiken sain ilmaisee myös päämäärän: "Mä elämältä kaiken sain, nyt kirkkoon sinut vien kun aamu koittaa, kaksin käymme niin ja kellot soittaa." Nuoruustangossa "Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan, elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan". Häävalssissa (sic) "Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa, mulle ainaiseks jäät." Laulujen ytimenä on se, että nämä kaksi ihmistä eivät tarvitse mitään muuta kuin toisensa, ja häät vahvistavat tämän.

On kiinnostavaa, kuinka hermeettisenä miehen ja naisen suhde esitetään häissä laulettavissa rakkauslauluissa. Lauluissa rakkaus on jonkinlainen ikuinen, pysähtynyt hetki, joka tiivistyy juuri siihen, kun alttarilla sanotaan tahdon, tai siihen, kun morsio kiitää häävalssissa sulhasensa käsivarsilla. Sen ulkopuolella ei ole mitään muuta. Silti avioliitto on juridis-yhteiskunnallisesti ja historiallisesti nimenomaan tapa järjestellä perhesuhteita; avioliittolaissakin lukee, että aviopuolisoiden tulee "yhteisesti toimia perheen hyväksi". Häälauluissa käytetty diskurssi vahvistaa ajatusta parisuhteesta, joka täyttää kaikki tarpeet ja tarjoaa täydellisen ja jatkuvan euforian. Diskurssi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mikä on avioliiton yhteiskunnallinen ja historiallinen asema.

Sen sijaan lankoni isän laulama laulu Onni väittää suoraan, että onni ei perustukaan pelkälle parisuhteelle, vaan syntyy ydinperhemuodostelmassa. Rakkaus ja häät ovat vain jonkinlainen alkutila, edellytys onnelle. "Ne nukkuvat sielussamme ja mykkinä katsovat meitä, nuo jotka on syntyvä kerran, kun rakkaus kutsuvi heitä." Kahden ihmisen (tai no, sanotaan suoraan että miehen ja naisen) välinen rakkaus on siis jonkinlainen väline, jonka avulla tehdään lapsia ja onnea: "Ja siksipä hellyyden kaipuu nyt täyttävi sydämemme ja siksipä unta myös näämme me hetkistä rakkautemme". Hellyyden kaipuun (joka kai samastuu suoraan seksuaaliseen haluun?) kautta kutsutaan syntymättömiä lapsia.

Laulun viimeinen säkeistö on paljonpuhuva. Häiden hetkellä mitään ei ole vielä tapahtunut: "Ja laulukin nukkuu vielä, mi kerran soi helkkyvin kielin, kun äärellä pienoisen kehdon, me valvomme hartahain mielin". Onni venytetään tarkoittamaan reproduktiota ja sukupolvien jatkuvuutta: "Onnesta uuden laulun jo laativat lastemme lapset."

Se, mikä Onnessa särähti korvaan ensikuulemalla oli juuri se, että laulussa tuodaan näkyviin avioliiton reproduktiivinen tehtävä, joka suurimmassa osassa häälauluista jää näkymättömiin. Miehen ja naisen välinen parisuhde jää vähemmän merkitykselliseksi.

Tietyssä mielessä laulun paikka siskoni häissä oli hiukan hupaisa, sillä hänellä on aviomiehensä kanssa jo kaksi lasta. Mikään laulu ei enää nuku, eivätkä mieletkään ole varmaankaan alati hartaita äärellä pienoisen kehdon. Ainakaan siskonlasten keuhkojen tilavuudesta päätellen.

Tämän vuoden Pride-kulkueessa jolkotteli mukana Pink Black Block, joka toteaa manifestissaan mm. seuraavaa: "Toiseuden ja epäsopivuuden kokemus - HÄPEÄ - on poliittinen voimamme! […] Sateenkaaripolitiikka ajaa ongelmatonta assimiloitumista valmiisiin perhemalleihin ja salonkikelpoisiin seksuaalisuuksiin. Sateenkaarenväriset ilmapallot peittävät näkyvistä konflikteja, joita elämäntavoiltaan, identiteeteiltään ja seksuaalikäytännöiltään sopeutumattomat kohtaavat elämässään."

Manifesti on herättänyt paljon keskustelua (ainakin sähköpostilistoilla ja foorumeilla), ja hätkähdyttävää kyllä, varsin moni on ärsyyntynyt Pink Black Blockin manifestista. Semi-varmistetun huhun mukaan manifestiflyereitä olisi jopa poltettu. Joissain kommenteissa Pink Black Blockin marssijoiden homoutta ja lesboutta epäiltiin (!), toisissa taas todettiin, että jos iloinen ja hilpeä sateenkaarimeininki ei kiinnosta, niin mustapinkit voivat jäädä kotiin murjottamaan sen sijaan, että tulevat pilaamaan toisten fiiliksen. Jotkut olivat huolissaan siitä, että Pink Black Blockin edustama vähemmistö (sic) leimaa koko sateenkaariliikkeen. Miedoimmillaan Pink Black Blockin manifestia pidettiin käsittämättömänä - eikö häpeä ole kovin ikävä tunne, mitä järkeä sen puolustamisessa on, eikö ole parempi olla ylpeä omasta itsestään?

Minusta on hyvä, että Pink Black Blockin manifestissa käsitellyt teemat pääsivät näkyville Prideilla. En itse ollut Prideilla tänä vuonna, mutta jos olisin ollut, olisin varmaan marssinut Pink Black Blockin mukana kulkueen hännillä, lähellä poliisiautoja. 

Jäin kuitenkin miettimään häpeää, joka manifestissa nostetaan poliittiseksi voimaksi. Esikuvana on varmaankin yhdysvaltalainen, Pride-tapahtuman kaupallistumista vastustava Gay Shame -liike, joka haluaa tuoda esiin niitä seksuaalisuuden, elämisen ja olemisen tapoja, jotka eivät asetu nätisti sellaiseen muottiin, joka pystytään myymään tuotteena niin maksavalle homo- kuin heteroyleisöllekin. Sisustajahomon kun päästää kotiinsa heterokin, vessaseksihomosta sen sijaan ei haluta kuulla puhuttavankaan. Ja jos sisustajahomon voi myydä tv-katsojalle, niin kenties sen voi myydä myös aviopuolisoksi ja isäksi.

En kuitenkaan ole varma, onko "häpeä" oikea vastasana "ylpeydelle", eikä toiseuden ja epäsopivuuden kokemus minusta samastu häpeään. Häpeä perustuu hyväksytyn ja ei-hyväksytyn erottelulle: häpeäjän on tiedettävä, mitä hävetä. Toiseudessa ja epäsopivuudessa on kysymys enemmän käsitettävissä olevan ja käsittämättömän välisestä erosta. Käsittämätön on jotain sellaista, jota ei voi varsinaisesti arvottaa hyväksytyksi tai ei-hyväksytyksi.

Sateenkaareva perhe- ja sosiaalipolitiikka ei mielestäni varsinaisesti tee erilaisia elämisen tapoja ei-hyväksytyiksi, vaan nimenomaan käsittämättömiksi. Miksi ketään pitäisi enää hävettää niin paljon, että pitää olla kaapissa, kun kaupoista saa niin kivoja sateenkaarenvärisiä tilpehöörejä? Miksi ihmeessä joku haluaisi harrastaa anonyymiä seksiä jossain vessoissa, meillähän on parilaki - ja aviovuoteessa on pehmeämpi patjakin? Miksi kukaan haluaa määritellä itsensä biseksuaaliksi, kun kerran kaikilla ihmisillä on vain yksi parisuhde, jonka toivotaan kestävän ikuisesti? Miksi jättää ihmissuhteensa määrittelemättä, kun voi mennä kihloihin ja pitää kahvikutsut? Miksi jättää ylipäätään mitään määrittelemättä, kun on ensyklopedian verran termejä, joita voi käyttää itsestään, identiteetistään, seksuaalisuudestaan ja ihmissuhteistaan, ja tehdä ne näkyviksi?

Tulkintani mukaan Pink Black Block ei vaadi sitä, että kaikilla sopeutumattomilla tulisi olla mahdollisuus sopeutua, vaan nimenomaan perustaa politiikkansa toiseuden ja käsittämättömyyden kokemuksille. Käsittämättömyys ja paikattomuus on sinänsä minusta mielenkiintoinen lähtökohta politiikalle, mutta se, millaista sen politiikan tulisi olla, on kyseenalaista. Legitimiteetin ja julkisen hyväksynnän saamisen asettaminen päämääräksi tarkoittaa väistämättä sitä, että käsittämätön on tehtävä käsitettäväksi, näkyväksi, määritellyksi. Tämä päämäärä on sen vastainen, että käsittämättömissä voi olla merkityksellistä ja hauskaakin olla.

Itsestäänselvien valtarakenteiden ja normatiivisuuksien murtaminen on poliittisena tavoitteena mielekkäämpi kuin toiseuksien ja epäsopivuuksien saaminen sopivaisuuden, hyväksyttävyyden ja käsitettävyyden piiriin. Eikö ole parempi kyseenalaistaa legitimiteetin vaatimus kuin vaatia, että yhä uusia asioita legitimoidaan? Onko todellakin välttämätöntä vakuuttaa, että kaikki pervot ovat aivan tavallisia ihmisiä, sen sijaan että osoitettaisiin normaalin ja epänormaalin, tavallisuuden ja ei-tavallisuuden välinen ero kuvitteelliseksi?

Hankalaa on kuitenkin se, että legitimiteetin vaatimuksen kyseenalaistaminen on käsittämätöntä, se on vielä käsittämättömämpää kuin ne erilaiset seksuaaliset, sosiaaliset ja ihmissuhteelliset käytännöt, joilla ei nyt satu olemaan omaa nimeä, pinssiä, yhdistystä tai lippua. Ja jos poliittinen tavoite ei mahdu poliittisen tavoitteen kategoriaan, onko tavoitetta edes mahdollista saavuttaa? Toisaalta: onko tavoitteen oltava saavutettavissa, jotta se olisi ylipäätään mielekäs, vai voiko tavoite ollakin jossain määrin käsittämätön ja saavuttamaton, ja silti tuottaa mielekästä toimintaa?

Aiheesta kirjoittaa muuten myös Vastarannankiiski

Olen viime aikoina ajatellut autenttisuutta ja turismia. Viimeistä edellisissä Tähtivaeltajapäivissä syksyllä 2005 sf-kirjailija John M. Harrison kertoi vuorikiipeilyharrastuksestaan, ja mainitsi kuinka machokiipeilijät kohtelevat turisteina kaikkia, jotka eivät täysin omistaudu kiipeilylle eli toisin sanoen kiipeile 300 päivää vuodessa ja tee hanttihommia 65 päivää voidakseen rahoittaa kiipeilynsä. Omistautuminen tekee kiipeilijästä autenttisen. Turisti voi kiivetä vaikka Mount Everestille, mutta pysyy turistina, ellei tee kiipeilystä elämäntapaa. Vuosikymmeniä kiipeillyt Harrisonkin on pelkkä turisti, sillä hänhän kirjoittaa myös kirjoja!

Turismiin liittyy myös kollektiivisuus: turisti haluaa nähdä yhteisesti tietyt symboliset paikat ja näkymät, kokea samat kokemukset kuin muutkin turistit. Turistilla on tietty ennakko-oletus, jonka mukaan hän kuluttaa kokemusta tietystä matkailukohteesta. Turisti haluaa nähdä sen, minkä kaikki muutkin näkevät, ja ottaa siitä valokuvan, jossa hän itse esiintyy. Kun jostakin näkymästä tai kokemuksesta tulee yleinen ja kollektiivinen, se samalla rapauttaa autenttisuuden kuvitelmaa - yleisen uskomuksen mukaanhan autenttisinta on yksilökokemus. (Nyt on kyl pakko laittaa kirjallisuusviite, ja kertoa, että Markku Salmela on viimeisimmässä Kulttuurintutkimus-lehdessä käsitellyt näitä kollektiivisen katsomisen teemoja artikkelissaan "Siinä se nyt on" - huomioita maiseman ikonografiasta, ettei tulis sellasta luuloa, että olen tämän kokonaan itse keksinyt.)

Turisti on metafora epäaitoudelle. Turisti itsessään on epäaito, mutta myös hänen kokemuksensa on epäaito, sillä turismia varten luodut ympäristöt ovat järjestään epäaitoja. Kärjistäen: kaikki, mitä turisti koskettaa, muuttuu epäaidoksi.

Turistin hahmossa on kuitenkin se mielenkiintoinen puoli, että turistin avulla voi kyseenalaistaa aitouden vaatimuksen ylipäänsä. Autenttisuutta mitataan aina tietystä näkökulmasta, se ei ole ehdoton, niinkuin käsite "aitous" muuten vaikuttaisi edellyttävän. Turisti on hahmona niin ärsyttävä juuri siksi, että se osoittaa aitouden ja epäaitouden häilyvän rajan. "Turisti" on vastakohta sille, mitä kunnon reissaaja, Madventures-kielellä "travelleri", haluaa olla, mutta ei kykene olemaan.

Palasin Lontoosta Helsingin ja Tampereen kautta. Tampereen majapaikan (kiitos keittiön lattiatilasta, S.) nurkan takana oli pub nimeltä Soho. (Tampereella on myös pub nimeltä London, mutta se jäi katsastamatta.) Soho oli sisustettu brittipubin tapaan, hanasta sai London Pridea ja pubiruokaakin olisi ollut tarjolla, jos olisi sattunut olemaan nälkä. Kalusteet olivat tummaa puuta, seinät punertavalla tapetilla päällystetyt ja lattiaa peitti kirjava kokolattiamatto.

Siinä pubissa istuskelussa oli jotain camp-henkistä haikeutta, kun istuskelusta "oikeassa" lontoolaispubissa oli vain muutama päivä aikaa. Mutta miksi tamperelainen brittityyliin sisustettu pub olisi sinänsä "epäautenttinen" verrattuna johonkin lontoolaiseen pubiin? Rakentuuko epäautenttisuus enemmän siitä, että jokin on "väärässä paikassa" kuin sisällöstä? Onko tamperelainen brittipub sukua drag queenin kiillehuulipunalle, jonka "oikea paikka" olisi naisen huulilla?

Campille epäautenttisuus on olennaista: "autenttinen" camp on mahdollisimman ylilyötyä, kärjistettyä, pinnallista. Camp muistuttaa kaiken kerroksellisuudesta, liikkuvista merkityksistä, jotka vastustavat ajatusta jostain olemuksellisesta, aidosta. Turisti, jos mikä, on hahmona hyvin pervo. Turisti osoittaa sen, että autenttisuus liukuu, ja sinä hetkenä kun kokemuksen, paikan tai jonkin muun ilmiön autenttisuutta aletaan arvottaa, autenttisuuden kuvitteellisuus tulee esiin.

Autenttisuutta pitää miettiä aina suhteessa johonkin: tamperelaispub on epäautenttinen verrattuna Lontoon turistien suosimiin pubeihin, jotka puolestaan ovat epäautenttisia verrattuina hämäriin lähiöpubeihin, jotka puolestaan muuttuvat epäautenttisiksi päädyttyään Lonely Planetin sivuille "autenttisina lähiöpubeina". Autenttisuus on päättymätöntä harhaa, ja viime kädessä Stanstedin lentokentän muovisilla Big Beneillä täytetty krääsäkauppa on materiaalisuudessaan ja hetkellisyydessään yhtä "autenttinen" ympäristö kuin brixtonilainen lähiöpub, jossa myydään eltaantuneita fish&chipsejä.

Kun kuulin, että Tähtivaeltaja täyttää 25 vuotta, niin ensimmäinen reaktioni oli "häh, vasta viime vuonnahan se täytti kakskyt". Mutta pitihän sitä sitten lähteä kuitenkin juhlimaan.

Tähtivaeltaja on ehdottomasti yksi lempijulkaisujani, joka pieksee Naistutkimuslehden ja Acatiimin vetovoimassa moninkertaisesti. Sitä voi mainostaa samoilla mainoslauseilla kuin naistenlehtiä: "hemmotteluhetki raskaan päivän jä