Jatulintarha

Kirjoitin suomalaisen Nuorisotutkimuksen verkkokanavalle eli Kommenttiin kirjoitelman, jonka aiheena on yaoi, japanilainen homoromanttinen ja -eroottinen genre, ja sen vaikutus nuoriin lukijoihinsa. Minulla oli kunnia saada jopa palkkio kirjoitelmastani, mitä tapahtuu tällä uralla varsin harvoin.

Kolumnini otsikko on Millaista seksuaalisuutta yaoi opettaa?

Jostain syystä sivulle otsikoksi on päätynyt ”Millaista seksuaalisuutta voi opettaa", mikä johtunee joko webmasterin tai hänen käyttämänsä ohjelman tarpeesta ”oikolukea” tekstiä. Tekstiä on myös muokattu minun kätteni jälkeen hieman kummallisesti yhdessä kohtaa. Pistin otsikosta webmasterille viestiä, toivottavasti hän korjaa sen.

Teksti on blogikirjoituksen luonteinen, joskaan ei yhtä kärkevä. En kumminkaan kehtaa liittää tekstiä suoraan blogiin, joten linkki riittänee.

Niin ja muuten, se haastattelu, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin, ilmestyi MeNaisissa viikolla 46, oisko ollut 12.11.

Olin hiljattain haastateltavana aiheesta biseksuaalisuus. Yksi kysymyksistä, jonka haastattelija esitti, oli "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.

Ja aina kansa haluaa tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. "Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän." "Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän."

Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. "Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa" — tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. "Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?"

Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.

Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia, c) ihmisten itsemäärittelyä.

Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se "kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin", millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.

Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja", niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?

Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, "oletko biseksuaali", ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!

Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.

Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.

Mutta eikö "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ole sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa miesten katsellessa on "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ja tekee hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!

Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.

Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).

Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!

Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen "paljonko Suomessa on biseksuaaleja?", sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.

En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.