Jatulintarha

Vituttaa. Lähimenneisyydessä minun piti kirjoittaa lyhyt kolumni mielenkiintoisesta ja itselleni läheisestä aiheesta (siis pornosta tietenkin). Ei onnistunut. Ei irronnut. Välttelin konetta niin kauan kuin mahdollista, ja sitten kun ei kertakaikkiaan enää dediksen takia voinut olla poissa näppäimistön ääreltä, tilani vaihtelivat paniikin, tylsän tuijotuksen ja innokkaan, prokrastinoivan ja distraktoivan webinselauksen välillä.

Ei ole mitään hyötyä piiskata itseään ja pitää itseään laiskana. Kirjoittaminen on rasittavaa, vittumaista ja vaikeaa, ja hulluhan sitä tekee, kun on mukavampiakin asioita maailmassa, kuten sipulipenkin kitkeminen, maalinpoisto vanhoista huonekaluista ja Magic the Gatheringin pelaaminen.

Eli tuskailun sijaan olisi parempi päättää, että joko kirjoittaa tai sitten ei kirjoita. Jos päättää, ettei kirjoita, voi vaihtaa alaa ja mennä maatalousoppilaitokseen tai käsi- ja taideteolliseen ja lopettaa ruikuttaminen. Ja sitten jos meinaa kirjoittaa, niin sitten on paree miettiä keinoja, joilla saisi tekstiä irti itsestään sen sijaan, että sitoutuu kirjoittamisprojekteihin, joita ei kuitenkaan suoritettua.

Noh, täydellinen alanvaihto olisi aika helvetin vaivalloista. Enkä ole varma, että maanviljely löisi leiville pitemmän päälle. Käsi- ja taideteollisilta aloilta valmistuneet sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat joko vaihtaneet alaa tai työskentelevät rautakaupassa. Niin että kai sit olis paree pysytellä kirjoittamisen parissa, kon kerta oma identiteetti perustuu sille ja kaikkea.

Kyllähän minä periaatteessa keinot tiedän. Kirjoittamista syntyy vain kirjoittamalla, pianistitkin tekevät sormiharjoituksia ja maratoonarit juoksevat lenkkiä ja niin edelleen. Kolme sivua tajunnanvirtapuppaa päivässä heti aamusta kirjoitettuna pitää kynän kummasti liikkeessä. Olen aikaisemmin käyttänytkin päivittäistä tajunnanvirtakirjoittamista tekstintuoton ylläpitoharjoituksena.

Vuosi sitten tajunnanvirtakirjoittaminen kuitenkin muuttui harjoituksesta alakulon ja ahdistuksen vääntöä lisääväksi itsesäälimyllyksi, ja oman mielenterveyteni takia päätin olla jatkamatta sitä. Luulen, että tajunnanvirtakirjoittaminen ei toimisi tarkoitustaan vastaavalla tavalla vieläkään. Ainakaan en halua ruveta tuottamaan tajunnanvirtakirjoittamisella itseään toteuttavaa profetiaa nimeltä "Apua mä en pysty kirjottaan, apua mä en pysty kirjottaan, mä oon huono ihminen".

Mutta onhan mulla tämä blogi. Blogi täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Aluksi pidin blogia lähes päivittäin, ja bloggauksen kynnys oli matalalla. Kynnys on noussut koko ajan, kunnes olen nyt tilanteessa, jossa kyse ei ole enää kynnyksestä vaan seinästä. Blogiinkaan ei ole voinut kirjoittaa, ellei nyt ole jotain tosi painavaa sanottavaa, joka on muotoiltu viimeisen päälle tarkalleen.

Niin että lasketaanpa nyt sitä kynnystä. Ajattelin, että vois kerran viikossa yrittää kirjoittaa blogiin jostain, ja kun blogilla on ilmeisesti lukijoitakin, niin ihan mahottomia tuskailuröyhtäyksiä ei voi kirjoittaa - tai ainakin ne on puettava luettavaan muotoon.

Laatua en lupaa, valitan. Tässä blogissa aletaan nyt painottaa enemmän määrää.

Kirjoittaminen on toinen kova K tässä henkilökohtaisessa bloggaussarjassa - se ensimmäinenhän oli Kuolema. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa kirjoittamisesta sarjan ensimmäisenä blogikirjoituksena, mutta sitten kävi niin, että kuolema osoitti itsensä kirjoittamista väkevämmäksi.

Kirjoitin aiemmin, puolitoista vuotta sitten blogitekstin otsikolla Kirjoittaminen on hengittämistä. Loppukeväästä 2007 puolestaan olen kirjoittanut tekstin Olemassaolona kirjoittaminen. Otsikot kuvaavat suhdettani kirjoittamiseen. Ne eivät ole kuitenkaan ainoat blogitekstini, jotka käsittelevät kirjoittamista. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta niin monesti, että melkeinpä hävettää kirjoittaa siitä jälleen.

Kirjoittamisesta kirjoittamista jälleen puoltaa kuitenkin se, että suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut, ja kirjoittamalla muutoksesta voin ehkä saada siitä enemmän selkoa.

Kun luen noita vanhoja kirjoittamista käsitteleviä kirjoituksiani tuntuu jotenkin oudolta. On kuin ne olisi kirjoittanut joku muu, joku jonka suhde kirjoittamiseen on valituksista huolimatta mutkattomampi kuin oma suhteeni. Ne onkin kirjoittanut joku muu kuin minä: se en ole minä, tämän hetken minä, jonka kirjoittamia ne tekstit ovat.

En ole saanut kirjoitettua oikein mitään noin kahteen vuoteen, sen enempää akateemista kuin kaunokirjallistakaan. Kirjoitin viime vuoden ajan päivittäin yksityistä päiväkirjaa, joka toimi lähinnä varaventtiilinä. Kirjoitin aika usein myös puhdasta tajunnanvirtaa viime kesään asti, kunnes tajusin, että tajunnanvirran suoltaminen aiheuttaa vain pahan olon: samat aiheet pyörivät tekstissä jatkuvasti, ratkeamattomina. Lopetin sen, se ei tuntunut tukevan kirjoittamista niinkuin sen olisi pitänyt - pikemminkin se tuntui tönivän minua pahan olon ja pakkoajatusten sykliin.

Olen kirjoittanut jonkun verran kirja-arvosteluja ja lehtijuttuja Anime- ja JapanPop-lehtiin, mutta niiden kirjoittaminen on lähinnä tekosyy, näyte siitä, että kirjoitanhan minä edes jotakin. Niidenkin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa, ei kevyttä ja miellyttävää kirjoittelua mukavasta aiheesta, niinkuin niiden kirjoittamisen pitäisi olla. Ajatusten muovaaminen sanoiksi ei tapahdu enää itsestään.

On kuin joku olisi repinyt minulta kidukset.

Bruce Holland Rogers kirjoitti kirjassaan Word Work, että kirjoittajan ei pidä sotkea laiskuudesta, viivyttelystä tai aloittamisen lykkäämisestä johtuvaa kirjoittamisvaikeutta writer’s blockiin. Mutta jos kirjoittamisvaikeus johtuu vaikka ihmissuhteiden prakaamisesta, läheisen kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai jostain muusta arkea isosti järkyttävästä asiasta, niin silloin writer’s block kertoo kirjoittajalle, että kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen.

Olen yrittänyt muistuttaa itselleni tuota Rogersin viisautta ja sanoa, että kyllä tekstiä sitten alkaa tulla, kun sille on taas tilaa. Muistutus tuntuu kuitenkin tyhjältä: ei kirjoittamiselle mistään maagisesti ilmesty tilaa. Teksti itsessään on tila. Aiemmin teksti on ollut aina se, mihin olen voinut mennä, jos elämä muuten on käynyt ahtaaksi. Nyt sitä tekstin tarjoamaa tilaa, omaa paikkaa ei ole ollut.

Koen, että kirjoittaminen, ennen kaikkea tarinoiden kirjoittaminen, luonnehtii minua, tekee minusta minut. Jos en saa kirjoitettua, minä itse muutun ohuemmaksi, vähemmän itsekseni. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoittajanidentiteettini hapertuu, kun en kirjoita, ja että minäkuvani muuttuu. Kyllähän identeetin ja minäkuvan on elämän varrella on syytäkin muuttua.

Kyse on siitä, että ilman kirjoittamista elämä, juuri minun elämänäni, on arvoton. Kirjoittamalla lunastan oikeuteni olla olemassa. Kyse on myös nautinnosta: saan kirjoittamisesta selkeämmän tyydytyksen tunteen kuin mistään muusta. Minun itseni omalle elämälleni antamani arvo on sidoksissa siihen, että kirjoittaessani koen olevani täysi ja kokonainen.

Ja nyt, kun pääni on tyhjä tarinoista, kun ideoiden hahtuvat ovat niin hajallaan, ettei niistä kehräydy yhtenäistä lankaa, olen itsekin tyhjä ja hajallani.

Tuntuu siltä, että oma käsitykseni itsestäni kirjoittajana, ja oma, kirjottamisen kautta määrittyvä arvoni ihmisenä on tullut kirjoittamisen itsensä tielle. Kun jokainen kirjoittamisen akti on oman elämän merkityksen vahvistamista ja oman minuuden rakentamista, kirjoittamisesta itsestään tulee raskasta. Aiemmin kirjoittaminen on tarjonnut turvapaikan, takkatulen, jonka ääressä lämmitellä ja imeä merkitystä kylmiin luihin. Nyttemmin kirjoittamisesta on tullut jotain, jonka pitäisi luoda ne luut tyhjästä. Se on liikaa.

Selvästikään minulla ei ole paluuta vanhaan kirjoittamisen tapaan, eikä varmaankaan vanhaan kirjoittajaidentiteettiin, jossa oma arvo mittautuu kirjoittamisen tyydyttävyyden kautta. Mutta mitä sen tilalle?

Yksi ilmeinen mahdollisuus olisi se, ettei enää kirjoittaisi: jos kerran kirjoittaminen ei luonnistu ja kirjoittajaidentiteetti hiutuu, niin miksei sitten samantien luopuisi kirjoittamisesta? Tämä mahdollisuus on kuitenkin lähinnä teoreettinen - silloinkin, kun ei käytännössä kirjoita.

Olenkin jossain takaperoisessa loopissa: minulle kirjoittaminen on eksistentialistista toimintaa, mutta kirjoittamisen asema eksistentialistisena toimintana näyttäisi estävän minua kirjoittamasta. Koska kirjoittaminen on olemassaololleni niin olennaista, en voi luopua siitä - vaikka se tarkoittaisi kirjoittamatta jättämistä.

Paljaimmillaan kuitenkin haluaisin vain kirjoittaa tarinoita. Haluaisin upota tarinoiden ideointiin, kun jokainen yksityiskohta ja tiedonmuru on arvokas mahdollisena osana tarinaa; kokea sen hetken, jolloin tarina alkaa vetää ja kirjoittaa itse itseään, jolloin hahmot heräävät henkiin ja tekevät omia odottamattomia juttujaan; tuntea kihisevää innostusta ja kaipuuta kohti kesken olevaa tarinaa.

Ja se ei onnistu.

****

Olen aiemmin ruotinut suhdettani kirjoittamiseen enemmälti ainakin seuraavissa blogiteksteissä: Enemmän ttunnetta, Taidan olla tekstiseksuaali, Hyppy kuilun yli, Cixous’n sisu ja Jatkuva virhe.

Punaisen nörtin blogissa oli kaksitoistaosainen henkilökohtainen bloggaussarja, jossa nörtti kuvaili psykoosinsa etenemistä, sekä haaste: "Haastan kaikki psykoosibloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta." Ainakin Eufemia on ottanut Punaisen nörtin haasteen vastaan.

Luin psykoosibloggauksen läpi, ja se oli varsin mielenkiintoinen. Lukijoille esitettyyn haasteeseen vastaaminen tuntui hyvältä ajatukselta sen vuoksi, että viime aikoina olen kirjoittanut blogiin jotenkin analyyttisellä ja etäännytetyllä tavalla. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahteen kertaan rakkaudesta ja kahteen kertaan ihmissuhteista sekä myös halusta, mutta joka kerta tekstilähtöisesti. Omat kokemukseni ja tunteeni ovat olleet peitossa siitä huolimatta, etteivät pohdinnat tietenkään ole tyhjästä syntyneet, vaan heijastelevat kokemuksiani.

Ajattelin siis kirjoittaa kymmenosaisen henkilökohtaisen bloggaussarjan, jossa käsittelen teemoja, joita en välttämättä muuten tulisi käsitelleeksi. Jotkut teemoista tosin ovat sellaisia, että olen mäyhänyt niitä blogissa aiemminkin. Pyrin kuitenkin henkilökohtaisessa bloggaussarjassa mäyhämään teemoja hiukan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En listaa teemoja tässä vielä, sillä en tiedä, missä järjestyksessä niitä aion käsitellä, tai miten tulen teemat otsikoimaan.

Aloitan kuitenkin bloggaussarjan kaikkein järeimmällä aiheella.

Kuolemalla.

Se, että aloitan tällä aiheella, ei johdu pelkästään mahtipontisista syistä - joskin toki jonkin verran niistäkin. Minulla on nimittäin ollut kuolorikas vuosi. Kirjoitin joulun alla mummun kuolemasta. Juhannusaattona kuoli tätini. Ja juuri kun ehdittiin selvitä hautajaisista ja sopia jotakin vainajan tavaroiden läpikäymisestä, kuoli isoisä.

Ja kuin jonkinlaisena kohtalonironisena pisteenä iin päälle kuoli vieläpä Nelivitosen eli kantabaarini 45 Specialin jäyhä ja luonteikas portsari Oksanen, joka huhun mukaan osasi myös hymyillä. Oksanen ei tietenkään ollut minulle millään tavoin läheinen, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen nähnyt häntä useammin kuin ketään kolmesta yllämainitusta vainajasta. Oksasen kuolemasta kuultuani teki mieli kysyä, että mikä ihmeen kesän kuumin trendi tämä kuolema nyt on olevinaan, kuolkaa nyt sitte jonossa kaikki, saamari.

Eikä pidä unohtaa, että olin keväällä mukana Terry Pratchettin romaaniin perustuvassa näytelmässä Mort, jonka päähenkilö on personifioitu Kuolema viikatteineen.

Niin että joo, onpa tuota kuolemaa ollut tälle vuodelle liiankin kanssa.

Isoisän hautajaiset ovat vielä pitämättä. Ne pidettäneen kahden seuraavan viikon aikana. En ole vielä varma olenko menossa hautajaisiin - luultavasti olen, sillä en ole tavannut äidin puolen sukua kuin kerran aiemmin, joten jo siitä syystä olisi hyvä mennä. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos tuntuu siltä, etten jaksa, en mene. Silloin hautajaisista toivottavasti ei tule niin suurta taakkaa.

Tietyssä mielessä sekä mummuni, tätini että isoisäni kuolema oli odotettu. Mummu ehti täyttää 95, ja mummun hitaan dementoitumisen seuraaminen oli venyttänyt surutyötä usean vuoden ajalle. Tätini puolestaan sairasti etenevää lihastautia nimeltä dystrofia myotonica, jonka takia hän joutui käyttämään hengityskonetta öisin, ja liikkuminenkin onnistui vain sähköpyörätuolilla. Täti oli vasta 59, mutta viimeiset kymmenisen vuotta hän oli ollut henkilökohtaisen avustajan varassa ympäri vuorokauden. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen tädin elämänhalu selvästi laski. Mummun kuoleman jälkeen täti oli vielä enemmän alamaissa.

Niin makaaberia kuin se onkin, suvun nuoremmat ja terveemmät jäsenet arvelivat jo vuosia sitten, että kumpi tahansa, mummu tai täti, ensin kuoleekaan, vetää toisen pian perässään. Arvio piti paikkansa, vaikka kaikki toivoivat toisin.

Isoisä taas oli 89, ja sairastanut vanhuusiän Alzheimerin tautia jo vuosikausia. Dementiasta huolimatta isoisä oli kuitenkin kai kohtuullisen hyvässä kunnossa muuten, asui edelleen kotonaan, joskin kotisairaanhoitaja kävi päivittäin ja huolehti hänestä. Hänen kuolemansa luultavasti liittyi rutiinien muuttumiseen: hänen asuintaloonsa tuli putkiremontti, ja hän joutui muuttamaan toiseen asuntoon remontin ajaksi. Hän ei ehtinyt asua uudessa asunnossa muutamaa päivää enempää.

Isoisä ei ollut minulle mitenkään läheinen, mutta asuin hänen Oulun asunnossaan muutaman kuukauden fuksivuotenani. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kyseisessä asunnossa useammin kuin aiemmin, sillä äiti sisarineen järjesteli asunnon myyntiä. Olen käynyt siellä tavaroita ja papereita läpi ja juoksuttanut paikalla kiinteistövälittäjiä ja asunnonkatsojia. Vaikka en tuntenutkaan isoisää henkilönä, olen tutustunut häneen hänen kirjeidensä ja isoäidin päiväkirjojen kautta.

Isoisän kuolema kuitenkin tuntui jollain tavalla vielä raskaammalta kuin kaksi edellistä kuolemaa, ehkä siksi että se oli kolmas lyhyen ajan sisään. Sain kuulla kuolemasta äidin laittamassa sähköpostissa (äiti oli yrittänyt soittaa aikaisin aamulla, mutten jaksanut nousta vastaamaan), ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen "ei voi olla totta, tämäkin vielä, en jaksa enää".

On vaikea määritellä, mihin tämä jaksamattomuus liittyy. Ei minun ole pakko mennä hautajaisiin, jos en halua. Olisin joutunut huolehtimaan isoisän tavaroiden läpikäymisestä joka tapauksessa tänä syksynä, vaikka isoisä olisi elänyt vielä seuraavat kymmenen vuotta. Niinpä työmääräkään ei kuoleman myötä olennaisesti lisääntynyt. Ja kuten sanottua, isoisä ei ollut minulle läheinen, joten henkilökohtainen menetykseni hänen kohdallaan on paljon pienempi kuin mummun ja tädin kohdalla.

Luultavasti jaksamattomuus liittyy itse kuoleman ajatukseen.

Koen olevani jossain määrin hyvissä väleissä kuoleman kanssa - niin hyvissä väleissä kuin terve ja nuori ihminen pystyy olemaan. Pyrin kuitenkin olemaan tietoinen kuoleman jatkuvasta mahdollisuudesta; tästä syystä käytän esimerkiksi pyöräilykypärää ja turvavyötä. Vaikka on todennäköistä, että elän vielä ensi vuonnakin tähän aikaan, varmaa se ei ole.

Jos olisin viisikymmentä vuotta vanhempi tai sairastaisin vaikkapa aggressiivisesti etenevää syöpää, näkökulmani olisi tietysti aivan toinen. Viitisen vuotta sitten mummu oli sairaalassa vatsahaavan takia, ja sanoi silloin, ettei halua vielä kuolla, vaikka tietääkin, ettei enää montaa vuotta elä. Minusta oli pysäyttävää ajatella, kuinka mummun iässä, yhdeksissäkymmenissä, ei voi enää suunnitella tekevänsä jotakin vaikkapa "jonakin kesänä", tai "joskus", sillä niitä kesiä ja joskuksia on jäljellä vähäinen määrä. Ja että se ulottui myös minuun: jos halusin jotain mummun kanssa tehdä, se olisi tehtävä heti. Halusin haastatella mummua, otin kerran sanelukoneenkin mukaan kun kävin hänen luonaan, mutta hän ei jaksanut haastattelua silloin. Niinpä haastattelu jäi kokonaan tekemättä.

Tuntuu kuitenkin siltä kuin tietoisuus kuolemasta antaisi jonkinlaista perspektiiviä asioihin. Usein oman, henkilökohtaisen kuoleman ajatus on kumman rauhoittava raskaissa tilanteissa: miksi stressata vaikkapa jonkin tekstin dediksestä, kun lopullisen dediksen koittamista ei voi koskaan tietää? Ajatus kuolemasta on myös vapauttava, periaatteessa: kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä niin kauan kuin on hengissä sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa joutavaan. Tällaisella ajattelutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: miksi ponnistella minkään eteen, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? Jos tuntuu pahalta, eikö ole parempi tavoitella välitöntä mielihyvää kuin keskittyä johonkin enemmän aikaa vievään?

Jossain määrin tällainen oman kuoleman ajattelu on kuitenkin valheellista. Siinä kuolemaa ei oikeastaan ajatella kuolemana, minän katoamisena, vaan jonkinlaisena katalysaattorina omalle toiminnalle ja tunteille.

Minun kanssani matkustaneet tietävät, että pidän hautausmaista. Jotkut matkatovereistani voivat jopa olla sitä mieltä, että pidän niistä liikaakin. Pyrin yleensä ulkomaille matkustaessani käymään ainakin jollain hautausmaalla, vaikka sitten jollain pienellä ja tuntemattomalla, sillä minusta ihmisluonteesta ja kulttuurista kertoo paljon se, miten kuolleita kohdellaan. Olen piirtänyt hautakiviä, ja myös valokuvannut niitä. Usein matkavalokuvistani ainakin kolmasosa on otettu jollakin hautausmaalla.

Hautausmaiden tunnelma on uskonnosta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta samanlainen. Hautausmailla tuntuu samalta, oli sitten Oulun Intiössä, Dublinin Glasnevinissa tai Tokion Aoyamassa. Hautausmailla käyminen antaa myös jonkinlaisen tunteen inhimillisestä yhteenkuuluvuudesta ja jatkuvuudesta: kaikissa kulttuureissa kuolleista huolehditaan.

Hautausmaa on yksi rauhoittavimpia ja rauhallisimpia paikkoja mitä tiedän, ja hautausmaiden asema kauhuleffojen miljöönä on ollut minusta aina aika kummallinen. Opiskeluaikana olin mukana inventoimassa kirkkohautoja. Ryömiskelimme kirkkojen lattioiden alla laskemassa ja kartoittamassa arkkuja, ja istuskelimme hautakammioissa muumioiden ja luiden seurassa välillä tuntejakin. Oli leppoisaa. Ei tullut mieleen pelätä mitään, ellei sitten pölykeuhkoa.

Olen selittänyt viehtymystäni hautausmaihin sillä, että hautausmailla käyminen on tapa tulla sinuiksi kuoleman kanssa, sekä oman että läheisten. Ja jollain tavalla se pitääkin paikkansa: sekä mummun että tätini hautajaisissa itse siunaustilaisuus kappelissa oli vieraannuttava. Mutta kun arkut vietiin hautausmaalle ja laskettiin hautaan, tuntuikin rauhallisemmalta, kotoisalta. Mummuni ja tätini ruumiit makaavat samassa haudassa ukkini, tämän isän ja äidin ja kummitätini kanssa, maatuvat siellä. Ajatuksessa on tarkoituksenmukaisuutta.

Tuntuu kuitenkin, että tällainen suhtautumistapa hautausmaihin etäännyttää minut kuoleman ajatuksesta - mikä on tietysti psykologisessa mielessä ihan järkevää. Hautausmaa, konkreettinen muistutus kuolemasta, muuntuu joksikin muuksi, symboliksi ei kuolemasta, vaan kuoleman kanssa sinuiksi tulemisesta. Ja samalla kun hautausmaa muuttuu tällaiseksi symboliksi, kuoleman kanssa sinuiksi tuleminen etääntyy jälleen.

Loppujen lopuksi käy niin, että vaikka kuinka yrittäisin tulla sinuiksi kuoleman kanssa, se ei kuitenkaan onnistu. Hautajaisrituaaliin, hautaamisen ajatukseen, läheisten menetykseen, ruumiisiin ja vainajiin voi tottua, mutta itse kuolemaan ei. Kuolemisen voi tarinallistaa, kuolemaa ei. Se jää näkymättömiin, kuvittelemattomaksi.

Kun kuolemantapauksia on lähipiirissä useita lyhyen ajan sisällä, käy niin, että kuolemaa joutuu ajattelemaan paljon, mutta samalla se karkaa käsistä, ei alistu sinuteltavaksi. Sen käsittämättömyys konkretisoituu. Joudun vastakkain sen tosiasian kanssa, että en voi ymmärtää kuolemaa, voin vain luoda itselleni illuusion ymmärtämisestä. Silloin kun kuolema on tarpeeksi etäällä, illuusio on turvallisen vahva. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana illuusio on hapertunut kuolema kerrallaan. Jäljelle jää tyhjiö. Selittämättömyydessään kuolemasta tulee samalla tavalla pelottava kuin se oli lapsena, kun ensimmäistä kertaa tajusin kuolevani, kun tajusin kaikkien muidenkin ihmisten kuolevan. Ja eläinten. Kaiken.

Olen elänyt ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun tajusin kuolevaisuuden. Enkä ole yhtään lähempänä ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle "Mä rakastan sua".

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttää välillä hauskoja ilmaisuja, kuten "pudota ajan rakoon" ja "suorittaa minut" (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä - jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että "toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä", kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonnin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta - ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: "En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi." Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä - ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestäänselvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestäänselvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan - ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta "voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista" -tekstiä.

Taannoin eräs kaverini, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, totesi, että nykyään minun kuulumisistani ei tiedä mitään, vaikka lukisi blogia, ja toivoi enemmän sosiaalipornoa luettavaksi. On se kumma, kun ei tavallinen porno kelpaa - tosin sitäkin on tässä blogissa ollut tarjolla varsin vähän viime aikoina.

En ole aiemminkaan päivittänyt blogia kovin tiheään, mutta viime syksyn ja tämän kevään aikana päivitystahti on kyllä hidastunut merkittävästi. Tein pientä tilastoa, ja huomasin, että tämän vuoden puolella olen kirjoittanut blogiin yhdeksän kertaa. Viime vuonna yhdeksän merkintää ehti kertyä helmikuun alkuun mennessä, vuonna 2006 sen verran merkintöjä tuli tammikuun aikana. Ja blogin ensimmäisenä vuonna, 2005, hurjistelin merkintöjä melkein päivittäin.

Blogin päivittämättömyydelle on useita syitä. Päällimmäisin on tietysti ilmeisin, eli kiire: olen opettanut tänä keväänä kahta kurssia, etsinyt kämppää, löytänyt sen, muuttanut, ja vielä on opetettavana yksi kurssi, jonka pitäisi alkaa ensi viikolla. Ja uusi kämppä on tietysti sekaisin. Lisäksi olen ympännyt itseni harrastajateatteriryhmään, jonka harjoitusten eteen olen tehnyt luvattoman vähän töitä - mutta ensi-illan lähestyessä en voi enää lusmuilla senkään suhteen.

Toinen merkittävä syy on kuitenkin ollut se, että blogiin on ollut vaikea kirjoittaa asioista, jotka ovat kaikkein välittömimmin pyörineet päässä. On tuntunut siltä, että niistä kirjoittaminen lipsauttaisi blogin sosiaalipornon puolelle - mitä en itse halua, niin paljon kuin ainakin yksi lukija sellaista toivoisikin. Blogista on tullut areena, jossa kirjoitan asioista, jotka ovat tarpeeksi kaukana itsestäni - tai sitten sopivasti abstrahoitavissa ja yleistettävissä.

Itsestä kirjoittaminen on tuntunut liian paljastavalta, raa’alta. Jopa sellaisista arkipäiväisyydestä kuin vaatekaapista kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ekshibitionistiselta. Uuden kämppäni vaatekomerot haisevat tupakalta, ja olen etsinyt itselleni vaatekaappia, ettei vaatteita tarvitsisi säilyttää työhuoneen lattialla, missä ne tällä hetkellä sijaitsevat. Mutta jotta voisi kirjoittaa vaatekaapista, pitäisi ensin kirjoittaa kämpästä ja siitä miksi kämppää tarvitsee ja niin edelleen. Joten on helpompaa olla kaappinsa suhteen kaapissa.

Koska blogini ytimenä on se, että haluan itselleni areenan, jolla voin kirjoittaa hyvin erilaisista asioista hyvin erilaisilla tyyleillä ja lähtökohdilla, tällainen itsen ja aiheiden rajoittaminen vähentää blogin käyttökelpoisuutta itselle.

Elokuun viimeisenä päivänä viime vuonna kirjoitin: "[O]lemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus."

Kevään aikana oleminen on jotenkin selkiytynyt, mutta epäselkeyden aikana bloginkirjoitusrutiini murtui. Kirjoittamisen tarvetta on, mutta se purkautuu yksityisemmillä areenoilla kuin tässä julkiblogissa. Mutta samalla, kun kirjoitan yksityisemmin, kirjoitan myös hatarammin, syventymättä, ajattelematta lukijaa juurikaan. Se on tietysti yksityisemmän kirjoittamisen pyrkimys, mutta silti tuntuu että minulla on edelleen tarvetta julkiblogin kaltaiselle leikkikentälle.

Niinpä pitäisi päästä kaapistelusta eroon ja kirjoittaa arkisemmin.

***

Niin: jos tiedätte, mistä Oulun seudulla saisi halvalla vaatekaapin, niin kertokaa ihmeessä. Kirpparit, kierrätyskeskukset ja jopa vankilan puoti on jo kierretty. Huuto.net käyty läpi. Onko oikeasti pakko ostaa joku lastulevyhirvitys uutena, jos haluaa vaatekaapin?

Otavalta on vastikään ilmestynyt novelliantologia Rakkaustarinat. Minun novellillani on kunnia tulla julkaistuksi kyseisessä antologiassa. Antologia pohjautuu Otavan viime vuonna järjestämään Suuri rakkaustarina -kirjoituskilpailuun.

Lähetin kilpailuun novellin, jonka olin itse asiassa kirjoittanut jo kesällä 2005. Novelli käväisi mutkan Martti Joenpellon kisassa, mutta ei pärjännyt. Emmin jonkun verran ennen kuin lähetin novskun Suuri rakkaustarina -kisaan - novelli nimittäin on aika karua kertomaa, ja rakkauskaan siinä ei ole rakkaustarinoihin sopivaa romanttista lempeä, vaan jonkinlaista vääristynyttä sisarrakkautta. Lähetin sen lopulta, mutta en kovin korkein odotuksin.

Kisan voittajakolmikkoon (Janica Brander, Nina Petander ja Anni Kytömäki) en lukeutunut, mutta kumma kyllä, novelli kelpasi antologiaan valittujen kymmenen novellin joukkoon. En ole lukenut antologiaa vielä, joten en tiedä, millaisia muut yhdeksän ovat.

Soitto siitä, että novelli oli valittu antologiaan, tuli kesken lokakuussa järjestetyn Pornoakatemia-projektin loppukonferenssin. Niinpä olin tiedon saadessani jonkinlaisessa akateemisuusmoodissa, ja ilahtumisestani huolimatta en joutanut paljoa asiaa miettimään. Jossain välissä kustannustoimittaja lähetti kommentoidun novellin, minä korjasin tekstiä sen verran minkä taisin ja lähetin menemään.

Ja sitten tuli viis tekijänkappaletta. Ja verokorttipyyntö: saan kuulemma jotain tekijänpalkkiotakin. En varmaan paljoa, mutta kuitenkin.

Kisaan tuli lähes 900 rakkaustarinaa. Tajusin asian vasta luettuani tekijänkappaleiden takakannen. Määrä on aika typerryttävä. Esimerkiksi Portti-kisaan osallistuu vuosittain 100-150 novellia. Tähtivaeltajakisan kakkossijalle kiipesin 49 novellin joukosta. Vaikka olettaisikin, että tuohon yhdeksäänsataan mahtuu paljon enemmän klisheisiä ja tylsiä rakkaustarinoita kuin Portin kisanovelleiden joukkoon mahtuu klisheisiä ja tylsiä scifitarinoita, joukossa on pakko olla suuri kriittinen massa todella hyviä tekstejä.

Ei kuitenkaan liene syytä ruveta taputtelemaan itseään liikoja selkään, siitä saattaa tulla nivelet kipeäksi. On todennäköistä, että sen jälkeen, kun tuomaristo on valinnut kolme voittajaa, kustannustoimittajat ovat pyöritelleet isoa joukkoa hyviä novelleja ja miettineet, millaisella kokoonpanolla saisi aikaan monipuolisen ja kiinnostavan antologian. Minun novellini valittiin (jee!), mutta rannalle on varmaan jäänyt novelliani parempia tekstejä, jotka jostain syystä eivät ole sopineet antologiakokonaisuuteen.

Novelli on ensimmäinen ns. realistinen kaunokirjallinen teksti, mitä minulta on julkaistu, mutta silläkin on scifistinen pohja. Novelli perustuu osittain erääseen uneen, jossa pikkupoika lähenteli minua häiritsevällä tavalla, ja osittain uuteen Star Wars -leffatrilogiaan, jonka viimeistä osaa en tosin ole vieläkään nähnyt. Niissä kahdessa näkemässäni osassa Padmén ja Anakinin suhde tuntui jotenkin epäuskottavalta: meillä on neljätoistavuotias, joka on lastenvahtina yhdeksänvuotiaalle ja sitten niistä muka tulee rakastavaisia. Aikuisina, tietenkin, mutta jotain häiritsevää siinä suhteessa kuitenkin on. Kirjoitin sitten tarinan uudelleen, ja novellin nimestäkin tuli Pimeälle puolelle viittauksena Voiman pimeään puoleen. Pitäähän sitä olla intertekstuaalinen, kato.

Ostakaa ja lukekaa. Ja kertokaa, jos näkyy arvosteluja joskus jossain.

Katsottiin eilen brittiläinen romanttinen komedia Imagine me & you, suomenkieliseltä nimeltään Amor yllättää. Tarinassa morsian rakastuu häissään naiseen. Elokuva oli kaikin puolin mieto ja yllätyksetön. Värimaailma vaihteli maitomainoksen ja sisustusohjelman välillä, kuvakulmat olivat harkittuja ja brittiaksentti takasi sen, ettei dialogi ärsyttänyt yhtä paljon kuin samat repliikit amerikaksi lausuttuina olisivat ärsyttäneet. Leffa myös päättyi poliittisesti korrektisti siihen, että Amorin tosirakkauden nuolen lävistämät neidot saivat toisensa, jollainen loppuratkaisu mainstream-yleisölle suunnatuissa, samansukupuolista rakkautta käsittelevissä elokuvissa on ollut varsin harvinainen. Leffa kirvoitti joitakin sarkastisia kommentteja, mutta mikään kalkkuna se ei kuitenkaan ollut, vaan muistutti pikemminkin pakastekuivattua perunaa.

Leffan mitäänsanomattomuus jäi kuitenkin askarruttamaan. Silmiinpistävintä leffassa oli naisten väliltä täydellisesti puuttuva seksuaalinen jännite. Tämä johtui paitsi siitä, ettei päänäyttelijöiden välillä ollut minkäänlaista kipinää, myös siitä, että leffaan ei ollut kirjoitettu yhtään seksuaalista kohtausta - pussailu kukkakaupan takahuoneessa tosin sisälsi pyöriskelyä leikkokukkien päällä, mutta se johti kikatteluun, ei kiimaan.

Onhan toki virkistävää nähdä välillä sellainenkin naisten välistä lempeä käsittelevä av-tuote, jossa ei ole sitä pakollista sukkahousun läpi kuvattua lesboseksikohtausta. Mutta jatkuva puhe aidosta rakkaudesta ja Sen Oikean löytymisestä ennen ensimmäistäkään suudelmaa oli jotenkin omituista.

Jäin miettimään romanttisen rakkauden narratiivia, jonka kaava on varsin yksinkertainen. Kaavassahan rakastavaiset kohtaavat, ylittävät esteitä, kokevat rakkauden kautta jonkinlaisen muutoksen ja "saavat toisensa" - kerronnan sävystä riippuen he joko saavat myös pitää toisensa tai sitten kertakaikkiaan eivät. Periaatteessahan Amor yllättää toteutti tuon kaavan, mutta jotain jäi puuttumaan. Ja puuttuva elementtihän oli se seksuaalinen jännite.

Romanttisen narratiivin kerrontavoima perustuu seksuaaliseen jännitteeseen, jota tarinan ajan kehitetään, ja joka lopulta purkautuu. Vanhoissa romanttisissa elokuvissa seksiin vain vihjataan, mutta jokainen "rakastan sinua" voitaisiin tulkita myös sanoiksi "haluan sinua". Romanttinen rakkaus on eräänlainen verho seksuaaliselle jännitteelle, seksuaalisuuden oikeuttaja. Romanttinen narratiivi kaavamaisimmillaan kun perustuu sille, että seksuaalisuus on jollain lailla kiellettyä, kunnes se rakkauden voimasta muuttuukin sallituksi. Samalla romanttinen narratiivi sinetöi seksuaalisuuden rajat: koska romanttinen rakkaus samastuu seksuaaliseen haluun, narratiivi myös vahvistaa yksiavioisuuden normin.

Niinpä ei ole ihme, että Amor yllättää tuntui jotenkin lattealta. Leffassa muoto on ottanut vallan sisällöltä. Leffa sisältää paljon kulttuurisesti tuttua puhetta rakkaudesta, mutta sen alla ei ole mitään. Rakkauspuhe kuuluu romanttiseen narratiiviin, mutta ellei tarinaan rakennettu seksuaalinen jännite ohjaa narratiivia, tarina ei kertakaikkiaan toimi. Tämä ei tarkoita sitä, että narratiivi itsessään olisi toimimaton: esimerkiksi brittiläisten työläispoikien hapuilevaa suhdetta ja heräävää seksuaalisuutta kuvaava leffa Beautiful Thing, Ensirakkaus, toteuttaa narratiivin onnistuneesti.

Kolme vuotta sitten Pervoissa pidoissa Tiina Rosenberg, Leena-Maija Rossi ja Anu Koivunen käsittelivät romanssia kukin omasta näkökulmastaan. Anu Koivunen huomautti, että lesboromansseissa seksuaalinen ja narsistinen halu sekoittuvat: tarinoissa halu toiseen naiseen samastuu haluun tulla toiseksi. Toiseksi tulemalla tullaan samalla yhdeksi toisen kanssa. Amor yllättää ei kuitenkaan käyttänyt tätäkään jännitemahdollisuutta, naiset kun olivat jo valmiiksi klooneja toisistaan.

Tiina Rosenberg puolestaan totesi rakastavansa romansseja, niissähän on vahva draaman kaari, ja kukapa teatteritutkija voisi olla rakastamatta draamaa. Mutta Rosenberg totesi myös romanssin olevan "perus-straight" kerronnan muoto. "Perus-straightilla" tulkitsen Rosenbergin viitanneen siihen, kuinka hermeettiseksi romanttinen narratiivi tarinan yleensä tekee: romanttinen narratiivi tuntuu edellyttävän joko suhteen ehdotonta onnistumista tai ehdotonta epäonnistumista. Suhde ei saa jäädä lepattamaan irralleen. (Oikeastihan en tiedä, mihin Rosenberg viittasi, sillä nojaan tulkinnassani vain vanhoihin suttuisiin muistiinpainoihini.)

Ei ole sattumaa, että niin monen romanttisen elokuvan kliimaksina on päätön viuhtominen, jossa koko suhteen onnistuminen tuntuu olevan kiinni yhdestä ainoasta hetkestä. Ehtiikö rakastaja sovittuun kohtaamiseen? Estääkö hän häät väärän ihmisen kanssa juuri ennen kuin lausutaan "Tahdon"? Saako hän kiinni rakastettunsa, joka on juuri astumassa Timbuktuun lähtevään lentokoneeseen? Kohtaus - joka yleensä päättyy suudelmaan - vakuuttaa, että kaikki rakkauden tiellä olevat esteet ovat kaikonneet, kun tämä viimeinen, kriittinen este on ylitetty. Tällainen kohtaus oli tietenkin myös leffassa Amor yllättää, mutta myös paremmissa romansseissa, kuten animesarjassa Victorian Romance Emma, tällainen viuhtomiskohtaus on välttämättömyys. (Emma muuten on esimerkki tarinasta, jossa romanttinen narratiivi toimii huolimatta siitä - tai juuri siksi - , että tarina epäsäätyisestä rakkaudesta viktoriaanisessa Englannissa on kliseiden tiivistymä.)

Leena-Maija Rossi oli Rosenbergiä optimistisempi ja totesi Six Feet Under -tv-sarjan luennassaan, että romanssin konventionaalisen kaavan voi myös uudelleenkirjoittaa ja toistaa toisin. Six Feetissä on useita ihmissuhdetarinoita, jotka toteuttavat romanttista narratiivia, mutta kaikkia niitä yhdistää se, että romanttinen rakkaus ei tyydytäkään ihmisten kaikkia mahdollisia tarpeita ja tee pohjattoman onnelliseksi, kuten perinteinen romanttinen narratiivi edellyttää. Six Feetissä ihmissuhteet päättyvät lopulta aina kuolemaan, mikä tietysti vinouttaa romanttista narratiivia.

Harmittavan harvoin niitä Leena-Maijan mainitsemia toisin toistettuja tarinoita kuitenkin tulee vastaan. Ei sillä tosin, että olisin kuvitellutkaan, että leffa nimeltä "Amor yllättää" toisintoistaisi yhtään mitään.

***

Juu, kuuntelin Rammsteinia kun kirjoitin tätä.

Viikko sitten sunnuntaina oli Hesarissa kulttuurisivulla iso juttu Walt Whitmanista ja T.S. Eliotista. Koljosen Hannalla oli pari päivää sitten sarjisblogissaan rukous maailmankaikkeudelle. Eilen Jehovan todistaja soitti ovikelloa ja jätti luettavaa: Vartiotornin ja Herätkää! -lehden erikoisnumeron, jonka teemana on "Voitko luottaa Raamattuun?". Näistä näennäisen toisiinsa liittymättömistä asioista tuli mieleen, että aina silloin tällöin on hyvä palata sellaisiin teksteihin, jotka ovat joskus olleet itselle tärkeitä.

En usko, että mikään teksti sinänsä sisältää totuutta, mutta jotkut tekstit ovat minulle enemmän tosia kuin muut sen vuoksi, että haluan uskoa niiden totuuteen. Siitähän uskovien kristittyjen Raamatussakin on kyse: tekstistä, jonka halutaan olevan todempi kuin toiset. Varmaankin tärkeiksi ja totuudellisiksi valikoituvissa teksteissä tekstin sisältö ja merkitys ovat sellaisessa muodossa, että se jollakin tavalla resonoi oman ajattelun kanssa. Tällöin tekstin sisältö ja muoto liukuvat toisiinsa. Ja kun teksti on tuttua, tietyt sanamuodot ja niiden muistaminen tuovat lohtua. Niistä tulee rukouksenomaisia.

Tuntuu hieman nololta tunnustaa, että itselleni Walt Whitmanin runo Laulu avoimesta tiestä on ollut eräänlainen rukouksentapainen teksti. Walt Whitmanhan on amerikkalaisten kliseemäinen lempirunoilija, mikä on jossain määrin hämmentävää, kun muistaa miten avoimen seksuaalista, ja myös queeria, Whitmanin runous on. Mutta tietysti Whitmania voi lukea valikoiden eli jättää promiskuiteettiset niittylemmiskelyt syrjään ja keskittyä nationalistiseen luontohurmokseen, vaikka niillä onkin paljon tekemistä keskenään.

Törmäsin Lauluun avoimesta tiestä ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana: fragmentti siitä oli tunnelmapalana M. Minnaertin kirjassa Maiseman valot ja värit, joka käsittelee erilaisten väri- ja valoilmiöiden fysikaalista syntyä. Kirjoitin fragmentin kauniille paperille, kiinnitin sen seinään ja opettelin sen ulkoa. Valitettavasti en muista siitä enää kuin pätkiä.

Whitman ei valikoitunut ihkutukseni kohteeksi pervorunoilijamaineensa takia, vaan siksi, että fragmentti Laulu avoimesta tiestä sisälsi jotakin, jota 15-vuotiaana kipeästi tarvitsin. Se, millaisella luontevuudella ihmiset sukupuolesta riippumatta asettuvat Whitmanin runoissa halujen kohteeksi, valkeni minulle vasta sen jälkeen kun aloin lueskella ei-heteroseksuaalisuuden historiasta. Eipä siinä vuonna 1965 ilmestyneessä Arvo Turtiaisen kääntämässä kokoelmassa paljon homoeroottisia runoja ollutkaan.

Huolimatta siitä, että olen lueskellut Whitmania myös englanniksi, suomenkielinen käännös on kuitenkin ollut minulle läheisempi. Song of Open Roadia en ole lukenut samalla intensiteetillä kuin luin Laulua avoimesta tiestä.

Nyt luin Song of Open Roadin jälleen, ajatuksen kanssa, ääneen ja sanoja maistellen. Kokonaisuutena runo on varsin mahtipontinen, mutta edelleen siinä on kohtia, jotka kuulostavat tosilta, joiden haluan olevan tosia. Runossa kiteytyy jotain olennaista sellaisesta elämänasenteesta, jota pidän ihanteellisena, ja jota en tietenkään pysty toteuttamaan - en pystynyt viisitoistavuotiaana enkä pysty nytkään:

Tästä lähtien en kysele hyvää onnea, olen itse hyvä onneni,
tästä lähtien en ruikuta enää, en vitkastele enää, en tarvitse mitään enää
heitän sikseen kotoiset huolet, lukukammiot, vähättelevän kritiikin,
vaellan voimakkaana ja tyytyväisenä avointa tietä.

Säkeiden yli-ihmismäinen mahtipontisuus olisi sietämätön ilman lohduttavan realistista jatkoa:

(Silti kannan myötäni vanhoja, suloisia taakkojani,
kannan niitä, ihmiset, mihin tahansa menenkin,
minun on mahdotonta vapautua niistä,
olen niiden täyttämä ja vastapalvelukseksi täytän ne.)

Englanninkielistä versiota lukiessani löysin runosta uusia säkeitä, jotka kuulostavat hyviltä, ehkä siksi että Whitmanin tekstin poljento on tuttu:

From this hour I ordain myself loos’d of limits and imaginary lines,
Going where I list, my own master total and absolute,
Listening to others, considering well what they say,
Pausing, searching, receiving, contemplating,
Gently, but with undeniable will, divesting myself of the holds that would hold me.

Suomenkielinen käännös on jähmeämpi ja kuivakkaampi eikä välitä sitä keveyttä, joka rajoista irtautumiseen liittyy:

Määrään itseni tästä hetkestä lähtien irtautumaan kaikista kuvitelluista ja rajoittavista siteistä,
määrään itseni kulkemaan itseni ehdottomassa ohjauksessa mihin mielin,
kuunnellen muita, vakavasti syventyen heidän asiaansa,
pysähtyen, tutkien, vastaan ottaen, syvällisesti harkiten,
hellävaroin mutta päättävästi riisuutuen siteistä jotka yrittävät pidättää minua.

Käännös vaikuttaa myös paatokselliselta ja naiivilta - ehkä siksi, että olen lukenut sitä eniten 15-vuotiaana, johon ikään kuulunee paatoksellisuus ja naiivius. Alkukielisiä tekstejä lukiessa häiritsee myös se systemaattisuus, jolla Turtiainen on häivyttänyt sukupuolen Whitmanin teksteistä. Runossa Spontaneus Me Whitman kirjoittaa: "The body of my love, the body of the woman I love, the body of the man, the body of the earth", ja Turtiainen kääntää: "Rakastettuni ruumiissa, rakastamani naisen ruumiissa, ihmisen maallisessa ruumiissa, maan ruumiissa". Tokihan englannin kielessä "man" voi viitata ihmisiin yleensä, mutta määräinen artikkeli sanan edessä minusta tarkoittaa sitä, että Whitman puhuu nimenomaan sukupuolitetusta miesruumiista, ei jostain abstraktista "ihmisen maallisesta ruumiista".

Whitmanin lisäksi tosilta kuulostavat myös Eliotin tekstit. (Kuinka Hesari osasikin juuri ne kaksi valita esiteltäväksi samaan juttuun!) Eliotia lukiessani en kuitenkaan ollut tarpeeksi herkässä iässä hullaantuakseni kunnolla. Ehkä Eliotiin ei voikaan hullaantua. Whitmanin hurmoksellisuuteen verrattuna Eliotin teksti on laimeaa ja synkkää. Whitmanin ja Eliotin totuudet palvelevatkin eri tarkoituksia.

Minulla oli sähköpostini signaturessa pitkään seuraavat säkeet, jotka ovat Eliotin Hollow Menistä:

Between the idea
And the reality
Between the motion
And the act
Falls the Shadow

Japanilaista runoutta olen lukenut paljon, mutta mikään yksi runo tai runoilija ei ole noussut muita paljon tärkeämmäksi. Harmi, ettei japaninkielen taitoni ole (vielä) tarpeeksi hyvä voidakseni lukea niitä alkukielellä. Loppuun kuitenkin 1700-luvulla eläneen zen-munkki Ryôkanin runo:

Älä milloinkaan
vähättele sanoja
äläkä sano
sanoista, että nehän
nyt ovat vain sanoja.

Olen lueskellut Michel Houellebecqin kirjaa Mahdollinen saari, jossa kertojina vuorottelevat Daniel, kyyninen stand up -koomikko nykypäivän Ranskasta, ja hänen 24. ja 25. klooninsa tulevaisuudesta. Kloonit käyvät läpi Danielin elämänkertomusta, pitävät Danielia hengissä sen kautta. He eivät elä sitä, mutta he muistavat sen ja kertaavat sitä. Elämänkertomus, selvitys Danielin elämästä, ja hänen klooninsa tekevät Danielista tietyssä mielessä kuolemattoman. Ihmettelen kuitenkin sitä itsestäänselvyyttä, jolla romaanissa oletetaan, että elämästä voisi seuloa esiin olennaisen ja tiivistää sen elämänkertomukseksi.

Tarinat ovat minusta tärkeitä, sekä niiden kehittäminen että niiden kertominen, jakaminen muiden kanssa. Tarinoiden kertominen on yksi kommunikoinnin muoto, yksi tapa hahmottaa maailmaa. Ja myös yksi tärkeimmistä tavoista hahmottaa itseä. Itseä kerrotaan.

Mutta itse kerrotaan aina jälkikäteen. Menneisyyden tapahtumat tulkitaan merkittäviksi nykyhetkestä käsin, ja nykyhetki vääristää aina muistoa. Sama yksityiskohta voidaan tulkita eri hetkinä eri tavoin, ottaa osaksi eri kertomuksia. Se, että Jean Auelin kivikauteen sijoittuva romaani Luolakarhun klaani oli lempparikirjani 12-vuotiaana, voidaan nähdä yhtenä merkkinä siitä, että kulttuuriantropologihan minusta oli tulossa. Toisaalta jos minusta olisikin tullut kasvitieteilijä, innostukseni kirjasta olisi voinut kertoa tulevasta kasvitieteilijyydestäni: kirjassa kuvataan intohimoisesti erilaisia rohtokasveja. Vai oliko sittenkin niin, että varhainen altistuminen paleopornolle (Hevosten laakson lukeneet tietävät mitä tarkoitan) teki minusta pornotutkijan? Yksityiskohdan tulkinta riippuu siitä, millaista kertomusta itsestä halutaan kertoa.

Tapahtumat sinänsä eivät tee minuutta, vaan se, mitkä tapahtumat luokitellaan olennaiseksi itsen kannalta, mitkä valitaan osaksi omaa tarinaa ja mihin tapahtumiin palataan.

Luultavasti itsen kertominen on ihmisille luonnollista ja tiedostamatonta. Kenttätöitä tehdessäni pyysin haastateltaviani kertomaan oman identiteettitarinansa. En käyttänyt tätä sanaa, mutta siitä oli kyse: milloin he ensimmäistä kertaa hoksasivat olevansa jotain muuta kuin heteroita tai homoja/lesboja? Mitkä tapahtumat olivat tälle oivallukselle merkittäviä? Keille tultiin ulos kaapista? Haastatteluja tehdessäni mietin identiteetin käsitettä varsin pinnallisesti, joten tuloksena oli suhteellisen siistejä identiteettikertomuksia. Itsen kertominen tietyllä tavalla ei kuitenkaan ollut vain teemahaastattelurunkoni luoma harha, vaan minulla ja haastateltavillani oli yhteinen käsitys siitä, kuinka oma identiteetti tulisi kertoa.

Sittemmin olen tullut kyyniseksi nimenomaan seksuaalisen identiteettikertomuksen suhteen. Olen joutunut erilaisissa tilanteissa kertomaan oman biseksuaalisen identiteettini kertomuksen, ja se on vakiintunut tietynlaiseksi, enemmän tarinaksi, jolla on tietty kaari, kuin totuudenmukaiseksi selvitykseksi omista kokemuksistani. Tämä johtuu osittain siitä, että identiteettikertomuksellani on ollut selkeä funktio: olen pitänyt esimerkiksi Setan koulutuksia, joissa omasta seksuaalisuudesta kertominen palvelee yleistä yhteiskunnallista päämäärää eikä pyrikään olemaan autenttinen kuvaus juuri minusta. Kertomus on irronnut jo kauan sitten siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelen seksuaalisuudesta ja itsestäni. Silti sen toistaminen voi olla joissain tilanteissa tarpeellista.

Koska minuus on jollain lailla kerrottava koherentiksi, kerron tietysti itselleni tarinaa itsestäni, siinä missä kaikki ihmiset. Mutta nimenomaan siksi, että tarinat ovat minulle tärkeitä, olen myös hyvin tietoinen siitä, miten ne rakentuvat, ja kuinka jokainen, totuudenmukainenkin tarina perustuu sille, että jotkut asiat valitaan kerrottaviksi ja toisista vaietaan, jotta tarina olisi yhtenäinen. Ja siten kaikki tarinat, myös itsestä kerrotut, ovat jossain määrin kuvitteellisia ja keinotekoisia.

Tietoisuuteni minätarinoiden(kin) keinotekoisuudesta ei sinänsä tee minuudestani häilyvää tai keinotekoista - ero autenttisen ja keinotekoisen minän välillä on merkityksetön, sillä eihän ole olemassa minää kielen ulkopuolella.

Herkkyyteni minän tarinallisuudelle kuitenkin jättää minut jossain määrin neuvottomaksi tilanteissa, joissa selkeän tarinan kertomisesta itselle olisi hyötyä. Pystyn näkemään elämässäni monta mahdollista kertomusta, enkä tiedä minkä niistä haluaisin itselleni kertoa. Mitkä tapahtumat pitäisi poimia osaksi tarinaa? Millaisiin kausaaliketjuihin ne pitäisi asettaa? Mitä tapahtumia kannattaisi muistella usein, jotta ne ottaisivat vahvemman paikan minätarinassa?

Tietysti kannattaisi yrittää kertoa itsestään sellaista kertomusta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jolla on jonkinlainen jatkuvuus - minätarinallahan ei ole "onnellista loppua", sillä kertomus loppuu vasta kun minä katoaa. Minätarinan olisi hyvä olla jossain määrin yhtenäinen, jolloin näennäisen äkillisen tapahtuman jälkeen voi löytää tapahtumaan johtaneita viitteitä, vähän samaan tapaan kuin dekkarista johtolankoja. Tavoitteena on tietenkin myös sellainen kertomus, jossa pitää itsestään, millaisia mutkia minätarina muuten lopulta tekeekin.

Olen toistuvasti kertonut itselleni tarinaa itsestäni tarinankertojana. Mutta silloin kun tarvitsisinkin toisenlaisen tarinan, sellaisen, jolla on selkäranka ja suunta, kertomus itsestä tarinankertojana on hyödytön. Tarinankertoja voi kertoa millaisen tarinan tahansa, eikä tarinoiden moninaisuudesta ole helppo valita.

Laskeskelin blogin päivitystiheyksiä. Tilasto on armoton: olen kirjoitellut blogiin keskimäärin kolme kertaa kuussa nyt kesän aikana. Keväällä päivitin tiheämpään. Kaikenlaiset kesäriennot tietysti aiheuttavat päivittämättömyyttä, mutta tuntuu että olen ollut koko kesän jonkinlaisessa jumitilassa. Sitä ja tätä on tullut puuhailtua, on pikniköity, kitketty palstaa, reissuja on tehty ja vieraitakin käynyt, mutta olemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus.

Ja siinäpä se onkin se suurin virhe. Aina pitäisi muistaa, että kirjoittaminen on tärkeää, etenkin silloin kun tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa. Kun kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta, on kirjoitettava, koska se luo selkeyttä. Raa’asti sanottuna kirjoittaminen on tärkeämpää kuin mikään muu, sillä käsitykseni itsestä nojaa kirjoittamiseen, eikä ilman itseä ole myöskään suhdetta muihin.

Olen parisen viikkoa pitänyt pitkästä aikaa perinteistä päiväkirjaa, eli kuvannut päivän tapahtumat selkeästi ja neutraalisti, kenties joitakin yksittäisiä mietityttämään jääneitä juttuja esille nostaen. Tavoitteena on ollut kirjoittaa tekstinpätkä alle vartissa, mieluiten suunnilleen kymmenessä minuutissa, jotta se ei vie aikaa eikä myöskään usuta jaaritteluun. En ole jälkeenpäin paljoa lueskellut kirjoittamaani, vaan lähinnä tarkistanut kirjoitusvirheet.

Muutama päivä sitten aloin tehdä jälleen myös toista kirjoitusharjoitusta, eli heti herättyäni olen kirjoittanut käsin kolmisen sivua tajunnanvirtaa siten, että en keskeytä kirjoittamista hetkeksikään: jos en keksi mitään kirjoitettavaa, kirjoitan vaikkapa "en keksi mitään, istun sohvalla, päätä kutittaa" niin kauan kunnes päästä tulee jotain muuta kuin kutinaa. Tein tätä kirjoitusharjoitusta aika uskollisesti lähes päivittäin vuosien 2002 ja 2003 tienoilla, ja satunnaisesti sen jälkeenkin. Aware-projektin hektisimpinä aikoina kirjoitusharjoitus taisi olla olennainen kainalosauva, johon tukeutuen sain päivän työt tehtyä.

Nämä kaksi erilaista kirjoitusrutiinia ovat tietyssä mielessä vastakkaisia: tajunnanvirtakirjoittaminen on täysin kiinni hetkessä, ja teksti on jälkeenpäin usein täysin lukukelvotonta. Välillä kirjoittamisen prosessi itsessään tuottaa uusia ajatuksia, koska se mahdollistaa villitkin virittelyt ilman itsekritiikkiä. Päiväkirjakirjoittaminen taas pyrkii dokumentointiin ja pelkistämiseen. Tajunnanvirta tuo esille sellaisia asioita, joita ei jaksa tai halua ajatella; päiväkirja taas yksinkertaistaa kokemuksia, riisuu niistä muun paitsi olennaisen.

On luultavasti kirjoittamisen ansiosta, että uusia ajatuksia ja innostuksia on alkanut versoa, vihdoin. Ruumiin ja minuuden rajatkin tuntuvat selkeämmiltä - tai ainakaan niiden väistämätön häilyvyys ei tunnu uhkaavalta.

Finncon on taas ohi ja seuraavaan vuosi aikaa. Conin jälkeen on aina pöllämystynyt olo, sillä con-viikonloppuna aika tuntuu venyvän. Kolmeen päivään mahtuu tuntikausien istumisia luentosaleissa ja kaljalla, kohtaamisia uusien ja vanhojen ihmisten kanssa, älyllistä ja älytöntä keskustelua - itsensä nolaamista unohtamatta. Pidin morsiushuntua päässäni Supernaisia! -paneelissa, johon osallistuin Lara Croftin, sihteerikkö Sinikka Sulosaaren, Peppi Pitkätossun ja Näkymättömän Naisen kanssa, mutta en onnistunut löytämään sisäistä neitsytmorsiantani, vaan käytin sellaisia morsiamen suuhun sopimattomia sanoja kuin "annihilaatio" ja ryhdyin heti tekemään risteytyskokeita yksisarvisilla. Luultavasti Neitsytmorsiamien ei tulisi puhua lainkaan, niiden tulisi vain istua paikoillaan sievästi kädet sylissä.

Olutta tuli dead dog partyissä juotua sen verran, että on vaikea sanoa, johtuuko tämänhetkinen hutero olo ylisosialiseerauksesta, stressin laukeamisesta, univelasta, pitkästä matkustamisesta - vai ihan vain siitä oluesta (ja tervaviinasta ja chilivodkasta ja…). Harmittaa, että dead dog -saunominen jäi väliin, olisin halunnut jutella enemmän ihkun Judith Cluten kanssa, ja bilemölyssä se oli mahdotonta. Judith Cluten ja Timo Sälekiven näyttely Galleria Beckerissä tarjosi koko viikonlopun ainoan rauhallisen hetken.

Cluten maalaukset olivat kollaasinomaisia, yhdistelivät erilaisia tyylejä: fotorealismia, mustavalkomaalausta, ääriviivapiirroksia, kaikkialle tunkevia a-kirjaimia. Suurimmassa osassa oli jonkinlaista vihjailevaa kantaaottavuutta, josta ei voi olla aivan varma, onko se vain katsojan omassa päässä. Clutella on asunto ja ateljee Camdenissa, Lontoossa, ja halutessaan töissä voi nähdä myös katutaidevaikutteita. Sälekiven työt puolestaan olivat edukseen nimenomaan alkuperäisteoksina, sillä maalausten pintaa oli häiritty painelemalla märkään maaliin kuvioita rattailla, partaterillä ja muilla esineillä.

Judith Clutea ja muuta kunniavierasjengiä seuraillessa tuli sellainen tunne, että vaikka ei ole hullumpaa olla 32, niin voi olla ihan jees olla myös 67. Animeconin teiniparveilua seuratessa sen sijaan tuli sellainen olo, että onneksi ei koskaan enää tule olemaan viisitoista… Pidän japanilaisesta populaarikulttuurista ja Animeconin ohjelmakin oli kautta linjan ihan kiinnostavaa, mutta animeteinimassat kävivät uuvuttaviksi. Kolme vuotta sitten animefanien suuri määrä oli yllättävä ja sellaisena myös jossain määrin huvittava, mutta kun määrä lisääntyy vuosi vuodelta, ihmetyttää, että missä oikein tulee raja vastaan. Pitääkö viiden vuoden päästä varata Animeconille joku Suviseurakentän kokoinen tila, tai vaikkapa Ruissalon saari, että kaikki ne 50 000 animefania mahtuvat parveilemaan?

Stressasin ennen conia omia luentojani siinä määrin, että en ehtinyt pahemmin perehtyä conin ohjelmaan etukäteen tai suunnitella, mitä haluaisin nähdä tai katsoa. Minun piti vetää paneeli nimeltä "Yuri - herkkää liljarakkautta vai lesbopornoa?", mutta en saanut mukaan haluamiani panelisteja, enkä myöskään perunut ohjelmanumeroa ajoissa, joten jouduin paneelin sijaan vetämään luennon. Luento onnistui yli odotusten, yleisömäärä oli häkellyttävä (yleisöä seisoi portailla kahdessa rivissä ja katederilla istui ihmisiä jalkojeni juuressa!) ja lopuksi tyypit tulivat kiittelemään. Nähtävästi joskus voi tehdä juttuja nopeasti hampaat irvessä ja onnistua silti.

Naisten pornomanga -luennon pitäminen hermostutti enemmän: miten puhua pornosta yleisölle, joka koostuu pääosin sen ikäisistä, että pelkkä sana "porno" jo naurattaa? Yritin olla mahdollisimman akateeminen ja kuivakka, puhua feministisestä seksuaalipolitiikasta, halun projisoitumisesta naisruumiin pintaan ja nautinnon visuaalisista symboleista, mutta silti välillä naureskeltiin. Pannahinen. Pari tyyppiä lähti pois kesken luennon, toivottavasti tylsistymisen eikä traumatisoitumisen takia. Vänkärit tarkistivat ovella kaikkien henkkarit varmistaakseen, ettei alle 15-vuotiaita päästetä sisään, mutta en ole varma, että se viidentoista vuoden ikä on tae siitä, että pystyy käsittelemään pornoa ilmiönä.

Conin riemastuttavin hetki oli se, kun sydänystäväni Aave-Annen nimi ilmestyi Nova-novellikilpailun palkintoseremoniassa sijalle yksi. Ulvahdin ääneen, ja olinkin sitten tunnin verran innostustärinöissä. Harmi, ettei Anne ollut paikalla, olisi voinut heittää kannat yhdessä kattoon. Atoroxin voitti Usva-Anne ansaitusti yhdellä parhaista (ja häiritsevimmistä) viime vuosien spefi-novelleista, joita olen lukenut. En ole ollut nyt kahteen vuoteen Atorox-raadissa, ehkä ensi vuonna pitäisi ottaa taas raatiin osaa.

Harmittaa, ettei tullut käytyä kuuntelemassa conin kunniavieraiden haastatteluja - erityisesti olisi kiinnostanut Elisabeth Handin haastattelu, mutta jostain syystä päädyinkin kuuntelemaan "I Married a Writer… and Everybody Knows What Followed" -paneelia, jossa keskustelivat kirjailijoiden vaimot ynnä salaperäinen "Mr. Anne Leinonen". Selvisi ainakin se, että sellainen vaimo olisi aika kätevä. Vaimopuhe oli heteropervon kuuloista, kun kirjailijoiden vaimoista vain yksi tunnusti harrastavansa täysimittaista vaimoilua. Onneksi sentään tuli kuunneltua kunniavieraita kirjoittajatapaamisessa ja loppupaneelissa.

Otin paljon kuvia, aika paljon cosplay- ja lolitaposeerauksia ja yleiskuvia. Loppujen lopuksi mielenkiintoisimpia kuvia ovat kuitenkin pikaiset ja huolimattomat laukaisut: selkäpuolet, helmat, kengät, eksyneet ilmeet.

Olen ollut mukana kirjoittamassa erästä tekstiä, joka on nyt muotoutunut siihen suuntaan, että oma osuuteni siinä on oikeastaan ylimääräinen ja turha.

On ristiriitainen olo. Tekstinarkomaani minussa keskittyy tekstin koherenssiin, jota oma osuuteni tue. Ego puolestaan jurnuttaa, kuinka paljon olen kumminkin tehnyt töitä tekstin eteen, ja kuinka en halua päästää tekstistä irti, vaan saada oman osuuteni näkyville. Nyt egolle pitäisi muistuttaa, kuinka myöhemmin on hävettävää katsella tekstiä, jota on itse ollut tekemässä, ja joka on epätasapainossa siksi, ettei ole osannut päästää oikealla hetkellä omasta tekstistään irti. Haluanko tosiaan, että muuten systemaattisen tekstin sisällä on minun irrallisia kommenttejani - sinänsä hyviä, mutta asiaan liittymättömiä?

Saan mielihyvää tekstien työstämisestä ja siitä, että tekstit muovautuvat selkeiksi kokonaisuuksiksi. Sen mielihyvän kannalta on olennaista osata leikata omat tekstinsä pois silloin kun se on tarpeellista. Heilahtelen ärsyyntyneisyydestä analyyttisyyteen. Näen tekstin kokonaisuutena, josta itse kirjoittamani palaset törröttävät ylimääräisinä, ja jotka haluan nyppäistä pois. Ja samalla ärsyttää se, että teksti on nyt lopulta sellainen, että juuri minun kirjoitusteni pitää olla niitä, jotka törröttävät.

Kirjoittaminen on aina prosessi, ja yksi kirjoittamisen viehätyksistä onkin nimenomaan se, että tarkoistakaan suunnitelmista huolimatta ei voi koskaan tietää, millainen lopputulos on. Kun on kyse puhtaasti omista teksteistäni, tekstin mutatoituminen on helppo sallia, koska teksti pysyy silti omanani. Nyt teksti, jonka kirjoittamiseen olen osallistunut, on mutatoitunut sellaiseksi, että ainoa mahdollisuus on luopua siitä. Hyväksyä se, että minun ajatuksillani ei ole paikkaa siinä.

Olen ollut osa sen kirjoittamisprosessia, ja luultavasti teksti ei ilman minua olisi se, mitä se nyt on, mutta kyse ei ole minun tekstistäni. Tekstiä pitää tarkastella omana kokonaisuutenaan, ei useamman ihmisen egon jatkeena. Tai varsinkaan minun egoni jatkeena.

Nyt pitäisi osata erottaa toisistaan kaksi erilaista ärsyyntyneisyyttä. Ensimmäinen ärsyyntyneisyys johtuu siitä, että teksti muovautui eri suuntaan kuin toivoin. Sen ei pitäisi haitata, sillä voi aina kirjoittaa uusia tekstejä, joita voi viedä sellaisiin suuntiin, joihin aiemmat tekstit eivät suostuneet hakeutumaan. Toinen ärsyynnys johtuu siitä, että oma osuus tekstissä muuttui tarpeettomaksi. Senkään ei pitäisi haitata, jos teksti on parempi ilman minun osuuttani.

Tekstin ja itsen analysoinnista huolimatta jurnututtaa.

Olen ollut pari viikkoa reissussa, ensin Lontoossa vähän yli viikon ja sitten Helsingissä Judith Halberstamin pitämällä queer-tutkimuskurssilla puolisen viikkoa. Kun palaa jostain reissusta, on yleensä tavanomaista kertoa siitä jotakin. Mutta enpä kerrokaan siitä, vaan kerron jostain muusta.

Olin eilisiltana baarissa, ja kotiin tultuani nukahdin laskuhumalassa äkkiä, mutta sitten heräsin hikisenä parin tunnin päästä. Kävin juomassa, enkä saanut unta. Aloin lukea Sartren Inhoa, joka on ollut yökirjanani muutaman muun ohella. Luin sen loppuun. Äkkiseltään voisi ajatella, että Sartre on huonoin mahdollinen lukuvalinta, jos herää krapulahiessä viideltä aamuyöllä. Mutta se olikin oikein seesteistä ja lohdullista luettavaa.

Nyt olen todella kiitollinen siitä, etten lukenut Inhoa lukioikäisenä vain siksi, että lukioikäisen kuuluu kokea eksistentialistista tuskaa ja lueskella Sartrea. Luin fuksivuonna Sartren Sanat, mutta muistan sen olleen lähinnä puiseva lapsuuskertomus tätien helmoissa elävästä pikkupojasta. En olisi lukiossa saanut Inhosta irti yhtään mitään. Nyt siinä oli monta teemaa, joiden käsittely tekstissä on oudon rauhoittavaa.

Yllättävintä on se, että Inhossa on onnellinen loppu. Oletin, että olemassaolon sattumanvaraisuutta ja merkityksettömyyttä käsittelevä kirja päättyisi väistämättä subjektinsa tuhoon, tavalla tai toisella. Kirjan loppupuolella kertoja, Antoine Roquentin, vajoaa psykoosin kaltaiseen tilaan ja muuntuu subjektista olioksi, joka kutsuu itseään tajunnaksi. Kirja olisi hyvin voinut loppua siihen - tai sitten siihen, että kertoja tuhoaa tajuntansa itsemurhalla. Kirja kuitenkin loppuu siihen, että kertoja antaa olemassaololleen merkityksen kipinän: kertomisen, kirjoittamisen.

Kirjan alkupuolella Roquentin muistelee elämäänsä ja tekemisiään ja toteaa, kuinka näennäisesti eksoottiset matkat vieraissa maissa tuntuvat latteilta, yhtä merkityksettömiltä kuin päivästä päivään samanlaisena toistuva elo ranskalaisessa pikkukaupungissa. Kertoja toteaa: "Ennen kuin sinäsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää - kertoa siitä. Juuri se pettää ihmiset! Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo. On siis valittava joko eläminen tai kertominen." (s. 61, Tammen pokkaripainos vuodelta 2000.) Kertoja haluaisi valita elämisen, mutta eläminen on pelkkää satunnaista olemassaoloa, vailla mieltä. Kertominen taas on keinotekoista, yhtä mieletöntä kuin kertomatta jättäminen.

Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Olemassaololla ei ole mitään muuta merkitystä kuin mitä sille annetaan, ja siksi "eläminen" sinänsä ei riitä. Kertominen kuitenkin antaa merkitystä olemassaololle - tai ainakin toivon, illuusion merkityksestä. "Kirjottaessanikin olen yhä olemassa ja tunnen olevani olemassa. Mutta ehkä tulee hetki, jolloin työ on valmis ja voin toivoa, että pisara sen kirkkautta on putoava menneisyyteeni. Ehkä voin sen takaa katsella elämääni tuntematta inhoa." (s. 253.)

Antoine Roquentinille (ja Sartrelle itselleen?) kirjoittaminen on lopulta ainoa tie mielekkyyteen. Johtopäätös tyynnyttää minua, ehkä siksi että kirjoittaminen on itsellenikin tapa tehdä satunnaisesta olemassaolosta mielekästä. Viime kädessä kirjoittaminen on se, mikä merkitsee minulle eniten, ja nimenomaan siksi, että kirjoittaessani olen yhtäaikaa sekä tietoinen olemassaolon keveydestä, että ankkuroitunut siihen hetkeen missä olen. Piirtäminen tarjoaa samanlaista olemassaolon kirkastumista, mutta se on vähemmän kestävää, vähemmän syvää kuin kirjoittamisesta saatava tyydytys. Kirjoittamalla oikeutan oman olemassaoloni, ja samalla teen siitä selkeämpää.

On tietyssä mielessä kornia perustella kirjoittamistaan sartrelaisella eksistentialismilla, mutta jotain siinä kolahtaa ja kaikuu. Jos uskaltaa jäädä miettimään omaa olemistaan (tai minkään olemista ylipäänsä), niin eihän sillä paljon syvyyttä ja merkitystä ole. Kirjoittamalla omaa olemistani (tai keksimällä muita vaihtoehtoisia olemassaoloja) luon syvyyttä ja merkitystä itse. Ei se tietenkään ole ainoa tapa, mutta kivahan se tietty on, jos eksistentialismin setähahmo yhdessä tunnetuimmassa teoksessaan ehdottaa olemassaolon merkityksellistämisen välineeksi sitä keinoa, jonka itse koen tutuimmaksi.

Kun kuulin, että Tähtivaeltaja täyttää 25 vuotta, niin ensimmäinen reaktioni oli "häh, vasta viime vuonnahan se täytti kakskyt". Mutta pitihän sitä sitten lähteä kuitenkin juhlimaan.

Tähtivaeltaja on ehdottomasti yksi lempijulkaisujani, joka pieksee Naistutkimuslehden ja Acatiimin vetovoimassa moninkertaisesti. Sitä voi mainostaa samoilla mainoslauseilla kuin naistenlehtiä: "hemmotteluhetki raskaan päivän jälkeen"; "vihdoinkin aikaa itselle"; Harmi vain, että Tähtivaeltaja tulee vain neljä kertaa vuodessa eikä kerran viikossa - ja harmi, että sen lukemisvuorosta joutuu Virtun kanssa kiistelemään kuin Akkarista penskana.

Mikäköhän siinä Tähtivaeltajassa on niin viihdyttävää ja vetoavaa. Definitiivisen Tähtivaeltaja-paneelin mukaan Tähtivaeltajan suosion ytimessä on kaksi asiaa: oikea ja vasen tissi. Tähtivaeltajan kuvitushan on yleensä panostanut näihin kahteen asiaan, ja mielellään siten, että kuvassa on myös nahkaa, niittejä, kulmahampaita ja suomuja. Kai minä sitten kuulun Tähtivaeltajan kohdeyleisöön. Tisseistähän olen toki aina pitänyt. Ja nahkasta ja kulmahampaista.

Pintaraapaisija voisi väittää, että Tähtivaeltaja on naiskuvaltaan arveluttava, pahimmillaan misogyyninen. Tähtivaeltajassa on kuitenkin tietynlainen ketään tai mitään säästelemätön asenne joka mitätöi syytöksen. Kaikkea voidaan irvailla, ja kaikkea pitää irvailla. Kuolaatko tissejä tällä sivulla? Seuraavalla sivulla tissit voivatkin roikkua zombien rinnassa. Tai tissejä voi olla kuusi rivissä yksisilmäisen alienin kyljissä. Ikinä ei voi tietää, mistä se tissi seuraavaksi löytyy.

Tähtivaeltaja-päivässä tisseillä oli eniten merkitystä jo mainitussa definitiivisessä paneelissa, jossa oli kuvakavalkadi vanhojen Tähtivaeltajien kuvituksista. Muuten meno oli suorastaan akateemista, pohdittiin mm. kotimaisen sf-kirjallisuuden nykytilaa, valtavirtakirjallisuuden ja sf-kirjallisuuden yhtymäkohtia ja tv-sarjojen tarinankerrontaa. Kunniavieras Christopher Priest pohdiskeli kirjoittamista ja sf-kirjallisuuden tulevaisuutta.

Revittelemään päästiin sitten iltaa myöten Maailmankaikkeuden ympäri -tietovisassa, jossa Betoeläimet löivät Ameebat - siitäkin huolimatta, että Petri Hiltunen muisti väärin Tähtivaeltajaan vuosien varrella piirtämiensä penisten määrän (niitä oli ollut 35, Hiltunen veikkasi kahtakymmentä). Myy Kirja -kisassa sitten jo herkisteltiin miesten kesken.

Tutustuin Tähtivaeltajaan osapuilleen kolmisentoista vuotta sitten, kun kaveriini ihastunut poika oli puoliväkisin työntänyt hänelle lainaksi ison pinon Tähtivaeltajia. Iskutekniikka ei tepsinyt, vaikka Tähtivaeltajat miellyttivät paitsi kaveriani, myös minua. Lehti saattoi toki olla tuttu kaverilleni jo silloin, mutta uutta tavaraa minulle. Muistan lukeneeni Tähtivaeltajasta juttua Storm Constantinesta ja Poppy Z. Britestä silmät pyöreänä: voiko tosiaan olla joku, joka kirjoittaa vampyyreistä vieläkin kiinnostavampia tarinoita kuin Anne Rice? Mainittu kaverini sitten hankki molempien kirjailijoiden teoksia, joita minäkin pääsin lainaamaan. (Kiitos siitä, R.) Myöhemmin olen Tähtivaeltajan ansiosta päässyt tutustumaan kaikenlaisiin himmeisiin kirjailijoihin, kuten viimeisimpänä Christopher Priestiin, joka oli Tähtivaeltaja-päivän kunniavieras. Puhumattakaan todella omituisista kalkkunaelokuvista, joita Tähtivaeltajassa uskollisesti arvostellaan.

Aloin kuitenkin tilata Tähtivaeltajaa vasta vuonna 2000, ensimmäisen Finnconini jälkeen. Luultavasti Tähtivaeltaja on kuitenkin sen verran sisäpiiriläinen fandom-lehti edelleen (tai ainakin oli vielä 90-luvulla), että sen tilaaminen ei tullut mieleen, ennen kuin Finncon jollain tavalla konkretisoi fandomin olemassaolon. Sen jälkeen Tähtivaeltaja piti minut fandomin syrjässä kiinni, kunnes aloin aktiivisemmin (mikä on sekin edelleen hyvin passiivista) olla mukana sf-ympyröissä.

Joku heitti Tähtivaeltaja-päivässä läppää "Portti-teoriasta", eli siitä, kuinka ensin tutustutaan sf-fandomiin lukemalla Porttia tai jotain muuta akateemishenkisempää julkaisua, ja sitten kun saadaan Tähtivaeltaja hikisiin näppeihin, niin paluuta normaalielämään ei enää ole. Itse kuitenkin aloin lukea Porttia oikeastaan vasta sen jälkeen, kun tutustuin suomalaisiin sf-kirjoittajiin, jolloin Portin novelleilla on tietynlaista tuttuusarvoa. Tähtivaeltaja sen sijaan oli se, joka loi minulle mielikuvan suomalaisesta fandomista, ja teki siitä puoleensavetävän.

Useissa muissa blogeissa on jo kuvattu Tähtivaeltajapäivän tapahtumia. Niitä blogeja listaa Babek Nabel. Suurin osa heistä ehti laittaa vaelluskertomuksensa viimeistään sunnuntaina, Jussi Ahlroth jopa raportoi suoraan paikan päältä kesken tapahtuman. Olen ollut kovin hidas omassa tapahtuman kommentoinnissani, mikä näinä hektisinä informaatiotuoton päivinä on liki rikos.

Blogin kuvituksena on pärstäluonnoksia, joita rustasin päivän aikana.

Vähän yli kaksi vuotta sitten kävin viimeksi isoisän asunnolla. Tänään kävin siellä Jaakon ja kahden kameran kanssa. Äiti ja täti ovat hiljalleen suunnittelemassa asunnon tyhjennystä ja myyntiä, mutta projekti etenee todella hitaasti. Sen enempää äiti kuin tätikään eivät käy Oulussa usein, eikä kummallakaan ole kovin selkeää käsitystä mitä kaikkea kamaa siellä on. Tapsan piti viimeksi Oulussa käydessään käydä valokuvaamassa siellä irtaimistoa, tauluja kai ensisijaisesti, mutta krhm, veljeni vietti aikansa toisin. Niinpä Tapsa jätti kämpän avaimet minulle käydessään täällä viimeksi, ja minä lupasin käydä ottamassa tarvittavat kuvat.

Ajattelin, että siellä voisi olla kiinnostavaa käydä, kun voi enemmän luvan kanssa köljätä siellä - ja toisaalta kameran kanssa ehkä katsoo asioita eri tavoin. Yleinen tunnetilani oli kuitenkin jälleen sama tyhjä surumielisyys kuten silloin kaksi vuotta sitten.

Eteisen lattialla oli valtava kasa Rauhantervehdyksiä, joten ensimmäisenä lisäsin ovessa olevaan lappuun “Ei Rauhantervehdyksiä!!” - ilmeisesti Rauhantervehdys ei ole sen enempää mainos kuin ilmaisjakelukaan, vaan virallista uskonnon- ja sananvapauden ylläpitoa. Tätini on käynyt siellä vissiin kerran viime vuoden aikana, Tapsa ehkä nukkunut jonkun yön myöhäiseksi menneen baari-illan jälkeen. Asunto on kuin lasikuvun alla, paitsi että pöly tietenkin lisääntyy koko ajan, kun materia hajoaa hiljalleen.

Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen. Löysin irrallisia kiinnostavia dokumentteja, kuten yliopiston IV rakennusvaiheen toteutusta käsittelevän kokouksen pöytäkirjan vuodelta 1977, ja suunnilleen samalta vuodelta olevan tilaston Oulun yliopistossa suoritetuista tutkinnoista ja opiskelijamääristä. Valitettavasti jätin paperit sinne, enkä enää muista lukuja.

Kävin marraskuussa mummun tyhjässä asunnossa, josta niin ikään otin valokuvia, joskin eri syistä kuin isoisän asunnossa. Mummun luona esineet ja tilat sisältävät omia muistojani ja mummun tarinoita, ja siellä otettujen valokuvien tarkoitus on tallentaa jotain myös omista muistikuvistani. Isoisän asunnosta otetut valokuvat ovat vain dokumentteja irtaimistosta. Asuin siellä ihan liian vähän aikaa, että asuntoon olisi ehtinyt kertyä tarpeeksi merkityksiä, enkä tiedä isovanhemmistani tarpeeksi, että heidän tarinansa latautuisivat esineisiin ja tilaan.

Ehkäpä siinä onkin se onton tunteen suurin syy: tuntuu kuin isoisän asunto kantaisi tarinoita, mutta ne tarinat ovat jääneet kertomatta tai kesken. Isoisästä tuskin on enää sen kertojaksi, mistä esineet ovat peräisin, millaista elämää asunnossa on vietetty ja millaisia muistoja on jäänyt. Esineet vaikuttavat tyhjiltä, arvottomilta ilman tarinaa. Tuntuu kuin minulla pitäisi olla oikeus niiden tarinoihin, jotka on kuitenkin jo menetetty.

Onko muuta mahdollisuutta kuin luoda itse uusia tarinoita? Vallata ne esineet ja tilat omilla teoilla ja kertomuksilla? Tulkita se, minkä esineistä voi, ja hyväksyä se, että kertomukset ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä, arvauksien varassa?

Olen miettinyt, että pitäisikö ruveta tekemään syntiä.

Edellisessä päivityksessä osoitin, että syntiä on tullut tehtyä aiemminkin, varhaisella ja herkällä iällä, joten ehkä se synninteko sujuisi näin vanhempanakin. Ajatuskin siitä synnistä aiheuttaa ristiriitaisen olon: toisaalta kavahdan sitä, toisaalta se kiehtoo. Olisiko synti vapauttavaa ja uusia polkuja avaavaa, vai joutuisinko sen kautta sellaiseen kuoppaan, josta ei ole poispääsyä?

Suhtaudun kirjoihin varsin kunnioittavasti, ja olen viime aikoina miettinyt, tulisiko siitä kunnioituksesta luopua. Yleisesti ottaen en tee omiin kirjoihini mitään merkintöjä, koskaan. Ainoat kirjat, joihin olen tehnyt merkintöjä, ovat jotain uskomatonta puppaa, kuten esimerkiksi kaverilta saamani kirja “Mitä jokaisen naisen tulisi tietää miehistä”. Kirjojen merkitseminen merkitsee samalla epäkunnioitusta, tärvelyä.

Muistan penskana kirjoittaneeni joskus kirjaston kirjoihin jotain, ja tunteneeni siitä huonoa omaatuntoa ja häpeää. Moisesta tavasta (samoin kuin sivun kulman taittamisesta kirjanmerkiksi) eroon pääseminen oli kasvukokemus, jonka jälkeen olin himpun verran kypsempi ja aikuisempi.

Okei, tunnustan: olen tehnyt ajoittain merkintöjä yliopiston kirjaston tenttikirjoihin. Mutta en koskaan sellaisiin, jotka olisivat olleet alunperin putipuhtaita ja uusia. Sellaisia kirjoja on helppo alleviivailla ja kommentoida marginaaleihin, joissa on ennestäänkin alleviivauksia ja kommentointeja. Mahdollisesti niiden alleviivausten tekemisestä ja marginaalimerkinnöistä on ollut jotain hyötyä. Ainakin tekstin silmäily kerratessa helpottui.

Yleisesti ottaen merkitsen kirjoja pienillä post-it-lapuilla. Lainakirjojen kohdalla menettely on tietysti ainoa mahdollinen, mutta omien kirjojen kohdalla huomaan, että en välttämättä enää niistä lappusista muista, mitä olen halunnutkaan merkitä. Joissakin kirjoissa on samat laputukset, jotka olen laittanut joskus gradua tehdessä. Eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä päässäni on liikkunut silloin, kun olen ne laput laittanut. Paikallaan ne laput nyt kumminkin ovat edelleen. Alleviivaus ja mahdollinen marginaalihuomio olisi ainakin selkeä.

Olen perustellut laputtamisen mielekkyyttä alleviivaukseen verrattuna sillä, että alleviivaamalla fokusoituu väistämättä tiettyyn kohtaan tekstiä, ja myöhemmällä lukemalla ei sitten ole enää avoin tekstin muille kohdille. En kumminkaan ole kovinkaan varma perustelun järkevyydestä, kun kohtuullisen harvoja kirjoja kuitenkaan tulee luettua useampaan kertaan. Kopioituja artikkeleita olen yleensä alleviivaillut ja merkinnyt surutta. Ja jotenkin niihin alleviivailuihin ja merkintöihin on ollut helpompi palata kuin laputettuihin kirjoihin.

Pitäisiköhän vihdoin ruveta käsittelemään kirjoja työvälineinä? Jospa alleviivaisin vaikka lyijykynällä, niin sitten ne alleviivaukset voisi tarvittaessa pyyhkiä pois.

Sirenin blogissa oli hauska, joskin hieman häpeällinen meemi kymmenestä kirjallisuuden klassikosta, joita ei ole saanut luettua loppuun. Yleisesti ottaen yritän lukea aloittamani kirjat loppuun vaikka hampaat irvessä - tiedä sitten, onko se merkki peräänantamattomasta sinnikkyydestäni vai sairaalloisesta perfektionismistani ja pakkoneuroottisuudestani.

Siren listaa kaksi kirjaa, jotka ovat minultakin jääneet kesken. Ensimmäinen niistä on, ei mikään sen jykevämpi kuin

Raamattu
Ala-asteella Gideonit kävivät jakamassa lapsukaisille pieniä punaisia ja muovikantisia Uusia Testamentteja. Ne kirjat olivat tavattoman herttaisia ja niissä oli paljon pientä tekstiä, jota luin aamuisin odottaessani koulutaksia. Valitettavasti lukeminen jämähti Apostolien tekoihin. Evankeliumit menivät, mutta kristinuskon levittäminen ei ollut yhtä mielenkiintoista luettavaa. Lukion kolmannella oli uuden yrityksen vuoro. Pyysin varta vasten mummulta 18-vuotissynttärilahjaksi Raamatun uutta käännöstä. Lahjatoiveessa oli olevinaan jotain hienovaraista ironiaa ja kristinuskon kritiikkiä, sillä 18 täytettyäni kävin saman tien eroamassa kirkosta. Valitettavasti edes ironia ei auttanut Raamatun lukemisessa. Muistaakseni pääsin läpi Mooseksen kirjat ja hyydähdin jonnekin Joosuan tienoille. Mutta jos joskus joudun autiolle saarelle, niin haluan mukaani Raamatun, siitä eivät tarinat ainakaan ihan heti lopu.

Toinen Sirenin listaama kirja on

D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja
Siren sanoo tarttuneensa kirjaan teini-ikäisenä ja lukeneensa siitä vain seksikohtaukset. Samat sanat. Voi hyvä ihme, että se opus oli puiseva, ja sen puisevuutta lisäsi se, että ennakkoon oletin/toivoin kirjan olevan jotain hirveää pornoa, kun se oli aikoinaan kielletty Suomessa (ja on jossain muissa maissa edelleenkin). Muistan lukeneeni kirjaa teltassa kesällä, olin ehkä 14. Onneksi Hunt Emerson on tehnyt Lady Chatterleyn rakastajasta viihdyttävän underground-sarjakuvaversion.

Ja sitten siirrynkin omiin aukkoihini.

James Joyce: Odysseus
Lukioiässä luin Joycelta ensin Dublinilaiset ja sitten Taiteilijan omakuvan nuorena miehenä, ja molemmat olivat hauskoja kirjoja. Suurin odotuksin aloin lukea Odysseusta, onhan se klassikkokin ja kaikki, ja sijoittuu osapuilleen samaan miljööseen kuin kaksi ensin mainittua. Valitettavasti kirjalliset kokeilut olivat lukiolaisaivoille liikaa. Saattavatpa olla lisensiaattiaivoillekin. Olen tosin miettinyt antavani Joycen Odysseukselle toisen tilaisuuden, kuvaahan se Dublinia kuitenkin, ja Dublin on hauska kaupunki. Ehkä se pitäisi lukea alkukielellä?

Homeros: Odysseia
Pannaan nyt sitten se Joycen innoittajakin tähän. En tarkkaan muista, koska yritin lukea Odysseiaa, luultavasti lukiossa, mahdollisesti fuksina. Joka tapauksessa luin Otto Mannisen käännöstä, junnaavasti ja pitkään, ja ihmettelin mikä on vikana kun teksti ei maistu, vaikka pidän Otto Mannisen runoista (Istun ja tuijotan hiljaa, tummuu ympäri yö. Sen siis vaivaista viljaa, suo elon suottatyö). Saarikosken käännöstä en ole kokeillut, ehkä niitä pitäisi lukea rinnakkain. Muistan, että jollain klassisen arkeologian luennolla luennoitsija kuvaili hurmioituneesti, kuinka Manninen on noudattanut uskollisesti homeerista heksametriä, ja ajattelin joskus antavani myös Mannisen Odysseialle toisen tilaisuuden. En ole vielä saanut aikaiseksi.

Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra
Rupesin lukemaan opusta luullakseni lukion tokalla, koska totta kai lukiolaisälykköjen tulee lukea Nietzscheä ainakin yksikseen, vaikka sitten erottuakseen urpoista. Kirja vaikutti kuitenkin lähinnä sekavalta tajunnanvirralta (muistaakseni), enkä osannut seuloa sieltä toivomaani viisautta. Pitkän aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut saanut luettua kirjaa loppuun. Ehkä sitä voisi nyt yrittää uudelleen, letkeämmällä lukuotteella.

J.R.R. Tolkien: Silmarillion
Juu, tiedän tiedän… siinä on hienoja tarinoita, ja taustoitetaan Keskimaata, ja Tarua voi kuulemma ymmärtää paljon paremmin kun on lukenut Silmarillionin. En vain ole saanut sitä luettua. Olen aloittanut ainakin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla lukukokemuksen jääminen kesken järkytti pikkuveljeäni, toisella kerralla Virtua. Ehkä jonain päivänä luen senkin.

Marginaalimerkintöjä
Kasvattitytön tarinaan

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Tämäkin jäi lukiossa kesken. Olen lukenut vain yhden Jane Austenin kirjan, eli Kasvattitytön tarinan. Sen luin ehkä noin 11-vuotiaana, jolloin olin ilmiselvästi vielä perfektionistisempi kuin nyt. Kirja oli uskomattoman pitkästyttävä, ja piristin lukukokemusta liimailemalla tarroja kirjaan ja kirjoittelemalla pieniä huomautuksia marginaaleihin. Luultavasti tämä lukukokemus on juurruttanut minuun syvän vastenmielisyyden Jane Austenia kohtaan, sillä Ylpeys ja ennakkoluulo oli juuri niin pitkäveteistä luettavaa kuin muistin Austenin olevan. Austenin kirjan jääminen kesken ei syyllistyttänyt yhtään, olin vain ylpeä 11-vuotiaasta itsestäni, joka pystyi lukemaan sinnikkäästi tylsän kirjan loppuun. Kehuvat sitä tv-sarjaa hyväksi. Olisi joskus hauska nähdä se. Viime vuonna ilmestynyt leffa sen sijaan oli aika piinallinen (ja pinnallinen).

Marcel Proust: Swannin tie: Combray. Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen osa
Proustia yritin lukea jo Ouluun muutettuani. En oikein tiedä, miksi se jäi kesken, kirjassa oli kuitenkin tietynlaista yksityiskohtien kauneutta, josta pidin. Ehkä tarina ei yksinkertaisesti sitonut minua kunnolla? Vastikään Hesarissa oli iso juttu Proustin kirjasarjasta, jossa viimeisen osan kääntäjä kehui romaanisarjaa. Viimeinen osa on siis hiljattain ilmestynyt tai ilmestyy piakkoin. Juttua lukiessa tuli sellainen olo, että pitäisi lukea Proustia, mutta olo meni ohi.

William Gibson: Neurovelho
En ole lukenut yhtään Gibsonin kirjaa, siitä huolimatta että olen yrittänyt lukea scifi-klassikoita suuremmalla hartaudella kuin vaikkapa venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Neurovelhoa aloin lukea lukiossa - samoihin aikoihin luin esimerkiksi Brian Aldissia ja Arthur C. Clarkea. En muista tarkkaan, miksi Neurovelho jäi kesken. Olikohan tyyli liian kuivakka vai henkilöhahmot jäykkiä, en muista. Myöhemmin on harmittanut, etten tahkonnut sitä loppuun. Onhan se kumminkin sen tason kyberpunk-klassikko, että on noloa, ettei sitä ole lukenut.

Chris Claremont, John Byrne et al: The Essential X-men vol. 2
En lukenut Marvelin sarjakuvia penskana oikeastaan lainkaan. Kaikki kaverini ovat lukeneet Ryhmä X:nsä, Hämähäkkimiehensä ja Ihmenelosensa siinä vaiheessa kun ne ilmestyivät lehtinä. Olen rakastanut sarjakuvia jo ennen kuin opin lukemaan, mutta supersankarisarjakuvia en juurikaan lukenut. Yksi syy on se, että lehdet olisi varmaan pitänyt tilata tai ostaa, ja luin pentuna lähinnä kirjastosta lainattavia sarjakuvia. Ehkä kirjastoihin ei vain tilattu Marvelin lehtiä? Sittemmin olennaisimmat 80-luvun X-men-tarinat on julkaistu kokoomateoksena, jossa on mm. tarina Pimeästä Feeniksistä, ilmeisesti joku kaikkien supersankarilegendojen äiti. Virtulla on se kokoomateos hyllyssä. Aloin lukea sitä ennen kuin leffa X-men 3 tuli teattereihin. En ole päässyt kovin pitkälle. Tunnistan kyllä sen, että 13-vuotias versioni minusta olisi ollut aivan hulluna niihin sarjakuviin. Mutta valitettavasti joku lumo siitä puuttuu.

Jostain syystä suurin osa mainitsemistani kirjoista on sellaisia, jotka ovat jääneet kesken teini-iässä. Vaikuttaa siltä kuin lukiossa kirjojen (varsinkin klassikoiden) jääminen kesken olisi ollut jotenkin mieltä hiertävämpää kuin nyt, ja että ne siksi ovat jääneet mieleen jonkinlaisina epäonnistumisina. Ehkä minulla oli silloin myös selkeämpi yritys lukea klassikoita ja sivistyä, mutta silti jotenkin viihtymistä painottava lukutapa. Nykyään luen tekstejä aika käytännönläheisesti, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että en välttämättä valitse luettavaksi kirjaa ellei sitä juuri sillä hetkellä tarvitse tai jollei se juuri sillä hetkellä erityisesti kiinnosta, ja toisaalta sitä, että tekstiä voi lukea vaikka se ei viihdyttäisikään. Jätän kirjoja aika vähän lopullisesti kesken: jotkut opukset voivat toki olla kesken vaikka vuoden, mutta jossain vaiheessa, sivu sivulta, junnaan ne loppuun.

Olen ollut viime aikoina poikkeuksellisen saamaton. Kaikki, mitä olen ylipäätään saanut aikaiseksi, on valmistunut myöhässä ja väkipakolla. Tuntuu kuin päässäni asuisi viisivuotias, joka ei halua lähteä seitsemältä aamulla päiväkotiin, ja joka huutaa “en taho! en taho!”

Työttömyyden ansiosta kyse ei ole suinkaan siitä, että tekemistä olisi liikaa. Rästihommia ja nakkeja on tällä hetkellä hyvin vähän - ainakin verrattuna viime vuoteen, jolloin koko ajan piti olla tekemässä jotakin tekstiä työkseen, ja sitten lopulta vielä lisurikin. Lisäksi rästihommat ja nakit ovat pieniä: viidensadan sanan kirja-arvostelunpätkä, muutama novelliarvio Kosmariin, keskustelunavaus mielenkiintoisesta aiheesta SQS:ään. Ehdin innostua hommista aina hieman, mutta tekemisten loppuun saattaminen on hampaat irveessä puurtamista, ja saattaa silti jäädä kesken.

Arkisetkin jutut jäävät tekemättä. Tapsa oli meillä viikko sitten, ja petivehkeet rönöttävät edelleen askarteluhuoneen lattialla niin, ettei huonetta voi käyttää. Verotoimistoon olisi pitänyt soittaa jo aikoja sitten, ja laskea veroprosenttia, jotta päivärahasta jäisi jotain käteenkin. Laskujakin saattaa olla maksamatta, en uskalla tarkistaa juuri nyt. Saan kirjoja aloitettua, mutta en luettua loppuun.

Kaikki suorittaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ainoa tekeminen, mihin voin olla suurin piirtein tyytyväinen, on 140 senttiä sinistä mattoa, joka on vielä kiinni kangaspuissa Pohjois-Pohjanmaan käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen tiloissa, ja joka toivottavasti maanantaina kasvaa kahden metrin mittaan. Ja kaksi hametta, jotka tein Virtulle. Muut tekemiseni ovat olleet puolinaisia. Blogin päivittämättömyyskin kertoo siitä, että en jaksa istahtaa alas ja kehitellä mitään ajatusta valmiiksi asti.

Olen ollut työtön kaksi kuukautta. Päätin vuoden alussa, että en stressaa vähään aikaan mistään, vaikka en saisi mitään tehtyä, ja vaikka viettäisin päivät sohvalla maaten. Tosiasiassa pääsin kunnolla lusmuilemaan vasta helmikuussa, sillä tammikuulle ajoittui vielä kaksi pornoprojektin artikkelien dedistä. Stressaamattomuuspäätöksestä huolimatta stressaan kuitenkin, ja stressaan pienistä rästeistä ja nakeista ihan yhtä paljon kuin isommistakin: tehtävän homman koko ei ole missään suorassa suhteessa siihen, miten paljon siitä tuskittelee.

Minulla on suuri kiusaus ajatella, että “nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämä järjestykseen”, ja sitten kuvitella, että tekemällä paljon asioita aina ajoissa tekisi minusta jotenkin paremman ihmisen, ja sitä myötä voisin olla tyytyväisempi itseeni. Yritän vältellä tätä johtopäätöstä ja miettiä, missä tilanteissa oikeasti olen tyytyväinen itseeni.

Palaan aina yhteen perustavanlaatuiseen asiaan, ja pariin muuhun lähes yhtä tärkeään. Tarinoiden kirjoittaminen on se perustavanlaatuisin. Kaksi muuta ovat piirtäminen ja käsin tekeminen. On aika oireellista, että maton kutominen aiheutti selkeyden tunteen, huolimatta siitä, että opettelu oli vaikeaa ja kangaspuut temppuilivat. Mattopa ei kuitenkaan riitä elämän sisällöksi.

Tärkeintä tyytyväisyydelleni on se, että päässä on keskeneräisiä tarinoita, ja että ne ovat myös menossa johonkin suuntaan, eivätkä ole vain satunnaisia riekaleita, joita pyöritellä hetken ja hylätä sitten. Tällä hetkellä olen kuitenkin innostunein tarinasta, joka on romaanimittainen. Ja sitten realiteetit tulevatkin eteen. Olen kirjoittanut kaksi romaania, joista kumpikaan ei ole päätynyt julkaistavaksi. Järkevintä olisi vetää se jälkimmäinen uudelleen esiin ja muokata sitä eteenpäin ja lähettää kustantajille kakkoskierrokselle. Ja kirjoittaa muutama novelli tämän vuoden novellikisoihin, sillä niiden kautta on edes joku mahdollisuus saada tekstejään julki.

Mutta jos on realisti, niin jättää kirjoittamatta kokonaan. Realisti myös vaihtaisi kokonaan alaa, ja menisi ammattikouluun opiskelemaan LVI-tekniikkaa sen sijaan, että suunnittelisi queer-antropologista väitöskirjaa. Realistisilla järkiratkaisuilla saa vain pahan mielen. Ja parempaa palkkaa, ehkä.

Olen jotenkin takussa. Olisi kiva tietää, miten elämästä voisi selviytyä sillä tavoin, että voisi olla yhtä aikaa tyytyväinen mahdollisimaan moneen asiaan.

Olen kirjoittanut taas tarinan pitkästä aikaa. Haluan muistaa kaksi tarinoiden kirjoittamiseen liittyvää tunnetta, jotka ovat minulle kirjoittamisen ydintä, sitä mitä en kertakaikkiaan mistään muusta aktiviteetista saa. En tiedä, ovatko ne tarinoiden kirjoittajille yleisiä tunteita, vai ovatko nämä vain ne tunteet, joista minun on tarpeen pitää kiinni muistaakseni mikä elämässä (minun elämässäni) on tärkeää.

Minulla on ollut ainakin puolisen vuotta eräs tarinan idea, jota aloin vähän ennen joulua kiireellä pukertaa kasaan. Tarinan kirjoittamisen kiire ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin akateemisen kirjoittamisen kiire, sillä tietyssä mielessä kiire antaa myös luvan keskittyä vain tarinaan - muutenhan koko toiminta on harrastelijakirjoittelijalle tarpeetonta huttua, jota sopii harrastaa vain vapaahetkinään.

No, aloin siis kirjoittaa, tarinan runko ja tapahtumat kutakuinkin selkeinä päässäni. Sitten yhtäkkiä jostain ilmestyy henkilöitä, maisemia ja tapahtumia, joita en ole suunnitellut. Silti niiden paikka tarinassa tuntuu välttämättömältä, ainakin kirjoittamisen hetkellä. Myöhemmin voi tietysti joutua raapimaan paljonkin ylimääräistä tarinoista pois, mutta se on samantekevää: olennaista on tunne siitä, että tarina elää. Että huolimatta kirjoittavasta minästä tarina päättää itse osan omasta olemassaolostaan.

Tunne siitä, että tarina menee omalla painollaan eteenpäin, oli hyvin voimakas, liki humalluttava. Koska en tämän vuoden aikana ole kirjoittanut juuri muuta kuin akateemisia tekstejä, olin ehtinyt unohtaa, kuinka irrationaalista ja intuitiivista tarinan kirjoittaminen voi olla. Akateemisessa kirjoittamisessa tekstin mukaan menemiselle on varsin vähän tilaa, ja sen tekstihumalan jälkeen tajusin, että olen kaivannut sitä tunnetta aivan helvetisti.

Toinen tunne tuli tänään. Minulla on romaanimittaisen fantasiatarinan idea, jota olen pyöritellyt päässäni vuosia. Ensimmäiset sen tarinan jyväset ovat ainakin viisitoista vuotta vanhoja. Muutaman vuoden ajan minulla on ollut aika selkeä kuva siitä, mitä tarinassa tapahtuu, mutta ei sen enempää aikaa kuin innostustakaan ruveta kirjoittamaan sitä. Kun on ollut muutakin kirjoitettavaa, sekä muita tarinoita että vaikka Lissu.

Olen laiskasti ajatellut sitä tarinaa jonkun verran nyt syksyllä, eli lähinnä makustellut, että jaksaisiko sitä ottaa käsittelyyn, ja millaisia kuvia päässäni syntyy siitä tarinasta. Minulla on ollut epämääräinen tunne, että joku palikka siitä tarinasta puuttuu. Sellainen palikka, joka saisi sekä innostukseni heräämään että antaisi tarinalle jonkun uuden näkökulman.

Kävelin tänään kaupungin halki. Lunta satoi hiljalleen, ja katulamppujen valo teki kaikesta oranssinväristä. En muista mitä ajattelin, vai ajattelinko erityisesti mitään, kun yhtäkkiä hoksasin minkä palikan tarina vaatii.

Äkkiä tarinassa on miljoona uutta merkitystä, näkökulmaa ja sivutarinaa. Erilaisia mahdollisuuksia on rajattomasti. Tarina avautuu moneen suuntaan, näköpiirin yli, ja silti on tunne siitä, että tarina on siellä, vaikka sitä vielä ei näekään. Tunne muistuttaa rakastumista, mutta siinä missä rakastumisessa on sellaisia hankalia osapuolia kuin muita ihmisiä, tarina on omissa käsissä. Toki tarinan hahmot voivat käyttäytyä (ja käyttäytyvät) yhtä odottamattomasti, sietämättömästi ja ihastuttavasti kuin oikeatkin ihmiset, mutta se on osa kirjoittamisen viehätystä. Tarinassa voi tapahtua mitä tahansa, kun arjessa ja elämässä on vain tietty setti asioita, jotka ovat oikeasti mahdollisia. Jo pelkästään siksi, että ihmiselämä on lyhyt. Ja toisekseen siksi, että on olemassa fysiikan lakeja ja muita vastaavia, joista ei pääse eroon.

Tätä kirjoittaessani sain uuden oivalluksen: en olisi löytänyt puuttuvaa tarinan palikkaa, ellen olisi lukenut tiettyjä akateemisia opuksia ja pohtinut tiettyjä tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Olen huomannut aikaisemminkin, että loppujen lopuksi lähes kaikki, mitä teen, palvelee viime kädessä tarinoiden kirjoittamista. Kunnon akateeminen tutkija ei tunnustaisi tätä ääneen, mutta olen paljon onnellisempi löytämästäni tarinan palikasta kuin niistä akateemisista ajatuksista, jotka johtivat siihen.

Haluan pitää kiinni molemmista kuvailemistani tunteista. Oli varsin hyvä saada ne (kokea ne?) tällaisen über-akateemisen vuoden päätteeksi, eräänlaisina muistutuksina siitä, mikä minun kohdallani johtaa parhaiten yleiseen tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen.

(”Enemmän ttunnetta” on muuten seinäkirjoitus eräässä alikulkukäytävässä Syynimaan ja Linnanmaan välissä. Oululaiset seinäkirjoittelijat ovat pahamaineisen huonoja oikeinkirjoituksessa.)

Nyt ne taas on julkistettu. Finlandia-ehdokkaat. Tällä kertaa joukossa ei ole sen enempää pervoja kuin reaalifantastisiakaan kirjoja, sikäli mikäli kuin mitään nyt opusten kuvauksista ymmärsin. Viime vuosina tavalla tai toisella pervoteemaan liittyvät kirjat ovat menestyneet Finlandia-kisassa hyvin. On ollut Sinervoa, Saisiota, Sinisaloa. Ja spekulatiivinen fiktiokin on välillä päässyt ehdokastasolle asti. Viimeksi nyt Isomäen Sarasvatin hiekkaa, mutta on tuolla listoilla näköjään ollut Nokian nuoriso-ohjaajakin.

Ehdin kovasti toivoa, että Pasi I. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta olisi ehdokkaiden joukossa. Lumikossa kun on sekä kerronnallista imua että silmäniskuja kirjallisuusinstituution suuntaan, minkä olisi luullut saavan raadin myhäilemään. Mutta ei sitten. Ehkä Lumikko ei ole tarpeeksi yhteiskunnallinen, mitä raati nyt sitä peräämällä onkaan tarkoittanut.

Tämänvuotisista ehdokkaista mikään ei vaikuta sellaiselta, että sormeni syyhyäisivät päästä sitä lukemaan. Hotakainen kirjoittaa “yksinäisyydestä ja nyky-Suomen henkisestä tilasta”; Pääskynen “epätoivoisen naisen sieluntilasta”; Sampakoski siitä, “miten pysyviä varjoja elämä voi kasvattaa”; Tamminen “jäähyväisistä sankareille” (Tammisen kirjan oikeastaan voisin haluta lukea); Westö “illuusioiden katoamisesta ja maailmantuskasta”; Åsbacka “globalisaation laineista ja grillikioskista”. Jostain syystä suomalaisen kirjallisuuden pysyvin teema on ankara angstaus. Voihan siinä olla hyviä kirjojakin, ei siinä mitään. Kirjojen kuvauksissa vain ei ollut mitään sellaista koukkua, joka minua kutkuttaisi samalla tavalla kuin ennakkotiedot Sofi Oksasen tai Laura Honkasalon kirjoista ovat kutkuttaneet. Tai vaikka Kaori Ekunin kirjan Blink blink kuvaus.

Olkoonkin, että Finlandia-palkinto luovutetaan kirjalle eikä kirjailijalle, niin minusta palkinnon saaneiden kirjailijoiden teokset voisi diskata jo heti kättelyssä. Mikään ei olisi tylsempää kuin jos Hotakainen voittaisi toistamiseen. Minulla ei ole mitään Hotakaista vastaan: Juoksuhaudantie oli aidosti hyvä kirja, ja joku hänen aiempi teoksensa (olikohan se Bronks?) oli myös ihan hieno. Mutta viime vuoden Bo Carpelan -voitto oli kyllä melkoinen antikliimaksi. Jos Hotakainen voittaa, niin minä alan epäillä, että Suomesta ovat kirjailijat loppumassa.

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut kolme, sitä edellisen vuoden ehdokkaista en yhtään, ja sitä edellisen ehdokkaista taas kolme. Kaiken kaikkiaan viimeisen kymmenen vuoden aikana Finlandia-ehdokkaita on tietysti ollut kuusikymmentä, ja niistä olen lukenut viisitoista. En tiedä, mitä keskiarvoa se luku edustaa, ellei sitten sitä, että minusta Finlandia-ehdokkaat ovat keskimäärin vaikuttaneet tylsiltä. Ja rehellisyyden nimissä, jotkut lukemistani eivät ole pelkästään vaikuttaneet tylsiltä, vaan ne ovat myös olleet sitä. Koska kyseessä ovat kirjallisuuskaanoniin sijoitetut teokset, niin tuskinpa onnistun ko. kirjat mainitsemalla loukkaamaan kenenkään arvostetun kirjailijan tunteita - korkeintaan osoittamaan oman makuni rahvaanomaisuuden.

Otetaanpa vaikka viime vuoden ehdokkaiden pakollinen esikoinen “Että hän muistaisi saman”. (Kyllä, lähes joka vuosi ehdokkaiden joukossa on yksi esikoisteos.) Luin kirjan huhtikuun alussa, mutta kirja ei herättänyt minussa niin suuria tunteita, että muistaisin siitä enää paljoakaan. Siinä oli päähenkilönä nuori opiskelijatyttö (tietysti, nuorten naisten esikoisissa aina on) joka angstasi kovasti mielenterveydeltään horjuvan veljensä takia ja jolla oli suhde vanhempaan, amerikkalaiseen mieheen, jolla oli Vietnam- ja 9/11-traumoja. Kirja oli itseasiassa ihan ok, mutta ei tosiaankaan kirja, jota haluaisin välttämättä lukea uudelleen, tai jonka näkisin niin laadukkaaksi, että se nostetaan kaanoniin. Se ei jäänyt vaivaamaan mieltä, kuten vaikkapa Lumikko.

Taikka Kristina Carlsonin “Maan ääreen”, jonka toki pitäisi kaltaistani antropologia elähdyttää - onhan sen teemana tutkimusmatkat Siperiaan 1800-luvulla. Mutta hyvä ihme, että se oli puiseva. Kirjalla on mittaa alle 200 sivua mutta opuksen tahkoamisessa meni hyvä tovi. Miksi suomalainen kirjallisuus muuten on ylipäänsä niin ohutta? Onko kielellinen leikittely niin vaikeaa, että voi jättää tarinan syventämisen syrjään? Paikkaako muka kaksisataa sivua kaunista kieltä tarinan aukot? Miksi mielenkiintoisistakin aineksista syntyy suomalaiskirjailijoiden käsissä aina samanlaista pettuleipää?

Finlandia-ehdokaslista on toki yhden ainoan raadin kokoama lista, joka ei sinänsä kerro paljoakaan suomalaisen kirjallisuuden kentästä. Mutta miksi ihmeessä listalle tuntuu vuosi vuoden jälkeen nousevan aina yhtä pönäköitä kirjoja? Oikeastaan Saision, Sinervon ja Holapan voitot eivät ole kovin kummallisia, vaikka heillä pervoteema kirjoissaan onkin: ovathan kaikki kirjailijat konkariosastoa, ja Saisiokin oli listoilla niin monta kertaa, että pakkohan sen palkinnon oli sille joskus napsahtaa. Oikeastaan ainoa yllättäjä, jonka viimeiseltä kymmeneltä vuodelta löydän, on Sinisalon voitto.

Pitäisiköhän lakata kokonaan kyttäämästä mitään palkintolistoja, ja lukea sen sijaan kirjoja vain sellaisilta kirjailijoilta, jotka pitävät blogia. Jääskeläisen jo mainitsin. Tällä hetkellä minulla on kesken Kirsti Ellilän “Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin”, ja kirjastosta lainattuina ja lukemista odottavina makaavat myös Anne Leinosen “Valkeita lankoja” ja J-P. Koskisen “Savurenkaita”. Miksiköhän muuten kirjallisuuden kaanonissa lujasti istuvat Hotakaiset, Pääskyset, Saisiot ja muut eivät blogaa? Rimminenkin hyydähti blogaamiseen kolmessa kuukaudessa onnistumatta loppujen lopuksi sanomaan paljoakaan asiallista.