Jatulintarha

Vituttaa. Lähimenneisyydessä minun piti kirjoittaa lyhyt kolumni mielenkiintoisesta ja itselleni läheisestä aiheesta (siis pornosta tietenkin). Ei onnistunut. Ei irronnut. Välttelin konetta niin kauan kuin mahdollista, ja sitten kun ei kertakaikkiaan enää dediksen takia voinut olla poissa näppäimistön ääreltä, tilani vaihtelivat paniikin, tylsän tuijotuksen ja innokkaan, prokrastinoivan ja distraktoivan webinselauksen välillä.

Ei ole mitään hyötyä piiskata itseään ja pitää itseään laiskana. Kirjoittaminen on rasittavaa, vittumaista ja vaikeaa, ja hulluhan sitä tekee, kun on mukavampiakin asioita maailmassa, kuten sipulipenkin kitkeminen, maalinpoisto vanhoista huonekaluista ja Magic the Gatheringin pelaaminen.

Eli tuskailun sijaan olisi parempi päättää, että joko kirjoittaa tai sitten ei kirjoita. Jos päättää, ettei kirjoita, voi vaihtaa alaa ja mennä maatalousoppilaitokseen tai käsi- ja taideteolliseen ja lopettaa ruikuttaminen. Ja sitten jos meinaa kirjoittaa, niin sitten on paree miettiä keinoja, joilla saisi tekstiä irti itsestään sen sijaan, että sitoutuu kirjoittamisprojekteihin, joita ei kuitenkaan suoritettua.

Noh, täydellinen alanvaihto olisi aika helvetin vaivalloista. Enkä ole varma, että maanviljely löisi leiville pitemmän päälle. Käsi- ja taideteollisilta aloilta valmistuneet sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat joko vaihtaneet alaa tai työskentelevät rautakaupassa. Niin että kai sit olis paree pysytellä kirjoittamisen parissa, kon kerta oma identiteetti perustuu sille ja kaikkea.

Kyllähän minä periaatteessa keinot tiedän. Kirjoittamista syntyy vain kirjoittamalla, pianistitkin tekevät sormiharjoituksia ja maratoonarit juoksevat lenkkiä ja niin edelleen. Kolme sivua tajunnanvirtapuppaa päivässä heti aamusta kirjoitettuna pitää kynän kummasti liikkeessä. Olen aikaisemmin käyttänytkin päivittäistä tajunnanvirtakirjoittamista tekstintuoton ylläpitoharjoituksena.

Vuosi sitten tajunnanvirtakirjoittaminen kuitenkin muuttui harjoituksesta alakulon ja ahdistuksen vääntöä lisääväksi itsesäälimyllyksi, ja oman mielenterveyteni takia päätin olla jatkamatta sitä. Luulen, että tajunnanvirtakirjoittaminen ei toimisi tarkoitustaan vastaavalla tavalla vieläkään. Ainakaan en halua ruveta tuottamaan tajunnanvirtakirjoittamisella itseään toteuttavaa profetiaa nimeltä "Apua mä en pysty kirjottaan, apua mä en pysty kirjottaan, mä oon huono ihminen".

Mutta onhan mulla tämä blogi. Blogi täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Aluksi pidin blogia lähes päivittäin, ja bloggauksen kynnys oli matalalla. Kynnys on noussut koko ajan, kunnes olen nyt tilanteessa, jossa kyse ei ole enää kynnyksestä vaan seinästä. Blogiinkaan ei ole voinut kirjoittaa, ellei nyt ole jotain tosi painavaa sanottavaa, joka on muotoiltu viimeisen päälle tarkalleen.

Niin että lasketaanpa nyt sitä kynnystä. Ajattelin, että vois kerran viikossa yrittää kirjoittaa blogiin jostain, ja kun blogilla on ilmeisesti lukijoitakin, niin ihan mahottomia tuskailuröyhtäyksiä ei voi kirjoittaa - tai ainakin ne on puettava luettavaan muotoon.

Laatua en lupaa, valitan. Tässä blogissa aletaan nyt painottaa enemmän määrää.