Jatulintarha

Kirjoittaminen on toinen kova K tässä henkilökohtaisessa bloggaussarjassa - se ensimmäinenhän oli Kuolema. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa kirjoittamisesta sarjan ensimmäisenä blogikirjoituksena, mutta sitten kävi niin, että kuolema osoitti itsensä kirjoittamista väkevämmäksi.

Kirjoitin aiemmin, puolitoista vuotta sitten blogitekstin otsikolla Kirjoittaminen on hengittämistä. Loppukeväästä 2007 puolestaan olen kirjoittanut tekstin Olemassaolona kirjoittaminen. Otsikot kuvaavat suhdettani kirjoittamiseen. Ne eivät ole kuitenkaan ainoat blogitekstini, jotka käsittelevät kirjoittamista. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta niin monesti, että melkeinpä hävettää kirjoittaa siitä jälleen.

Kirjoittamisesta kirjoittamista jälleen puoltaa kuitenkin se, että suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut, ja kirjoittamalla muutoksesta voin ehkä saada siitä enemmän selkoa.

Kun luen noita vanhoja kirjoittamista käsitteleviä kirjoituksiani tuntuu jotenkin oudolta. On kuin ne olisi kirjoittanut joku muu, joku jonka suhde kirjoittamiseen on valituksista huolimatta mutkattomampi kuin oma suhteeni. Ne onkin kirjoittanut joku muu kuin minä: se en ole minä, tämän hetken minä, jonka kirjoittamia ne tekstit ovat.

En ole saanut kirjoitettua oikein mitään noin kahteen vuoteen, sen enempää akateemista kuin kaunokirjallistakaan. Kirjoitin viime vuoden ajan päivittäin yksityistä päiväkirjaa, joka toimi lähinnä varaventtiilinä. Kirjoitin aika usein myös puhdasta tajunnanvirtaa viime kesään asti, kunnes tajusin, että tajunnanvirran suoltaminen aiheuttaa vain pahan olon: samat aiheet pyörivät tekstissä jatkuvasti, ratkeamattomina. Lopetin sen, se ei tuntunut tukevan kirjoittamista niinkuin sen olisi pitänyt - pikemminkin se tuntui tönivän minua pahan olon ja pakkoajatusten sykliin.

Olen kirjoittanut jonkun verran kirja-arvosteluja ja lehtijuttuja Anime- ja JapanPop-lehtiin, mutta niiden kirjoittaminen on lähinnä tekosyy, näyte siitä, että kirjoitanhan minä edes jotakin. Niidenkin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa, ei kevyttä ja miellyttävää kirjoittelua mukavasta aiheesta, niinkuin niiden kirjoittamisen pitäisi olla. Ajatusten muovaaminen sanoiksi ei tapahdu enää itsestään.

On kuin joku olisi repinyt minulta kidukset.

Bruce Holland Rogers kirjoitti kirjassaan Word Work, että kirjoittajan ei pidä sotkea laiskuudesta, viivyttelystä tai aloittamisen lykkäämisestä johtuvaa kirjoittamisvaikeutta writer’s blockiin. Mutta jos kirjoittamisvaikeus johtuu vaikka ihmissuhteiden prakaamisesta, läheisen kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai jostain muusta arkea isosti järkyttävästä asiasta, niin silloin writer’s block kertoo kirjoittajalle, että kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen.

Olen yrittänyt muistuttaa itselleni tuota Rogersin viisautta ja sanoa, että kyllä tekstiä sitten alkaa tulla, kun sille on taas tilaa. Muistutus tuntuu kuitenkin tyhjältä: ei kirjoittamiselle mistään maagisesti ilmesty tilaa. Teksti itsessään on tila. Aiemmin teksti on ollut aina se, mihin olen voinut mennä, jos elämä muuten on käynyt ahtaaksi. Nyt sitä tekstin tarjoamaa tilaa, omaa paikkaa ei ole ollut.

Koen, että kirjoittaminen, ennen kaikkea tarinoiden kirjoittaminen, luonnehtii minua, tekee minusta minut. Jos en saa kirjoitettua, minä itse muutun ohuemmaksi, vähemmän itsekseni. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoittajanidentiteettini hapertuu, kun en kirjoita, ja että minäkuvani muuttuu. Kyllähän identeetin ja minäkuvan on elämän varrella on syytäkin muuttua.

Kyse on siitä, että ilman kirjoittamista elämä, juuri minun elämänäni, on arvoton. Kirjoittamalla lunastan oikeuteni olla olemassa. Kyse on myös nautinnosta: saan kirjoittamisesta selkeämmän tyydytyksen tunteen kuin mistään muusta. Minun itseni omalle elämälleni antamani arvo on sidoksissa siihen, että kirjoittaessani koen olevani täysi ja kokonainen.

Ja nyt, kun pääni on tyhjä tarinoista, kun ideoiden hahtuvat ovat niin hajallaan, ettei niistä kehräydy yhtenäistä lankaa, olen itsekin tyhjä ja hajallani.

Tuntuu siltä, että oma käsitykseni itsestäni kirjoittajana, ja oma, kirjottamisen kautta määrittyvä arvoni ihmisenä on tullut kirjoittamisen itsensä tielle. Kun jokainen kirjoittamisen akti on oman elämän merkityksen vahvistamista ja oman minuuden rakentamista, kirjoittamisesta itsestään tulee raskasta. Aiemmin kirjoittaminen on tarjonnut turvapaikan, takkatulen, jonka ääressä lämmitellä ja imeä merkitystä kylmiin luihin. Nyttemmin kirjoittamisesta on tullut jotain, jonka pitäisi luoda ne luut tyhjästä. Se on liikaa.

Selvästikään minulla ei ole paluuta vanhaan kirjoittamisen tapaan, eikä varmaankaan vanhaan kirjoittajaidentiteettiin, jossa oma arvo mittautuu kirjoittamisen tyydyttävyyden kautta. Mutta mitä sen tilalle?

Yksi ilmeinen mahdollisuus olisi se, ettei enää kirjoittaisi: jos kerran kirjoittaminen ei luonnistu ja kirjoittajaidentiteetti hiutuu, niin miksei sitten samantien luopuisi kirjoittamisesta? Tämä mahdollisuus on kuitenkin lähinnä teoreettinen - silloinkin, kun ei käytännössä kirjoita.

Olenkin jossain takaperoisessa loopissa: minulle kirjoittaminen on eksistentialistista toimintaa, mutta kirjoittamisen asema eksistentialistisena toimintana näyttäisi estävän minua kirjoittamasta. Koska kirjoittaminen on olemassaololleni niin olennaista, en voi luopua siitä - vaikka se tarkoittaisi kirjoittamatta jättämistä.

Paljaimmillaan kuitenkin haluaisin vain kirjoittaa tarinoita. Haluaisin upota tarinoiden ideointiin, kun jokainen yksityiskohta ja tiedonmuru on arvokas mahdollisena osana tarinaa; kokea sen hetken, jolloin tarina alkaa vetää ja kirjoittaa itse itseään, jolloin hahmot heräävät henkiin ja tekevät omia odottamattomia juttujaan; tuntea kihisevää innostusta ja kaipuuta kohti kesken olevaa tarinaa.

Ja se ei onnistu.

****

Olen aiemmin ruotinut suhdettani kirjoittamiseen enemmälti ainakin seuraavissa blogiteksteissä: Enemmän ttunnetta, Taidan olla tekstiseksuaali, Hyppy kuilun yli, Cixous’n sisu ja Jatkuva virhe.