Jatulintarha

Eve Kosofsky Sedgwick kuoli huhtikuun 12. Siitä saakka olen aikonut kirjoittaa muistokirjoituksen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mutta ehkä juuri nyt on sopiva aika: Sedgwickin piti tulla pääpuhujaksi Regulated Liberties -konferenssiin Turkuun, joka pidettiin viime viikolla. Sedgwick ei ollut konferenssissa juurikaan esillä; häntä ei mitenkään erityisesti muistettu sen enempää konferenssin alkusanoissa kuin lopetuksessakaan, abstraktikirjassa ei ole edes mainintaa, että konferenssin pääpuhujaksi kaavailtu henkilö otti ja kuoli.

Minä siis muistelen häntä nyt.

Sedgwick, jos kuka, oli queer-teorian Grand Old Lady. Hänen pääteoksensa, Epistemology of the Closet ilmestyi vuonna 1990, eli samana vuonna kuin Judith Butlerin Gender Trouble. Summattuna Epistemology of the Closet käsittelee sitä, kuinka homoseksuaalisuus on ydinkide länsimaisessa seksuaalisuuskäsityksessä, ja kuinka erilaiset kaksinaisuudet ryhmittyvät homoseksuaalisuuden ympärille. Miesten välinen seksuaalinen halu muotoutui 1800-luvulla länsimaissa julkiseksi salaisuudeksi, joka oli yhtä aikaa kutkuttava kiinnostuksen kohde ja vastenmielinen, alitajunnan kaappiin tungettava asia, joka keskeisellä tavalla määritti/määrittää myös heteroseksuaalisuutta.

Tässä vaiheessa summausta on hyvä tunnustaa, että en ole lukenut Epistemologyä. Kirja on kuitenkin sen tason klassikko-opus, että pystyisin sanomaan jotakin sen sisällöstä myös ilman Wikipediaa. Epistemology on ollut minulla kirjastosta lainassa useaan kertaan ja olen poiminut sieltä sopivista kohdista viittauksia teksteihin tarvittaessa, mutta näköjään esimerkiksi lisensiaatintyössäni en viittaa siihen kertaakaan. En tiedä miksi — varmaan siksi, etten ole lukenut koko opusta, ja kai olisi tuntunut falskilta tunkea jonnekin sivulauseeseen lisäys "aihetta on käsitellyt myös Eve Kosofsky Sedgwick (1990)", jotta kirjallisuusluettelossa näkyisi myös tämän henkilön nimi.

Sedgwick pysyi minulle pitkään etäisenä teoreetikkona, jonka ajattelusta on hyvä olla jonkin verran kartalla, mutta jonka kirjoja nyt ei tule ihan huvikseen lukeneeksi. Sedgwick oli sellainen ajattelija, jonka teoksista mieluiten katsoin tärkeimmät kohdat toisen käden lähteen avulla ja luin sitten vain ne.

Mutta sitten käsiin osui A Dialogue on Love. Viime syksynä, varmaan jotakuinkin näihin aikoihin. Synkimpänä syksynä ikinä.

90-luvun alussa Sedgwick sairastui rintasyöpään ja hoitojen aikana masennukseen. Dialogue on omaelämäkerrallinen teos, joka seurailee Sedgwickin ja hänen terapeuttinsa suhteen kehittymistä. Lyhyesti sanottuna se on Sedgwickin rakkaudentunnustus terapeutilleen. Se on hämmästyttävä, kaunis kirja, josta ei oikein tiedä tarkkaan mitä se on - onko se kaunokirjallisuutta, omaelämäkertaa, teoreettisia lankoja? Se ottaa muotonsa japanilaisesta 1600-luvun kirjallisuudenlajista, haibunista, joka yhdistää proosatekstiä ja runoa. Runon lisäksi Sedgwick lisää vielä yhden tekstilajin, terapeutin potilaastaan kirjoittamat merkinnät.

Viime syksynä sängyn vierellä keskeneräisenä odottava Dialogue oli valo pimeyden keskellä. Sitä lukiessa ahdistus hellitti. Teksti resonoi omien ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Nyt kirjaa selaillessa saan kaikuja siitä tunteesta, jonka kirja viime syksynä herätti. Tiukkaan käpertyneen mykkyyden ympärille tulee ilmaa, se saa sanoja ja ojentuu.

"I know I want to talk about sex; it’s what I do for a living (the talking I mean) and I’m good at that, used to it. But my own sexuality - do I even have one? It leaves me stony with puzzlement. I don’t know what it is; neither do I know its relation to what I am."
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 42-43.)

Tuntuu melkein liian intiimiltä kirjoittaa sitaatteja kirjasta, ikäänkuin tarjoilisin itseni raakana. Ne eivät ole minun sanojani, ne ovat Sedgwickin sanoja, mutta koska ne ovat hänen, en voi vääntää niitä peittämään itseäni.

"[A] kind of narrow sexual triangle, or at least a

circuit small enough
that its allure was, you would
eventually

get back all of the
erotic energy you’d
sent around it (so

that the point of this
fantasy was nothing is
ever really lost) —

[…] Imagine it big
enough that you could never
ever know whether

the system was closed,
finally, or open. So
the point could only

lie in valuing
all the transformations and
transitivities

in all directions
for their difference, trans-i-ness
and their skilled nature.

Not their closure "
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 113-114.)

Loppusyksystä sain tietää Lundissa tammikuussa pidettävästä pohjoismaisesta sukupuolentutkimuksen kurssista, joka keskittyi affekteihin. Toinen kurssille luettavista kirjoista oli Eve Kosofsky Sedgwickin Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Kurssi tuli juuri oikealla hetkellä. Hain kurssille ja pääsin. Kurssi oli antoisa ja hieno, niin myös Touching Feeling. Kurssilla kuulin myös että Sedgwick olisi tulossa Turkuun.

Mahdollisuus päästä näkemään Sedgwick livenä, kuuntelemaan häntä ja jopa juttelemaan hänen kanssaan tuntui tavattoman arvokkaalta. Mietin itseironisessa hengessä, että kehtaisinko mennä fanityttöilyssäni niin pitkälle, että pyytäisin häneltä nimmaria kirjankanteen (no en sentään pakaraan kuitenkaan). Ihan vakavissani ajattelin kuitenkin käydä kiittämässä häntä Dialoguesta ja kertomassa, että se on Michael Warnerin Trouble with Normalin kanssa minuun vahvimmin henkilökohtaisesti kolahtanut teos.

Lähetin hätäisesti tuherretun abstraktin konferenssijärjestäjille viimeisenä mahdollisena päivänä. Ihme kyllä, se hyväksyttiin korjauksin.

Odotin konferenssia innostuneesti, nimenomaan Sedgwickin takia. Odotukseni oli selvästi henkilökohtaisempaa ja affektiivisempaa kuin esimerkiksi se tapa, jolla odotin Judith Halberstamin pitämää queer-kurssia keväällä 2007 tai Judith Butlerin esitelmiä Puolan konffissa elokuussa 2006. Sedgwick oli kirjoittanut jotain, jolla oli minulle syvällisempi merkitys kuin se, että hänen ajatuksensa vievät tutkimusaihettani jotenkin eteenpäin, tai se, että hän on akateeminen supertähti.

Niinpä huhtikuussa saapunut tieto hänen kuolemastaan oli lamaava. Mainitsin hänen kuolemastaan kavereille, mutta kuoleman merkitystä itselleni oli vaikea välittää. Joku queer-teoreetikko on kuollut, onhan kuolema aina ikävää ja ihmisen työ jää kesken, mutta entä sitten? Menetyksen tunteeni tuntui jollain tavalla naurettavalta ja itsekkäältä.

Mutta miksi ihmiset riehaantuvat jonkun Michael Jacksonin kuolemasta? Miksei Sedgwickille voinut sytyttää kynttilää missään ja kokea kollektiivista surua? Ovatko akateemiset ihmiset sellaisen yläpuolella? Vai eikö Sedgwickin kuolema vain tuntunut missään?

Viimeisinä vuosinaan Sedgwick oli tiibetinbuddhalainen. Minä sytytän suitsuketikun hänen muistokseen.

Olen tiennyt jo keväästä asti, että jatko-opiskelijoilta todennäköisesti evätään terveyspalvelut tänä syksynä. Merkit ovat olleet ilmassa jo hyvän aikaa. Moneen vuoteen jatko-opiskelijoilla ei ollut oikeutta hammashuoltoon, viime syksynä oikeus palautettiin, mutta maksullisena. Niin kalliina, itse asiassa, että käytyäni YTHS:llä kerran hammastarkastuksessa, hammaskiven poistossa ja hampaan paikkauksessa laskin, että olisin saanut yksityiseltä samanhintaista palvelua - tai siis, yksityiseltä olisin saanut nimenomaan palvelua hampaanhoidon lisäksi, ja ilman kuukausien jonotusta.

Keväällä puolestaan eräs YTHS:n lääkäri pohti, viitsiikö ottaa minua potilaaksi ollenkaan siltä varalta, että hoito pitkittyy - jospa minun olisi sittenkin parempi mennä muulle lääkärille, ettei hoitosuhteemme katkea, kun palvelut jatko-opiskelijoiden osalta katkeavat? (Otti se sitten, eikä kai pitkittynyt.)

Tosiasia myös on, että YTHS on ollut taloudellisissa vaikeuksissa, mikä on näkynyt myös terveyspalveluiden tasossa. Erityisesti mielenterveyspuolen palvelut ovat olleet suorastaan katastrofaalisen huonot aina ajoittain.

Mutta oli se silti kuin märkä rätti naamalle, kun sähköpostilaatikkoon tuli ilmoitus asiasta ylioppilaskunnalta. Ei niinkään se tieto, kuin se sävy, jolla tieto annettiin.

Kuten ilmoituksessa todetaan: "YTHS:n toimintaa rahoittavat yliopisto-opiskelijat, Kela, yliopistokaupungit ja opetusministeriö. Opiskelijoiden rahoitusosuus perustuu siihen, että kaikki perustutkintoa suorittavat opiskelijat maksavat osana ylioppilaskunnan automaattista jäsenmaksua terveydenhoitomaksun, jonka ylioppilaskunta tilittää säätiölle. Jatkotutkinto-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista."

Kuten sanottua, jatko-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista, mutta itse olen ainakin kokenut ylioppilaskuntaan kuulumisen mielekkääksi. Olen uskollisesti maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua ja vuosittain hakenut tarran jatko-opiskelijakorttiini, joka antaa kuin antaakin kaikenlaisia etuja, vaikka sillä ei virallisesti saakaan juna- ja bussilipuista alennusta. Oulussa jatko-opiskelijakortilla saa kuitenkin teatteri- ja konserttilipuista alennuksia, samoin museoista ja joistakin liikkeistä. Yliopistoruokaloissa ympäri Suomen yliopistoyhteisön ulkopuolinen joutuu maksamaan lounaastaan 7-9 euroa, kun jatko-opiskelijakortin haltija pärjää 4-5 eurolla.

(Sivuhuomio: Helsingin Unicafeta siinä Kolmen sepän aukion lähellä voi mainostaa ihan mielellään ulkopuolisillekin, erityisesti vegaanisafkaa, mutta Oulun Unirestan ravintoloita ei voi erityisesti suositella kenellekään.)

Ylioppilaskuntaan kuulumisella on itselleni ollut kuitenkin yleisempikin merkitys. Jäsenmaksuni maksaneena olen saanut äänestää edustajistovaaleissa, ja sitten se ylioppilaskunnan hallinto on edustanut minua. Viime syksyn ja kevään yliopistolakikeskustelutilaisuuksissa ylioppilaskunnan edustajien suusta tuli vähän väliä hömelöjä puheita, ja silloin saatoin itse avata suuni ja sanoa, että "hei, teidän pitäs edustaa myös minua, jatko-opiskelijaa, älkää puhuko noin hömelöjä".

Olen kokenut, että jatko-opiskelijana ylioppilaskunnan jäsenyys on ollut eräänlainen konkreettinen merkki välitilastani. Huolimatta siitä, että olen opettanut, ottanut tenttejä vastaan ja istunut tylsissä kokouksissa, olen silti enemmän opiskelija, en henkilökunnan edustaja. Jälkimmäistä olen voinut olla vain lyhyissä pätkissä. Nyt, kun syksy alkaa, olen apurahatutkija, moninkertaisesti enemmän opiskelija kuin henkilökuntaa, vaikka minulla yliopistolla sitten oma työhuone onkin.

Ilmoitus jatkuu: "Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu ainoastaan perustutkinto-opiskelijoille. Automaatiojäsenyyden keskeinen perustelu on ylioppilaskuntien julkisten tehtävien hoito. […] Tämän vuoksi on loogista, että tehtävä rajoittuu automaatiojäsenyyden piirissä oleviin perustutkinto-opiskelijoihin. […] Koska ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu perustutkinto-opiskelijoille, tulee säätiön ja SYL:n mukaan myös YTHS:n palvelut rajata perustutkinto-opiskelijoille. Tällä perusteella YTHS:n perustehtävään eivät sisälly jatkotutkinto-opiskelijat."

On kiintoisaa, että jatko-opiskelijoiden oikeus YTHS:n palveluihin evätään "loogisuuden" perusteella. Koetanpa nyt vähän avata tätä "logiikkaa".

Meillä on siis olemassa ylioppilaskunta, jolla on tiettyjä julkisia tehtäviä, kuten terveydenhuollon järjestäminen. (Ei nyt kerrota kelle, ettei sekoiteta pakkaa, mutta äkkiseltään tulis mieleen, että jäsenistölleen.) Lisäksi ylioppilaskunnalla on muitakin ilmeisen relevantteja tehtäviä, kuten edustaa opiskelijoita yliopistohallinnossa ja osallistua yliopistolliseen päätöksentekoon.

Sitten meillä on olemassa kaksi ryhmää, perustutkinto-opiskelijat ja jatkotutkinto-opiskelijat. Näistä ensimmäiselle ryhmälle on pakollista kuulua ylioppilaskuntaan ja maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu. Ensimmäisen vuoden opiskelija tuskin tulee ajatelleeksi, mitä muuta tällä jäsenmaksulla saa kuin kivan kalenterin ja hammastarkastuksen. Jälkimmäiselle ryhmälle ylioppilaskuntaan kuuluminen on vapaaehtoista, ja tämä ryhmä on toivoakseni ollut mukana yliopistoyhteisössä niin kauan, että heidän silmissään jäsenmaksuun sisältyy muutakin.

Jatko-opiskelijoita on nähdäkseni kahdenlaisia. On niitä, jotka opiskelevat yliopistossa, saavat tutkinnon, menevät töihin ja alkavat tehdä väikkäriä, jos se sopivalta tuntuu. Yliopisto yhteisönä ja järjestelmänä ei heitä juurikaan kiinnosta. Sitten puolestaan on niitä, jotka jäävät yliopistoyhteisön jäseniksi. Osa tästä ryhmästä pääsee laitoksille töihin ja on yliopistoyhteisön jäseniä henkilökuntastatuksensa kautta. Osa taas saa apurahapätkiä ja pätkätöitä, ja säilyttää jäsenyytensä yliopistoyhteisössä ylioppilaskunnan kautta - kuten minä.

YTHS:n tiedotteen logiikkaan näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan ylioppilaskunnan oikeita, aitoja jäseniä ovat vain automaatiojäsenet, eli ne, jotka ovat pakotettuja jäsenyyteen. Ne, jotka itse haluavat olla jäseniä, eivät oikeastaan ole jäseniä ollenkaan.

Tässä tiedotteessa itseäni ei niinkään rievo se, että en saa enää YTHS:n terveyspalveluja. Äkkiä laskeskellen olen maksanut YTHS:n terveydenhuoltomaksua jatko-opiskeluvuosieni mittaan niin paljon, että olisin tainnut päästä halvemmalla, jos olisin mennyt suoraan yksityiselle niinä harvoina kertoina, kun olen terveyspalveluja tarvinnut.

Eiku oho! Mähän olen mennyt melkein aina suoraan yksityiselle! YTHS:n gynellä oon käyny vaan kerran, ja sen jälkeen menny aina yksityiselle kun se YTHS:n gyne oli niin helvetin epäasiallinen ja tyly; ihotautilääkärille olisin menny YTHS:n kautta, mutta sinne oli puolen vuoden jono… Ja hammaslääkäri, tosiaan.

Se, mikä tiedotteessa riepoo, on se alla vaaniva ajatus, jonka mukaan jatko-opiskelijalla ei ole mitään asiaa ylioppilaskuntaan. Ja arvelen, että ylioppilaskunnan hallituksessa ja edustajistossa ei edes jatko-opiskelijan etuja ajatella. Tietysti: miksi ajateltaisiinkaan, tietääkseni edustajistoon ei kuulu yhtään jatko-opiskelijaa.

Niinpä lopputulemana on se, että jatko-opiskelijan etuja ei yliopistojärjestelmässä aja oikeastaan kukaan. Ylioppilaskunnan jäsenenä olen voinut olla siinä uskossa, että ylioppilaskunta niitä ajaa, ja olen luullut voivani vaatia, että niitä myös ajetaan. Mutta näköjään ylioppilaskunta on enemmänkin jatko-opiskelijoilta etuja eväämässä kuin niitä ajamassa.

Tällä hetkellä itselleni on vielä epäselvää, että haluaako ylioppilaskunta ihan oikeasti potkia jatko-opiskelijat ulos jäsenyyden piiristä YTHS-uudistuksen varjolla, vai onko jatko-opiskelijoille sitten varattu joku erillinen, alhaisempi jäsenmaksu, joka ei sisällä YTHS:n terveydenhuoltomaksua. Joinain vuosina muistaakseni on ollut mahdollista maksaa alhaisempaa jäsenmaksua, mutta esimerkiksi viime syksynä piti jatko-opiskelijan maksaa täysi jäsenmaksu terveydenhuoltomaksuineen, jos halusi liittyä ylioppilaskunnan jäseneksi.

En muuten usko, että jatko-opiskelijoiden rajaaminen pois YTHS:n palveluiden piiristä tuottaa kovin suuria säästöjä. Ne jatko-opiskelijat, joilla on mahdollisuus nauttia hyvän työpaikan tarjoamasta työterveyspalvelusta, tai jotka herramunjee saavat niin paljon palkkaa, että voivat mennä suoraan yksityiselle, tuskin käyttäisivät YTHS:n palveluita, vaikka olisivat jäsenmaksun maksaneetkin. Niinpä tästä "uudistuksesta" kärsivät eniten ne jatko-opiskelijat, jotka rahoittavat väikkäriään apurahalla. Luullakseni YTHS:n talous ei kaatuisi siihen, että tälle jatko-opiskelijajoukolle tarjottaisiin terveyspalveluja.

Tiedote kuitenkin päättyy armollisesti: "Kotikuntaoikeuden omaavat jatkotutkinto-opiskelijat voivat edelleen käyttää kunnallista perusterveydenhuoltoa." Johan se nyt olisikin melekoista, että jatko-opiskelijoilta sitten samantien evättäisiin kaikki terveyspalvelut.

Vituttaa. Lähimenneisyydessä minun piti kirjoittaa lyhyt kolumni mielenkiintoisesta ja itselleni läheisestä aiheesta (siis pornosta tietenkin). Ei onnistunut. Ei irronnut. Välttelin konetta niin kauan kuin mahdollista, ja sitten kun ei kertakaikkiaan enää dediksen takia voinut olla poissa näppäimistön ääreltä, tilani vaihtelivat paniikin, tylsän tuijotuksen ja innokkaan, prokrastinoivan ja distraktoivan webinselauksen välillä.

Ei ole mitään hyötyä piiskata itseään ja pitää itseään laiskana. Kirjoittaminen on rasittavaa, vittumaista ja vaikeaa, ja hulluhan sitä tekee, kun on mukavampiakin asioita maailmassa, kuten sipulipenkin kitkeminen, maalinpoisto vanhoista huonekaluista ja Magic the Gatheringin pelaaminen.

Eli tuskailun sijaan olisi parempi päättää, että joko kirjoittaa tai sitten ei kirjoita. Jos päättää, ettei kirjoita, voi vaihtaa alaa ja mennä maatalousoppilaitokseen tai käsi- ja taideteolliseen ja lopettaa ruikuttaminen. Ja sitten jos meinaa kirjoittaa, niin sitten on paree miettiä keinoja, joilla saisi tekstiä irti itsestään sen sijaan, että sitoutuu kirjoittamisprojekteihin, joita ei kuitenkaan suoritettua.

Noh, täydellinen alanvaihto olisi aika helvetin vaivalloista. Enkä ole varma, että maanviljely löisi leiville pitemmän päälle. Käsi- ja taideteollisilta aloilta valmistuneet sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat joko vaihtaneet alaa tai työskentelevät rautakaupassa. Niin että kai sit olis paree pysytellä kirjoittamisen parissa, kon kerta oma identiteetti perustuu sille ja kaikkea.

Kyllähän minä periaatteessa keinot tiedän. Kirjoittamista syntyy vain kirjoittamalla, pianistitkin tekevät sormiharjoituksia ja maratoonarit juoksevat lenkkiä ja niin edelleen. Kolme sivua tajunnanvirtapuppaa päivässä heti aamusta kirjoitettuna pitää kynän kummasti liikkeessä. Olen aikaisemmin käyttänytkin päivittäistä tajunnanvirtakirjoittamista tekstintuoton ylläpitoharjoituksena.

Vuosi sitten tajunnanvirtakirjoittaminen kuitenkin muuttui harjoituksesta alakulon ja ahdistuksen vääntöä lisääväksi itsesäälimyllyksi, ja oman mielenterveyteni takia päätin olla jatkamatta sitä. Luulen, että tajunnanvirtakirjoittaminen ei toimisi tarkoitustaan vastaavalla tavalla vieläkään. Ainakaan en halua ruveta tuottamaan tajunnanvirtakirjoittamisella itseään toteuttavaa profetiaa nimeltä "Apua mä en pysty kirjottaan, apua mä en pysty kirjottaan, mä oon huono ihminen".

Mutta onhan mulla tämä blogi. Blogi täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Aluksi pidin blogia lähes päivittäin, ja bloggauksen kynnys oli matalalla. Kynnys on noussut koko ajan, kunnes olen nyt tilanteessa, jossa kyse ei ole enää kynnyksestä vaan seinästä. Blogiinkaan ei ole voinut kirjoittaa, ellei nyt ole jotain tosi painavaa sanottavaa, joka on muotoiltu viimeisen päälle tarkalleen.

Niin että lasketaanpa nyt sitä kynnystä. Ajattelin, että vois kerran viikossa yrittää kirjoittaa blogiin jostain, ja kun blogilla on ilmeisesti lukijoitakin, niin ihan mahottomia tuskailuröyhtäyksiä ei voi kirjoittaa - tai ainakin ne on puettava luettavaan muotoon.

Laatua en lupaa, valitan. Tässä blogissa aletaan nyt painottaa enemmän määrää.