Jatulintarha

Olin hiljattain haastateltavana aiheesta biseksuaalisuus. Yksi kysymyksistä, jonka haastattelija esitti, oli "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.

Ja aina kansa haluaa tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. "Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän." "Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän."

Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. "Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa" — tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. "Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?"

Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.

Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia, c) ihmisten itsemäärittelyä.

Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se "kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin", millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.

Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja", niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?

Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, "oletko biseksuaali", ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!

Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.

Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.

Mutta eikö "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ole sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa miesten katsellessa on "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ja tekee hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!

Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.

Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).

Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!

Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen "paljonko Suomessa on biseksuaaleja?", sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.

En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle "Mä rakastan sua".

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttää välillä hauskoja ilmaisuja, kuten "pudota ajan rakoon" ja "suorittaa minut" (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä - jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että "toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä", kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonnin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta - ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: "En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi." Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä - ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestäänselvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestäänselvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan - ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta "voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista" -tekstiä.

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran. Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja "rakastaja" ja "rakastajatar", koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage à trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: "If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living."

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen - Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): "Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä."

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö "vääristymä, tilapäinen joukko", vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer - tai Bloomsbury - korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Katsoin tänään Heroesin uusinnan ja jäin sitten kanavasurffaamaan. Subbarilta tuli Sinkkuelämää, ja näin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia raivostuttavasta jaksosta, jossa miehen ja naisen välinen pituusero on jonkinlainen este suhteelle, ja jossa Carrie lupaa pissaleikeistä pitävälle miehelle, että siinä vaiheessa, kun heidän suhteensa muuttuu vakavammaksi, hän voi pitää vessan ovea auki joskus ollessaan tarpeillaan - vaikka sekin tuntuisi hänestä aika epämukavalta. Jäin jakson loputtua telkkarin ääreen valmiina pullauttamaan aivoni silmäkuoppieni kautta ulos, ja mitä telkkarista tuleekaan: lisää Sinkkuelämää. Ja vieläpä jättipottijakso eli "Bi-elämän piruetit", alkuperäiseltä nimeltään "Boy, girl, boy, girl".

Jaksossa on neljä sukupuolta jotenkin sivuavaa juonikuviota, joista kaksi on mainitsemisen arvoisia. Suomenkielinen otsikko viittaa juoneen, jossa Carrie alkaa deittailla itseään nuorempaa miestä (jäi epäselväksi, mikä heidän ikäeronsa oli, mutta ilmeisesti ainakin viisi vuotta), joka on biseksuaali. Toinen juoni kertoo, kuinka Charlotte ottaa galleriaansa näytille drag king -kuvia, jotka on ottanut hottis nuori mies, joka houkuttelee Charlottenkin kingeilemään. Oikeasti ne kuvathan oli tietysti ottanut lyhyenläntä, keski-ikäinen herm, eli Del LaGrace Volcano, kukapa muukaan. Ei, en tunnista Manolo Blahnikeja, mutta tunnistan kyllä tietyt olennaiset taideluomat.

Jakso on ensimmäistä kertaa esitetty kesällä 2000 Jenkeissä. Suomessa sarjaa esitettiin noin vuoden viiveellä, eli jakso ilmeisesti esitettiin täällä suunnilleen syksyllä 2001. Muistan, että tuolloin olin jo saanut graduni valmiiksi, ja vaikka en varsinaisesti seurannutkaan Sinkkuelämää, tämän jakson kohdalla VHS-kasetti oli valmiina soittimessa. Jaksosta oli mediassa kohistu etukäteen, sillä siinä Alanis Morrisetten esittämä hahmo suutelee Carrieta. Ajattelin, että jossain vaiheessa voisin kirjoittaa jaksosta analyysin tai jotain vastaavaa, ja joka tapauksessa bi-tutkijalla on hyvä olla varastossa bi-teemaisia juttuja.

No, sitä analyysiä ei sitten ole vieläkään tullut tehtyä, osittain siksi, että Karkulehdon Sanna jo kirjoitti Lähikuvaan katsauksen Sinkkuelämää-sarjan queer chicistä ja heteronostalgiasta, ja pohti katsauksessaan kyseistä jaksoa ansiokkaasti. Jaksoa oli kuitenkin kiintoisaa katsoa uudelleen, eri silmin. En muista mitä ajattelin katsoessani jaksoa ensimmäisen kerran - varmaan lähinnä sitä, millaisia biseksuaalisuuden stereotypioita jakso toistaa, ja onko niillä jotain rinnakkaisuuksia suomalaisten haastateltavieni kohtaamien stereotypioiden kanssa.

Nyt jaksossa herätti huomiota se, kuinka biseksuaalisuus ja sukupuolen ylittäminen esitettiin jaksossa käsittämättöminä. Drag king -kuvat olivat jotakin, jota kaiken nähneet newyorkilaisetkin ihmettelivät suu auki. Judith Halberstamin ja Delin Drag King Book, josta jaksossa esitellyt kuvat olivat, ilmestyi vuonna 1999, mitä ennen kingeily varmaan olikin näkyvää vain aika pienessä piirissä. Biseksuaalisuus puolestaan oli jaksossa joku omituinen nuorten muotijuttu, josta Carrien kaltainen "vanha pieru" ei ymmärtänyt mitään. Seitsemässä vuodessa biseksuaalisuudesta on Suomessakin tullut sen verran näkyvä ja puhuttu ilmiö, että Carrien hämmennys bi-pojan edessä on herttaisen vanhanaikaista.

Erityisen kiinnostavaa jaksossa oli kuitenkin se, millaisina nuorten ja käsittämättömien biseksuaalien suhteet esitettiin. Carrien kysyessä bisse-Seanilta, että keiden kanssa hän on seurustellut ennen Carrieta, Sean antaa sarjamonogaamisen vastauksen: Carrieta edeltää kaksi naista ja eräs Mark. Jakson lopussa Sean ja Carrie menevät bileisiin, joissa Carrie kohtaa Markin ja tämän nykyisen poikaystävän, joilla on vauva. Vauvan on synnyttänyt ko. poikaystävän ex-vaimo Dawn, jota esittää Alanis Morrisette. Dawn on puolestaan juuri mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa jossain ulkomailla - pariskunta esittelee sormuksiaan.

Jakson biseksuaaleilla on jonkinlainen promiskuiteettisuuden aura (ovathan he kaikki jossain vaiheessa nussineet keskenään), mutta heidän parisuhteensa ovat varsin siististi normatiivisia. Suhteet muuttuvat avioliitoiksi, ja vaikka avioliitot purkautuisivat, niitä seuraa uusia avioliittoja ja reproduktiota. Siinä missä Sinkkuelämää-sarjan heterot sinkkunaiset liihottelevat miehestä mieheen aviopuolison etsinnässään, "Bi-elämän piruetit"-jaksossa biseksuaalit eivät pyörikään piruettia, vaan ovat tanakasti asettuneet monogaamisiin parisuhteisiin.

Sinkkuelämää-sarjahan sai aikanaan paljon huomiota sen vuoksi, että sarjan sinkkunaiset esitettiin seksuaalisesti aktiivisina, ja varsinkin Samanthan hahmo nimenomaan promiskuiteettisena. Siten sarjan maailmassa epämääräinen päällekkäisyyssuhteilu ei sinänsä ole poissuljettua, joskin sarja toteuttaa aika tiukkaan romanttisen draaman konventiota Sen Oikean etsinnästä, joka väistämättä päättyy avioliittoon.

Siksi onkin varsin hassua, että biseksuaalisuus-teemasta ei ole niistetty kaikkia mahdollisia shokkitehoja irti - biseksuaalien yliseksuaalisuus ja promiskuiteettisuus kun kuitenkin ovat aika keskeisiä biseksuaalisuutta luonnehtivia ennakkoluuloja. Vaikuttaakin siltä, että sarjan tekoaikana biseksuaalisuus olisi ollut tarpeeksi käsittämätöntä jo sinällään, ilman että katsojan (ja katsojan samastumiskohteena olevan Carrien) päätä olisi pistetty sekaisin monogaamisesta parisuhdenormista poikkeavilla suhteilla.

Toinen asia, jota mietin jaksoa katsellessani, on sarja tapa käsitellä ikää ja aikuisuutta. Toistuvasti sarjassa tuskitellaan iän kanssa: ollaan yli kolmikymppisiä eikä olla vieläkään päästy naimisiin; ollaan tosi chic ja pinnalla, mutta silti aivan pihalla siitä, mitä se nuoriso puuhailee. Ikäero on tärkeä merkitsijä: sarjan seksipeto Samantha on ainoa, joka voi tuskittelematta paneskella itseään nuorempien miesten kanssa, koska hänelle kaikenlaisten seksuaalisten rajojen ylittäminen on sallittua. Samanthahan on muuten myös ainoa, jolla on sarjassa suhde toisen naisen kanssa, mutta kiinnostavaa kyllä, Samantha luokitteli juonikuviossa itsensä lesboksi, ei biseksuaaliksi.

Sarjaan on sisäänkirjoitettu olettamus siitä, että elämän tulisi edetä tiettyinä vaiheina, ja koko sarjan ydinhän on se, millaisia konflikteja syntyy, jos naiset eivät onnistukaan säällisessä ajassa siirtymään yhdestä vaiheesta toiseen eli sinkuista vaimoiksi. Sinkkuelämää-sarjassa hahmojen häilyminen sinkkuudessa sellaisessa iässä, jolloin olisi parempi jo olla aviossa, esitetään pohjimmiltaan traagisena. Niinpä sarjan päättyessä jokaisella sarjan neljästä hahmosta on vakiomies, jotta sarja ei jäisi loppusulkeumatta.

Varsin sopivasti juurikin Judith Halberstam on kirjassaan In Queer Time and Place todennut, että queeriin aikakäsitykseen liittyy sen haastaminen, että elämä olisi jaettavissa tiettyihin, toisiaan loogisesti seuraaviin vaiheisiin. Halberstam kirjoittaa erityisesti alakulttuureista ja siitä, kuinka alakulttuurit ylipäätään luokittuvat nuorille ominaiseksi toiminnaksi, joksikin, josta on luovuttava, kun mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Queerejä alakulttuureja luonnehtii se, että niissä toimii eri ikäisiä ihmisiä sen vuoksi, että heidän elämänsä ei ole kulkenut selkeää rataa, jossa alakulttuurit ja yhteisöllisyys väistyvät perhe-ajan tieltä.

Kiinnostavaa onkin se, kuinka elämänvaihe- ja sukupolviajattelu tietyssä mielessä mahdollistavat sen, että ns. varhaisemmassa elämänvaiheessa tai nuoremmassa sukupolvessa oleville ihmisille olennaisia asioita voidaan mitätöidä käsittämättöminä, mahdottomina ja ohimenevinä. Biseksuaalisuus on klassinen esimerkki asiasta, joka esitetään vaiheena. Vaiheisiksi luokittuvat myös monet muut asiat, kuten toiminta eri alakulttuureissa, ja myös tietyt harrastukset.

Biseksuaalisuutta pohtiva Carrie on kuitenkin aika oudossa asemassa: hän asettaa itsensä nuorten, käsittämättömien biseksuaalien yläpuolelle ja jättää jakson lopussa bisset leikkimään omia leikkejään - mutta toisaalta jakson biseksuaaleilla on se, mitä Carriekin pohjimmiltaan haluaa, eli vihkisormus. Jaksossa biseksuaalisuus onkin oikeastaan enemmänkin Carrien iän merkitsijä, muistutus siitä, että nuorison elämässä on jännittäviä ja vieraita asioita, joissa Carrie on ulkopuolinen. Onneksi käsittämätön nuoriso on kuitenkin tarpeeksi tervehenkistä ymmärtääkseen, millaisessa järjestyksessä sen elämän oikeasti kuuluu mennä.

Johannes mainitsi edellisen blogimerkintäni kommenttiosastossa Jukka Hankamäen artikkelin Seksit selviksi - onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia , jota olen lueskellut. En pidä Hankamäen ylimielisestä kirjoitustyylistä, mutta olen jossain määrin samaa mieltä joistakin hänen naistutkimusta koskevista näkemyksistään - esimerkiksi siitä, että Suomessa naistutkimuksen oppiainetta rajaavat enemmän hallinnolliset kuin tutkimukselliset syyt. Myös Hankamäen väite "Naistutkijat kutsuvatkin naistutkimukseksi melko suuripiirteisesti mitä tahansa toimintaa, kunhan siihen liittyy naistutkijoiden yhteisiksi kokemia aiheita tai intressejä" pitää jossain määrin paikkansa: palkittiinhan esimerkiksi vuoden 2007 Naistutkimustekona Tehyyn kuuluvien hoitajien joukkoirtisanoutuminen. Trollaamisen puolelle menevät kommentit, kuten ajatus siitä, että heteromiehet olisivat sallineet naistutkimusyksiköiden perustamisen naisten seksilakon pelossa, on sen sijaan parasta vain ohittaa - siitäkin huolimatta että kyseisen trollikommentin pohjana on sinänsä oikea havainto tiedepolitiikan heteronormatiivisuudesta.

Jonkun verran Hankamäen tekstistä pitää kirjoittaa myös siksi, että hänen tekstinsä tulee aika lähelle itseä - hän muun muassa irvailee visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän, kanssapornoakatemialaiseni, tutkimuskysymykselle "miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista" vastaamalla, että "pornoksi leimattua materiaalia tuotetaan siksi, että se ”kiihottaa ja myy” " - ja osoittaa samalla, ettei ole ymmärtänyt tutkimuskysymystä lainkaan. No totta kai porno kiihottaa ja myy, haloo! Kaupallisuus ja kiihotushan ovat pornon ytimessä. Mutta juuri tämän takia juuri pitääkin kysyä, että millaiset ruumiit ja asennot määritellään kiihottaviksi ja missä konteksteissa. Miksi esimerkiksi lihaviin naisiin keskittyvä porno määrittyy fetissipornoksi, kun pallomaisilla silikonirinnoilla varustetuilla, alienimäisillä naisruumiilla kansoitettu porno on normipornoa?

Hankamäki tulee suorastaan hengittämään niskaan kommentoidessaan Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamaa opusta Seksuaalinen ruumis: "Kokoelmateoksen artikkeleissa puhutaan paljon ”biseksuaalisuudesta” ja ”lesboidentiteetistä”, mutta kirjasta puuttuu tavallisten homo- ja heteromiesten näkökulma.". Koska minun artikkelini tietääkseni oli ainoa, joka käsitteli suoraan biseksuaalisuutta ja lesboidentiteettiä, niin tässähän pitäisi jo melkein säikähtää, mutta en oikein osaa. Mitäpä minä niistä homo- ja heteromiehistä mitään tutkimusta tekisin, kun en niistä mitään tiedä enkä niiden kanssa paljoa vehtaakaan.

En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mitä Hankamäki kirjoittaa naistutkimuksesta vaan siitä, mitä hän kirjoittaa queer-teoriasta, varsinkin kun hän tekstissään käsittelee enemmän queer-teoriaa kuin valtavirtaista naistutkimusta. Hänen kritiikkinsä queer-teorian sitoutumisesta angloamerikkalaiseen teoriaperinteeseen on toki aiheellista ja eurooppalaisten queer-tutkijoiden keskuudessa harrastetaan saman asian kritisointia yleisesti. Sen sijaan hänen olettamuksensa, jonka mukaan queer-teoria olisi naistutkimuksen valtavirtaa, on lähinnä naurettava. Queer-teoria on kaukana valtavirrasta, niin naistutkimuksessa kuin muillakin tieteenaloilla.

Queer-teoriaa Hankamäki kuvailee "sukupuolista olemusajattelua kritisoivan nihilismin äärimuodoksi", ja haikailee "sukupuolisuuden lihallisia toteutumisyhteyksiä tarkastelevan eksistenssifilosofian" perään. Ja toteaa samantien, kuinka binääriseen sukupuolieroon perustuva filosofia on uskottavampaa kuin sukupuolieron kiistävät postmodernismin muodot.

Hankamäen mukaan sukupuoli on ihmisen kehon ja sukupuolielimien ominaisuus: sukupuoli on hänen mukaansa "se, mitä ilmenee jalkojen välissä". Hyvä on, hyväksyn määritelmän, mutta arjessa näin pelkistetty määrittely on merkityksetön, sillä näissä pakkasissa jalkoväliä on parempi esitellä kanssaihmisille vain saunassa tai lämpimän vällyn alla. Arkikokemukseen perustuvaan realismiin Hankamäkikin vetoaa: jos kadunmieheltä kysytään, sukupuolia on kaksi. Kadunmiehen näkemys ei kuitenkaan paljoa lohduta maskuliinista naista, joka vaaleanpunaisella sateenvarjolla uhaten ajetaan pois naistenvessasta, tai transtyyppiä, joka ei pääse ravintolaan sisään, kun naama ilmentää eri sukupuolta kuin henkilöllisyystodistus. Näissä tilanteissa jalkovälillä ei ole paljon väliä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolen kokemus sinänsä olisi lihallinen ja ruumiillinen.

Hankamäki tuntuu itsekin sotkeutuvan sukupuolieroon todetessaan ensin, että "butch-femme-tyyppinen ristiin pukeutuminen ei suinkaan tee naista mieheksi – eikä miestä naiseksi" ja myöhemmin, että "fenomenologisille filosofeille sukupuolen kaksiarvoisuus ei ole ensisijaisesti biologinen, geeneistä, hormoneista tai kromosomeista riippuva fakta, vaan lihallisesti ja kokemuksellisesti ilmenevä tosiasia. […] Inhimillisen kokemisen kannalta merkityksellinen sukupuoli on se, joka ilmenee fenotyyppisesti ihmisen kehossa eli hänen lihassaan." Hankamäeltä on siis jäänyt perustavanlaatuisesti ymmärtämättä se, että binäärisen sukupuolen ylittävä kokemus on usein nimenomaan lihallinen. Maskuliininen nainen ei toki ole mies, mutta nimenomaan hänen lihaansa se maskuliinisuuden kokemus paikantuu, eikä kravattiin.

Hankamäki myös erottaa sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen toisistaan: olemuksellisia sukupuolia on kaksi, nainen ja mies, mutta seksuaalinen käyttäytyminen ei ole olemuksellista eikä myöskään sukupuolten kategorioita määrittävää. Häneltä on siis jäänyt huomaamatta yksi olennainen asia, eli se, kuinka heteronormatiivisuus rakentaa sukupuolta. Oli sukupuoli miten binäärinen tahansa, ja koki Hankamäki itsensä miten mieheksi tahansa, länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä homomies on aina vähemmän mies kuin heteromies, kuten maskuliininen nainen on aina vähemmän nainen kuin feminiininen nainen.

"Eikö esimerkiksi homo saisi olla Mies, jos on?", Hankamäki kysyy, ja minä vastaan, että valitettavasti ei saa. Ei sukupuolijärjestelmä ole kiinnostunut Hankamäen kikkelistä, sukupuolijärjestelmää kiinnostaa enemmän se, miten Hankamäki kikkelillistä olemustaan toteuttaa, ja nykyisessä sukupuolijärjestelmässä hetero hitsaaja on aina enemmän Mies kuin homo filosofi. Todennäköisesti myös hetero filosofi on enemmän Mies kuin homo hitsaaja. Sukupuolessa ei ole kyse pelkästään tunnistettavista anatomisista eroista, vaan siitä, millaisiin järjestyksiin erilaisia sukupuolisuuksia laitetaan ja minkä kriteerien perusteella, ja seksuaalisuuden toteuttaminen on yksi keskeinen kriteeri. Luultavasti Mieheyden ideaa, täysintä mieheyttä, ei Suomessa ole pystynyt saavuttamaan ketkään muut kuin Kalle Päätalo ja Urho Kekkonen - esimerkiksi vaikkapa Mannerheim on ihan liian fiini toteuttaakseen kulttuurisesti kaikkein hyväksytyintä Mieheyttä. Ruumiinavauspöydällä Hankamäki, Päätalo, Kekkonen ja Mannerheim ovat tietysti kaikki yhtä miehiä.

Hankamäki lyttää queer-teorian sukupuolen binäärisyyttä koskevan kritiikin toteamalla: "jos ei ole olemassa kiinteää sukupuolta eikä sukupuolieroa, ei voi olla myöskään seksiä. Seksuaaliset intohimot ja teot näet edellyttävät, että toiveemme ja tarpeemme viittaavat tiettyyn sukupuoleen". Myöhemmin hän huomauttaa: "ihminen voi toimia homoseksuaalisesti tai heteroseksuaalisesti vain, jos hänen intentionsa voivat viitata kiinteästi olemassa olevaan sukupuoleen: mieheen tai naiseen."

Ensimmäinen hänen väitteistään on selkeästi virheellinen. Ei halun tai teon tarvitse viitata sukupuoleen - eihän halun sinänsä tarvitse viitata edes ihmiseen! Toinen väite on sinänsä täsmällinen: totta, homojen ja heteroiden intentio viittaa yleensä aina kiinteään sukupuoleen, mieheen tai naiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että halun ja intention olisi aina viitattava kiinteään sukupuoleen. Kun halun kohteena on transruumis, oletus halun sukupuolittuneisuudesta hajoaa. Halu itsessään on liikkuvaa ja muuttuvaa, eikä se vaadi kohteeltaan mies- tai naissukupuolta.

Hankamäki haikailee lihallisen eksistenssifilosofian perään, enkä ole ihan varma mitä hän sillä tarkoittaa. Tiedän vain, että minun lihallisuuteni ja seksuaalinen haluni ei ole itsestäänselvästi binäärisen sukupuolittunutta, ja queer-teoreettiset näkökulmat selittävät minun sukupuolisuuttani ja seksuaalisuuttani paremmin kuin Hankamäen tarjoilema binääriseen sukupuolieroon perustuva eksistenssifenomenologia. Oma haluni paikantuu enemmän erilaisiin sukupuolen ratkeamiin ja särmiin kuin mieheen tai naiseen. Sellaisiin hetkiin, jossa en ole aivan varma viehättävän ihmisen sukupuolesta, tai joissa mielessäni alunperin selkeästi sukupuolittunut ihminen sukupuolittuukin jotenkin toisin. Myös sukupuolen toisintoistaminen on haluttavaa: totta kai viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut mies on aina kiinnostavampi kuin viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut nainen.

Kritisoidessaan queer-teoriaa Hankamäki yllättäen osuukin yhdessä kohdin oikeaan: "Queer-teorioille ominaiset yritykset irtautua kiinteiden identiteettien käsitteistä eivät välttämättä merkitse oikeuttamispolitiikasta luopumista. Ne saattavat kuvastaa myös tutkijoiden oman identiteetin epäselvyyttä". Varmaankin queer-teoria tuntuu selitysvoimaiselta joidenkin tutkijoiden mukaan juuri sen takia, että sen tapa kyseenalaistaa kiinteät identiteetit tuntuu kertovan jotain myös tutkijoista itsestään. Itselleni identiteetin epäselvyys on jossain määrin haettua, jossain määrin sattumaa. Nimeän itseni biseksuaaliksi, mutta biseksuaalinen identiteettini on tilannesidonnainen, enemmän välineellinen kuin vakaa käsitys itsestä.

En ole opiskellut filosofiaa enempää kuin kaikille humanisteille pakollisen "Tieteen filosofiset perusteet" -kurssin verran, mutta minun maallikkokäsitykseni mukaan filosofia käsittelee ensisijaisesti ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä eli todellisuuden ja tiedon olemusta. Saatan tipauttaa listasta pois jonkun olennaisen kysymyksen sen vuoksi, että olen itse kiinnostunut lähinnä juuri noista. Ja sitten tietysti ihmisenä olemisesta yleensä, eli miten tässä elämässään nyt voisi olla mahdollisimman tolkusti olemassa ja itsenään. Sellaiset tekstit, jotka paikantuvat nimenomaan queer-teoriaan, yksinkertaisesti ovat hyvää luettavaa painiskellessani ontologisten ja epistemologisten kysymysten parissa.

Queer-teoria ei ole mikään filosofian muoto, eikä se ole kokonaisuutena kovinkaan elegantti. Queer-teoriaa voi kritisoida siitä, että se ottaa marginaaliset sukupuolen ylittämisen tavat lähtökohdakseen. Entä sitten? Erikoistapaukset kertovat kokonaisuudesta yhtä lailla kuin yleistyksetkin. Queer-teorian vahvuus onkin siinä, että sen avulla pystyy ymmärtämään sellaisia lihallisia ja seksuaalisia kokemuksia, jotka binäärisestä näkökulmasta ovat käsittämättömiä.

Viikko sitten sunnuntaina oli Hesarissa kulttuurisivulla iso juttu Walt Whitmanista ja T.S. Eliotista. Koljosen Hannalla oli pari päivää sitten sarjisblogissaan rukous maailmankaikkeudelle. Eilen Jehovan todistaja soitti ovikelloa ja jätti luettavaa: Vartiotornin ja Herätkää! -lehden erikoisnumeron, jonka teemana on "Voitko luottaa Raamattuun?". Näistä näennäisen toisiinsa liittymättömistä asioista tuli mieleen, että aina silloin tällöin on hyvä palata sellaisiin teksteihin, jotka ovat joskus olleet itselle tärkeitä.

En usko, että mikään teksti sinänsä sisältää totuutta, mutta jotkut tekstit ovat minulle enemmän tosia kuin muut sen vuoksi, että haluan uskoa niiden totuuteen. Siitähän uskovien kristittyjen Raamatussakin on kyse: tekstistä, jonka halutaan olevan todempi kuin toiset. Varmaankin tärkeiksi ja totuudellisiksi valikoituvissa teksteissä tekstin sisältö ja merkitys ovat sellaisessa muodossa, että se jollakin tavalla resonoi oman ajattelun kanssa. Tällöin tekstin sisältö ja muoto liukuvat toisiinsa. Ja kun teksti on tuttua, tietyt sanamuodot ja niiden muistaminen tuovat lohtua. Niistä tulee rukouksenomaisia.

Tuntuu hieman nololta tunnustaa, että itselleni Walt Whitmanin runo Laulu avoimesta tiestä on ollut eräänlainen rukouksentapainen teksti. Walt Whitmanhan on amerikkalaisten kliseemäinen lempirunoilija, mikä on jossain määrin hämmentävää, kun muistaa miten avoimen seksuaalista, ja myös queeria, Whitmanin runous on. Mutta tietysti Whitmania voi lukea valikoiden eli jättää promiskuiteettiset niittylemmiskelyt syrjään ja keskittyä nationalistiseen luontohurmokseen, vaikka niillä onkin paljon tekemistä keskenään.

Törmäsin Lauluun avoimesta tiestä ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana: fragmentti siitä oli tunnelmapalana M. Minnaertin kirjassa Maiseman valot ja värit, joka käsittelee erilaisten väri- ja valoilmiöiden fysikaalista syntyä. Kirjoitin fragmentin kauniille paperille, kiinnitin sen seinään ja opettelin sen ulkoa. Valitettavasti en muista siitä enää kuin pätkiä.

Whitman ei valikoitunut ihkutukseni kohteeksi pervorunoilijamaineensa takia, vaan siksi, että fragmentti Laulu avoimesta tiestä sisälsi jotakin, jota 15-vuotiaana kipeästi tarvitsin. Se, millaisella luontevuudella ihmiset sukupuolesta riippumatta asettuvat Whitmanin runoissa halujen kohteeksi, valkeni minulle vasta sen jälkeen kun aloin lueskella ei-heteroseksuaalisuuden historiasta. Eipä siinä vuonna 1965 ilmestyneessä Arvo Turtiaisen kääntämässä kokoelmassa paljon homoeroottisia runoja ollutkaan.

Huolimatta siitä, että olen lueskellut Whitmania myös englanniksi, suomenkielinen käännös on kuitenkin ollut minulle läheisempi. Song of Open Roadia en ole lukenut samalla intensiteetillä kuin luin Laulua avoimesta tiestä.

Nyt luin Song of Open Roadin jälleen, ajatuksen kanssa, ääneen ja sanoja maistellen. Kokonaisuutena runo on varsin mahtipontinen, mutta edelleen siinä on kohtia, jotka kuulostavat tosilta, joiden haluan olevan tosia. Runossa kiteytyy jotain olennaista sellaisesta elämänasenteesta, jota pidän ihanteellisena, ja jota en tietenkään pysty toteuttamaan - en pystynyt viisitoistavuotiaana enkä pysty nytkään:

Tästä lähtien en kysele hyvää onnea, olen itse hyvä onneni,
tästä lähtien en ruikuta enää, en vitkastele enää, en tarvitse mitään enää
heitän sikseen kotoiset huolet, lukukammiot, vähättelevän kritiikin,
vaellan voimakkaana ja tyytyväisenä avointa tietä.

Säkeiden yli-ihmismäinen mahtipontisuus olisi sietämätön ilman lohduttavan realistista jatkoa:

(Silti kannan myötäni vanhoja, suloisia taakkojani,
kannan niitä, ihmiset, mihin tahansa menenkin,
minun on mahdotonta vapautua niistä,
olen niiden täyttämä ja vastapalvelukseksi täytän ne.)

Englanninkielistä versiota lukiessani löysin runosta uusia säkeitä, jotka kuulostavat hyviltä, ehkä siksi että Whitmanin tekstin poljento on tuttu:

From this hour I ordain myself loos’d of limits and imaginary lines,
Going where I list, my own master total and absolute,
Listening to others, considering well what they say,
Pausing, searching, receiving, contemplating,
Gently, but with undeniable will, divesting myself of the holds that would hold me.

Suomenkielinen käännös on jähmeämpi ja kuivakkaampi eikä välitä sitä keveyttä, joka rajoista irtautumiseen liittyy:

Määrään itseni tästä hetkestä lähtien irtautumaan kaikista kuvitelluista ja rajoittavista siteistä,
määrään itseni kulkemaan itseni ehdottomassa ohjauksessa mihin mielin,
kuunnellen muita, vakavasti syventyen heidän asiaansa,
pysähtyen, tutkien, vastaan ottaen, syvällisesti harkiten,
hellävaroin mutta päättävästi riisuutuen siteistä jotka yrittävät pidättää minua.

Käännös vaikuttaa myös paatokselliselta ja naiivilta - ehkä siksi, että olen lukenut sitä eniten 15-vuotiaana, johon ikään kuulunee paatoksellisuus ja naiivius. Alkukielisiä tekstejä lukiessa häiritsee myös se systemaattisuus, jolla Turtiainen on häivyttänyt sukupuolen Whitmanin teksteistä. Runossa Spontaneus Me Whitman kirjoittaa: "The body of my love, the body of the woman I love, the body of the man, the body of the earth", ja Turtiainen kääntää: "Rakastettuni ruumiissa, rakastamani naisen ruumiissa, ihmisen maallisessa ruumiissa, maan ruumiissa". Tokihan englannin kielessä "man" voi viitata ihmisiin yleensä, mutta määräinen artikkeli sanan edessä minusta tarkoittaa sitä, että Whitman puhuu nimenomaan sukupuolitetusta miesruumiista, ei jostain abstraktista "ihmisen maallisesta ruumiista".

Whitmanin lisäksi tosilta kuulostavat myös Eliotin tekstit. (Kuinka Hesari osasikin juuri ne kaksi valita esiteltäväksi samaan juttuun!) Eliotia lukiessani en kuitenkaan ollut tarpeeksi herkässä iässä hullaantuakseni kunnolla. Ehkä Eliotiin ei voikaan hullaantua. Whitmanin hurmoksellisuuteen verrattuna Eliotin teksti on laimeaa ja synkkää. Whitmanin ja Eliotin totuudet palvelevatkin eri tarkoituksia.

Minulla oli sähköpostini signaturessa pitkään seuraavat säkeet, jotka ovat Eliotin Hollow Menistä:

Between the idea
And the reality
Between the motion
And the act
Falls the Shadow

Japanilaista runoutta olen lukenut paljon, mutta mikään yksi runo tai runoilija ei ole noussut muita paljon tärkeämmäksi. Harmi, ettei japaninkielen taitoni ole (vielä) tarpeeksi hyvä voidakseni lukea niitä alkukielellä. Loppuun kuitenkin 1700-luvulla eläneen zen-munkki Ryôkanin runo:

Älä milloinkaan
vähättele sanoja
äläkä sano
sanoista, että nehän
nyt ovat vain sanoja.

Olen lueskellut Michel Houellebecqin kirjaa Mahdollinen saari, jossa kertojina vuorottelevat Daniel, kyyninen stand up -koomikko nykypäivän Ranskasta, ja hänen 24. ja 25. klooninsa tulevaisuudesta. Kloonit käyvät läpi Danielin elämänkertomusta, pitävät Danielia hengissä sen kautta. He eivät elä sitä, mutta he muistavat sen ja kertaavat sitä. Elämänkertomus, selvitys Danielin elämästä, ja hänen klooninsa tekevät Danielista tietyssä mielessä kuolemattoman. Ihmettelen kuitenkin sitä itsestäänselvyyttä, jolla romaanissa oletetaan, että elämästä voisi seuloa esiin olennaisen ja tiivistää sen elämänkertomukseksi.

Tarinat ovat minusta tärkeitä, sekä niiden kehittäminen että niiden kertominen, jakaminen muiden kanssa. Tarinoiden kertominen on yksi kommunikoinnin muoto, yksi tapa hahmottaa maailmaa. Ja myös yksi tärkeimmistä tavoista hahmottaa itseä. Itseä kerrotaan.

Mutta itse kerrotaan aina jälkikäteen. Menneisyyden tapahtumat tulkitaan merkittäviksi nykyhetkestä käsin, ja nykyhetki vääristää aina muistoa. Sama yksityiskohta voidaan tulkita eri hetkinä eri tavoin, ottaa osaksi eri kertomuksia. Se, että Jean Auelin kivikauteen sijoittuva romaani Luolakarhun klaani oli lempparikirjani 12-vuotiaana, voidaan nähdä yhtenä merkkinä siitä, että kulttuuriantropologihan minusta oli tulossa. Toisaalta jos minusta olisikin tullut kasvitieteilijä, innostukseni kirjasta olisi voinut kertoa tulevasta kasvitieteilijyydestäni: kirjassa kuvataan intohimoisesti erilaisia rohtokasveja. Vai oliko sittenkin niin, että varhainen altistuminen paleopornolle (Hevosten laakson lukeneet tietävät mitä tarkoitan) teki minusta pornotutkijan? Yksityiskohdan tulkinta riippuu siitä, millaista kertomusta itsestä halutaan kertoa.

Tapahtumat sinänsä eivät tee minuutta, vaan se, mitkä tapahtumat luokitellaan olennaiseksi itsen kannalta, mitkä valitaan osaksi omaa tarinaa ja mihin tapahtumiin palataan.

Luultavasti itsen kertominen on ihmisille luonnollista ja tiedostamatonta. Kenttätöitä tehdessäni pyysin haastateltaviani kertomaan oman identiteettitarinansa. En käyttänyt tätä sanaa, mutta siitä oli kyse: milloin he ensimmäistä kertaa hoksasivat olevansa jotain muuta kuin heteroita tai homoja/lesboja? Mitkä tapahtumat olivat tälle oivallukselle merkittäviä? Keille tultiin ulos kaapista? Haastatteluja tehdessäni mietin identiteetin käsitettä varsin pinnallisesti, joten tuloksena oli suhteellisen siistejä identiteettikertomuksia. Itsen kertominen tietyllä tavalla ei kuitenkaan ollut vain teemahaastattelurunkoni luoma harha, vaan minulla ja haastateltavillani oli yhteinen käsitys siitä, kuinka oma identiteetti tulisi kertoa.

Sittemmin olen tullut kyyniseksi nimenomaan seksuaalisen identiteettikertomuksen suhteen. Olen joutunut erilaisissa tilanteissa kertomaan oman biseksuaalisen identiteettini kertomuksen, ja se on vakiintunut tietynlaiseksi, enemmän tarinaksi, jolla on tietty kaari, kuin totuudenmukaiseksi selvitykseksi omista kokemuksistani. Tämä johtuu osittain siitä, että identiteettikertomuksellani on ollut selkeä funktio: olen pitänyt esimerkiksi Setan koulutuksia, joissa omasta seksuaalisuudesta kertominen palvelee yleistä yhteiskunnallista päämäärää eikä pyrikään olemaan autenttinen kuvaus juuri minusta. Kertomus on irronnut jo kauan sitten siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelen seksuaalisuudesta ja itsestäni. Silti sen toistaminen voi olla joissain tilanteissa tarpeellista.

Koska minuus on jollain lailla kerrottava koherentiksi, kerron tietysti itselleni tarinaa itsestäni, siinä missä kaikki ihmiset. Mutta nimenomaan siksi, että tarinat ovat minulle tärkeitä, olen myös hyvin tietoinen siitä, miten ne rakentuvat, ja kuinka jokainen, totuudenmukainenkin tarina perustuu sille, että jotkut asiat valitaan kerrottaviksi ja toisista vaietaan, jotta tarina olisi yhtenäinen. Ja siten kaikki tarinat, myös itsestä kerrotut, ovat jossain määrin kuvitteellisia ja keinotekoisia.

Tietoisuuteni minätarinoiden(kin) keinotekoisuudesta ei sinänsä tee minuudestani häilyvää tai keinotekoista - ero autenttisen ja keinotekoisen minän välillä on merkityksetön, sillä eihän ole olemassa minää kielen ulkopuolella.

Herkkyyteni minän tarinallisuudelle kuitenkin jättää minut jossain määrin neuvottomaksi tilanteissa, joissa selkeän tarinan kertomisesta itselle olisi hyötyä. Pystyn näkemään elämässäni monta mahdollista kertomusta, enkä tiedä minkä niistä haluaisin itselleni kertoa. Mitkä tapahtumat pitäisi poimia osaksi tarinaa? Millaisiin kausaaliketjuihin ne pitäisi asettaa? Mitä tapahtumia kannattaisi muistella usein, jotta ne ottaisivat vahvemman paikan minätarinassa?

Tietysti kannattaisi yrittää kertoa itsestään sellaista kertomusta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jolla on jonkinlainen jatkuvuus - minätarinallahan ei ole "onnellista loppua", sillä kertomus loppuu vasta kun minä katoaa. Minätarinan olisi hyvä olla jossain määrin yhtenäinen, jolloin näennäisen äkillisen tapahtuman jälkeen voi löytää tapahtumaan johtaneita viitteitä, vähän samaan tapaan kuin dekkarista johtolankoja. Tavoitteena on tietenkin myös sellainen kertomus, jossa pitää itsestään, millaisia mutkia minätarina muuten lopulta tekeekin.

Olen toistuvasti kertonut itselleni tarinaa itsestäni tarinankertojana. Mutta silloin kun tarvitsisinkin toisenlaisen tarinan, sellaisen, jolla on selkäranka ja suunta, kertomus itsestä tarinankertojana on hyödytön. Tarinankertoja voi kertoa millaisen tarinan tahansa, eikä tarinoiden moninaisuudesta ole helppo valita.

Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit “Masturbaatio pilasi elämäni” ja “300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista “Britain’s Smelliest Person”, “Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja “Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.

Dokumentti seurasi muutaman “bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: “Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.

Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.

Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.

Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan “totuutta” ja “ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia “biseksuaalit oikeasti ovat”.

Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.

Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja - eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.

Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.

Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että “Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”

Sain oivalluksen, joka lienee syytä kirjata muistiin. Olen sekä gradussa että lisurissa käyttänyt taustateoriana kognitiivista antropologiaa, tosin geertziläisellä tulkitsevalla antropologialla pehmennettynä. Tutkimusongelmana oli biseksuaalisuuden käsitteenmäärittely, tarkemmin sanottuna se, kuinka biseksuaalisesti identifioituvat ihmiset määrittelevät biseksuaalisuutta ja millaisia asioita he tähän käsitteeseen liittävät. Jo gradun valmistuttua (tai ehkäpä jo sen valmisteluvaiheessa) tuntui siltä, että käsitteenmäärittelyn pohtiminen ei ehkä ole kaikkein relevanteinta, jos aineistona on 40 haastattelua, joissa ihmiset pohtivat elämistään ja olemistaan. Puskin gradun kuitenkin valmiiksi, kun joku teoria piti olla. Lisurin väänsin sitten samalta pohjalta, kysehän on välityöstä, jonka viilaus venyi jo muutenkin liian pitkäksi.

Olin jo aiemmin ajatellut, että heitän kognitiivisen antropologian kuikkaan enkä käytä sitä väikkärissä, ja kun lisurin lausunnoissakin tuli pyyhkeitä teoreettisesta viitekehyksestäni, niin ajattelin että se on nyt siinä, minun ja kognitiivisen antropologian suhde.

Mutta.

Ehkä siitä kognitiivisesta antropologiasta voi olla sittenkin jotain iloa ja hyötyä, vaikka ei äkkiseltään uskoisi.

Olen lueskellut laiskanlaisesti Lee Edelmanin No Futurea ja muita queereja tekstejä. Siitä Michael Warneristahan olen jo vouhottanut. Lee Edelman nojailee aika paljolti ranskalaispsykoanalyytikko Jacques Lacaniin, joka pompahtelee esiin sieltä täältä niin usein, että välillä käy mielessä, että eikö tuosta hemmetin Jakesta nyt pääse missään eroon.

Jake-boy jakaa psyyken kolmeen osaan jotensakin psyykkisen kehityksen mukaan sillai, että ensin on Todellinen (en tiedä, miten nuo ilmaisut ovat suomeksi vakiintuneet, kun olen lähinnä lukenut juttuja enkuksi), jossa ei ole eroa itsen ja ympäristön välillä ja jossa on vain tarve, niinkuin sikiöllä tai vastasyntyneellä vauvalla on tarpeita. Todellinen ei vastaa “todellisuutta”, vaan tilaa vailla kieltä. Kun vauva alkaa tajuta olevansa äidistään erillinen, syntyy Imaginaarinen järjestys, jossa eräänlainen ideaalikuva itsestä, kuvitelma itsen vakaudesta, lohduttaa erillisyyden tajuamisessa. Imaginaarinen järjestys on pohjimmiltaan narsistinen ja fantastinen; siinä ihminen haluaa sulauttaa toisen itseensä erillisyyden ylittämiseksi. Ja sitten lopulta tulee se Symbolinen järjestys, jossa kieli erottaa itsen lopullisesti muista ihmisistä ja ylipäänsä kaikesta ja sijoittaa ihmisen tiedon, lakien, kommunikaation ja suhteiden alueelle. Jäljelle jää vain halu pääsystä takaisin Todelliseen, eli täydelliseen yhteyteen, minän ja muiden välisen eron ylittämiseen. Samalla se halu on osa Symbolista järjestystä ja sen määräämä. Ja sitten nuo kaikki ovat kivasti solmussa keskenään, ettei vaan olisi liian helppoa ymmärtää.

Pitää vielä mainita Edelmanin lempikäsite, jouissance, jonka voisi kääntää nautinnoksi, mutta jota ei tietenkään voi kääntää niin, kun se ei olisi tyhjentävää. Jouissance kuvaa erillisyyden ylittämistä ja samalla itsen menettämistä, sulautumista toiseen ja Todelliseen. Jouissance on kuin orgasmi tai kuolema, mutta ei kummiskaan kumpaakaan, koska ihminen ei voi sulautua toiseen eikä myöskään päästä kielen taakse, mutta sekä orgasmi että kuolema ovat kielellistettyjä.

No niin, jospa vihdoin pääsisin Edelmaniin ja sen jälkeen sinne kognitiiviseen antropologiaan. Edelmanin mukaan queer ei voi koskaan olla identiteetti, koska identiteetit ovat lacanilaisessa mielessä imaginaarisia, narsistisisia fantasioita toisen sulautumisesta itseen ja itsen heijastumisesta toisesta (tai toisinpäin). Edelmanille queer itsessään on Symbolisen järjestyksen vastaista, jotain outoa, jonkinlainen paikka tai tila välissä, määrittämättömissä. Queer kyseenalaistaa identiteetit ja kokemuksen itsestä yhtenäisenä subjektina - Edelman nimittää queeria muistutukseksi Todellisesta Symbolisen järjestyksen sisällä. Edelman vertaa queeria jouissanceen, liikkeeseen tai tilaan, jossa ei ole eroa kivun ja nautinnon välillä, ei merkitystä, lakia tai identiteettiä.

Mahtiskaa.

Biseksuaalisuutta kuvataan toistuvasti häilyvyyden, monimerkityksisyyden ja liikkuvuuden kaltaisin termein.
Biseksuaalisuudeksi nimitettyyn ilmiöön ja kokemukseen liittyy välitiloissa oleminen: sukupuolten, seksuaalisuuksien, halujen, identiteettien, yhteisöjen ja parisuhdeihanteiden välit ja repeämät. Periaatteessa siis biseksuaalisuutta voisi tutkia edelmanilaisen queer-käsitteen kautta.

Silti pelkästään sanan “biseksuaalisuus” käyttö on siirtymistä pois queerista. Sanat lukitsevat identiteettejä ja käsityksiä paikoilleen, kategorisoivat ja kammitsoivat. Ja nyt vihdoin pääsen siihen kognitiiviseen antropologiaan. Kognitiivisessa antropologiassa pohditaan sitä, kuinka ihmisen ajattelu järjestyy, ja miten erilaisten käsitteiden ja kategorioiden muodostuminen on kulttuurisidonnaista. Kognitiivinen antropologia on kiinnostunut ajattelusta, ja nimenomaan ajattelusta kulttuurisesti jaettuna tapahtumana, ei niinkään yksilön psyykestä. Kognitiivisen antropologian kautta voisi päästä käsiksi kulttuuriseen tarpeeseen kategorisoida seksuaalisuutta ja seksuaalisuuksia yksilöllisinä identiteetteinä. Edelmanilaisen queer-käsitteen avulla voisin ehkä kuitenkin välttää sen käsitteisiin ja luokituksiin jämähtämisen, mikä tapahtui gradun ja lisurin kohdalla.

Queerin avulla voisi yrittää etsiä niitä kokemuksia ja olemisia, jotka jäävät kategorioiden ulkopuolelle, välitiloihin, ja pohtia sitä, voiko välitiloihin jäädä, vai onko kaikki lopulta käsitteellistettävä, koska sen on ihmisen kognitiiviselle toiminnalle välttämätöntä. Jos Jakea on uskominen, olemme peruuttamattomasti osa Symbolista järjestystä, ja siinä on murhetta kylliksi.

Tosiasiassa minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko pohjimmiltaan varsin formalistista kognitiivista antropologiaa ja psykoanalyyttislähtöistä queer-teoreettista lähestymistapaa edes mahdollista yhdistää, vai ovatko niissä käytetyt käsitteet ja käsitykset liian kaukana toisistaan. Kumoavatko ne peräti toisensa? Perustuuhan ensin mainittu selkeisiin rajoihin ja olettamukseen ihmisen ajattelun jonkinlaisesta järjestäytyneisyydestä, ja jälkimmäinen rimpuilee kohti sitä, mikä on järjestäytyneen ajattelun takana. Mutta onneksi minulla ei tarvitsekaan olla selkeää käsitystä mistään, minähän olen työtön.

Tänään ne tulivat. Lisensiaatintyön tarkastajien lausunnot. Parhaassa tapauksessa saatan saada tutkinnon ulos maaliskuun lopussa - riippuu tiedekunnan byrokraattisen koneiston nopeudesta. Huhtikuun lopussa viimeistään. Bileet siis luvassa jossain vaiheessa parin kuukauden sisään.

Valitsin tarkastajani itse, vaikka se taitaa olla vastoin virallista käytäntöä: yleisesti ottaenhan opinnäytetyön ohjaajan tulisi ensin valita tarkastajat ja kysyä sitten opinnäytetyön tekijältä kantaa niistä. Valitsin sellaiset tarkastajat, joita itse arvostan, ja joilta oletin saavani rehellistä ja rakentavaa palautetta. Enkä myöskään pettynyt. En tiedä, ovatko tarkastajien nimet julkista tietoa vai eivät, joten en sano niitä tässä. Kiitokset kuitenkin kummallekin, jos sattuvat tämän tekstin joskus lukemaan.

Lausunnot ovat kuitenkin todella piinallista luettavaa, erityisesti toinen niistä. Tarkastaja kiinnitti huomiota juuri niihin kohtiin, jotka tiedän lisurin heikkouksiksi. Teoreettisessa pohjassa mättää: kognitiivinen antropologia ja kulttuurimallin käsite eivät kovin hyvin passaa biseksuaalisuuden tarkasteluun. Lisäksi kävin aivan liian vähän läpi antropologista teoriakirjallisuutta lisuria varten. Gradua tehdessä olin ihan pihalla antropologian teoriasta, ja lisurin kohdalla tein tietoisen ratkaisun olla muuttamatta gradussani käyttämääni teoriataustaa. Teoriataustan muuttaminen olisi nimittäin vaatinut niin paljon työtä, että lisurista olisi tullut väitöskirja. Tarkastaja suositteli luettavakseni joukkoa kirjoja. Niistä 2/3 oli sellaisia, joista ajattelin lisuria tehdessä, että “noipa vois olla hyödyllisiä lukea, jos jaksais ja ehtis”. Mutta enpä lukenut.

Kiemurteluttavimmassa kohdassa todetaan, että informanttien luokitteluni noudattaa “ns. stålströmiläistä ja setalaista sosiologista identiteettipoliittista jargonia, joka 1980-1990-luvulla tähtäsi homoseksuaalisuuden normalisoimiseen ja assimiloimiseen. Queer-tutkimuksellisessa ja antropologisessa työssä tällaisten diskursiivisten itsestäänselvyyksien analysoimisen ja kritisoimisen tulisi olla lähtökohta, ei lopputulos”. Raah! Tarkastaja on ollut kiusallisen tarkkanäköinen ja löytänyt työstäni juuri sen piirteen, joka minua jäi pahimmin vaivaamaan. Olen lopen kyllästynyt identiteettipolitiikkaan, mutta koska graduni oli identiteettikeskeinen, en muuttanut lisurin näkökulmaa, vaikka oma näkökulmani on muuttunut.

Minulla on tällä hetkellä todella ristiriitainen tunne, jonka takia pitäisi läimäistä itseään naamaan. Kaihertaa nimittäin: olisiko sittenkin pitänyt käyttää vielä pari kuukautta sen tekstin hiomiseen? Samalla kuitenkin tiedän, että olisi ollut hemmetin tyhmää jäädä hiomaan sitä lisuria edes pariksi kuukaudeksi, saati sitten pariksi vuodeksi - joiksi se pari kuukautta olisi hyvinkin voinut venähtää. Jos en olisi jättänyt sitä lisuria sisään ennen joulua, hioisin sitä edelleen ja olisin tuskissani. Ajatuskin siitä, että lisuri olisi vieläkin kesken, aiheuttaa voimattoman olon. Lisuri oli valmis kun jätin sen; ei siksi, että se olisi ollut täydellinen, vaan siksi, että olin kertakaikkisen kyllästynyt siihen.

Minulla ei ollut alunperinkään mitään suuria kunnianhimoja lisurini suhteen - jos olisi ollut, en olisi lähtenyt tekemään sitä gradun pohjalta vaan puhtaalta pöydältä. Ajattelin, että kun gradu sai hyvän arvosanan, niin sitä on helppo laajentaa pikkaisen, ja sitten lisuri onkin jo valmis. Jos akateemisen tutkinnon saa noin helpolla, niin totta kai se kannattaa tehdä. Lisensiaatintutkinto sentään tarkoittaa korotuksia luentopalkkioihin. Kai sillä taitaa joku merkitys olla myös virkoja haettaessa.

Alkujaan ajattelin, että olisin saanut lisurin valmiiksi vuoden 2004 aikana. Tammikuulta 2005 löytyi merkintä, jonka mukaan suunnittelin tekeväni lisurin valmiiksi “helmikuun lopussa”. Olisipa kyllä itku tullut, jos olisin silloin tiennyt, että lisuri valmistuukin vasta joulukuussa 2006. Ylipäätään kaksi vuotta sen lisurin tekoa oli aivan liikaa, siitäkin huolimatta, että kahden intensiivisemmän työperiodin välillä oli vuosi, jolloin en koskenutkaan koko tekstiin.

Nyt kuitenkin aion makustella jonkun aikaa eri teorioita, ajatuksia ja näkökulmia, ennen kuin alan tehdä väitöskirjaa. Tuntuu vapauttavalta jättää lisuri taakse. Olisi se oikeasti aika kauheaa, jos noitten tarkastajien kommenttien pohjalta pitäisi vielä kerran ruveta muokkaamaan lisuria uusiksi…

Tänään oli Kalevassa mielenkiintoinen artikkeli otsikolla “Öistä on riisuttu erotiikka. Tuhannen ja yhden yön aikuisviihde muokattiin lastenkamareihin”. Juttu käsittelee Tuhannen ja yhden yön tarinoiden eri versioita ja sitä, kuinka alkujaan varsin väkivaltaisista ja eroottisista tarinoista on muokattu siistejä satuja lapsille kerrottaviksi. Äkkisilmäisyllä juttu näyttää käsittelevän nimenomaan erotiikkaa, mutta aiheena ovat Tuhannen ja yhden yön versiot ja teemat yleensä.

Naisia kylpylässä.

Sain kolmiosaisen kirjasarjan Tuhat ja yksi yötä lahjaksi kummisedältäni jouluna 1978, kirjan omistuskirjoituksen mukaan. Kolmevuotiaan luettavaksi niitä ei tietenkään ollut tarkoitettu, vaan kirjat olivat arvolahja kirjahyllyyn, tulevaisuutta varten. Kukaan ei muistaakseni koskaan lukenut minulle Tuhannen ja yhden yön tarinoita, vaan aloin lukea niitä itse. Olin siinä vaiheessa noin kymmenen, koska muistan selvästi lukeneeni kyseisiä kirjoja sukuni kesämökillä Pyhämaassa, jossa asuimme yhden talven. Minulla on selkeä mielikuva noiden paksujen opusten lukemisesta saunamökin ylimmässä sängyssä illalla salaa, kun jompikumpi keskimmäisistä pikkusiskoistani (vai molemmat?) nukkui vieressä. Salaa siksi, että lukeminen ylipäänsä oli kiellettyä illalla, kun pitäisi nukkua.

Tämän vuoksi olikin erityisen kiintoisaa lukea Kalevasta seuraava tekstinpätkä, joka kuvaa vuosina 1956-1957 ilmestynyttä, Unto Kaipaisen kuvittamaa J.A. Hollon käännöstä Tuhannen ja yhden yön tarinoista: “Tuskin kovin moni 50- ja 60-lukulainen vanhempi oli valmis antamaan kirjaa lapsilleen juuri satujen kuvituksen vuoksi? Tuskinpa nykyisetkään, tutkija epäilee. Ylimartimo löysi kuitenkin Hollon version kirjaston lastenhyllystä. Lastenhyllystä se löytyi myös Oulun kirjastossa. Lasten mielet lienevät kuitenkin turvassa, sillä vähän kellastuneet paksut niteet eivät ole niitä kaikkein houkuttelevimpia. Kirjasarjan osat ovat yli 500-sivuisia ja kuvitus on mustavalkoista.” Kyseessähän on siis nimenomaan sama laitos, jota minä pienenä luin, ja siinä on runsaasti kuvia alastomista naisista. Siinä on myös katkottuja päitä, mutta muistaakseni olin huomattavasti kiinnostuneempi alastomista naisista kuin katkotuista päistä.

Kaikkein kaunein nainen

En muista tarkkaan, ovatko vanhempani yrittäneet pitää noita kirjoja poissa käsistäni. Luultavasti eivät, heillä lienee ollut tarpeeksi hommia arjen pyörittämisessä. Sehän oli kätevää, että edes yksi lapsi istui nurkassa hiljaa lukemassa (paitsi silloin, kuin ko. lasta tarvittiin vahtimaan niitä pienempiä, jotka eivät tajunneet istua hiljaa nurkassa).

Tuon Kalevassa olleen pätkän luettuani jäin miettimään, että olisiko minun kymmenvuotiasta mieltäni pitänyt suojella Tuhannen ja yhden yön haitallisilta vaikutuksilta, ja jos olisi, niin kumpi olikaan haitallisempaa, ne katkotut päät vai alastomat naiset. Tuhannen ja yhden yön tarinoita lukiessani mielsin lukevani nimenomaan aikuisten kirjallisuutta, ja juuri sen vuoksi tarinat ja kuvat olivat tavattoman kiehtovia. En muista järkyttyneeni katkotuista päistä, mielsin ne kai tarinoihin tai kaukaiseen historiaan kuuluviksi asioiksi - järkyttyneempi olin Auschwitzin krematoriota esittävästä valokuvasta eräässä historiankirjassa. Krematoriokuvassa ei siis ollut ruumiita tms., vaan se oli pelkkä sodan jälkeen otettu kuva uunista.

Paperinukke-ehdokas

Sen sijaan muistan kyllä katselleeni noita Tuhannen ja yhden yön tarinoiden alastomia naisia jonkinlaisella oudolla kaipauksella. Palasin niihin kuviin senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjat läpi. Jälkikäteen ajateltuna se kaipaus oli eroottista, eikä samastuvaa, sellaista barbileikkien “nyt nää olis niinkun aikuisia ja sit nää vaikka tekis sitä tai tätä”. En halunnut olla kuin kuvien naiset, vaan halusin jotain muuta, jota kymmenvuotias ei osaa määritellä.

Oheiset kuvat ovat ne, jotka olivat minusta kaikkein vaikuttavimmat, varsinkin tuo mustaa naista takaapäin esittävä kuva. Linnun kanssa leikkivän naisen kuvasta yritin piirtää paperinukkea, ja muistaakseni kopioin noita muitakin kuvia vihkoon. “Yritin” siksi, että noiden pussihousujen takia en saanut piirrettyä jalkoja oikein, ja olin tyytymätön lopputulokseen. Kun kaivoin kirjat kirjahyllystä ja selasin kuvat läpi, huomasin etten suurinta osaa kuvista edes muista. Nämä kuvat kuitenkin muistan erittäin hyvin, ja muutaman muun myös.

En tunne kasvatuspsykologiaa kovin hyvin, joten en tiedä mikä on missäkin kehitysvaiheessa lapsille haitallista katsottavaa ja luettavaa ja mikä ei. Lapsettomana ihmisenä en voi myöskään puhua lapsista muuta kuin omasta lapsuuden näkökulmastani, jota tietysti jälkikäteen muistelu värittää. En kuitenkaan koe, että Tuhannen ja yhden yön alastomat naiset olisivat olleet minulle haitallisia, päinvastoin: ne ruokkivat minussa jotain tunteita, jotka tarvitsivat ruokkimista silloin.

Naiset tanssivat puutarhassa

Joku voisi tosin olla sitä mieltä, että minä olen elävä esimerkki lapsia turmelevan kirjallisuuden huonoista vaikutuksista. Eihän sitä herranjestas nyt normaali, terve ihminen tosissansa ryhdy tutkimaan seksuaalisuutta ja ole avoimesti seksuaalis-romanttisesti kiinnostunut sekä miehistä, naisista että ihmisistä siltä väliltä. Ilman tuhannen ja yhden yön kuvituksia ja muita haitallisia kulttuurituotteita olisin aivan varmasti hetero perheenäiti, joka harrastaa seksiä lauantaisin saunan jälkeen peiton alla pimeässä. Tai mitä ne normaalit heterot nyt sitten tekevätkään.

Jotteivät Tuhannen ja yhden yön naiset saisi tarpeettoman suurta roolia minun turmelemisessani, niin kerrottakoon, että myös normatiivisen naiseuden oppikoulu eli missikisat ovat osallistuneet turmelemiseeni. Anna-Liisa Tilus voitti missikisat 1984, jolloin olin yhdeksän. Minusta hän oli aivan ihana. Ukkini sanoi, että isona minäkin voin sitten osallistua missikisoihin. Siitä huolimatta, että leikimme missikisoja siskojeni kanssa, minulla oli sellainen tunne, että ukki ymmärsi Anna-Liisa Tiluksen ihanuuden jollain tavalla väärin.

Onpa tyhjä olo. Kävin viemässä lisensiaatintyöni tiedekunnan kansliaan, yhtenä irtolehtipinkkana ja kahtena sidottuna kappaleena. Itse tapahtuma oli antikliimaksi verrattuna kaikkeen siihen stressiin, minkä lisurin kirjoittaminen on aiheuttanut. Yliopisto oli käytännölliseesti katsoen tyhjä. Ainoat ihmiset, joita käytävillä näin, olivat vahtimestareita. Atk-luokassa sentään oli pari sinnikkään näköistä opiskelijaa. Nyt ei varmasti tarvitse tapella printterinkäyttövuoroista. Kansliassakin suurin osa ovista oli lukossa - myös se ovi, jonka taakse minun olisi opinnäytteeni pitänyt kiikuttaa. Jätin sen sitten naapurihuoneeseen, jonka asukki lupasi toimittaa hengentuotteeni perille.

Jäi vähän huolestunut fiilis, kun suuren vaivan tulos jäi vain ajelehtimaan muovikassissa pöydälle, ilman että mihinkään olisi tehty kuittausta työn jättämisestä. Taidan soittaa sinne huomenna vielä ennen kuin koko pulju menee jouluksi kiinni, ja kysyä, olisiko pitänyt täytellä jotain lomakkeita tai muuta sellaista. Lisurini sisältävän muovikassin vastaanottanut ihminen kun ei tiennyt asiasta mitään.

Lissun lopulliseksi nimeksi tuli muuten “Koettu ja kirjoitettu biseksuaalisuus. Biseksuaalisuuden määrittely lehtiteksteissä ja biseksuaalien haastatteluissa vuosituhannenvaihteen Suomessa”. Se oli juuri ja juuri tarpeeksi kapea, että se mahtui sidontalaitteeseen. Jos paperipinkan paksuus olisi ollut yli 2,5 cm, olisin joutunut maksamaan ekstraa käsinsidonnasta.

En ole sen kummemmin uskaltanut selailla valmiiksi sidottua opusta, sillä en halua löytää sieltä jotain lyöntivirheitä - pahemmista virheistä puhumattakaan. Olen myös jollain lailla väsynyt koko biseksuaalisuus-aiheeseen. Väikkäriä varten pitää löytää joku muu näkökulma kuin se, miten biseksuaalisuutta määritellään, ja miten biseksuaalisuuden käsitettä käytetään itsemäärittelyssä. Eniten tympäisee se, että vaikka biseksuaalisuuden käsitteeseen kuuluu monimuotoisuus ja kategorioiden haastaminen (hah! ne ovat lisurissa esittelemäni biseksuaalisen kulttuurisen mallin toinen ja kolmas skeema), tosiasiallisesti lukittautuminen yhteen käsitteeseen on rajaavaa.

Sanon olevani biseksuaali, samoin kuin haastateltavanikin, sillä se on tässä kulttuurisessa ja historiallisessa tilanteessa ymmärrettävä käsite. Haluaisin kuitenkin päästä syvemmälle ihmisten kokemuksiin ja ymmärtää seksuaalisuutta, sukupuolta ja ihmissuhteitten rakentumista laajemmalla tasolla, ilman että homma jäisi pelkäksi käsitepuuhasteluksi. Siksi olisi kiinnostavaa kuulla sellaisten ihmisten kokemuksista, jotka jollain tavalla rikkovat hetero-, homo- ja lesbonormatiivisia tapoja elää ja olla, mutta jotka eivät silti määrittele itseään yksiselitteisesti biseksuaaleiksi.

Jonkinlaiselle kulttuurien väliselle vertailulle voisi olla myös tarvetta. Se, että olen ottanut suomalaisbissejen kokemuksille vertailukohtia Ruotsista tai Yhdysvalloista on jossain määrin hengetöntä, sillä kaikissa näissä vallitsee länsimainen käsitys siitä, että seksuaalisuuden voi jakaa erilaisiin lokeroihin, ja että se lokeroihin jakaminen on paitsi mielekästä, myös välttämätöntä.

Aiempi Lissua koskeva postaukseni oli aiheuttanut hämmennystä ainakin yhdessä ihmisessä. Pyydän anteeksi harhaanjohtavuuttani. Alkaessani pusertaa lisuria valmiiksi nyt syksyllä päätin, että en kirjoita enää yhtään “lisurin tekeminen on kamalaa” -ruikutusta, kirjoitin niitä ihan tarpeeksi monta viime syksynä. Kun sitten sain lisurin viime viikolla valmiiksi, printattua ja vietyä sidottavaksi, niin pelkkä “nysse on valamis” tuntui vähän pöljältä tavalta ilmaista asia. Aloin kirjoittaa humoristista tarinaa minusta, Lissusta ja vaikeasta suhteestamme, mutta huomasin, että erotilitys itseasiassa summaa aika hyvin ne kokemukset ja tunteet, mitä vuosia mäystetyn opinnäytetyön valmistuminen aiheuttaa.

Ajattelin etukäteen, että sitten kun lisuri valmistuu ja saan sen vietyä tiedekuntaan, niin sitten pitää juhlistaa asiaa jotenkin, mutta joulu on niin lähellä, että juhlistaminen ei tunnu mielekkäältä. Lisurin tarkastajat saavat hautoa opinnäytettäni kaksi kuukautta ennen lausuntonsa antamista, ja vasta sen jälkeen voin jättää tutkintotodistusanomuksen. Niinpä realistisimman arvion mukaan valmistuisin maaliskuun loppupuolella. Jos tarkastajat ovat huikean nopeita, helmikuun loppu saattaisi olla siinä ja siinä mahdollinen. Kunhan paperit ovat kädessä, pidän kyllä bileet.

Periaatteessa tänään on ensimmäinen lomapäiväni, mutta ei tunnu oikein lomaisalta, sillä heräsin aikaisin ehtiäkseni yliopistolle valoisaan aikaan. Ensimmäinen lomapäivä tarkoittaa myös sitä, että Pornoakatemia-projekti on minun osaltani loppu. Ei täysin lopullisesti, sillä kyllä minun pitää vuodenvaihteen jälkeen vielä palata projektissa kirjoittamieni artikkeleiden viimeistelyn pariin. Mutta palkkaa en siitä enää saa, ja kun palkanmaksu lakkaa, niin samalla lakkaa myös velvollisuus viedä päivittäin tutkimusta eteenpäin.

Samoin, toivottavasti, lakkaa jatkuva kevyt syyllisyydentunne siitä, etten sittenkään tee tarpeeksi hommia. Syyllisyydentunne on täysin perusteeton, sillä kyllä yhden projektitutkijan vuoden tuotokseksi riittää kaksi artikkelia, neljä konferenssiesitelmää, muutama luento ja muutama yleistajuisempi artikkeli. Lisuria en voi laskea projektituotokseksi, vaikka tosiasiallisesti olenkin käyttänyt siihen ns. työaikaa. Ns. siksi, että en ole kellokorttilainen, vaan vastuussa omista tekemisistäni.

Valitettavasti en ole vieläkään vapaa kuin taivaan lintu, sillä vuodenvaihteeseen mennessä pitäisi puristaa kasaan Suomen Queer-tutkimuksen Seuran Lehden seuraava numero - 2/2006, ei siis 1/2007. Olin kuvitellut saavani tehtyä pari lehteen liittyvää juttua ennen joulua valmiiksi, mutta en sitten ehtinyt, ja oikeastaan jaksanutkaan.

Mitenköhän kauan projektista, lisurista ja akateemisesta aherruksesta toipumiseen menee?

Mun ja Lissun suhde on päättymässä.

Meidän suhde on ollut aika myrskyisä. Välillä mä olen viettänyt Lissun kanssa kaiket päivät ja yöt, ja meillä on ollut tosi intensiivisiä hetkiä. Siis sellasia, missä ei enää tajua mihin itse loppuu ja toinen alkaa. Ja joissa aika katoaa aivan täysin. Erityisen hurja kausi oli vuos sitten tähän aikaan, mä ajattelin vaan Lissua koko ajan enkä mitään muuta.

Vaikka Lissu on mulle hirveen tärkee, ni kyllä mä tunnustan, että välillä mä oon kyllä vihannu sitä. Siis todella paljon. Mä oon aatellu, että enkö mä pääse siitä ikinä eroon. Että roikkuuko se mussa lopun elämää, että määritelläänkö mut aina tän sekavan suhteen kautta. Että minä ja Lissu, aina ja iankaikkisesti yhdessä. Mutta oon mä tietysti rakastanutkin sitä. Ehkä siks mun on ollut niin vaikeeta tehdä mitään vakavia päätöksiä Lissun suhteen. Vaikka mä olen tiennyt, että ne päätökset on tehtävä.

Ja monet ihmisethän on mulle sanoneet, monta kertaa, että “Jätä se Lissu!” ja että “Mitä sä siinä enää roikut, sä olet sen kanssa vaan onneton”. Mut se ei kuulkaa oo niin helppoo. Ei sitä voi noin vaan toista jättää, ja tässä erossa mä en kyllä tiedä, oonko se mä joka jätän Lissun vai Lissu joka jättää mut.

Mut kyllähän se on ollut lopun alkua koko tää vuosi. Mun ja Lissun välit viileni, kun mä sekaannuin tohon pornoon. Lissulle ei oikeen jääny tilaa, kun porno vei kaiken mun ajan. Lissu tietty kyllä ymmärsi mua alussa, mut viimeistään kesällä tuntu siltä, että Lissu on hylännyt mut - tai sit että mä oon hylänny sen. Me lämmiteltiin suhdettamme pikkasen sillon, mutta musta tuntui, että ei tää meiän suhde enää tunnu yhtään samalta. Mä olin unohtanut asioita Lissusta, tärkeitä asioita, ja vaikka se ei sanonut suoraan, musta tuntu, ettei se voinut antaa mulle sitä anteeksi.

Nyt syksyllä mä tajusin, että mun ja Lissun täytyy selvittää välimme, once and for all. Siis, me ei enää voida jatkaa tätä epävarmuudessa lillumista. Ja kyllähän me molemmat se tiedetään, etten mä voi omistaa koko elämääni Lissulle. Niinhän se menee, ensin ollaan tosi innostuneita ja sit tunteet alkaa haipua.

Me ollaan oltu Lissun kanssa aika kiinteesti yhessä nää pari kuukautta. Ei yhtä kiinteesti ku vaikka vuosi sitten, mut aika kiinteesti. Kyllä mä olen Lissua tänä syksynä ajatellut tosi paljon, vaikka mulla ei ookkaan ollut mahollisuuksia viettää sen kanssa niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Ja me ollaan Lissun kanssa puitu asioita. Vedetty lankoja yhteen, todettu, että jotkut asiat ei muutu, ja että niitä ei pidäkään muuttaa. Ja todettu yhdessä, että ei tää voi jatkua näin. Lissun on mentävä omille teilleen ja mun on mentävä omilleni.

Lissu on mulle ollut aikasemmin täysin avoin. Kukaan muu ku mä ei oo nähny sitä sellasena, tiättekö, sekavana ja epäjohdonmukaisena ja rumana. Mut Lissu on alkanu sulkeutua multa, se ei enää kerro mulle kaikkia ajatuksiaan. Lissu ei tuu koskaan enää oleen mulle yhtä avoin, koskaan sen kanssa ei tuu olemaan sellasia mahdollisuuksia olla ja tehdä, kun mulla kerran sen kanssa oli.

Tänään mä oikeesti tajusin, että se on loppu nyt. Tää Lissun ja mun juttu. Ihan oikeasti. Loppu. Mä nimittäin kuulin, et se aikoo hankkia pikkumustan ja ruveta pitämään kultakoruja. Se kuulosti musta ihan kamalalta, että se rupeaa semmoseksi hillityksi pikkuporvariksi. Se pikkumustajuttu oli kyllä viimeinen niitti, koska se on niin selkee merkki siitä, että Lissu ei enää oo se mun rakas oma sekava Lissuni, vaan joku ihan toinen, särmä ja aikuinen ja kypsä.

Lissu jatkaa omaa elämäänsä ja mä jatkan omaani, ja mä tietty toivon, että Lissu pärjää tässä maailmassa. Löytää hyviä ihmisiä, jotka tykkää siitä ja välittää, ja pitää sen juttuja kiinnostavina. Tai siis tavallaan, pitää mun juttuja kiinnostavina, koska oonhan mä vaikuttanut Lissuun tosi paljon näitten vuosien aikana. Ilman mua Lissu ei ois Lissu, se on selvää.

Mä toivon Lissulle kaikkea hyvää. On tää kyllä aika haikeeta. Mutta samalla mä oon hirveen helpottunut, ettei mun tartte olla sen kanssa enää paljoa tekemisisissä. Meidän suhde oli niin raju, että nyt kun se on loppu, ni mun tunteet sitä kohtaan on aika laimeat.

Voi olla, että mulle tulee Lissua vielä tosi ikävä. Nyt mä oon alottamassa suhdetta yhteen Väiskiin. Musta tuntuu, että mun ja Väiskin suhteesta tulee vielä rajumpi kun mun ja Lissun suhteesta, ja että vielä mä kaipaan niitä aikoja, kun Lissu oli mulle tärkee. Väiskin ja mun suhde on vielä sellasta tunnustelua, vähän kuulostellaan että miltä se toinen tuntuu, enkä mä oikeastaan ajattele Väiskiä paljoakaan. Ehkä mä en uskalla innostua Väiskistä niin paljon, kun tää mun ja Lissun ero on vielä näin tuore.

Siinä se nyt on. Vihdoin. Viiden kappaleen pinkka tekijänkappaleita kirjasta Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat. Toimittajina Anne Puuronen ja Taina Kinnunen. Näin kirjan ja hypistelin sitä ensimmäisen kerran jo perjantaina kirjakaupassa, mutta vasta nyt tekijänkappaleet ehtivät minulle asti.

On hiukan epätodellinen olo. Artikkelini, joka kulki ytimekkäällä työnimellä “ruumiillisuusartikkeli”, on siis valmis. Lopullisesti. Sillä on oikea otsikko ja nimi: Joustolesbot identiteettihississä. Ihan viime vaiheessa veivattiin sitä, tarvitseeko otsikko hännäkseen “biseksuaalisuuden ja lesbouden rajankäyntiä”, mutta kustannustoimittajan mielestä sitten ei.

Jotenkin tämän artikkelin valmistuminen ja julkaisu tuntuu isommalta jutulta kuin aiempien artikkelieni - mitä se objektiivisesti akateemisen uran kannalta katsottuna toki onkin. Suomen Akatemian rankkauksissahan “artikkelit kotimaisissa tieteellisissä kokoomateoksissa” ovat korkeammalla kuin “julkaisut yliopisto- ja laitossarjoissa”. Olen hyvin perillä näistä rankkauksista, sillä apurahahakemuksia tehdessä on pitänyt pähkäillä sitä, mihin järjestykseen julkaistut tekstinsä laittaa.

Tunne ei kuitenkaan johdu jostain Akatemian rankkauksista vaan siitä, että tämä on ensimmäinen artikkeli, joka on gradusta ja lisurista selkeästi erillinen kokonaisuutensa. Aiemmat tekstini ovat olleet gradun kasvannaisia, jotka on leikattu erillisiksi palasikseen. Vaikka suunnittelen tekeväni monografiaväikkärin, niin tarpeen vaatiessa tämä artikkeli voisi olla osa artikkeliväitöskirjaa.

Toki myös artikkelin työstöprosessi oli rankempi kuin muiden tekstien. Vuoden 2005 pääasiallinen hommanihan oli tuo artikkeli; tämän vuoden aikana olen ehtinyt väsätä kaksi puolivalmista pornoartikkelia (joista toinen on vieläpä englanninkielinen) ja kaksi kevyempää akateemista tekstiä, eli gosurori-jutun ja japanilainen itsemurhakäsitys -artikkelin. Jälkimmäiset siis ovat ilmestyneet jo aikoja sitten. Joustolesboni ovat olleet takaraivossa noin kaksi vuotta - muistaakseni se oli marraskuuta, kun Taina laittoi ensimmäisen postin siitä, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan bi-artikkelin.

Lueskelin vanhoja blogimerkintöjä tuon artikkelin työstöhistoriasta. Onneksi niitä on tullut tehtyä, nyt jälkeenpäin on hyvä reflektoida tuntojansa. Artikkeliprosessissa oli kaksi isoa angstausvaihetta. Ensimmäinen sijoittui viime vuoden maaliskuuhun. Artikkelista piti saada eka versio valmiiksi ennen Japaniin lähtemistä. Kuten aina tekstityöstön alkuvaiheessa, silloin tuntui siltä kuin artikkeli olisi yritetty tehdä liimaamalla yhteen eri palapeleistä peräisin olevia paloja. Osa niistä pahvia, osa puuta ja taisi siellä olla pari lego-palikkaakin.

Toinen angstausvaihe oli joulukuussa. Pidin artikkelia jo päällisin puolin valmiina ja yritin puskea lisuria eteenpäin. Toimittajat kuitenkin totesivat tekstin olevan vielä kesken. Silloin tuntui kyllä siltä, että eikö tämän hemmetin tekstin työstö lopu koskaan. Siinä vaiheessa sain korvaamatonta apua Lauralta. Kiitos siitä, näin nimeltä mainiten. Avukasta oli sekin, että kävin pitämässä artikkelin pohjalta tunnin luennon Queer-dialogissa, ja sain yleisöltä kommentteja. Tekstin muovaaminen luennoksi selkeyttää aina: ääneen lukiessa ei voi olla huomaamatta ajatusten hyppimisiä tai toistoja.

Suurin kiitos kuitenkin - tietenkin - kuuluu haastateltavilleni. Pidän kohtuullisen epätodennäköisenä, että kukaan heistä blogiani lukee. Tästä huolimatta haluan kiitellä noita uskomattoman mielenkiintoisia, fiksuja ja söpöjä naisia, jotka olivat valmiita vatvomaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan sitä varten, että joku tutkijaopiskelijanplanttu voisi jotain tieteellisen näköistä tekstiä kirjoittaa.

Seuraavaksi tuota kirjaa pitää sitten ruveta lukemaan. Vaikka en ilman puistatuksen tunnetta pystykään omaa tekstiäni lukemaan, niin kirjassa on toki lukuisia mielenkiintoisiakin artikkeleita. Aware-kirjassamme mukana ollut Hannele Harjunen on kirjoittanut lihavan naisen seksuaalisuudesta, ensi lauantaina väittelevä Livia Hekanaho butch/femme-seksuaalisuudesta. Anu Isotalon artikkeli käsittelee somalityttöjä ja seksuaalisuuden kulttuurisia merkityksiä. Ja vihdoin pääsen lukemaan Taina Kinnusen plastiikkakirurgia-aiheisesta tutkimuksesta! On uteloittanut jo kauan, millä tavoin hän kulttuuriantropologina aihetta lähestyy.

Kävin tänään Oulun Setan bi-ryhmässä. Tai siis oikeastaan tapaamassa Setan toimistolla ryhmänpitäjää, kaveriani. Meitä oli siis kaksi siellä. Jos ihan rehellisiä ollaan, menin sinne puoliksi jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta ja puoliksi siksi, että voihan sitä kavereitaan tavata noinkin. Ihan hyvä, että menin sinne, sillä olisihan vetäjän ollut aika tympeää istuskella siellä yksikseen vahtaamassa, että jospa joku tähän ryhmään tulisi.

Olen itse vetänyt kevään verran bi-ryhmää viisi vuotta sitten. Ryhmä oli suurimmillaan neljä henkeä, pienimmillään kaksi. En muista, montako kertaa ryhmä kokoontui - kolme, neljä? - mutta ensimmäisen vähäväkisen kokoontumisen jälkeen oli selvää, ettei ryhmä pysy hengissä kovin kauaa. Ja valitettavasti tälle ryhmälle näyttää käyvän samoin. Setan kalenterissa on vielä yksi tapaaminen, 25.11. Luultavasti menen sinne, mutta aika ihmeellistä olisi, että ryhmä kokisi äkillisen väentungoksen. Tervetuloa sinne kuitenkin.

En suoraan sanottuna oikein tiedä, miten suhtautuisin bi-aktivismiin. Toki minusta dikotomisen sukupuolijärjestelmän dominoimassa maailmassa on hyvä, että edes joku jaksaa muistuttaa, että hei, ei kaikkien tartte olla lesboja, heteroita tai homoja. Ja jonkinlainen bi-yhteisöllisyys voisi olla erittäin kiva asia, jos sellaista voisi arkipäiväänsä saada.

Olen parilla kansainvälisellä bi-postituslistalla, joissa on hyvin selkeä, bi-identiteettiä ja -yhteisöä rakentava henki. Vastikään yhdellä listalla keskusteltiin kiihkeästi siitä, mistä saisi helpoiten ja halvimmalla bi-pride-lippuja, joita voisi heilutella marsseilla, paraateissa ja juhlissa. “Bisexual VisiBIlity! Yay for bis!!” Bisse-lipun värit ovat toki kauniit, ihan meikän lempivärejä, mutta jollain tavalla biseksuaalisen identiteetin rakentaminen tietoisesti seksuaalivähemmistöidentiteetiksi on hieman arveluttavaa.

En ole lainkaan varma siitä, että biseksuaalisuuden korostaminen on oikea tapa murtaa dikotomista sukupuolijärjestelmää. Lopputuloksena nimittäin on todennäköisemmin uusi jämäkkä kategoria kuin kategorioiden rapautuminen. Minusta biseksuaalisuudessa mielenkiintoisinta on sen luokittumattomuus ja häilyvyys. Mutta kun ruvetaan kunnolla rakentamaan yhteisöä ja identiteettiä, häilyvyys tuppaa katoamaan.

Ja sitten ruvetaankin rakentamaan normeja olemiselle ja elämiselle. Vuoden 2001 European Bisexual Conferencen avauspuhuja Heleen Rutgerskin sanoi jotenkin niin, että “kilttien monogaamisten biseksuaalien ja tuhmien polygaamisten biseksuaalien täytyy toimia yhdessä”. Jotta kyseinen lause olisi yleisölle ymmärrettävissä, jonkinlaisia biseksuaalisuuteen liittyviä normeja on bi-aktivistien kesken oltava olemassa. Ne normit liittyvät mono- ja polygamian lisäksi aktivismin tasoon ja luonteeseen. On varmasti uskottavampaa olla bi-aktivisti, joka vaatii näkyvyyttä lesbo- ja homoyhteisöissä (joissa bisset usein(miten) toimivat) kuin bi-aktivisti, joka järjestää ryhmäseksi-iltoja. Itse asiassa jälkimmäinen toiminta saattaisi viedä uskottavuuden edelliseltä.

Osittain tämä pohdiskelu liittyy parhaillaan lukemaani Michael Warnerin kirjaan The Trouble with Normal. En ole vielä päässyt kuin puoleen väliin, mutta Warnerin ajatukset ovat tähän mennessä olleet hyvin kiinnostavia. Warnerin mukaan valtaväestön hyväksynnän hakeminen jollekin seksuaalivähemmistölle tarkoittaa väistämättä sen normalisoimista, norminmukaistamista. Ja usein normalisointi tarkoittaa paitsi ympäröivän yhteiskunnan normeihin mukautumista, myös seksuaalisuuden kieltämistä tai typistämistä. Elleivät ne sitten ole sama asia.

Naimisiin menevä, 10 vuotta yhdessä ollut homopari - normaaleja. Lesbopari, jolla on pentuja - normaaleja. Biseksuaali, joka tunnistaa ja tunnustaa eri sukupuolia kohtaan tuntemansa seksuaaliset tunteet, mutta silti tyytyy yhteen partneriin - normaali. Transsukupuolinen, joka korjaa hoidoilla ruumiinsa kokonaan - normaali. Mutta: puisto- ja vessaseksiä harrastavat homomiehet - epänormaaleja. Lesbot, joita ei parisuhde voisi vähääkään kiinnostaa - epänormaaleja. Biseksuaaliksi itseään vain kontaktipalstoilla kutsuvat - epänormaaleja. Trannie, joka poistattaa rinnat ja kasvattaa parran, mutta jättää vaginan - epänormaali.

Gradussani, ja suureksi osaksi lisurissanikin, keskityin niihin ihmisiin, jotka nimittävät itseään biseksuaaleiksi, identifioituvat biseksuaaleiksi. Monille haastateltavilleni (ja tietty myös paljolti itselleni) avoimuus omasta bisseydestä, kaapista ulkona oleminen ja Setan toimintaan osallistuminen on bi-aktivismia, tietoisuuden lisäämistä biseksuaalisuudesta. Mutta luonnollisesti se on myös tapa normatisoida, normalisoida biseksuaalisuutta. Normalisointi kuitenkin väistämättä kaventaa näkökulmaa siitä, mitä biseksuaalisuus on ja mitä se tarkoittaa. Siitä, mitä se tarkoittaa itsensä avoimesti biseksuaaleiksi identifioiville ihmisille, tulee totuus biseksuaalisuudesta.

Jos en muuta ole pornolehtiä lukiessani oppinut, niin ainakin sen, että biseksuaalisuuden ilmiöstä saa aika yksipuolisen kuvan, jos keskittyy pelkästään niihin ihmisiin, jotka identifioituvat biseksuaaleiksi. Tein kursorisia tilastoja bi-maininnoista kontaktipalstoilla (joskus, jos ehdin ja jaksan, kirjoitan niistä artikkelin tai erillisen luvun väikkäriin) ja niitä on hirveän paljon.

Toki pornolehtien kontaktipalstoille tai deittinettiin kirjoittavat ihmiset muodostavat vain kapean siivun kaikista ihmisistä, mutta silti minusta kontaktipalstojen perusteella voi tehdä ainakin sen päätelmän, että bi-henkisiä (käytetään nyt tuota karseaa pornolehtitermiä) ihmisiä on paljon enemmän kuin mitä Setan toimintaan ikinä eksyy. Ne ihmiset eivät varmaan Setan toimintaa kaipaakaan, ja pettyisivät jos tulisivat bi-ryhmään ja heille tarjottaisiin teetä, vertaistukea ja keksejä.