Jatulintarha

Olen tiennyt jo keväästä asti, että jatko-opiskelijoilta todennäköisesti evätään terveyspalvelut tänä syksynä. Merkit ovat olleet ilmassa jo hyvän aikaa. Moneen vuoteen jatko-opiskelijoilla ei ollut oikeutta hammashuoltoon, viime syksynä oikeus palautettiin, mutta maksullisena. Niin kalliina, itse asiassa, että käytyäni YTHS:llä kerran hammastarkastuksessa, hammaskiven poistossa ja hampaan paikkauksessa laskin, että olisin saanut yksityiseltä samanhintaista palvelua - tai siis, yksityiseltä olisin saanut nimenomaan palvelua hampaanhoidon lisäksi, ja ilman kuukausien jonotusta.

Keväällä puolestaan eräs YTHS:n lääkäri pohti, viitsiikö ottaa minua potilaaksi ollenkaan siltä varalta, että hoito pitkittyy - jospa minun olisi sittenkin parempi mennä muulle lääkärille, ettei hoitosuhteemme katkea, kun palvelut jatko-opiskelijoiden osalta katkeavat? (Otti se sitten, eikä kai pitkittynyt.)

Tosiasia myös on, että YTHS on ollut taloudellisissa vaikeuksissa, mikä on näkynyt myös terveyspalveluiden tasossa. Erityisesti mielenterveyspuolen palvelut ovat olleet suorastaan katastrofaalisen huonot aina ajoittain.

Mutta oli se silti kuin märkä rätti naamalle, kun sähköpostilaatikkoon tuli ilmoitus asiasta ylioppilaskunnalta. Ei niinkään se tieto, kuin se sävy, jolla tieto annettiin.

Kuten ilmoituksessa todetaan: "YTHS:n toimintaa rahoittavat yliopisto-opiskelijat, Kela, yliopistokaupungit ja opetusministeriö. Opiskelijoiden rahoitusosuus perustuu siihen, että kaikki perustutkintoa suorittavat opiskelijat maksavat osana ylioppilaskunnan automaattista jäsenmaksua terveydenhoitomaksun, jonka ylioppilaskunta tilittää säätiölle. Jatkotutkinto-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista."

Kuten sanottua, jatko-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista, mutta itse olen ainakin kokenut ylioppilaskuntaan kuulumisen mielekkääksi. Olen uskollisesti maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua ja vuosittain hakenut tarran jatko-opiskelijakorttiini, joka antaa kuin antaakin kaikenlaisia etuja, vaikka sillä ei virallisesti saakaan juna- ja bussilipuista alennusta. Oulussa jatko-opiskelijakortilla saa kuitenkin teatteri- ja konserttilipuista alennuksia, samoin museoista ja joistakin liikkeistä. Yliopistoruokaloissa ympäri Suomen yliopistoyhteisön ulkopuolinen joutuu maksamaan lounaastaan 7-9 euroa, kun jatko-opiskelijakortin haltija pärjää 4-5 eurolla.

(Sivuhuomio: Helsingin Unicafeta siinä Kolmen sepän aukion lähellä voi mainostaa ihan mielellään ulkopuolisillekin, erityisesti vegaanisafkaa, mutta Oulun Unirestan ravintoloita ei voi erityisesti suositella kenellekään.)

Ylioppilaskuntaan kuulumisella on itselleni ollut kuitenkin yleisempikin merkitys. Jäsenmaksuni maksaneena olen saanut äänestää edustajistovaaleissa, ja sitten se ylioppilaskunnan hallinto on edustanut minua. Viime syksyn ja kevään yliopistolakikeskustelutilaisuuksissa ylioppilaskunnan edustajien suusta tuli vähän väliä hömelöjä puheita, ja silloin saatoin itse avata suuni ja sanoa, että "hei, teidän pitäs edustaa myös minua, jatko-opiskelijaa, älkää puhuko noin hömelöjä".

Olen kokenut, että jatko-opiskelijana ylioppilaskunnan jäsenyys on ollut eräänlainen konkreettinen merkki välitilastani. Huolimatta siitä, että olen opettanut, ottanut tenttejä vastaan ja istunut tylsissä kokouksissa, olen silti enemmän opiskelija, en henkilökunnan edustaja. Jälkimmäistä olen voinut olla vain lyhyissä pätkissä. Nyt, kun syksy alkaa, olen apurahatutkija, moninkertaisesti enemmän opiskelija kuin henkilökuntaa, vaikka minulla yliopistolla sitten oma työhuone onkin.

Ilmoitus jatkuu: "Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu ainoastaan perustutkinto-opiskelijoille. Automaatiojäsenyyden keskeinen perustelu on ylioppilaskuntien julkisten tehtävien hoito. […] Tämän vuoksi on loogista, että tehtävä rajoittuu automaatiojäsenyyden piirissä oleviin perustutkinto-opiskelijoihin. […] Koska ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu perustutkinto-opiskelijoille, tulee säätiön ja SYL:n mukaan myös YTHS:n palvelut rajata perustutkinto-opiskelijoille. Tällä perusteella YTHS:n perustehtävään eivät sisälly jatkotutkinto-opiskelijat."

On kiintoisaa, että jatko-opiskelijoiden oikeus YTHS:n palveluihin evätään "loogisuuden" perusteella. Koetanpa nyt vähän avata tätä "logiikkaa".

Meillä on siis olemassa ylioppilaskunta, jolla on tiettyjä julkisia tehtäviä, kuten terveydenhuollon järjestäminen. (Ei nyt kerrota kelle, ettei sekoiteta pakkaa, mutta äkkiseltään tulis mieleen, että jäsenistölleen.) Lisäksi ylioppilaskunnalla on muitakin ilmeisen relevantteja tehtäviä, kuten edustaa opiskelijoita yliopistohallinnossa ja osallistua yliopistolliseen päätöksentekoon.

Sitten meillä on olemassa kaksi ryhmää, perustutkinto-opiskelijat ja jatkotutkinto-opiskelijat. Näistä ensimmäiselle ryhmälle on pakollista kuulua ylioppilaskuntaan ja maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu. Ensimmäisen vuoden opiskelija tuskin tulee ajatelleeksi, mitä muuta tällä jäsenmaksulla saa kuin kivan kalenterin ja hammastarkastuksen. Jälkimmäiselle ryhmälle ylioppilaskuntaan kuuluminen on vapaaehtoista, ja tämä ryhmä on toivoakseni ollut mukana yliopistoyhteisössä niin kauan, että heidän silmissään jäsenmaksuun sisältyy muutakin.

Jatko-opiskelijoita on nähdäkseni kahdenlaisia. On niitä, jotka opiskelevat yliopistossa, saavat tutkinnon, menevät töihin ja alkavat tehdä väikkäriä, jos se sopivalta tuntuu. Yliopisto yhteisönä ja järjestelmänä ei heitä juurikaan kiinnosta. Sitten puolestaan on niitä, jotka jäävät yliopistoyhteisön jäseniksi. Osa tästä ryhmästä pääsee laitoksille töihin ja on yliopistoyhteisön jäseniä henkilökuntastatuksensa kautta. Osa taas saa apurahapätkiä ja pätkätöitä, ja säilyttää jäsenyytensä yliopistoyhteisössä ylioppilaskunnan kautta - kuten minä.

YTHS:n tiedotteen logiikkaan näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan ylioppilaskunnan oikeita, aitoja jäseniä ovat vain automaatiojäsenet, eli ne, jotka ovat pakotettuja jäsenyyteen. Ne, jotka itse haluavat olla jäseniä, eivät oikeastaan ole jäseniä ollenkaan.

Tässä tiedotteessa itseäni ei niinkään rievo se, että en saa enää YTHS:n terveyspalveluja. Äkkiä laskeskellen olen maksanut YTHS:n terveydenhuoltomaksua jatko-opiskeluvuosieni mittaan niin paljon, että olisin tainnut päästä halvemmalla, jos olisin mennyt suoraan yksityiselle niinä harvoina kertoina, kun olen terveyspalveluja tarvinnut.

Eiku oho! Mähän olen mennyt melkein aina suoraan yksityiselle! YTHS:n gynellä oon käyny vaan kerran, ja sen jälkeen menny aina yksityiselle kun se YTHS:n gyne oli niin helvetin epäasiallinen ja tyly; ihotautilääkärille olisin menny YTHS:n kautta, mutta sinne oli puolen vuoden jono… Ja hammaslääkäri, tosiaan.

Se, mikä tiedotteessa riepoo, on se alla vaaniva ajatus, jonka mukaan jatko-opiskelijalla ei ole mitään asiaa ylioppilaskuntaan. Ja arvelen, että ylioppilaskunnan hallituksessa ja edustajistossa ei edes jatko-opiskelijan etuja ajatella. Tietysti: miksi ajateltaisiinkaan, tietääkseni edustajistoon ei kuulu yhtään jatko-opiskelijaa.

Niinpä lopputulemana on se, että jatko-opiskelijan etuja ei yliopistojärjestelmässä aja oikeastaan kukaan. Ylioppilaskunnan jäsenenä olen voinut olla siinä uskossa, että ylioppilaskunta niitä ajaa, ja olen luullut voivani vaatia, että niitä myös ajetaan. Mutta näköjään ylioppilaskunta on enemmänkin jatko-opiskelijoilta etuja eväämässä kuin niitä ajamassa.

Tällä hetkellä itselleni on vielä epäselvää, että haluaako ylioppilaskunta ihan oikeasti potkia jatko-opiskelijat ulos jäsenyyden piiristä YTHS-uudistuksen varjolla, vai onko jatko-opiskelijoille sitten varattu joku erillinen, alhaisempi jäsenmaksu, joka ei sisällä YTHS:n terveydenhuoltomaksua. Joinain vuosina muistaakseni on ollut mahdollista maksaa alhaisempaa jäsenmaksua, mutta esimerkiksi viime syksynä piti jatko-opiskelijan maksaa täysi jäsenmaksu terveydenhuoltomaksuineen, jos halusi liittyä ylioppilaskunnan jäseneksi.

En muuten usko, että jatko-opiskelijoiden rajaaminen pois YTHS:n palveluiden piiristä tuottaa kovin suuria säästöjä. Ne jatko-opiskelijat, joilla on mahdollisuus nauttia hyvän työpaikan tarjoamasta työterveyspalvelusta, tai jotka herramunjee saavat niin paljon palkkaa, että voivat mennä suoraan yksityiselle, tuskin käyttäisivät YTHS:n palveluita, vaikka olisivat jäsenmaksun maksaneetkin. Niinpä tästä "uudistuksesta" kärsivät eniten ne jatko-opiskelijat, jotka rahoittavat väikkäriään apurahalla. Luullakseni YTHS:n talous ei kaatuisi siihen, että tälle jatko-opiskelijajoukolle tarjottaisiin terveyspalveluja.

Tiedote kuitenkin päättyy armollisesti: "Kotikuntaoikeuden omaavat jatkotutkinto-opiskelijat voivat edelleen käyttää kunnallista perusterveydenhuoltoa." Johan se nyt olisikin melekoista, että jatko-opiskelijoilta sitten samantien evättäisiin kaikki terveyspalvelut.

Olen joutunut äkisti tilanteeseen, josta en oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen ja helpottunut vai huolissaan.

Olin viime syksyn kulttuuriantropologian tuntiopettajana, ja alkujaan tarkoituksenani oli aloittaa vuoden alusta apurahakausi ja ryhtyä tosissaan tekemään väikkäriä, joka on ollut hyllyllä Pornoakatemian jälkeen - eli siis kutakuinkin tarkalleen kaksi vuotta. Marraskuussa kuitenkin suostuin jatkamaan tuntiopettajan pestiä parissa pätkässä nyt keväällä. Suostumukseni oli jossain määrin nihkeä, monestakin syystä.

Perussyy oli se, että väikkärin tekoon ei voi kunnolla keskittyä samalla kun on töissä, vaikka työ olisikin osapäiväistä, ja se väikkäri pitäisi oikeasti kohta saada niskasta pois. Toinen syy oli se, että tuntiopettajan homma kahdessa erillisessä kuukauden pätkässä kevään aikana olisi varsin raskas: työtä pitäisi pitää mielessä ja suunnitelmissa, sähköposteihin vastata ja olla yleisesti tietoinen siitä, missä mennään niinäkin viikkoina jolloin palkkaa ei makseta.

Töiden olisi pitänyt alkaa ensi tiistaina, mutta tänään sainkin tietää, että oppiaineella ei ole varaa palkata minua. Senkin sain tietää lähinnä ohimennen, kun valmistelin ensi viikon töitä: jos olisin jättänyt valmistelematta, kukaan olisi tuskin tullut minulle kertomaan, ettei palkkarahoja olekaan.

Kiinnostavaa kyllä, ensimmäinen tunnereaktio oli helpotus. Tuntiopettajan homma oli antoisaa siinä mielessä, että siinä sai muistutella itseään tutkimuksen tekemisen perusteista, ja ihmisten gradusuunnitelmista keskusteleminen oli kiinnostavaa. Mutta kokonaisuutena homma oli aika rasittavaa toimistohommaa, jonka rasittavuutta lisäsi vielä se, että joka kuukausi joutui miettimään, jatkuuko työ seuraavassa kuussa, ja että mitä opiskelijoiden kanssa ylipäätään uskaltaa sopia, jos työ ei jatkukaan.

Puhumattakaan siitä vilunkitavasta, jolla tiedekunta halusi palkkani maksaa: sovittu kuukausipalkkani maksettiin näennäisesti tuntipalkkana, jottei näyttäisi siltä, että kyse on työsuhteesta, jota laittomasti ketjutetaan. Näiden kiemuroiden takia olen sitten joutunut sekä Työkkärissä että Työttömyyskassassa selvittelemään, miksi väitän tehneeni 72 tuntia kuukaudessa töitä, vaikka palkkakuitissa lukee vain 33…

Niinpä en kaikenkaikkiaan ole hirveän pahoillani siitä, etteivät työt jatkukaan. Toisaalta olen varsin ärtynyt siitä, ettei asia voinut varmistua jo viime vuoden puolella. Olisi ollut helpompi orientoitua siihen, mitä nyt kevään aikana sitten aikoo tehdä.

Selkeintä ja kutsuvinta olisi päättää, että apurahakausi alko nyt ja siirtää säästötilillä olevasta apurahaköntsästä kuukausisumma käyttötilille. Sitten voisi tehdä päätöksen, jonka mukaan tekee arkisin väikkäriä 7 tuntia 15 minuuttia, joka on kuuleman mukaan keskimääräinen työpäivän pituus virastotyöaikaa noudattavilla. Ja sitten oikeasti keskittyis tuon ajan väikkäriin, vaikka sen aikana sitten vain pyöris ympyrää huoneitten välillä ja tuskailis.

Miinuspuolena tässä mahdollisuudessa on se, että kuukaudesta on kolmannes jo mennyt, ja joudun joka tapauksessa ensi viikolla menemään yliopistolle selvittelemään työasioita ainakin kahtena päivänä, mahdollisesti useampanakin. Toinen mahdollisuus olisikin olla tämä kuukausi vielä työttömänä ja nostaa päivärahaa, ja aloittaa apurahakausi vasta helmikuun alusta. Tammikuun voisin viettää aikatauluttamalla väikkärintekoa tarkemmin.

Taloudellisesti ja byrokraattisesti helpointa olisi jäädä apurahalle heti, koska silloin ei tarvitse raportoida tekemisistään, palkoistaan ja ajankäytöstään kenellekään. Osapäivätyöläisen, joka saa palkkaa useammasta paikasta, täytyy ottaa palkkakuiteista ja työtodistuksista kopioita toisensa perään, jotta Työkkäri, Kela ja Työttömyyskassa pysyvät tyytyväisinä. Apurahalaisena voisin unohtaa kaikki kolme puoleksitoista vuodeksi. Juuri tänään laitoin paksun kirjeen Työttömyyskassalle; kaikkinensa papereiden metsästämiseen, kopioimiseen, printtaamiseen ja selitysten rustaamiseen meni useampi tunti. Tuntuu rasittavalta ajatella, että kuukauden päästä on taas sama ruljanssi edessä.

Toisaalta taas tutkimuksen tekoon ryhtyminen hirvittää. Omalla tavallaan olen pakoillut biseksuaalisuutta tuntiopettajahomman ansiosta: opettamisen takia pystyin perustelemaan, miksi en tee väitöskirjaa. En tiedä, riittääkö minulla keskittymiskyky ja mielenkiinto tutkimukseen nyt, ja jos riittää, niin miten pitkälle. Tällä apurahapätkällä ei olisi tarkoitus saada väitöskirjaa vielä valmiiksi asti, mutta loppusuoralle kylläkin.

Tasapainoilen kauhun ja innostuksen välillä, ja tiedän että kauhuun on liian helppo pudota.

"Vakuutusoikeuden ratkaisu: Työttömyysturvalautakunnan päätöstä ei muuteta. Valitus hylätään."

Syksy 2005 alkoi ennätyksellisen paskasti: minulta evättiin apurahakauden päättymisen jälkeen työttömyyskorvaus sillä perusteella, että "työllistyn omassa työssäni". Olin tehnyt väikkäriä vuoden verran apurahalla, mikä rinnastui yrittäjyyteen. Kuvasin ensijärkytystä blogissa 3.10.2005, ja ja asian etenemistä syksyllä 2005 5.10.2005 ja 25.11.2005. Tein valituksen Työttömyysturvalautakuntaan keväällä 2006 ja kerroin valituksen tekemisestä blogissa 4.3.2006. Työttömyysturvalautakunta kuitenkin hylkäsi valitukseni kesällä 2006. Valituksen hylkäämisen jälkeen valitin vielä Vakuutusoikeuteen. Kuvasin humoristisesti valitussuunnitelmiani 7.12.2006.

Nyt, kutakuinkin kahta vuotta myöhemmin, Vakuutusoikeus on siis vihdoin tehnyt päätöksensä ja hylännyt valitukseni. Vakuutusoikeus on ylin valitusaste, ja sen päätöksestä ei voi valittaa.

"Vakuutusoikeus katsoo, että pelkän Kangasvuon oman ilmoituksen perusteella ei voida todeta, että hänen työllistymisensä omassa työssään olisi 1.9.2005 todisteellisesti päättynyt tai ollut yhdenjaksoisesti keskeytyneenä neljän kuukauden ajan", todetaan päätöksessä. Eli Vakuutusoikeus on ollut työvoimatoimikunnan kanssa samaa mieltä siitä, että tutkimustyö apurahalla rinnastuu yrittäjyyteen, eli ns. omassa työssä työllistymiseen - tulkinta, jota Tatusotu-työryhmä pontevasti kritisoi.

Kolmen vuoden aikana jotain on onneksi ehtinyt muuttua: alle viikko sitten, 8.11.2008 eduskunnassa äänestettiin laista maatalousyrittäjän eläkelain muuttamisesta ja eräistä siihen liittyvistä laeista. Laissa, joka tulee voimaan 1.1.2009, todetaan, tosin konditionaalissa, että "työttömyysturvalain soveltamista selkeytettäisiin mainitsemalla laissa, ettei apurahansaaja ole laissa tarkoitettu yrittäjä." Apurahansaajien sosiaaliturvaa parannetaan ko. lailla merkittävällä tavalla, eli apurahansaajat rinnastuvat jatkossa yrittäjien sijaan maatalousyrittäjiin. Koska en tunne maatalousyrittäjien eläkelainsäädäntöä, en tiedä, miksi on näin.

Joka tapauksessa on hienoa, että laki meni läpi. Jos laki olisi ollut voimassa jo 2005, olisin todennäköisesti saanut ansiosidonnaista päivärahaa apurahakauden päätyttyä, eikä mihinkään valitusrumbaan olisi tarvinnut ryhtyä. Tai mistä minä tiedän: paikalliset työvoimatoimistothan ovat tehneet omia päätöksiään ihan miten sattuu, pyrkimättä valtakunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen.

En ole varsinaisesti pettynyt Vakuutusoikeuden päätökseen. Jos valitukseni olisi hyväksytty, olisin ollut riemuissani: syksyllä 2005 jäi saamatta kolmisen tonnia päivärahoja, ja jos ne vielä olisi maksettu korkoineen, niin olishan sillä summalla käynyt hammaslääkärissä, Jenkeissä ja ravintola Matalassa. Mutta kielteinen päätös ei oikeastaan tunnu missään.

Valitusruljanssi alkoi yli kolme vuotta sitten ja raivoni, pettymykseni ja itsepäisyyteni asian suhteen ovat ehtineet jo laantua. Apurahatutkijoiden asemasta on julkisuudessa puhuttu paljon (itsekin olin aiheesta haastateltavana Vihreässä Langassa) ja kaiken puheen jälkeen ensi vuoden alusta voimaan tulee laki, joka todellakin parantaa apurahatutkijoiden asemaa.

Tietyssä mielessä se, että sain päätöksen juuri tänään, tuntuu maailman piruilulta. Olen nimittäin aiemmin saanut apurahan Pohjois-Pohjanmaan kulttuurirahastolta, mutta jättänyt sen nostamatta, monestakin syystä. Työkkärille kelvollisin syy on se, että olen ollut osapäivätöissä - olen opettanut pätkittäin koko vuoden. Sinä aikana olisi periaatteessa voinut tehdä sitä väikkäriä, mutta en vain ole jaksanut ajatella koko asiaa.

Todelliset syyt liittyvät kuitenkin itse apurahaan. Olen halunnut olla ansiopäivärahalla niin pitkään kuin mahdollista, sillä kuten on tullut todistettua, apurahakauden jälkeen työttömyyspäivärahan saamisesta ei ole takeita. Lisäksi olen tiennyt, että em. laki on valmisteilla, ja ajatellut, että nostan apurahan vasta sitten kun laki tulee voimaan.

Päätin kuitenkin, että nostan apurahan ja alan tehdä väikkäriä vuoden alusta. Lähetin apurahan maksatuspyynnön pari viikkoa sitten, ja eilen se sitten oli rätkähtänyt tilille. Maksoin Visa-laskunkin kokonaisuudessaan pois ja kaikkea. Tililläni oli hetken verran melkein yhtä paljon rahaa kuin ministeri saa kuukaudessa palkkaa. Siirsin sen käyttötililtä säästötilille, sillä kuukauden sijaan sillä on elettävä puoli vuotta. Kevyen rahaeuforian se kuitenkin aiheutti.

Vakuutusoikeuden päätös on kuitenkin palautti todellisuuteen.

Melkein voin jo huokaista helpotuksesta: melkein 120:sta luentopäiväkirjasta lukematta on enää kahdeksan ja kaikki ensimmäisen tenttikerran tenttivastaukset on luettu. Torstaina on tosin uusintatentti, joka tuottanee 10-15 tenttivastausta vielä luettavaksi seuraavan parin viikon aikana.

Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.

Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.

Tenttikysymykseni ovat olleet usein "Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta" -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.

Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.

Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä - sekä niitä "pohdi sitä tai tätä" -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin "miksi jotain tapahtuu" ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut "keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen" -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.

Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää "esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä", olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.

Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.

Esimerkiksi kysymykseen "Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?" vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!

Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.

Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.

Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?

Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.

Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.

Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.

Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.

Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne "pohdi"-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.

Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että "Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?"

(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)

Nyt seuraa valitusta ja jurnutusta, jonka kimmokkeena on se tosiasia, että tilini on kaksikymppiä miinuksella ja joudun elämään Visalla hamaan tulevaisuuteen, kunnes minulle suvaitaan a) maksaa palkkaa, b) lähettää palkkakuitti, jotta voin hakea kassalta päivärahaa.

Olen vakaasti ja kokemuksesta sitä mieltä, että työnteko ei kannata, ja siitä saa vaan pahaa mieltä. Suosittelen lämpimästi kaikille työttömille työstä pidättäytymistä, ellei luvassa ole kivaa kokopäivätyötä josta saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Ikävästä kokopäivätyöstä saa loppujen lopuksi mielenterveysongelmia, joten turha etsiä itselleen lohdutusta sillä, että ikävää työtä voisi muka kestää paremmalla palkalla. Ei onnistu.

Mutta asiaan.

Niille onnekkaille, jotka eivät tiedä miten työttömyyskassa toimii, on syytä selittää seuraavassa byrokratian ihastuttavia kiemuroita. Työttömyyskassalta haetaan työttömyyskorvausta jälkikäteen, yleensä kuukausittain, jos työtön ei ole onnistunut sotkemaan asioitaan hankkimalla itselleen osapäivätöitä. Jos työtön-parka on hankkinut itselleen pieniäkin töitä, kassalta haetaan tavallisen työttömyyspäivärahan sijaan soviteltua päivärahaa, joka lasketaan suunnilleen niin, että täydestä päivärahasta vähennetään puolet palkasta jaettuna kuukauden arkipäiville. Jos kuulostaa vaikealta, niin asiaa voi havainnollistaa siten, että kun pidin viime keväänä yhden luennon, sain siitä noin 270 euroa, ja päivärahayhtälömyllytyksen sekä verotuksen jälkeen luentopalkkiosta jäi käteen 86 euroa.

Mutta hauskinta koko jutussa on se, että soviteltua päivärahaa ei voi laskea, ennen kuin palkkasumma on tiedossa. Tässä erittäin konkreettisesti arkeen vaikuttavassa ja verenpainetta nostavassa esimerkkitapauksessani olen aloittanut sivutoimisen tuntiopettajan työt maaliskuun viimeisinä päivinä. Siten en voi hakea maaliskuun korvausta, ennen kuin olen saanut koko urakan palkkion - tai pikemminkin palkkakuitin, joka on liitettävä korvaushakemukseen. Lähetin palkkalaskun huhtikuun viimeisinä päivinä sen jälkeen kun toivoakseni kaikki opiskelijat olivat palauttaneet kotitenttinsä, joista jokaisen tarkastamisesta haluan niistää palkkion. Koska tilini oli tyhjä, laskuani ei ilmeisesti ehditty käsitellä ennen puolen kuun maksupäivää.

Vielä hauskemmaksi asia muuttuu, jos ne perhanat eivät tajua lähettää palkkakuittia toukokuun puolella. Korvaus on nimittäin haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa: maaliskuun korvaushakemuksen olisi oltava perillä toukokuun aikana. Tässä nyt sitten on kymmenen päivää aikaa jännätä, että tuleeko palkkakuitti ajoissa vai ei.

Joka tapauksessa kaiken tämän byrokratiasotkuilun tulos on se, että minulla ei ole ollut maaliskuun alun jälkeen minkäänlaisia tuloja - lukuunottamatta Rakkaustarinat-antologiasta saamaani tekijänpalkkiota, joka itse asiassa taisi pelastaa huhtikuuni. Toukokuuni taitaa pelastaa vain Visa.

Tässä vaiheessa ei lohduta yhtään tietää, että kyllähän sitten kesäkuun puolella tilille mötkähtää sekä palkka että kahden kuukauden työttömyyskorvaus, ja yhtäkkiä voikin tuntea itsensä rikkaaksi - hetken verran, ennen kuin Visa-lasku on maksettava.

Se, mikä edesauttaa tätä jurnutusta on se tosiasia, että minulla on tarkastamatta vielä 60 luentopäiväkirjaa (vähän vajaa viiskymmentä on jo tarkastettu plus 40 tenttivastausta, sentään), kymmenkunta kotitenttiä, sekä kesäkuussa koittavan uusintatentin tenttivastaukset, joita on ainakin viisitoista, ehkä enemmän, jos käy niin, että joudun antamaan joillekin opiskelijoille reput. Niitä hemmetin luentopäiväkirjoja minun pitäisi tälläkin hetkellä olla lukemassa sen sijaan, että harrastan blogimuotoista sijaistoimintaa.

Olen tänä keväänä opettanut yhden kulttuuriantropologian kurssin Vaasassa, toisen Oulussa ja sen lisäksi yhden pienen artikkeliseminaarin seksuaalisuuden tutkimuksesta - jälkimmäinen on vielä kesken. Vaasan opetus alkoi tammikuun lopussa, ja opetuksen valmistelu vei käytännössä koko tammi- ja helmikuun. Oulun antropologiakurssi meni onneksi suurilta osin samoilla luentomatskuilla, vaikka niitä pitikin vähän fiksata. Seksuaalisuudentutkimusseminaari vei jonkin verran valmisteluaikaa, ja sitten alkoikin tulvia tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja viemäritunneleista. Töitä on saanut tehdä aika helvetisti, mutta rahallista korvausta ei ole juuri näkynyt.

Lopputulema on se, että tämä kevät on ollut taloudellisesti paljon epävakaampi kuin viime kevät, jolloin en ollut töissä. Kevät on ollut ylipäätään stressaava (muutollakin on osuutta asiaan), mutta töiden aiheuttaman aaltomaisen stressin sietäisi paremmin, jos ei samalla tarttisi stressata sitä, kuinka paljon Visa-lasku kasvaa, ja onko rahaa maksaa laskuja.

En ole viitsinyt laskea, että paljonko minulle koko kevään duunista loppujen lopuksi jää rahaa käteen. Tiedän, että summa on pieni. Näppituntumalla vaikuttaa siltä, että yhteenlaskettuna jään pari- kolmesataa euroa kuussa voitolle, verojen jälkeen. Työtunteihin suhteutettuna palkkasumma on murto-osa minimipalkasta (joka on 5,55 euroa tunti). Kunhan nyt palkat saadaan saamari maksettua - en tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, saanko palkanlisää lisensiaatintutkinnosta vai en.

On sinänsä hyvä, että kertasin väkipakolla, mistä kulttuuriantropologiassa onkaan kysymys, se on arvokasta. Mutta se ei ole, että koko hemmetin kevät on mennyt joutavanpäiväisessä työnteossa ja stressaamisessa, kun elämän kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeintä muokata romaanikäsistä tai lukea queer-teoriaa.

Tässä vitutuksen vaiheessa on tietenkin paha mennä vannomaan yhtään mitään, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että haluaisin jatkossa työttömänä ottaa osapäivätöitä vastaan - ainakaan sellaisia, jotka ajoittuvat usealle kuukaudelle, ja jotka nyrjäyttävät taloudellisen tilanteen täysin sijoiltaan. Enkä suosittele osapäivätöitä muillekaan - elleivät työt ole sellaisia, että niistä saatavat tulot ovat ennustettavissa.

Olin jo ehtinyt päättää, etten jaksa blogissa kommentoida mitenkään mediatapahtumaa Henry Laasanen ja Naisten seksuaalinen valta. Sitä on jo käsitelty eri foorumeilla, ja koko aihe alkaa olla todella kulunut. Päätin kuitenkin pyörtää päätökseni, kun sekä Kaleva että Hesari käsittelivät viikonlopun lehdissä ko. aihetta. Lauantain Hesarissa oli Laasasen kirjan arvostelu, ja Kalevassa peräti iso haastattelu Laasasen kuvan kanssa.

Laasanenhan esittelee kirjassaan seksuaalisuuden markkina-arvoteoriaa, joka tuskin tarvitsee enempää esittelyjä - ainakaan niille, jotka ovat yhtään lukeneet blogeja, nyyssejä tai Suomi24-foorumia. Itse törmäsin Henryyn ja markkina-arvoteoriaan ensimmäistä kertaa sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-nyyssiryhmässä joskus kymmenen vuotta sitten.

En kumminkaan meinaa mäystää markkina-arvoteoriaa, sitä kun ovat jo muut puolestani mäystäneet. Sen sijaan kommentoinkin ihan toista aihetta. Kirjoitin aiheesta Kalevan yleisönosastoon, mutta koska ne perhanat eivät kommenttiani julkaisseet, niin julkaisenpa sen nyt itse tässä.

Edit: Kaleva julkaisi kirjoitukseni mielipidepalstalla 21.3.2008. Taisin hätiköidä laittaessani sen tänne blogiin. Noh, tuskinpa vahinko on kovin suuri.

Uhriuttamisen sijasta tarvitaan toimijuuden korostamista

Sunnuntain Kalevassa (16.3.2008) haastateltiin Henry Laasasta, joka on vastikään julkaissut kirjan Naisen seksuaalinen valta.

Haluaisin tarttua Laasasen Kalevan haastattelussa esittämään väitteeseen siitä, että feministinen ideologia perustuisi lähtökohtaan, jossa naiset ovat alistettuja ja uhreja. Laasanen toivoo, että "sukupuolten tutkimus pitäisi saada tieteelliseksi tutkimukseksi, jossa tutkitaan miehiä yhtä lailla uhreina kuin naisiakin".

Uhrinäkökulmaa on todellakin käytetty naistutkimuksen historian aikana, mutta kaiken naistutkimuksen ja feministisen ajattelun pelkistäminen ajatukseen, että naiset olisivat uhreja, on vääristävä yksinkertaistus. Nykytutkimuksessa uhripuheesta on pyritty irtaantumaan, sillä uhriuttamisen nähdään riistävän tutkimuksen kohteelta toimijuuden. Niinpä nykyisessä tasa-arvoa ja sukupuolta käsittelevässä tutkimuksessa pyritään uhriuttamisen sijaan korostamaan erilaisten valtaa vailla olevien ryhmien toimijuuden mahdollisuuksia, ja myös muistuttamaan ryhmien sisäisistä eroista - koostuivat nämä ryhmät sitten miehistä, naisista, tai vaikkapa etnisistä tai seksuaalisista vähemmistöistä.

Laasasen haastattelussa esiin nostamat suomalaiset tasa-arvo-ongelmat, kuten sukupuolisidonnainen asevelvollisuus ja isien huoltajuuskysymykset pitäisi tosiaankin nostaa laajemman keskustelun ja tutkimuksen kohteiksi. Uhriuttaminen ei kuitenkaan ole oikea tapa ratkaista näitä ongelmia. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa isien uhriuttamisen sijaan olisi mielekkäämpää korostaa toimijuutta eli isien kykyä, halua ja vastuuta huolehtia lapsistaan. Asevelvollisuuden vastustamisessa konkreettista toimijuutta osoittavat totaalikieltäytyjät, jotka toiminnallaan kyseenalaistavat asevelvollisuuden sukupuolisidonnaisuuden lisäksi koko asevelvollisuusjärjestelmän.

Jonkin ryhmän tutkiminen jo valmiiksi siitä lähtökohdasta, että ryhmään kuuluvat ovat uhreja, riistää tältä ryhmältä vallan määritellä itsensä. Ennalta-asetettu uhriuttava lähtökohta ei myöskään ole tieteellinen, sillä se asettaa vaatimukset sille, millaisia tutkimustulosten tulee olla. Uhripuhetta onkin naistutkimuksen piirissä paljon kritisoitu, jo vuosikymmenien ajan.

Naistutkijana toivon, että sukupuolisidonnaista epätasa-arvoa tutkitaan erilaisista hedelmällisistä näkökulmista. Miesnäkökulman käyttäminen tuo varmasti uutta tietoa aiheesta. Miesten uhriuttaminen ja miesten ja naisten välisten erojen korostaminen ei kuitenkaan ole sen enempää miesten, naisten kuin sukupuolentutkimuksenkaan kannalta edullista.

Olen suunnilleen viimeisen kuukauden ajan keskittynyt kulttuuriantropologian perusteisiin sen vuoksi, että pidän aihetta käsittelevää kurssia. Luennoista on vielä kaksi kolmasosaa pitämättä ja puolet tekemättä, mutta intensiivitrippi kulttuuriantropologiaan on ollut raskaudestaan huolimatta varsin antoisa.

Huomaan huolestuneena, että kulttuuriantropologisen tietämykseni perusta on varsin hauras. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, ainakin viime vuoden maaliskuussa ja joskus vuoden 2005 joulukuussa. Kulttuuriantropologinen käsityskykyni ylläpito ei ole mikään jatkuva projekti, samalla tavoin kuin vaikkapa queer-tutkimuksellisen käsityskykyni ylläpito on.

Teen nähtävästi pikaisia koukkauksia kulttuuriantropologian puolelle säännöllisin väliajoin, ja joka kerta koukkausta tehdessäni tunnen olevani yhtä vieraalla maalla (sic). Edellinen isompi koukkaus oli keväällä 2003, viisi vuotta sitten, kun pidin kasvatustieteilijöille Kulttuurin tutkimuksen perusteet -kurssia. Sen jälkeen en ole paljoa sukulaisuusjärjestelmiä, antropologian teoreettista historiaa tai sosiaalisen rakenteen määritelmää pohtinut. No, lisuria tehdessä tuli mietittyä antropologiaa jonkin verran, mutta lähinnä vain näytteeksi.

Koukkaukseni ovat yleensä aina perustiedon kertausta, eivät niinkään sitä, että perehtyisin siihen, mitä antropologiassa just nyt tapahtuu, mitkä tutkimusteemat ovat pinnalla ja mistä teorioista väitellään. Olen rampannut kaikenlaisissa seminaareissa ja konferensseissa vuosikausia, mutta en ole koskaan, kertaakaan käynyt yhdessäkään kulttuuriantropologian konffassa - siitä huolimatta, että toki käymissäni konffissa antropologisiakin teemoja on esillä ollut. Seuraan kursorisesti kymmenkuntaa naistutkimusta, seksuaalisuuden tutkimusta ja kulttuurintutkimusta käsittelevää akateemista julkaisua, mutta yksikään niistä ei ole antropologinen. Häpeä tunnustaa, mutta en tiedä edes, mitä teemoja parin viime vuoden aikana on käsitelty Suomen Antropologi -lehdessä, jonka kait pitäisi kuulua suomalaisen antropologin yleissivistykseen.

Niinpä olen tässä kulttuuriantropologian peruskurssia tehdessäni miettinyt myös omaa tutkijaidentiteettiäni. Pidän antropologista peruskoulutusta tavattoman tärkeänä sille, mistä näkökulmasta teen tutkimusta, ja myös sille, miten hahmotan maailman ylipäätään. Mutta jollain tapaa oma antropologisuuteni tuntuu falskilta. Antropologian peruskurssikirjaa lukiessa on tullut monia nolouden hetkiä, kun olen toistuvasti joutunut tajuamaan miten paljon ihan perusasioita olen unohtanut.

Aiemmin olen ajatellut vain, että "pitäisi tutustua enemmän antropologiseen kirjallisuuteen, pitäisi pitäisi", mutta nyt alan tajuta, että ei minulla taida olla siihen aikaa ja mahdollisuuksia. Pelkästään omaan tutkimukseen suoraan liittyvien, lukemattomien kirjojen pino sen kuin kasvaa kasvamistaan. Ja joskus olisi hauska lukea jotain viihdyttävääkin.

Tuntuu kuitenkin jotenkin periksi antamiselta todeta, että antropologian syvempi tuntemus ei ole saavutettavissani, jos jatkan valitsemallani queer-tutkimuksellisella tiellä, jonka vierellä kulkee japanilaisen populaarikulttuurin sivupolku. En haluaisi, että antropologian tieteenala karkaa minulta yhtä kauaksi kuin vaikkapa arkeologia, joka aikanaan oli minulle mahdollinen toinen pääaine.

Johannes mainitsi edellisen blogimerkintäni kommenttiosastossa Jukka Hankamäen artikkelin Seksit selviksi - onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia , jota olen lueskellut. En pidä Hankamäen ylimielisestä kirjoitustyylistä, mutta olen jossain määrin samaa mieltä joistakin hänen naistutkimusta koskevista näkemyksistään - esimerkiksi siitä, että Suomessa naistutkimuksen oppiainetta rajaavat enemmän hallinnolliset kuin tutkimukselliset syyt. Myös Hankamäen väite "Naistutkijat kutsuvatkin naistutkimukseksi melko suuripiirteisesti mitä tahansa toimintaa, kunhan siihen liittyy naistutkijoiden yhteisiksi kokemia aiheita tai intressejä" pitää jossain määrin paikkansa: palkittiinhan esimerkiksi vuoden 2007 Naistutkimustekona Tehyyn kuuluvien hoitajien joukkoirtisanoutuminen. Trollaamisen puolelle menevät kommentit, kuten ajatus siitä, että heteromiehet olisivat sallineet naistutkimusyksiköiden perustamisen naisten seksilakon pelossa, on sen sijaan parasta vain ohittaa - siitäkin huolimatta että kyseisen trollikommentin pohjana on sinänsä oikea havainto tiedepolitiikan heteronormatiivisuudesta.

Jonkun verran Hankamäen tekstistä pitää kirjoittaa myös siksi, että hänen tekstinsä tulee aika lähelle itseä - hän muun muassa irvailee visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän, kanssapornoakatemialaiseni, tutkimuskysymykselle "miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista" vastaamalla, että "pornoksi leimattua materiaalia tuotetaan siksi, että se ”kiihottaa ja myy” " - ja osoittaa samalla, ettei ole ymmärtänyt tutkimuskysymystä lainkaan. No totta kai porno kiihottaa ja myy, haloo! Kaupallisuus ja kiihotushan ovat pornon ytimessä. Mutta juuri tämän takia juuri pitääkin kysyä, että millaiset ruumiit ja asennot määritellään kiihottaviksi ja missä konteksteissa. Miksi esimerkiksi lihaviin naisiin keskittyvä porno määrittyy fetissipornoksi, kun pallomaisilla silikonirinnoilla varustetuilla, alienimäisillä naisruumiilla kansoitettu porno on normipornoa?

Hankamäki tulee suorastaan hengittämään niskaan kommentoidessaan Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamaa opusta Seksuaalinen ruumis: "Kokoelmateoksen artikkeleissa puhutaan paljon ”biseksuaalisuudesta” ja ”lesboidentiteetistä”, mutta kirjasta puuttuu tavallisten homo- ja heteromiesten näkökulma.". Koska minun artikkelini tietääkseni oli ainoa, joka käsitteli suoraan biseksuaalisuutta ja lesboidentiteettiä, niin tässähän pitäisi jo melkein säikähtää, mutta en oikein osaa. Mitäpä minä niistä homo- ja heteromiehistä mitään tutkimusta tekisin, kun en niistä mitään tiedä enkä niiden kanssa paljoa vehtaakaan.

En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mitä Hankamäki kirjoittaa naistutkimuksesta vaan siitä, mitä hän kirjoittaa queer-teoriasta, varsinkin kun hän tekstissään käsittelee enemmän queer-teoriaa kuin valtavirtaista naistutkimusta. Hänen kritiikkinsä queer-teorian sitoutumisesta angloamerikkalaiseen teoriaperinteeseen on toki aiheellista ja eurooppalaisten queer-tutkijoiden keskuudessa harrastetaan saman asian kritisointia yleisesti. Sen sijaan hänen olettamuksensa, jonka mukaan queer-teoria olisi naistutkimuksen valtavirtaa, on lähinnä naurettava. Queer-teoria on kaukana valtavirrasta, niin naistutkimuksessa kuin muillakin tieteenaloilla.

Queer-teoriaa Hankamäki kuvailee "sukupuolista olemusajattelua kritisoivan nihilismin äärimuodoksi", ja haikailee "sukupuolisuuden lihallisia toteutumisyhteyksiä tarkastelevan eksistenssifilosofian" perään. Ja toteaa samantien, kuinka binääriseen sukupuolieroon perustuva filosofia on uskottavampaa kuin sukupuolieron kiistävät postmodernismin muodot.

Hankamäen mukaan sukupuoli on ihmisen kehon ja sukupuolielimien ominaisuus: sukupuoli on hänen mukaansa "se, mitä ilmenee jalkojen välissä". Hyvä on, hyväksyn määritelmän, mutta arjessa näin pelkistetty määrittely on merkityksetön, sillä näissä pakkasissa jalkoväliä on parempi esitellä kanssaihmisille vain saunassa tai lämpimän vällyn alla. Arkikokemukseen perustuvaan realismiin Hankamäkikin vetoaa: jos kadunmieheltä kysytään, sukupuolia on kaksi. Kadunmiehen näkemys ei kuitenkaan paljoa lohduta maskuliinista naista, joka vaaleanpunaisella sateenvarjolla uhaten ajetaan pois naistenvessasta, tai transtyyppiä, joka ei pääse ravintolaan sisään, kun naama ilmentää eri sukupuolta kuin henkilöllisyystodistus. Näissä tilanteissa jalkovälillä ei ole paljon väliä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolen kokemus sinänsä olisi lihallinen ja ruumiillinen.

Hankamäki tuntuu itsekin sotkeutuvan sukupuolieroon todetessaan ensin, että "butch-femme-tyyppinen ristiin pukeutuminen ei suinkaan tee naista mieheksi – eikä miestä naiseksi" ja myöhemmin, että "fenomenologisille filosofeille sukupuolen kaksiarvoisuus ei ole ensisijaisesti biologinen, geeneistä, hormoneista tai kromosomeista riippuva fakta, vaan lihallisesti ja kokemuksellisesti ilmenevä tosiasia. […] Inhimillisen kokemisen kannalta merkityksellinen sukupuoli on se, joka ilmenee fenotyyppisesti ihmisen kehossa eli hänen lihassaan." Hankamäeltä on siis jäänyt perustavanlaatuisesti ymmärtämättä se, että binäärisen sukupuolen ylittävä kokemus on usein nimenomaan lihallinen. Maskuliininen nainen ei toki ole mies, mutta nimenomaan hänen lihaansa se maskuliinisuuden kokemus paikantuu, eikä kravattiin.

Hankamäki myös erottaa sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen toisistaan: olemuksellisia sukupuolia on kaksi, nainen ja mies, mutta seksuaalinen käyttäytyminen ei ole olemuksellista eikä myöskään sukupuolten kategorioita määrittävää. Häneltä on siis jäänyt huomaamatta yksi olennainen asia, eli se, kuinka heteronormatiivisuus rakentaa sukupuolta. Oli sukupuoli miten binäärinen tahansa, ja koki Hankamäki itsensä miten mieheksi tahansa, länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä homomies on aina vähemmän mies kuin heteromies, kuten maskuliininen nainen on aina vähemmän nainen kuin feminiininen nainen.

"Eikö esimerkiksi homo saisi olla Mies, jos on?", Hankamäki kysyy, ja minä vastaan, että valitettavasti ei saa. Ei sukupuolijärjestelmä ole kiinnostunut Hankamäen kikkelistä, sukupuolijärjestelmää kiinnostaa enemmän se, miten Hankamäki kikkelillistä olemustaan toteuttaa, ja nykyisessä sukupuolijärjestelmässä hetero hitsaaja on aina enemmän Mies kuin homo filosofi. Todennäköisesti myös hetero filosofi on enemmän Mies kuin homo hitsaaja. Sukupuolessa ei ole kyse pelkästään tunnistettavista anatomisista eroista, vaan siitä, millaisiin järjestyksiin erilaisia sukupuolisuuksia laitetaan ja minkä kriteerien perusteella, ja seksuaalisuuden toteuttaminen on yksi keskeinen kriteeri. Luultavasti Mieheyden ideaa, täysintä mieheyttä, ei Suomessa ole pystynyt saavuttamaan ketkään muut kuin Kalle Päätalo ja Urho Kekkonen - esimerkiksi vaikkapa Mannerheim on ihan liian fiini toteuttaakseen kulttuurisesti kaikkein hyväksytyintä Mieheyttä. Ruumiinavauspöydällä Hankamäki, Päätalo, Kekkonen ja Mannerheim ovat tietysti kaikki yhtä miehiä.

Hankamäki lyttää queer-teorian sukupuolen binäärisyyttä koskevan kritiikin toteamalla: "jos ei ole olemassa kiinteää sukupuolta eikä sukupuolieroa, ei voi olla myöskään seksiä. Seksuaaliset intohimot ja teot näet edellyttävät, että toiveemme ja tarpeemme viittaavat tiettyyn sukupuoleen". Myöhemmin hän huomauttaa: "ihminen voi toimia homoseksuaalisesti tai heteroseksuaalisesti vain, jos hänen intentionsa voivat viitata kiinteästi olemassa olevaan sukupuoleen: mieheen tai naiseen."

Ensimmäinen hänen väitteistään on selkeästi virheellinen. Ei halun tai teon tarvitse viitata sukupuoleen - eihän halun sinänsä tarvitse viitata edes ihmiseen! Toinen väite on sinänsä täsmällinen: totta, homojen ja heteroiden intentio viittaa yleensä aina kiinteään sukupuoleen, mieheen tai naiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että halun ja intention olisi aina viitattava kiinteään sukupuoleen. Kun halun kohteena on transruumis, oletus halun sukupuolittuneisuudesta hajoaa. Halu itsessään on liikkuvaa ja muuttuvaa, eikä se vaadi kohteeltaan mies- tai naissukupuolta.

Hankamäki haikailee lihallisen eksistenssifilosofian perään, enkä ole ihan varma mitä hän sillä tarkoittaa. Tiedän vain, että minun lihallisuuteni ja seksuaalinen haluni ei ole itsestäänselvästi binäärisen sukupuolittunutta, ja queer-teoreettiset näkökulmat selittävät minun sukupuolisuuttani ja seksuaalisuuttani paremmin kuin Hankamäen tarjoilema binääriseen sukupuolieroon perustuva eksistenssifenomenologia. Oma haluni paikantuu enemmän erilaisiin sukupuolen ratkeamiin ja särmiin kuin mieheen tai naiseen. Sellaisiin hetkiin, jossa en ole aivan varma viehättävän ihmisen sukupuolesta, tai joissa mielessäni alunperin selkeästi sukupuolittunut ihminen sukupuolittuukin jotenkin toisin. Myös sukupuolen toisintoistaminen on haluttavaa: totta kai viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut mies on aina kiinnostavampi kuin viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut nainen.

Kritisoidessaan queer-teoriaa Hankamäki yllättäen osuukin yhdessä kohdin oikeaan: "Queer-teorioille ominaiset yritykset irtautua kiinteiden identiteettien käsitteistä eivät välttämättä merkitse oikeuttamispolitiikasta luopumista. Ne saattavat kuvastaa myös tutkijoiden oman identiteetin epäselvyyttä". Varmaankin queer-teoria tuntuu selitysvoimaiselta joidenkin tutkijoiden mukaan juuri sen takia, että sen tapa kyseenalaistaa kiinteät identiteetit tuntuu kertovan jotain myös tutkijoista itsestään. Itselleni identiteetin epäselvyys on jossain määrin haettua, jossain määrin sattumaa. Nimeän itseni biseksuaaliksi, mutta biseksuaalinen identiteettini on tilannesidonnainen, enemmän välineellinen kuin vakaa käsitys itsestä.

En ole opiskellut filosofiaa enempää kuin kaikille humanisteille pakollisen "Tieteen filosofiset perusteet" -kurssin verran, mutta minun maallikkokäsitykseni mukaan filosofia käsittelee ensisijaisesti ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä eli todellisuuden ja tiedon olemusta. Saatan tipauttaa listasta pois jonkun olennaisen kysymyksen sen vuoksi, että olen itse kiinnostunut lähinnä juuri noista. Ja sitten tietysti ihmisenä olemisesta yleensä, eli miten tässä elämässään nyt voisi olla mahdollisimman tolkusti olemassa ja itsenään. Sellaiset tekstit, jotka paikantuvat nimenomaan queer-teoriaan, yksinkertaisesti ovat hyvää luettavaa painiskellessani ontologisten ja epistemologisten kysymysten parissa.

Queer-teoria ei ole mikään filosofian muoto, eikä se ole kokonaisuutena kovinkaan elegantti. Queer-teoriaa voi kritisoida siitä, että se ottaa marginaaliset sukupuolen ylittämisen tavat lähtökohdakseen. Entä sitten? Erikoistapaukset kertovat kokonaisuudesta yhtä lailla kuin yleistyksetkin. Queer-teorian vahvuus onkin siinä, että sen avulla pystyy ymmärtämään sellaisia lihallisia ja seksuaalisia kokemuksia, jotka binäärisestä näkökulmasta ovat käsittämättömiä.

Naistutkimuspäivät ovat ohi, ja parin päivän sulattelun jälkeen voikin ruveta miettimään, mitä tulikaan nähtyä ja koettua. Yksi kokemus jäi kuitenkin pahasti hiertämään. Kyseessä on Genevieve Vaughanin keynote-luento "Women and the Gift Economy: Giving Power to an Alternative Paradigm". Vaughanilla on siis väite ja visio, jonka mukaan nykyinen vaihtoon perustuva talousjärjestelmä on perimmältään miehinen, ja maailma olisi paljon parempi paikka, jos talousjärjestelmä perustuisi gift economyyn, jonka Kaarina Kailo kääntää ilmaisulla hoivatalous tai huolenpitotalous. Vaughanin mukaan naiset sosiaalistetaan lapsesta asti hoivaamaan toisia, koska heistä tulee äitejä, minkä vuoksi he ovat ikäänkuin luonnostaan valmiimpia toimimaan huolenpitotaloudessa. Ja sitten paha miehinen vaihtotalous jyrää heidät, koska ilman vastinetta annetulla hoivalla ei ole vaihtotaloudessa mitattavaa arvoa.

Vaughanin luento ärsytti minua todella paljon, ja ärsytyksen syitä on monia. Heti alkuun Vaughan heitti antropologisen lahjan ja vaihdon tutkimuksen romukoppaan, ja totesi suoraan, että hänestä antropologit ovat väärässä käsityksessään että kaikki lahjojen anto on jollain tasolla vaihtoa. Sitten hän alkoi huseeraamaan hoivataloudellaan ja matriarkaatillaan yleistäen kohti "Afrikkaa, Aasiaa ja Polynesiaa" sen kummemmin erittelemättä missä kulttuureissa hoivatalouksia ja matriarkaatteja on. Tällaista höpöpuhettahan ei kunnon kulttuuriantropologi voi sietää. Siihen kun lastataan päälle sukupuolen dikotomia ja äitiyden ihannointi niin kyllä meikäläisellä alkaa otsasuoni sykkiä.

Vasta jälkikäteen olen kuitenkin pystynyt paremmin kaivertautumaan omaan ärtymykseeni. Ärtymys ei oikeastaan sijaitse siinä, mitä Vaughan sanoi, vaan siinä, millaisessa asemassa Vaughan ja hänen luentonsa Naistutkimuspäivillä olivat. Eiväthän ei-länsimaisten kulttuurien eksotisointi ja naisen olemuksellistaminen äidiksi mitään kovin uutta ole.

Pidän nykyisen talousjärjestelmän kritiikkiä tärkeänä ja sinänsä on hyvä, että kritiikkiä esitetään eri tasoilla ja foorumeilla. Mitä enemmän maailmassa on erilaisia ajatusvirtauksia sitä parempi, ja voihan talousjärjestelmää kritisoida Vaughanin tapaan, mikäs siinä. Lahjan ja vaihdon käsitteiden pyörittely voi antaa uusia oivalluksia, siitäkin huolimatta että Vaughan perustelee hoivatalousvisiotaan ontuvilla argumenteilla.

Ärtymykseni perusyynä onkin se, että ainakaan Naistutkimuspäivien aikana Vaughanin keynotesta ei juuri puhuttu. Vaughanin saarna venyi ylipitkäksi, eikä sen kommentoinnille ollut aikaa. Urputin ärtymystäni turvallisessa seurassa, ja minulle jäi täysin epäselväksi, mitä suurin osa yleisöstä Vaughanista ajatteli. Nieltiinkö hänen ajatuksensa sellaisinaan? Vai olivatko ihmiset niin hienotunteisia, että jättivät mieluummin keskustelematta koko luennosta? Palautevihkoon kuulemma joku oli kirjoittanut jotain kriittistä, mutta se jäi minulta lukematta. Jätettiinkö keskustelut käymättä jonkun yleisen lojaalin hyssyttelyn takia?

Olen hyvinkin valmis kritisoimaan sitä, että uusliberalistisen talousjärjestelmän talutusnuorassa kulkevalla yliopistolaitoksella on jonkinlainen tiedontuotannon monopoli. Siitä huolimatta pidän ongelmallisena sitä, että Vaughan esiteltiin tutkijana. Vaughan on aktivisti - mutta ei tutkija. Vaughan on perustanut ja rahoittanut naiserityisen säätiön, rakennuttanut Sekhmet-jumalattaren temppelin Nevadan autiomaahan, säveltänyt ja sanoittanut lauluja ja kirjoittanut joukon kirjoja. Hänen tekstinsä ja visionsa eivät kuitenkaan ole käyneet läpi tieteellistä kritiikkiä. Ja sen huomasi kyllä luennosta.

Naiivia tai ei, olen kuitenkin siinä määrin idealisti, että uskon siihen, että tieteessä ajatukset on alistettava vertaisarvioinnille. Tieteen pitäisi olla itseään korjaava systeemi, jossa mikään tieto sinänsä ei ole lopullisesti totta tai absoluuttista, vaan koko ajan täsmentyvää. Siten kaikki tieteellinen tieto on asetettava kritiikin kohteeksi. Olivat osmotammisalot ja jussikniemelät sitten mitä mieltä tahansa, naistutkimus on kuitenkin varteenotettava tieteenala.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että naistutkimuksen pitäisi kieltää tai häivyttää juurensa, jotka ovat naisliikkeessä ja feministisessä ideologiassa ja politiikassa. Vuonna 1939 syntynyt Vaughan kuuluu siihen feministisukupolveen, jolle ajatukset olemuksellisesta naiseudesta, äitiydestä ja matriarkaatista ovat tärkeitä, ja on ihan jees, että naisliikkeessä ja tutkimuksen kentällä eri sukupolvien ja näkökantojen äänet pääsevät kuuluviin. Mutta silti: miksi Vaughanin sallittiin luennollaan asemoitua vakavasti otettavaksi tutkijaksi?

Aktivismi on tärkeää, mutta toimivan ja tolkullisen aktivismin edellytys on sen perustuminen tietoon. En halua naistutkijoiden sulkeutuvan akateemisten kultakaltereiden taakse ja jättävän aktivismia muille, mutta en myöskään halua naistutkimuksen olevan älyllisesti epärehellistä hymistelyä.

Pornoilut on nyt pornoiltu. Viime viikolla oli Pornoakatemian loppukonferenssi, ja siihen loppui se projektikin. Projektilla on elinaikaa vuoden loppuun, mutta rahoitus taitaa olla jo käytetty viimeistä penniä myöten.

Konferenssi itsessään oli mainio päätös projektille. Siinä oli sopivassa määrin teoriaa, taidetta ja empiriaa, jotta sai viihdykettä monenlaisille aivojen osille. En ulkoreunan projektilaisena ollut konffan järjestelyissä mukana muuten kuin oman luentoni verran, joten sain nauttia ohjelmasta ilman, että tarvitsi rampata missään ja tietää mitään, mutta pääsin silti hengaamaan sisäpiirin porukoissa.

Ehkä parasta konffassa oli kuunnella Del LaGrace Volcanon luentoja, joissa hän esitteli taidettaan, ja sitten myöhemmin jutella hänen kanssaan muuten. Deliä kuunnellessa alkoi tuntua ihan mahdolliselta ajatukselta yhdistää tutkimus, taiteenteko, elämäntapa ja politiikka toimivaksi kokonaisuudeksi. Mutta tyyppi onkin jo viisikymmentä. Ehkä sellaista kokonaisuutta pitää hioa pari vuosikymmentä ennen kuin se näyttää ja tuntuu hyvältä. Joka tapauksessa monia oman elämänsä aspekteja tuli mietittyä tarkemmin. Ainakin pitäisi piirtää enemmän, tehdä siitä tapa kuten kirjoittaminen on.

On jotenkin hämmentyneen haikea olo. Kolme vuotta meni yllättävän äkkiä. Ehkä pitää jopa puhua neljästä vuodesta, sillä ekan kerranhan pornotutkimukselle haettiin rahaa Suomen Akatemian haussa vuonna 2003. Silloin ei tärpännyt, mutta vuonna 2004 rahoitus sitten varmistui.

Vuonna 2005 osallistuin Pornoakatemian toimintaan lähinnä satunnaisesti - kävin projektin järjestämissä seminaareissa (ensimmäinen järjestettiin tammikuussa 2005, olen siitä jotain sepostanut silloin) ja projektikokouksissa, mutta en varsinaisesti tehnyt itse pornotutkimuksen eteen mitään. Yllättävän usein Helsingissä tuli kuitenkin rampattua, ei ihan kerran kuussa mutta melkein. Pornoakatemialaisia tuli nähtyä myös muissa tilaisuuksissa, kuten Turun queer-tutkimuspäivillä.

Vuosi 2005 tuntuu jotenkin hämärältä. Isoin juttu oli reissu Japaniin, ja sitten se syksyn köyhyysloukku, kun apurahan loputtua en saanutkaan päivärahaa (valitusprosessi on muuten edelleenkin kesken, koskakohan sieltä Vakuutusoikeudesta voisi odottaa kuulevansa jotain…). Pornoseminaarit aiheuttivat hetkellisiä pornoinnostuksen puuskia, joiden jälkeen piti palata muihin aiheisiin.

Viime vuosi oli sitten se varsinainen pornovuosi, jolloin minulla oli ilo ja kunnia saada kuukausipalkkaa siitä hyvästä, että luin vanhoja pornolehtiä alkuvuoden ja japanilaisia homopornosarjakuvia loppuvuoden. Tuli sitä niiden lukemisen lisäksi (eli ansiosta) kirjoitettua kaksi tieteellistä artikkelia, ja muutama huomattavasti epätieteellisempi teksti aiheiden parista.

En itse asiassa muista viime vuodelta juuri muita kuin pornoisia asioita, lukuunottamatta sitä, että tuli muutettua uuteen kämppään. Jälkikäteen ajateltuna taisin olla aika stressaantunut, vaikka tein hommia Oulussa eikä minulla ollut pomoa hengittämässä päivittäin niskaan. Ei lisurin pusertaminen loppuvuodesta valmiiksi ainakaan stressiä yhtään lieventänyt. Näihin aikoihin vuosi sitten tuntui siltä, että elän jossain pornoumpiossa. Taitaa olla muistivääristymä, mutta muistikuvissani minulla ei viime syksynä ollut juuri minkäänlaista sosiaalista elämää, nyyhötin vain kotona homopornojeni ääressä.

Pornoilut eivät kuitenkaan päättyneet vuoden loppuun, vaikka palkanmaksu päättyikin. Tämä vuosi onkin ollut aika omituinen. Silloin tällöin on pitänyt keskittyä tekstien viilaamisiin, oikolukuihin, johonkin luentoon - toisin sanoen aktivoida itsessään ahkera akateeminen työläinen. Välillä se on onnistunut vain hampaat irvessä ja vitkastellen. Projekti on kuitenkin ollut olemassa, sen laitaa on voinut tarpeen tullen nakertaa. Nakertamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että Animeconin pornomangaluennoilla viittasin Pornoakatemiaan; sitten joskus kun projektista pitää tehdä raportti, niin kaikki nakerrukset voi kirjata siihen.

Mutta nyt Pornoakatemia on loppu. Pornoakatemialla taitaa olla jäljellä enää yksi julkinen juttu - Oulun Naistutkimuspäivillä Pornoakatemia esittää Annie Sprinklen elämästä kertovan dokumentin "Herstory of Porn".

Pornoakatemia tarjosi selkeän raamin, jossa tapahtumia pidettiin, selkeän selityksen sille, miksi ulkkarivieraita raahataan Suomeen ja miksi joistain teemoista puhutaan ääneen. Harmi, ettei sellaista raamia (ja rahoitusta) enää ole. Pornoporukkakin hajoaa. Osaa tulee varmasti näkemään jatkossakin, osaa taas ei. Ei ole niin sanottua, että kaikki pornoakatemialaiset edes jatkavat akateemisessa maailmassa - ainakin sellaisia vihjauksia oli monilla päivällispöytä- ja kahvitaukokeskusteluissa.

On jotenkin hiukan tyhjä olo. Pitää suuntautua uusiin haasteisiin (joita toki onkin), mutta toisaalta olisi ollut kiva mäystää vielä pornoa yhdessä muiden kanssa. Varmaan väikkärissä mäystän pornoa myös, mutta se tulee olemaan vain sivujuonne, ei pääasia. Jotenkin pornoisuutta pitää kuitenkin pitää yllä, Pornoakatemian päättymisen jälkeenkin.

***

Loppuun mainos. Pornoakatemia-projektihan huipentui artikkelikokoelmaan, jonka nimi on Pornoakatemia! Huutomerkki kuuluu nimekkeeseen. Kirjan on julkaissut turkulainen kustantamo Eetos. Kirjaa voi tiedustella projektinjohtajaltamme Harri Kalhalta (harri.kalha(at)helsinki.fi), jolla on vino pino kirjoja hoteissaan. Hänen kauttaan tilatessa voi vissiin saada jonkun verran alennusta kirjan hinnasta verrattuna kirjakauppahintoihin, jos tajuaa pyytää.

Olen perjantaina menossa kertomaan kulttuuriantropolgian fukseille omasta tutkimusaiheestani, opiskeluhistoriastani ja tutkijan työn arjesta. Tänään olen sorvannut alustusta, ja samalla miettinyt paitsi omaa tutkijanidentiteettiäni, myös sitä, kuinka rehellisyys muotoutuu koomiseksi.

Tarkoitukseni on biseksuaalisuudesta puhumisen lisäksi jätistä jotakin siitä, kuinka tutkija on aina pätkätyöläinen ja kuinka tutkijan työn tyydyttävyyden on tultava jostain muusta kuin siitä, että siitä voi saada toimeentulonsa. Koska fukseille tarkoitetun esitelmän on oltava varsin yleisluontoinen, alustukselle muodostui varsin tuttavallinen ja humoristinen sävy. Eihän fukseja nyt ole tarkoitus tukahduttaa hengiltä tylsyydellä, vaan antaa houkuttelevia väläyksiä siitä, millaisia ihastuttavia mahdollisuuksia kulttuuriantropologian opiskelu tarjoaakaan.

Samalla kun tekstin sävystä tuli tuttavallinen, huomasin kirjoittavani rehellisemmin kuin alunperin olin tarkoittanutkaan. Kirjoitin seuraavasti:

"Miksi sitten edes tavoitella tutkijan uraa, jos kerran tutkijalla voi olla vaikeuksia elättää edes itseään, saati sitten muita ihmisiä? Yksinkertaisin selitys on se, että tutkijan työ on kivaa. Tutkijuudesta tulee tietynlainen itsestäänselvyys, josta ei oikeastaan voi päästää irti, vaikka ei saisikaan palkkaa mistään tällä nimikkeellä.

Huonona puolena on se, että kukaan ei oletakaan, että tutkijan työstä päästettäisiin irti. Vaikka rahoitusta ei olisikaan, tutkijan oletetaan jatkavan tutkimuksiaan. Työttömältä, äitiyslomalaiselta tai vaikka sairaslomalla olevalta tutkijalta voidaan aina kysellä, että miten se tutkimustyö nyt etenee - kas kun sairaalassakin voi lukea tutkimuskirjallisuutta, vaikka olisi karanteenissa tai jalka paketissa.

Niin sanottu muu elämä, kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, matonkudonta tai liikuntaharrastukset ovat aina tutkimustyön kannalta toisarvoisia - ellei satu tutkimaan juuri ihmissuhteita, puutarhanhoitoa, matonkudontaa tai liikuntaharrastuksia, jolloin niihin käytetty aika ei tietenkään ole tuhlausta, vaan aineistonkeruuta. Tutkijantyö onkin oikeastaan elämäntapa, tai jonkinlainen krooninen pakkomielle, josta voi päästä eroon korkeintaan pitkäkestoisella terapialla. Tosin tutkijalla ei koskaan tule olemaan varaa maksaa terapiaansa itse, joten jos tutkijanuran haluaa joskus lopettaa, kannattaa hankkia burn out silloin, kun on työsuhteessa, jolloin työnantajan voi panna maksamaan terapian."

Tässä vaiheessa pysähdyin, ja päädyin deletoimaan viimeisen virkkeen. Ja sitten koko viimeisen kappaleen. Kappaleen humoristisesta sävystä huolimatta aihe on kuolemanvakava. Kirjaimellisesti. Burn out, terapia, masennuslääkkeet ja itsetuhoisuus ovat tuttua kamaa tutkijoille. Deletoin kappaleen, koska tutkijanuran vaarallisuudesta puhuminen ei varsinaisesti kuulu fukseille tarkoitettuun kevyeen alustukseen. Ja siinä vaiheessa, kun jostain niistä fukseista tulee kulttuuriantropologiasta valmistunut tutkija, Kaikki Voi Olla Niin Paljon Paremmin (not).

On ollut tietyssä mielessä varsin valaisevaa kirjoittaa lyhyt, vapaamuotoinen selitys omasta ajautumisestaan tutkijanuralle ja pohtia tutkimusaiheen valintaa. Se vahvistaa ajatusta siitä, että tutkijuus voi olla mielekästä, jos on mielekästä tutkittavaa, eikä niinkään sen takia, että tutkijuuden kautta voisi saada toimeentulonsa. Työn pätkittäisyydestä, rahoituksen epävarmuudesta, apuraharumbasta ja väistämättömistä työttömyyskausista huolimatta tutkijuus voi sinällään olla jatkuvaa. (Sitä ei kuitenkaan kannata mennä kertomaan Työvoimaviranomaisille.)

Tutkijuus perustuu kiinnostukselle jotain aihetta kohtaan, ja sille, että kiinnostus johtaa johonkin omaan oivallukseen. Niinpä tutkijuus, tai tutkijanidentiteetti, tarkoittaa enemmän sitä, että on joku kiinnostava juttu, jonka kanssa on kiva näperrellä, kuin sitä, että tutkijuus olisi varsinainen ammatti. Tutkijan uraa tavoitteleva joutuu varsin jakomieliseen tilanteeseen, jos yrittää suhtautua tutkijuuteen kuin mihin tahansa ammattiin, jonka parissa työskentelemällä pitäisi saada rahaa elämiseen. Suhtautumalla tutkijuuteen hommana, josta tuurilla voi saada joskus jotain rahaa, mutta useimmiten ei, säilyttää varmaan mielenterveytensä paljon paremmin kuin kuvittelemalla, että tutkijan työllä olisi rahallista arvoa.

Loppuun sarjisvinkki: PhD Comics kuvaa ajoittain tuskallisen tarkasti jatko-opiskelijan ponnistuksia, huolimatta siitä, että näkökulma on Atlantintakainen.

Olen saanut kesäflunssan. Juuri nyt komeimpien helteiden aikaan. Luultavasti onnistuin pahentamaan sitä uimalla kurkkukipuisena maanantaina ja hillumalla pikniköimässä tiistaina, vaikka kurkkukipu oli pahentunut edellispäivästä. Keskiviikkona olin puolikuollut, nukuin sohvalla koko päivän. Iltaa kohti jaksoin lueskella ja istuskella koneen ääressä. Tämän päivän olo vaatii vielä kuulostelua: ainakin palstaa pitäisi käydä kastelemassa, oli olo sitten miten kamala tahansa, muuten käy viljelmille hullusti.

Huolimatta siitä, että ainakin helteistä päätellen kesä on vielä vauhdissa, olen alkanut yhä enenevässä määrin stressata tulevaa syksyä. Opetan avoimessa yliopistossa naistutkimusta kahden kurssin verran, minkä lisäksi pitäisi saada SQS-lehdestä kaksi numeroa ulos. Sen ensimmäisen, 1/2007:n, pitäisi ilmestyä asap, mieluiten heti. Olen suhtautunut SQS-asioihin varsin prokrastinoivasti koko kesän ajan, ja kohta pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Kirjoittaa kirja-arvostelu, johdantoa (sentään yhteistyönä), mahdollisesti lektio, ja oliko se nyt sitten niin, että minun piti kirjoittaa joku taidegalleriaosiosepostuskin? Niin ja sitten vielä ne Naistutkimuspäivät. Onneksi niiden eteen ei pidä tehdä ihmeempiä, muutama mainos vain, mutta eihän sitä niin pientä hommaa olekaan, etteikö sen tekemistä voisi venyttää loputtomiin, jotta stressin määrä olisi maksimaalinen.

En oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai kauhuissaan siitä, että syksyksi on luvassa osa-aikatyötä. Kahden kurssin vetämisessä on tarpeeksi hommaa syksylle, jotta Työkkäri on tyytyväinen, ja jotta ei tarvitse selitellä kenellekään sitä, miksi ei tee täysipainoisesti väikkäriä. Väikkärikriisistä olisi kuitenkin vähitellen parempi alkaa toipua, jos meinaa tohtoroitua jossain välissä. Opetustyö antaa mahdollisuuden lykätä täyspäiväistä väikkäröintiä vielä jonkun verran, mutta pelkäänpä että se alkaa vähitellen harmittaa. Olen elätellyt mielessäni sellaista toivetta, että väikkärin suhteen asiat alkaisivat kristalloitua, mutta luultavasti ne eivät kristalloidu yhtään mihinkään suuntaan, jos en saa lueskeltua aiheeseen liittyvää kirjallisuutta tai muuten mäystettyä asiaa. Havaitsin, että Clare Hemmingsin kirja "Bisexual Spaces" on ollut minulla kesken yli vuoden - jos oikein muistan, olen lukenut sitä viimeksi vanhassa kämpässä. Alkaa tuntua, että aivot ovat mätänemispisteessä, kun niitä ei ole millään lailla kiusattu vähään aikaan.

Se, mikä ehkä tympäisee eniten, on kirjoittamattomuus. Viime viikolla työstin kahta vanhaa tekstiä ja lähetin ne kirjoituskilpailuihin, mutta se tuntui kuivatun turskan syömiseltä. (Siis liottamattoman turskan.) Olen kirjoittanut yhden novellin kesän aikana, ja senkin puoliväkisin: lähinnä sen kirjoittaminen antoi sellaisen opetuksen, että kaunokirjallistakin tekstiä voi äkistää lyhyessä ajassa ja dedistä vasten. Kivaa se ei varsinaisesti kuitenkaan ollut, ja kyllähän kirjoittamisen pitäisi aina olla kivaa, jotta siinä olisi jotakin mieltä. Ajoittain olen yritellyt työstää romaanikäsistäkin, mutta innostuksen kipinä puuttuu. Onnistuisinkohan aktivoimaan itsessäni jonkun järjettömän luterilaisen työmoraalin, ja sen voimalla sitten käydä sitä käsistä läpi vaikkapa kaksi tuntia päivässä päivittäin?

Liikuntaakin olen harrastanut luvattoman vähän, ellei kitkentää lasketa. Syksyllä olisi tarkoitus aktivoitua senkin suhteen (niin aina). Jostain olen kuullut, että avantouinti vahvistaisi vastustuskykyä - pitäisiköhän jatkaa uimista syksyllä ja ruveta käymään avannossa, jos vaikka kärsisi flunssista vähemmän.

Olen ollut mukana kirjoittamassa erästä tekstiä, joka on nyt muotoutunut siihen suuntaan, että oma osuuteni siinä on oikeastaan ylimääräinen ja turha.

On ristiriitainen olo. Tekstinarkomaani minussa keskittyy tekstin koherenssiin, jota oma osuuteni tue. Ego puolestaan jurnuttaa, kuinka paljon olen kumminkin tehnyt töitä tekstin eteen, ja kuinka en halua päästää tekstistä irti, vaan saada oman osuuteni näkyville. Nyt egolle pitäisi muistuttaa, kuinka myöhemmin on hävettävää katsella tekstiä, jota on itse ollut tekemässä, ja joka on epätasapainossa siksi, ettei ole osannut päästää oikealla hetkellä omasta tekstistään irti. Haluanko tosiaan, että muuten systemaattisen tekstin sisällä on minun irrallisia kommenttejani - sinänsä hyviä, mutta asiaan liittymättömiä?

Saan mielihyvää tekstien työstämisestä ja siitä, että tekstit muovautuvat selkeiksi kokonaisuuksiksi. Sen mielihyvän kannalta on olennaista osata leikata omat tekstinsä pois silloin kun se on tarpeellista. Heilahtelen ärsyyntyneisyydestä analyyttisyyteen. Näen tekstin kokonaisuutena, josta itse kirjoittamani palaset törröttävät ylimääräisinä, ja jotka haluan nyppäistä pois. Ja samalla ärsyttää se, että teksti on nyt lopulta sellainen, että juuri minun kirjoitusteni pitää olla niitä, jotka törröttävät.

Kirjoittaminen on aina prosessi, ja yksi kirjoittamisen viehätyksistä onkin nimenomaan se, että tarkoistakaan suunnitelmista huolimatta ei voi koskaan tietää, millainen lopputulos on. Kun on kyse puhtaasti omista teksteistäni, tekstin mutatoituminen on helppo sallia, koska teksti pysyy silti omanani. Nyt teksti, jonka kirjoittamiseen olen osallistunut, on mutatoitunut sellaiseksi, että ainoa mahdollisuus on luopua siitä. Hyväksyä se, että minun ajatuksillani ei ole paikkaa siinä.

Olen ollut osa sen kirjoittamisprosessia, ja luultavasti teksti ei ilman minua olisi se, mitä se nyt on, mutta kyse ei ole minun tekstistäni. Tekstiä pitää tarkastella omana kokonaisuutenaan, ei useamman ihmisen egon jatkeena. Tai varsinkaan minun egoni jatkeena.

Nyt pitäisi osata erottaa toisistaan kaksi erilaista ärsyyntyneisyyttä. Ensimmäinen ärsyyntyneisyys johtuu siitä, että teksti muovautui eri suuntaan kuin toivoin. Sen ei pitäisi haitata, sillä voi aina kirjoittaa uusia tekstejä, joita voi viedä sellaisiin suuntiin, joihin aiemmat tekstit eivät suostuneet hakeutumaan. Toinen ärsyynnys johtuu siitä, että oma osuus tekstissä muuttui tarpeettomaksi. Senkään ei pitäisi haitata, jos teksti on parempi ilman minun osuuttani.

Tekstin ja itsen analysoinnista huolimatta jurnututtaa.

Voi vittu nyt hajoaa pää.

Tällä hetkellä mikään ongelmanratkaisu ei näytä etenevän, joten ei ole muuta mahdollisuutta kuin päästää höyryjä ulos.

Helsingin yliopistossa järjestetään toukokuussa queer-teoriakurssi, jota vetää the guru Judith Halberstam. Olen myös lähdössä toukokuussa Lontooseen ja lennot on jo varattu. Tietty paluupäivä varattiin siksi, että Judyä pääsisi kuuntelemaan Tampereella pidettävään konffaan. Tietysti kurssi ajoittuu juuri ennen Tampereen konffaa - ja tieto kurssista tuli kuukautta lentojen varaamisen jälkeen.

Pähkäilin ja mietiskelin, että mitäköhän tekisi, kurssi kiinnostaisi pirusti, mutta ajankäyttö ja rahankäyttö ja käytännön hankaluudet ja kaikki. Matkasuunnitelmia pitäisi muuttaa, uusia lentoja varata ja valmistautua siihen, että on ihan puhki kurssilla matkapäivän jälkeen. Päätin kuitenkin hakea: eihän sitä nyt kovin montaa kertaa saa tilaisuutta osallistua kurssille, jota pitää yksi oman alan guruista. Sorvasin hakemuksen ja printtasin kurssimatskut ja ehdin tietty vielä haikailla, että ehkäpä minua ei edes huolita, eihän sitä gurujen kursseille kaikkia päästetä.

Mutta pääsin. Tieto tuli tiistaina, ja tietysti olin jo ihan tohkeissani. Viestissä, jossa toivotettiin tervetulleeksi kurssille, oli myös ohje täyttää JOO-lomake, eli hakea Joustavaa Opinto-Oikeutta. Joustavaa, my ass! Ohjeessa luki, että hakemuksen tulisi olla perillä 30.4., siis vappuaattona, jossain, ilmeisesti kotiyliopiston kotitiedekunnassa, tai sitten ehkä Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa, en tiedä, noista helvetin byrokraattisista ohjeista ei ota pirukaan selvää vaikka onkin niille sukua.

No, täytin JOO-paperin - tai siis neljä paperia - joissa tentattiin kaikki mahdolliset yksityiskohdat aiemmin suoritetuista opinnoista ja suunnitelmat tulevista. Kaksi viimeistä paperia olivat hieman huolestuttavat: “Kotiyliopiston puoltopäätös” ja “Kohdeyliopiston opinto-oikeuspäätös”. Kotiyliopiston puoltöpäätöksessä lukee seuraavasti: “Päätös. Opiskelija voi sisällyttää puolletut opinnot kotiyliopistossa suoritettavaan tutkintoon. Samalla kotiyliopisto sitoutuu maksamaan opiskelijan suorittamista opinnoista voimassa olevan JOOsopimuksen [sic] mukaan”. Yleisesti ottaenhan kaikki, missä lukee, että “sitoutuu maksamaan” on huolestuttavaa.

Vein paperit eilen tiedekuntaan. Ja tänään tuli sähköpostia: “Tiedekunta ei valitettavasti voi puoltaa hakemustasi. Puoltaessamme sitoudumme myös maksamaan opiskelijan opintomaksut. Tähän tarkoitukseen tiedekunnalla ei ole senttiäkään rahaa.” Tarjouduin maksamaan maksut itse - kolmen päivän kurssi ei voi maksaa niin paljon, etten voisi lohkaista summaa säästöistäni. Tuli vastaus: “Joo-maksut ovat aivan oma asiansa ja opiskelija ei voi itse näitä maksuja maksaa.”

Voi perkele.

Toisin sanoen rakas kotitiedekuntani viestittää, että sen kannalta on yhdentekevää, miten laadukasta opetusta saan, ja miten tieteellisesti pätevä väikkäristäni tulee. Ei toki saa olla liian julma, onhan koko hemmetin yliopistojärjestelmä pahassa kriisissä, ja millään tiedekunnalla tai laitoksella ei ole ylimääräisiä rahoja. Mutta silti: yliopiston näkökulmasta on ihan sama, millaisesta läpäläpätouhusta kerään ne vaaditut opintopisteeni ja millaista läpäläpätauhkaa sitä kirjoittaa väikkäriinsä, kunhan ne opintopisteet kerääntyvät ja tutkinto tulee suoritettua.

Tosiasia on, että minua ei kiinnosta paskan vertaa, saanko siitä kurssista mitään opintopisteitä. Minua kiinnostaa se kurssi, eikä se, voinko “sisällyttää puolletut opinnot kotiyliopistossa suorittamaani tutkintoon”. Kävin kesällä 2005 kansainvälisellä tieteellisen kirjoittamisen kurssilla ja sain siitä mukamas 10 ECTS (onko ECTS sama kuin nykyinen opintopiste?), mutta sitä kurssia ei voinut oikein laittaa mihinkään korvaavuudeksi, joten ko. kurssi ei sisälly tutkintooni. Silti se on luultavasti tutkijanuran kannalta hyödyllisimpiä juttuja, mitä on tullut tehtyä.

Lisäksi on tietty niin, että olen lisensiaatintutkinnossa suorittanut jo 30 ov. sivu- ja pääaineopintoja, ja jos on ne jo suorittanut, niin tohtorintutkintoa varten ei tarvitse tehdä muuta kuin väitöskirja. Niinpä queer-teoriakurssilla kerätyt opintopisteet eivät välttämättä näkyisi yhtään missään muutenkaan. Tarkoittaako se sitä, että minun pitäisi nyt sitten olla vaivaamatta yliopistojärjestelmää enempää halullani kehittää ajatteluani ja tyytyä jo saamiini opintoviikkoihin? Kas kun eihän millään yliopistossa tehdyllä asialla ole mitään arvoa, ellei sitä voi mitata opintopisteinä.

Tällä hetkellä olen taas vaihteeksi todella vihainen suomalaiselle, byrokraattiselle yliopistojärjestelmälle, joka vaikuttaa aktiivisesti haittaavan ihmisten ajattelun kehitystä sen edistämisen sijaan. En tiedä, mitä hemmettiä tässä nyt tekisi: pommitin sähköposteilla erinäisiä tahoja ja yritin soittaa toisille tahoille, mutta esimerkiksi Helsingin yliopiston opintotoimisto on auki seuraavan kerran vasta maanantaina, jolloin siis sen JOO-hakemuksen jo pitäisi olla perillä.

Mietin, että voisiko kaiken byrokratian vain yksinkertaisesti ignoroida. Todeta, että “oho, enpä hakenut opinto-oikeutta”, ja mennä vain sille kurssille. Voivatko ne tosiaan potkia ihmisen pihalle sieltä byrokraattisista syistä? Panna oven lukkoon? Jos byrokratian ignoroimisen sanktiona on se, ettei saa niitä hemmetin opintopisteitä, niin se ei ole edes sanktio.

Olen miettinyt, että pitäisikö ruveta tekemään syntiä.

Edellisessä päivityksessä osoitin, että syntiä on tullut tehtyä aiemminkin, varhaisella ja herkällä iällä, joten ehkä se synninteko sujuisi näin vanhempanakin. Ajatuskin siitä synnistä aiheuttaa ristiriitaisen olon: toisaalta kavahdan sitä, toisaalta se kiehtoo. Olisiko synti vapauttavaa ja uusia polkuja avaavaa, vai joutuisinko sen kautta sellaiseen kuoppaan, josta ei ole poispääsyä?

Suhtaudun kirjoihin varsin kunnioittavasti, ja olen viime aikoina miettinyt, tulisiko siitä kunnioituksesta luopua. Yleisesti ottaen en tee omiin kirjoihini mitään merkintöjä, koskaan. Ainoat kirjat, joihin olen tehnyt merkintöjä, ovat jotain uskomatonta puppaa, kuten esimerkiksi kaverilta saamani kirja “Mitä jokaisen naisen tulisi tietää miehistä”. Kirjojen merkitseminen merkitsee samalla epäkunnioitusta, tärvelyä.

Muistan penskana kirjoittaneeni joskus kirjaston kirjoihin jotain, ja tunteneeni siitä huonoa omaatuntoa ja häpeää. Moisesta tavasta (samoin kuin sivun kulman taittamisesta kirjanmerkiksi) eroon pääseminen oli kasvukokemus, jonka jälkeen olin himpun verran kypsempi ja aikuisempi.

Okei, tunnustan: olen tehnyt ajoittain merkintöjä yliopiston kirjaston tenttikirjoihin. Mutta en koskaan sellaisiin, jotka olisivat olleet alunperin putipuhtaita ja uusia. Sellaisia kirjoja on helppo alleviivailla ja kommentoida marginaaleihin, joissa on ennestäänkin alleviivauksia ja kommentointeja. Mahdollisesti niiden alleviivausten tekemisestä ja marginaalimerkinnöistä on ollut jotain hyötyä. Ainakin tekstin silmäily kerratessa helpottui.

Yleisesti ottaen merkitsen kirjoja pienillä post-it-lapuilla. Lainakirjojen kohdalla menettely on tietysti ainoa mahdollinen, mutta omien kirjojen kohdalla huomaan, että en välttämättä enää niistä lappusista muista, mitä olen halunnutkaan merkitä. Joissakin kirjoissa on samat laputukset, jotka olen laittanut joskus gradua tehdessä. Eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä päässäni on liikkunut silloin, kun olen ne laput laittanut. Paikallaan ne laput nyt kumminkin ovat edelleen. Alleviivaus ja mahdollinen marginaalihuomio olisi ainakin selkeä.

Olen perustellut laputtamisen mielekkyyttä alleviivaukseen verrattuna sillä, että alleviivaamalla fokusoituu väistämättä tiettyyn kohtaan tekstiä, ja myöhemmällä lukemalla ei sitten ole enää avoin tekstin muille kohdille. En kumminkaan ole kovinkaan varma perustelun järkevyydestä, kun kohtuullisen harvoja kirjoja kuitenkaan tulee luettua useampaan kertaan. Kopioituja artikkeleita olen yleensä alleviivaillut ja merkinnyt surutta. Ja jotenkin niihin alleviivailuihin ja merkintöihin on ollut helpompi palata kuin laputettuihin kirjoihin.

Pitäisiköhän vihdoin ruveta käsittelemään kirjoja työvälineinä? Jospa alleviivaisin vaikka lyijykynällä, niin sitten ne alleviivaukset voisi tarvittaessa pyyhkiä pois.

Sain oivalluksen, joka lienee syytä kirjata muistiin. Olen sekä gradussa että lisurissa käyttänyt taustateoriana kognitiivista antropologiaa, tosin geertziläisellä tulkitsevalla antropologialla pehmennettynä. Tutkimusongelmana oli biseksuaalisuuden käsitteenmäärittely, tarkemmin sanottuna se, kuinka biseksuaalisesti identifioituvat ihmiset määrittelevät biseksuaalisuutta ja millaisia asioita he tähän käsitteeseen liittävät. Jo gradun valmistuttua (tai ehkäpä jo sen valmisteluvaiheessa) tuntui siltä, että käsitteenmäärittelyn pohtiminen ei ehkä ole kaikkein relevanteinta, jos aineistona on 40 haastattelua, joissa ihmiset pohtivat elämistään ja olemistaan. Puskin gradun kuitenkin valmiiksi, kun joku teoria piti olla. Lisurin väänsin sitten samalta pohjalta, kysehän on välityöstä, jonka viilaus venyi jo muutenkin liian pitkäksi.

Olin jo aiemmin ajatellut, että heitän kognitiivisen antropologian kuikkaan enkä käytä sitä väikkärissä, ja kun lisurin lausunnoissakin tuli pyyhkeitä teoreettisesta viitekehyksestäni, niin ajattelin että se on nyt siinä, minun ja kognitiivisen antropologian suhde.

Mutta.

Ehkä siitä kognitiivisesta antropologiasta voi olla sittenkin jotain iloa ja hyötyä, vaikka ei äkkiseltään uskoisi.

Olen lueskellut laiskanlaisesti Lee Edelmanin No Futurea ja muita queereja tekstejä. Siitä Michael Warneristahan olen jo vouhottanut. Lee Edelman nojailee aika paljolti ranskalaispsykoanalyytikko Jacques Lacaniin, joka pompahtelee esiin sieltä täältä niin usein, että välillä käy mielessä, että eikö tuosta hemmetin Jakesta nyt pääse missään eroon.

Jake-boy jakaa psyyken kolmeen osaan jotensakin psyykkisen kehityksen mukaan sillai, että ensin on Todellinen (en tiedä, miten nuo ilmaisut ovat suomeksi vakiintuneet, kun olen lähinnä lukenut juttuja enkuksi), jossa ei ole eroa itsen ja ympäristön välillä ja jossa on vain tarve, niinkuin sikiöllä tai vastasyntyneellä vauvalla on tarpeita. Todellinen ei vastaa “todellisuutta”, vaan tilaa vailla kieltä. Kun vauva alkaa tajuta olevansa äidistään erillinen, syntyy Imaginaarinen järjestys, jossa eräänlainen ideaalikuva itsestä, kuvitelma itsen vakaudesta, lohduttaa erillisyyden tajuamisessa. Imaginaarinen järjestys on pohjimmiltaan narsistinen ja fantastinen; siinä ihminen haluaa sulauttaa toisen itseensä erillisyyden ylittämiseksi. Ja sitten lopulta tulee se Symbolinen järjestys, jossa kieli erottaa itsen lopullisesti muista ihmisistä ja ylipäänsä kaikesta ja sijoittaa ihmisen tiedon, lakien, kommunikaation ja suhteiden alueelle. Jäljelle jää vain halu pääsystä takaisin Todelliseen, eli täydelliseen yhteyteen, minän ja muiden välisen eron ylittämiseen. Samalla se halu on osa Symbolista järjestystä ja sen määräämä. Ja sitten nuo kaikki ovat kivasti solmussa keskenään, ettei vaan olisi liian helppoa ymmärtää.

Pitää vielä mainita Edelmanin lempikäsite, jouissance, jonka voisi kääntää nautinnoksi, mutta jota ei tietenkään voi kääntää niin, kun se ei olisi tyhjentävää. Jouissance kuvaa erillisyyden ylittämistä ja samalla itsen menettämistä, sulautumista toiseen ja Todelliseen. Jouissance on kuin orgasmi tai kuolema, mutta ei kummiskaan kumpaakaan, koska ihminen ei voi sulautua toiseen eikä myöskään päästä kielen taakse, mutta sekä orgasmi että kuolema ovat kielellistettyjä.

No niin, jospa vihdoin pääsisin Edelmaniin ja sen jälkeen sinne kognitiiviseen antropologiaan. Edelmanin mukaan queer ei voi koskaan olla identiteetti, koska identiteetit ovat lacanilaisessa mielessä imaginaarisia, narsistisisia fantasioita toisen sulautumisesta itseen ja itsen heijastumisesta toisesta (tai toisinpäin). Edelmanille queer itsessään on Symbolisen järjestyksen vastaista, jotain outoa, jonkinlainen paikka tai tila välissä, määrittämättömissä. Queer kyseenalaistaa identiteetit ja kokemuksen itsestä yhtenäisenä subjektina - Edelman nimittää queeria muistutukseksi Todellisesta Symbolisen järjestyksen sisällä. Edelman vertaa queeria jouissanceen, liikkeeseen tai tilaan, jossa ei ole eroa kivun ja nautinnon välillä, ei merkitystä, lakia tai identiteettiä.

Mahtiskaa.

Biseksuaalisuutta kuvataan toistuvasti häilyvyyden, monimerkityksisyyden ja liikkuvuuden kaltaisin termein.
Biseksuaalisuudeksi nimitettyyn ilmiöön ja kokemukseen liittyy välitiloissa oleminen: sukupuolten, seksuaalisuuksien, halujen, identiteettien, yhteisöjen ja parisuhdeihanteiden välit ja repeämät. Periaatteessa siis biseksuaalisuutta voisi tutkia edelmanilaisen queer-käsitteen kautta.

Silti pelkästään sanan “biseksuaalisuus” käyttö on siirtymistä pois queerista. Sanat lukitsevat identiteettejä ja käsityksiä paikoilleen, kategorisoivat ja kammitsoivat. Ja nyt vihdoin pääsen siihen kognitiiviseen antropologiaan. Kognitiivisessa antropologiassa pohditaan sitä, kuinka ihmisen ajattelu järjestyy, ja miten erilaisten käsitteiden ja kategorioiden muodostuminen on kulttuurisidonnaista. Kognitiivinen antropologia on kiinnostunut ajattelusta, ja nimenomaan ajattelusta kulttuurisesti jaettuna tapahtumana, ei niinkään yksilön psyykestä. Kognitiivisen antropologian kautta voisi päästä käsiksi kulttuuriseen tarpeeseen kategorisoida seksuaalisuutta ja seksuaalisuuksia yksilöllisinä identiteetteinä. Edelmanilaisen queer-käsitteen avulla voisin ehkä kuitenkin välttää sen käsitteisiin ja luokituksiin jämähtämisen, mikä tapahtui gradun ja lisurin kohdalla.

Queerin avulla voisi yrittää etsiä niitä kokemuksia ja olemisia, jotka jäävät kategorioiden ulkopuolelle, välitiloihin, ja pohtia sitä, voiko välitiloihin jäädä, vai onko kaikki lopulta käsitteellistettävä, koska sen on ihmisen kognitiiviselle toiminnalle välttämätöntä. Jos Jakea on uskominen, olemme peruuttamattomasti osa Symbolista järjestystä, ja siinä on murhetta kylliksi.

Tosiasiassa minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko pohjimmiltaan varsin formalistista kognitiivista antropologiaa ja psykoanalyyttislähtöistä queer-teoreettista lähestymistapaa edes mahdollista yhdistää, vai ovatko niissä käytetyt käsitteet ja käsitykset liian kaukana toisistaan. Kumoavatko ne peräti toisensa? Perustuuhan ensin mainittu selkeisiin rajoihin ja olettamukseen ihmisen ajattelun jonkinlaisesta järjestäytyneisyydestä, ja jälkimmäinen rimpuilee kohti sitä, mikä on järjestäytyneen ajattelun takana. Mutta onneksi minulla ei tarvitsekaan olla selkeää käsitystä mistään, minähän olen työtön.

Tänään ne tulivat. Lisensiaatintyön tarkastajien lausunnot. Parhaassa tapauksessa saatan saada tutkinnon ulos maaliskuun lopussa - riippuu tiedekunnan byrokraattisen koneiston nopeudesta. Huhtikuun lopussa viimeistään. Bileet siis luvassa jossain vaiheessa parin kuukauden sisään.

Valitsin tarkastajani itse, vaikka se taitaa olla vastoin virallista käytäntöä: yleisesti ottaenhan opinnäytetyön ohjaajan tulisi ensin valita tarkastajat ja kysyä sitten opinnäytetyön tekijältä kantaa niistä. Valitsin sellaiset tarkastajat, joita itse arvostan, ja joilta oletin saavani rehellistä ja rakentavaa palautetta. Enkä myöskään pettynyt. En tiedä, ovatko tarkastajien nimet julkista tietoa vai eivät, joten en sano niitä tässä. Kiitokset kuitenkin kummallekin, jos sattuvat tämän tekstin joskus lukemaan.

Lausunnot ovat kuitenkin todella piinallista luettavaa, erityisesti toinen niistä. Tarkastaja kiinnitti huomiota juuri niihin kohtiin, jotka tiedän lisurin heikkouksiksi. Teoreettisessa pohjassa mättää: kognitiivinen antropologia ja kulttuurimallin käsite eivät kovin hyvin passaa biseksuaalisuuden tarkasteluun. Lisäksi kävin aivan liian vähän läpi antropologista teoriakirjallisuutta lisuria varten. Gradua tehdessä olin ihan pihalla antropologian teoriasta, ja lisurin kohdalla tein tietoisen ratkaisun olla muuttamatta gradussani käyttämääni teoriataustaa. Teoriataustan muuttaminen olisi nimittäin vaatinut niin paljon työtä, että lisurista olisi tullut väitöskirja. Tarkastaja suositteli luettavakseni joukkoa kirjoja. Niistä 2/3 oli sellaisia, joista ajattelin lisuria tehdessä, että “noipa vois olla hyödyllisiä lukea, jos jaksais ja ehtis”. Mutta enpä lukenut.

Kiemurteluttavimmassa kohdassa todetaan, että informanttien luokitteluni noudattaa “ns. stålströmiläistä ja setalaista sosiologista identiteettipoliittista jargonia, joka 1980-1990-luvulla tähtäsi homoseksuaalisuuden normalisoimiseen ja assimiloimiseen. Queer-tutkimuksellisessa ja antropologisessa työssä tällaisten diskursiivisten itsestäänselvyyksien analysoimisen ja kritisoimisen tulisi olla lähtökohta, ei lopputulos”. Raah! Tarkastaja on ollut kiusallisen tarkkanäköinen ja löytänyt työstäni juuri sen piirteen, joka minua jäi pahimmin vaivaamaan. Olen lopen kyllästynyt identiteettipolitiikkaan, mutta koska graduni oli identiteettikeskeinen, en muuttanut lisurin näkökulmaa, vaikka oma näkökulmani on muuttunut.

Minulla on tällä hetkellä todella ristiriitainen tunne, jonka takia pitäisi läimäistä itseään naamaan. Kaihertaa nimittäin: olisiko sittenkin pitänyt käyttää vielä pari kuukautta sen tekstin hiomiseen? Samalla kuitenkin tiedän, että olisi ollut hemmetin tyhmää jäädä hiomaan sitä lisuria edes pariksi kuukaudeksi, saati sitten pariksi vuodeksi - joiksi se pari kuukautta olisi hyvinkin voinut venähtää. Jos en olisi jättänyt sitä lisuria sisään ennen joulua, hioisin sitä edelleen ja olisin tuskissani. Ajatuskin siitä, että lisuri olisi vieläkin kesken, aiheuttaa voimattoman olon. Lisuri oli valmis kun jätin sen; ei siksi, että se olisi ollut täydellinen, vaan siksi, että olin kertakaikkisen kyllästynyt siihen.

Minulla ei ollut alunperinkään mitään suuria kunnianhimoja lisurini suhteen - jos olisi ollut, en olisi lähtenyt tekemään sitä gradun pohjalta vaan puhtaalta pöydältä. Ajattelin, että kun gradu sai hyvän arvosanan, niin sitä on helppo laajentaa pikkaisen, ja sitten lisuri onkin jo valmis. Jos akateemisen tutkinnon saa noin helpolla, niin totta kai se kannattaa tehdä. Lisensiaatintutkinto sentään tarkoittaa korotuksia luentopalkkioihin. Kai sillä taitaa joku merkitys olla myös virkoja haettaessa.

Alkujaan ajattelin, että olisin saanut lisurin valmiiksi vuoden 2004 aikana. Tammikuulta 2005 löytyi merkintä, jonka mukaan suunnittelin tekeväni lisurin valmiiksi “helmikuun lopussa”. Olisipa kyllä itku tullut, jos olisin silloin tiennyt, että lisuri valmistuukin vasta joulukuussa 2006. Ylipäätään kaksi vuotta sen lisurin tekoa oli aivan liikaa, siitäkin huolimatta, että kahden intensiivisemmän työperiodin välillä oli vuosi, jolloin en koskenutkaan koko tekstiin.

Nyt kuitenkin aion makustella jonkun aikaa eri teorioita, ajatuksia ja näkökulmia, ennen kuin alan tehdä väitöskirjaa. Tuntuu vapauttavalta jättää lisuri taakse. Olisi se oikeasti aika kauheaa, jos noitten tarkastajien kommenttien pohjalta pitäisi vielä kerran ruveta muokkaamaan lisuria uusiksi…

Soitin tänään Työkkäriin ja kysyin, että mitä kuuluu työvoimapoliittiselle lausunnolleni. Tammikuun alussahan kävin ilmoittautumassa Työkkäriin ja menin typerästi lipsauttamaan, että olen tehnyt lisurini vastikään loppuun. Pelkäsin ihan oikeasti, että sekä työsuhteen päättyminen että tutkinnon suorittaminen samaan aikaan voisi aiheuttaa sen, että työvoimapoliittinen toimikunta tulkitsee minut opiskelijaksi ja toteaa, ettei minulle mittään työttömyysturvaa kuuluu.

Ennen soittoa terästin itseni siihen, että työvoimatoimikunta on saattanut evätä minulta päivärahan. Totesin mielessäni, että hyvä on, jos ne tekevät niin, niin sitten pistän taas valitusrumban käyntiin, onhan mulla siitä jo kokemustakin. Ja odotan, kunnes saan paperit käteen ja eroan sitten yliopistosta. Joulukuussa tulivat sekä veronpalautukset että lomarahat, ja olen laskeskellut, että joulukuun tuloilla pystyn elämään helmikuun loppuun saakka, kittuuttaen vielä kauemmin.

Järkeistäminen ei kuitenkaan estänyt ärtymyksen ja vitutuksen nousemista heti, kun tartuin puhelimeen. Ensimmäistä kertaa muuten kuulin senkin, että “jonotus on maksullinen” - yleensähän sitä puhelimessa jonottaminen on maksutonta. Ilmeisesti Työkkäri on sellainen laitos, että asiakkaita on varaa rokottaa.

Helpotus oli sitten sitäkin suurempi, kun virkailija puhelimessa sanoi, että työvoimapoliittinen toimikunta on lausunnossaan todennut, että “työttömyysetuuden maksamiselle ei ole työvoimapoliittista estettä”. Virkailija luki lausunnon kokonaisuudessaan, ja minun piti lopuksi vielä varmistaa, että ymmärsinhän varmasti oikein. Kyllä, voin hakea ansiosidonnaista päivärahaa työttömyyskassalta, ja todennäköisesti vieläpä saada sitä. Ihme! Pitäisiköhän sitä peräti juhlia?

Opettajien työttömyyskassassa on uusille hakemuksille noin kuukauden käsittelyajat, eli joudun joka tapauksessa elelemään joulukuun palkalla sinne helmikuun loppuun asti. Tammikuussa en ole jaksanut miettiä rahanmenoa, mikä on ollut luultavasti erittäin tyhmää. Olen käynyt ravintolassa pari kertaa ja muutenkin syönyt ja juonut hyvin, käynyt baarissa, leffassa ja teatterissa, ostanut jotain vaatetta alennusmyynnistä ja käynyt ratsaamassa kirja-alen loppurysäyksen. Ilman niitä tuhlauksia ei luultavasti tarvitsisi laskeskella, että miten kauan menee, että päiväraha tulee maksuun.

Muutenkin pitää kiristää rahanmenoa, sillä asumiskustannukset ovat tuplaantuneet siitä, kun viimeksi nautin ansiosidonnaista päivärahaa. Vanhassa kämpässä asuessa päiväraha riitti ruhtinaallisesti kaikkeen, ja palkasta on jäänyt yleensä jonkun säästöönkin, mutta nytpä täytyykin ruveta tarkemmin miettimään rahankäyttöään. Varsinkin, jos haluaa yhtään minnekään tämän vuoden aikana matkustaa.

No, ainakin tiedän, että toimeentuloni on turvattu seuraavat 500 arkipäivää, eli sata viikkoa, eli kuukautta vaille kaksi vuotta. Ihan heti en rupea stressaamaan siitä, että mitä sitten sen jälkeen. Jospa tässä ehtisi työttömyyden aikana miettiä sitä väikkärin suuntaakin - ja vaikka ei miettisikään, niin entäs sitten.

Minulla taitaa olla ammatillinen kriisi, joka on varmaan alkanut jo viime syksyn Työkkärisotkujen aikoihin. Tällä hetkellä olen helpottunut siitä, että tosiaan voin heittäytyä työttömäksi vuoden alussa ja miettiä onko missään mitään järkeä. Vaikka oman akateemisen urani kannalta vuosi on ollut varsin tuloksekas, akateemisen uran yleinen mielekkyys on alkanut pahasti epäilyttää. Akateemisessa tuttavapiirissäni on ihmisiä kaatunut kuin dominonappuloita. Yksi itsemurha, yksi vielä epäselvä todennäköinen kuolemantapaus, masennuksia ja burnouteja. Terveimmät ja pystyvimmät jättävät yliopiston kun vielä voivat ja ryhtyvät opettajiksi, vapaiksi toimittajiksi tai taivaanrannan maalareiksi. Muut yrittävät pukertaa hampaat irvessä ja toivoa parempaa huomista.

Totuus on, että akateeminen elämä on hengenvaarallista, eikä sitä voi suositella kenellekään - edes täysijärkiselle. Yön synkkinä tunteina lähes jokainen tuntemani humanistitutkija epäilee homman mielekkyyttä. Tiedän, että on olemassa optimistisia ja intoutuneita tutkijoita, joita ei huoli paina, mutta he ovatkin valmiiksi vinksahtaneita tai tutkivat Kekkosta.

Eilen tuli Acatiimi, ammattiliittoni Tieteentekijöiden liiton jäsenlehti, ja se oli piinallista luettavaa, kuten aina. Piina alkoi jo pääkirjoituksesta, jonka otsikkona on “Onko Suomella varaa huippuyliopistoihin?” Elinkeinoelämän päättäjät ja muut akateemisesta maailmasta täysin pihalla olevat idiootithan moittivat suomalaista yliopistojärjestelmää siitä, että suomalaisyliopistot eivät ole tarpeeksi korkealla kaiken maailman ranking-listoilla. Ratkaisuksi esitetään mm. sitä, että silpaistaisiin järjestelmästä turhat rönsyt (so. maakunnalliset yliopistot) pois ja keskityttäisiin luomaan muutamaa “huippuyliopistoa”. Ei tarvitse kauaa Suomen maantiedettä miettiä, kun käy selväksi, minne ne “huippuyliopistot” sitten sijoittuisivat.

Pääkirjoituksen kirjoittaja, Professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pakkanen muistuttaa, että ulkomaiset ns. huippuyliopistot keskittyvät tutkimukseen eivätkä perusopetukseen suomalaisyliopistojen tapaan, ja että henkilökuntaa on rutkasti enemmän kuin suomalaisyliopistoissa. MIT:issä, käsittääkseni maailman parhaassa teknillisessä yliopistossa, on neljä opiskelijaa yhtä proffaa kohden - Suomen yliopistoissa on 64 opiskelijaa per proffa. Ei voi vaatia MIT:in tuloksia, jos ei ole MIT:n resursseja.

Kun Acatiimia selaa eteenpäin, niin piina jatkuu: yliopistohenkilökunnan vuosittainen kokonaistyöaika on 1600 tuntia. Opetus- ja tutkimushenkilöstön vuosittainen työaika kuitenkin ylittää selvästi ko. tuntimäärän. Hiljattain eräs tuttu assarin sijainen valitti, kuinka kaikki aika menee laitos- ja opetustehtävissä, eikä omaa tutkimusta ehdi tehdä. Koko ajan on työpaikan menettämisen pelko persiessä, koska assarin pitäisi osoittaa vieneensä jatko-opintojaan eteenpäin. Tämä assarin sijainen sanoi inhoavansa kaikkia byrokraattisia paperitöitä ja olevansa huono niissä, ja että niiden hoitaminen vie enemmän energiaa kuin oma tutkimus koskaan. Tällainen tilannehan on täysin älytön: jos ihminen haluaisi välttämättä keskittyä hallinnollisiin hommiin, hän lähtisi jo alkujaan opiskelemaan hallinto- ja taloustieteitä muiden tieteenalojen sijasta. Ja menisi sitten johonkin firmaan kovapalkkaisiin töihin eikä yrittäisi kitkuttaa yliopistossa.

Proffat puolestaan tekevät töitä keskimäärin 2251 tuntia. Ne 1600 tuntia kertyvät jo opetus-, hallinto- ja asiantuntijahommista. Hallinnollisiin tehtäviin menee jopa enemmän aikaa kuin itse tutkimukseen. Niinpä proffat tekevät tutkimusta “vapaa-ajallaan”. Ja jos eivät tekisi, niin eiväthän he pysyisi oman alansa kehityksessä mukana ja virkauran jatkuminen olisi vaarassa. Saattaa olla naiivi näkemys, mutta ainakin minä näen professuurin tietynlaisena tutkijan virkauran huippuna - mutta onko sillä huipulla mitään merkitystä, jos huipulla oma tutkimus on toisarvoista kaikenmaailman turhanaikaisen paperinpyörittelyn jälkeen?

Mitä ihmeen järkeä jatko-opinnoilla ylipäätään on, jos niiden jälkeen ei ole luvassa sen enempää turvallista ja vakiintunutta työuraa kuin mahdollisuutta tehdä kutsumustyötään eli tutkimusta?

Akateemiset orjatyöläiset ovat iloisia pienistä murusistakin, mikä käy ilmi myös Acatiimin keskustelua-osastolla, jossa vastikään 16 kuukauden palkallisen tutkijakoulupaikan saanut jatko-opiskelija, entinen apurahatutkija, Stiina Hänninen, kysyy: “Huoleni on, mistä tutkijakoulun jälkeen löydän seuraavan pätkätyön, josta maksetaan 1800 euroa kuukaudessa ja jossa työkaverit avaavat shampanjapullon ja onnittelevat sähköpostein, kun työnantaja päättää maksaa minulle palkkaa. Ja jos tulevaisuudessa työllistyn yliopistolaitoksen ulkopuolelle, mistä löydän kollegoita, joiden mielestä alle kahden tonnin palkka on juhlimisen arvoinen?”

Nauroin kyyneleet silmissä Hännisen kirjoitusta, jossa hän ironisen innostuneesti kuvailee nyt tutkijakoululaisena saavansa nauttia sellaisista ihmeellisen upeista eduista kuin työterveyshuolto, eläkekertymä, ansiosidonnainen sairaspäiväraha ja työtapaturmavakuutus. Peräti kuudentoista kuukauden ajan! Hurraa! Onnittelut hänelle, todellakin, täydestä sydämestäni.

Mietin kuitenkin, että olisiko sitä muitakin mahdollisuuksia tehdä mielekästä työtä kuin yliopisto, joka tuntuu tarjoavan mahdollisuuden tehdä tutkimusta vain ohimennen, silloin tällöin. Joko lyhyissä pätkissä tai sitten hallinnollisten hommien ohella. Minä olen saanut nauttia tutkimuksen teosta koko vuoden, mutta vuosi on lyhyt aika.

Toivottavasti työttömyysvuoden aikana jotenkin selviäisi, mihin suuntaan tätä elämäänsä pitäisi oikein viedä.

Onpa tyhjä olo. Kävin viemässä lisensiaatintyöni tiedekunnan kansliaan, yhtenä irtolehtipinkkana ja kahtena sidottuna kappaleena. Itse tapahtuma oli antikliimaksi verrattuna kaikkeen siihen stressiin, minkä lisurin kirjoittaminen on aiheuttanut. Yliopisto oli käytännölliseesti katsoen tyhjä. Ainoat ihmiset, joita käytävillä näin, olivat vahtimestareita. Atk-luokassa sentään oli pari sinnikkään näköistä opiskelijaa. Nyt ei varmasti tarvitse tapella printterinkäyttövuoroista. Kansliassakin suurin osa ovista oli lukossa - myös se ovi, jonka taakse minun olisi opinnäytteeni pitänyt kiikuttaa. Jätin sen sitten naapurihuoneeseen, jonka asukki lupasi toimittaa hengentuotteeni perille.

Jäi vähän huolestunut fiilis, kun suuren vaivan tulos jäi vain ajelehtimaan muovikassissa pöydälle, ilman että mihinkään olisi tehty kuittausta työn jättämisestä. Taidan soittaa sinne huomenna vielä ennen kuin koko pulju menee jouluksi kiinni, ja kysyä, olisiko pitänyt täytellä jotain lomakkeita tai muuta sellaista. Lisurini sisältävän muovikassin vastaanottanut ihminen kun ei tiennyt asiasta mitään.

Lissun lopulliseksi nimeksi tuli muuten “Koettu ja kirjoitettu biseksuaalisuus. Biseksuaalisuuden määrittely lehtiteksteissä ja biseksuaalien haastatteluissa vuosituhannenvaihteen Suomessa”. Se oli juuri ja juuri tarpeeksi kapea, että se mahtui sidontalaitteeseen. Jos paperipinkan paksuus olisi ollut yli 2,5 cm, olisin joutunut maksamaan ekstraa käsinsidonnasta.

En ole sen kummemmin uskaltanut selailla valmiiksi sidottua opusta, sillä en halua löytää sieltä jotain lyöntivirheitä - pahemmista virheistä puhumattakaan. Olen myös jollain lailla väsynyt koko biseksuaalisuus-aiheeseen. Väikkäriä varten pitää löytää joku muu näkökulma kuin se, miten biseksuaalisuutta määritellään, ja miten biseksuaalisuuden käsitettä käytetään itsemäärittelyssä. Eniten tympäisee se, että vaikka biseksuaalisuuden käsitteeseen kuuluu monimuotoisuus ja kategorioiden haastaminen (hah! ne ovat lisurissa esittelemäni biseksuaalisen kulttuurisen mallin toinen ja kolmas skeema), tosiasiallisesti lukittautuminen yhteen käsitteeseen on rajaavaa.

Sanon olevani biseksuaali, samoin kuin haastateltavanikin, sillä se on tässä kulttuurisessa ja historiallisessa tilanteessa ymmärrettävä käsite. Haluaisin kuitenkin päästä syvemmälle ihmisten kokemuksiin ja ymmärtää seksuaalisuutta, sukupuolta ja ihmissuhteitten rakentumista laajemmalla tasolla, ilman että homma jäisi pelkäksi käsitepuuhasteluksi. Siksi olisi kiinnostavaa kuulla sellaisten ihmisten kokemuksista, jotka jollain tavalla rikkovat hetero-, homo- ja lesbonormatiivisia tapoja elää ja olla, mutta jotka eivät silti määrittele itseään yksiselitteisesti biseksuaaleiksi.

Jonkinlaiselle kulttuurien väliselle vertailulle voisi olla myös tarvetta. Se, että olen ottanut suomalaisbissejen kokemuksille vertailukohtia Ruotsista tai Yhdysvalloista on jossain määrin hengetöntä, sillä kaikissa näissä vallitsee länsimainen käsitys siitä, että seksuaalisuuden voi jakaa erilaisiin lokeroihin, ja että se lokeroihin jakaminen on paitsi mielekästä, myös välttämätöntä.

Aiempi Lissua koskeva postaukseni oli aiheuttanut hämmennystä ainakin yhdessä ihmisessä. Pyydän anteeksi harhaanjohtavuuttani. Alkaessani pusertaa lisuria valmiiksi nyt syksyllä päätin, että en kirjoita enää yhtään “lisurin tekeminen on kamalaa” -ruikutusta, kirjoitin niitä ihan tarpeeksi monta viime syksynä. Kun sitten sain lisurin viime viikolla valmiiksi, printattua ja vietyä sidottavaksi, niin pelkkä “nysse on valamis” tuntui vähän pöljältä tavalta ilmaista asia. Aloin kirjoittaa humoristista tarinaa minusta, Lissusta ja vaikeasta suhteestamme, mutta huomasin, että erotilitys itseasiassa summaa aika hyvin ne kokemukset ja tunteet, mitä vuosia mäystetyn opinnäytetyön valmistuminen aiheuttaa.

Ajattelin etukäteen, että sitten kun lisuri valmistuu ja saan sen vietyä tiedekuntaan, niin sitten pitää juhlistaa asiaa jotenkin, mutta joulu on niin lähellä, että juhlistaminen ei tunnu mielekkäältä. Lisurin tarkastajat saavat hautoa opinnäytettäni kaksi kuukautta ennen lausuntonsa antamista, ja vasta sen jälkeen voin jättää tutkintotodistusanomuksen. Niinpä realistisimman arvion mukaan valmistuisin maaliskuun loppupuolella. Jos tarkastajat ovat huikean nopeita, helmikuun loppu saattaisi olla siinä ja siinä mahdollinen. Kunhan paperit ovat kädessä, pidän kyllä bileet.

Periaatteessa tänään on ensimmäinen lomapäiväni, mutta ei tunnu oikein lomaisalta, sillä heräsin aikaisin ehtiäkseni yliopistolle valoisaan aikaan. Ensimmäinen lomapäivä tarkoittaa myös sitä, että Pornoakatemia-projekti on minun osaltani loppu. Ei täysin lopullisesti, sillä kyllä minun pitää vuodenvaihteen jälkeen vielä palata projektissa kirjoittamieni artikkeleiden viimeistelyn pariin. Mutta palkkaa en siitä enää saa, ja kun palkanmaksu lakkaa, niin samalla lakkaa myös velvollisuus viedä päivittäin tutkimusta eteenpäin.

Samoin, toivottavasti, lakkaa jatkuva kevyt syyllisyydentunne siitä, etten sittenkään tee tarpeeksi hommia. Syyllisyydentunne on täysin perusteeton, sillä kyllä yhden projektitutkijan vuoden tuotokseksi riittää kaksi artikkelia, neljä konferenssiesitelmää, muutama luento ja muutama yleistajuisempi artikkeli. Lisuria en voi laskea projektituotokseksi, vaikka tosiasiallisesti olenkin käyttänyt siihen ns. työaikaa. Ns. siksi, että en ole kellokorttilainen, vaan vastuussa omista tekemisistäni.

Valitettavasti en ole vieläkään vapaa kuin taivaan lintu, sillä vuodenvaihteeseen mennessä pitäisi puristaa kasaan Suomen Queer-tutkimuksen Seuran Lehden seuraava numero - 2/2006, ei siis 1/2007. Olin kuvitellut saavani tehtyä pari lehteen liittyvää juttua ennen joulua valmiiksi, mutta en sitten ehtinyt, ja oikeastaan jaksanutkaan.

Mitenköhän kauan projektista, lisurista ja akateemisesta aherruksesta toipumiseen menee?