Jatulintarha

Aloitan kahdella siteerauksella. Ensin annan suunvuoron Anu Saagimille: "Rumat ihmiset ärsyttävät minua. On tietysti eri asia jos kyse on sairaudesta, mutta jos näen löysän ja ulkonäöstään välinpitämättömän ihmisen, hän ei voi olla mielestäni uskottava. Ei vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin".

Sitten Virginia Despentesille: "Kirjoitan ruman ihmisen näkökulmasta rumille […] Ja selvyyden vuoksi sanon heti kättelyssä: en pyytele anteeksi enkä valita, sillä Virginie Despentesinä oleminen on kiinnostavampaa kuin mikään muu. […] Olen aina tuntenut itseni rumaksi, hyväksyn rumuuteni varsinkin kun se on pelastanut minut surkealta elämältä, jossa olisin joutunut sietämään vierelläni laput silmillä eläviä nahjuksia. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena, haluavana pikemmin kuin haluttuna osapuolena." (King Kong -tyttö, s. 7-10.)

Molemmat alun sitaateista ovat minulle osoitettuja.

Kuulemma on sellaisia naisia, jotka eivät voi viedä roskia ilman maskaraa; minä en kuulu heihin. Juuri minä ärsytän Anu Saagimia, juuri minä olen se, joka likaisissa tuulihousuissa, meikittömänä, silmäpusseineni ja pyöräilykypärä päässä jonotan ruokakaupassa. Tätä on Anu Saagimin rumuus: välinpitämättömyyttä ulkonäöstä silloin, kun siitä välittäminen ei tunnu olennaiselta tai mielekkäältä. Ja juuri minulle Virginie Despentes kirjoittaa, mutta minun näkökulmastani, tunnistettavasta näkökulmasta.

Mielessäni kävi häpeän häivähdys lukiessani tuon Anu Saagimin mielipiteen elokuisista Ilta-Sanomista. Ikäänkuin Anu Saagim olisi todellakin osoittanut minua, ja väheksynyt olemassaoloani. Ja samantien ärsyynnyin, mutta en pelkästään Anu Saagimin mielipiteestä, vaan omasta häpeästäni. Anu Saagimin mielipide epäilemättä on yksi esimerkki ulkonäkönormeista ja niiden aktualisoitumisesta, mutta normien havaitsemisen sinänsä ei tarvitsisi herättää minussa sen enempää häpeää kuin ärtymystäkään. On lukuisia normeja, joita en noudata, vaikka havaitsen ne, ja joiden noudattamatta jättämistä en häpeä.

Häpeä kertoo rumuuden kokemuksesta, jota Despentes puolestaan syleilee: "kalpenen raivosta saadessani koko ajan tuntea nahoissani, että koska olen tyttö, josta miehet eivät ole erityisen kiinnostuneita, minun ei kuuluisi olla olemassakaan" (s.8). Tätä Anu Saagim nimenomaan vaatii: rumia ihmisiä ei saisi olla olemassa. Kaikkien tulisi "pitää huolta itsestään", käydä ostamassa Tallinnasta kivoja vaatteita ja pysyä timmissä kunnossa.

Omat rumuuden kokemukseni alkavat yläasteelta. Opin liittämään sanan itseeni seiskaluokalla. Liittämisen syy on jälkikäteen helppo määritellä: minulla oli väärät vaatteet, väärät meikit ja väärä kampaus. Ja luultavasti väärä asenne. Yritin kyllä. Kavensin mustat farkut pilleiksi ja laitoin vetskarit lahkeisiin, jotta ne saisi jalkaan, mutta se oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut ostaa kalliit stretch-farkut, mieluiten Levi’s-merkkiset. Laitoin hiukset yöksi pikkuleteille saadakseni kiharoita, mutta sekin oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut käydä kampaajalla tekemässä permanentti tai käyttää kreppirautaa. Toisin sanoen rumuuteni oli hyvinkin juuri Anu Saagimin määrittelemää rumuutta.

Yläasteen ajan tunsin itseni sietämättömän rumaksi. Rumuuden kokemusta vahvisti se, että minua sanottiin rumaksi. Olin totta totisesti yläasteen rumin tyttö. Kun ruotsin tunnilla opettaja kehotti käyttämään jotakin adjektiivia lauseessa, eräs poika kääntyi katsomaan minua ja sanoi esimerkkilauseen "Jenny är ful". Jälkikäteen tarkasteltuna rumuuden kokemuksella ei oikeastaan ollut mitään tekemistä ulkonäköni kanssa, vaan rumuuden kokemus heijasti paikkaani yläasteen sosiaalisessa verkostossa kaikkein alimpana.

Lukiossa sain ystäviä, ja opin olemaan välittämättä rumuudestani. Omasta ulkonäöstä tuli kohtuullisen samantekevä, ja lukion ajan pukeuduin varsin neutraalisti, en muodikkaasti joskaan en erityisen persoonallisestikaan. En meikannut: ensimmäisen puuterirasian ostin juuri ennen lakkiaisia.

Käsitys itsestä rumana seurasi minua yliopistoon asti. Oikeastaan vasta pitkälti yli kaksikymppisenä sisäistin kunnolla sen ajatuksen, että olen tavallisen näköinen enkä ruma. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä on varsin tavallisen näköisiä. Hätkähdyttävän kauniita ihmisiä on todella vähän, samoin kuin hätkähdyttävän rumia. Heitä on niin harvassa, että väittäisin kauniiden ja rumien ihmisten luoneen myytit keijuista ja peikoista. Kaikki muut ovat kauniita ja rumia sen mukaan, ovatko nukkuneet tarpeeksi, peseytyneet, kammanneet tukkansa ja partansa, meikanneet, syöneet liikaa suklaata ja käyttävätkö omalle persoonalleen sopivia vaatteita. Lisäksi meidän kulttuurissamme nuoruus ja hoikkuus riittää merkitsemään kauniiksi, mikä selittää sen, miksi tavallisen talliaisen näköisistä tytöistä tulee missejä ja malleja.

Tästä oman tavallisennäköisyyden tajuamisesta huolimatta rumuuden kokemus on minussa syväänjuurtunut, minkä reaktioni Anu Saagimin ja Virginie Despentesin mielipiteisiin osoittaa. Rumuuden kokemus ei tarkoita sitä, että häpeäisin ulkonäköäni, tai että haluaisin näyttää joltain muulta kuin miltä näytän. En suhtaudu ulkonäkööni kovin vakavasti. On vaatteita ja värejä, joissa viihdyin paremmin kuin toisissa, ja pidän myös meikkaamisesta. Saan mielihyvää laittautumisesta, sillä laittautuminen on aina hiukan larppaamista, roolin ottamista. Kuten Virginie Despenteskin, olen tyytyväinen osaani haluavana pikemminkin kuin haluttuna osapuolena.

Rumuuden kokemus tarkoittaa pikemminkin sitä, että minun ei pitäisi olla olemassa, tai että saadakseni olla olemassa minun tulisi olla toisenlainen. Siren kirjoittaa blogissaan murrosiän näkymättömyyden tunteesta, joka liittyy ulkonäköön ja ruumiiseen. Rumuuden kokemus onkin nimenomaan näkymättömyyden kokemus. Siksi se on minulle ydinkokemus. Ympäröivä maailma viestittää minulle lukuisia syitä, miksi minun tulisi olla toisenlainen, ja jos olen sellainen kuin olen, minun olisi oltava näkymätön ja hävetä. Suurimman osan näistä syistä pystyn kyseenalaistamaan ja sivuuttamaan. Mutta rumuuden kokemukseen sisältyvä näkymättömyyden vaatimus on niin irrallinen, satunnainen ja kuitenkin itseä määrittävä, että siitä on lähes mahdotonta päästä irti.

Tähän loppuun laitan kasvokuvat sekä Anu Saagimista että Virginie Despentesistä. Kumpikaan heistä ei minusta ole sen enempää ruma kuin kauniskaan. Saagimin naamasta huomaa, että hän pitää ulkonäkönormeja tärkeinä, ja että hän osaa esiintyä kameralle. Despentes taas vaikuttaa kuvissa vakavalta, hiukan kiusaantuneelta. Pelkästään heidän ulkonäkönsä ei kuitenkaan perustele sitä, miksi Saagimille kauneuden kokemus on itseä määrittävä, ja miksi rumuuden kokemus määrittää Despentesiä.

Anu Saagim

Virginie Despentes

Ai niin. Anu Saagim on siis virolainen malli, julkkis ja juorulehtitoimittaja, tunnettu Suomessa lähinnä muotoilija Ristomatti Ratian vaimona. Virginie Despentes on ranskalainen feministikirjailija, joka on kirjoittanut mm. kahden tytön kostoretkestä kertovan kirjan Pane mua ja uuden feministisen manifestin King Kong -tyttö. Despentes heilastelee espanjalaisen filosofin ja queer-aktivistin Beatrix Preciadon kanssa, mutta ei ole erityisen tunnettu siitä.

Olen joutunut äkisti tilanteeseen, josta en oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen ja helpottunut vai huolissaan.

Olin viime syksyn kulttuuriantropologian tuntiopettajana, ja alkujaan tarkoituksenani oli aloittaa vuoden alusta apurahakausi ja ryhtyä tosissaan tekemään väikkäriä, joka on ollut hyllyllä Pornoakatemian jälkeen - eli siis kutakuinkin tarkalleen kaksi vuotta. Marraskuussa kuitenkin suostuin jatkamaan tuntiopettajan pestiä parissa pätkässä nyt keväällä. Suostumukseni oli jossain määrin nihkeä, monestakin syystä.

Perussyy oli se, että väikkärin tekoon ei voi kunnolla keskittyä samalla kun on töissä, vaikka työ olisikin osapäiväistä, ja se väikkäri pitäisi oikeasti kohta saada niskasta pois. Toinen syy oli se, että tuntiopettajan homma kahdessa erillisessä kuukauden pätkässä kevään aikana olisi varsin raskas: työtä pitäisi pitää mielessä ja suunnitelmissa, sähköposteihin vastata ja olla yleisesti tietoinen siitä, missä mennään niinäkin viikkoina jolloin palkkaa ei makseta.

Töiden olisi pitänyt alkaa ensi tiistaina, mutta tänään sainkin tietää, että oppiaineella ei ole varaa palkata minua. Senkin sain tietää lähinnä ohimennen, kun valmistelin ensi viikon töitä: jos olisin jättänyt valmistelematta, kukaan olisi tuskin tullut minulle kertomaan, ettei palkkarahoja olekaan.

Kiinnostavaa kyllä, ensimmäinen tunnereaktio oli helpotus. Tuntiopettajan homma oli antoisaa siinä mielessä, että siinä sai muistutella itseään tutkimuksen tekemisen perusteista, ja ihmisten gradusuunnitelmista keskusteleminen oli kiinnostavaa. Mutta kokonaisuutena homma oli aika rasittavaa toimistohommaa, jonka rasittavuutta lisäsi vielä se, että joka kuukausi joutui miettimään, jatkuuko työ seuraavassa kuussa, ja että mitä opiskelijoiden kanssa ylipäätään uskaltaa sopia, jos työ ei jatkukaan.

Puhumattakaan siitä vilunkitavasta, jolla tiedekunta halusi palkkani maksaa: sovittu kuukausipalkkani maksettiin näennäisesti tuntipalkkana, jottei näyttäisi siltä, että kyse on työsuhteesta, jota laittomasti ketjutetaan. Näiden kiemuroiden takia olen sitten joutunut sekä Työkkärissä että Työttömyyskassassa selvittelemään, miksi väitän tehneeni 72 tuntia kuukaudessa töitä, vaikka palkkakuitissa lukee vain 33…

Niinpä en kaikenkaikkiaan ole hirveän pahoillani siitä, etteivät työt jatkukaan. Toisaalta olen varsin ärtynyt siitä, ettei asia voinut varmistua jo viime vuoden puolella. Olisi ollut helpompi orientoitua siihen, mitä nyt kevään aikana sitten aikoo tehdä.

Selkeintä ja kutsuvinta olisi päättää, että apurahakausi alko nyt ja siirtää säästötilillä olevasta apurahaköntsästä kuukausisumma käyttötilille. Sitten voisi tehdä päätöksen, jonka mukaan tekee arkisin väikkäriä 7 tuntia 15 minuuttia, joka on kuuleman mukaan keskimääräinen työpäivän pituus virastotyöaikaa noudattavilla. Ja sitten oikeasti keskittyis tuon ajan väikkäriin, vaikka sen aikana sitten vain pyöris ympyrää huoneitten välillä ja tuskailis.

Miinuspuolena tässä mahdollisuudessa on se, että kuukaudesta on kolmannes jo mennyt, ja joudun joka tapauksessa ensi viikolla menemään yliopistolle selvittelemään työasioita ainakin kahtena päivänä, mahdollisesti useampanakin. Toinen mahdollisuus olisikin olla tämä kuukausi vielä työttömänä ja nostaa päivärahaa, ja aloittaa apurahakausi vasta helmikuun alusta. Tammikuun voisin viettää aikatauluttamalla väikkärintekoa tarkemmin.

Taloudellisesti ja byrokraattisesti helpointa olisi jäädä apurahalle heti, koska silloin ei tarvitse raportoida tekemisistään, palkoistaan ja ajankäytöstään kenellekään. Osapäivätyöläisen, joka saa palkkaa useammasta paikasta, täytyy ottaa palkkakuiteista ja työtodistuksista kopioita toisensa perään, jotta Työkkäri, Kela ja Työttömyyskassa pysyvät tyytyväisinä. Apurahalaisena voisin unohtaa kaikki kolme puoleksitoista vuodeksi. Juuri tänään laitoin paksun kirjeen Työttömyyskassalle; kaikkinensa papereiden metsästämiseen, kopioimiseen, printtaamiseen ja selitysten rustaamiseen meni useampi tunti. Tuntuu rasittavalta ajatella, että kuukauden päästä on taas sama ruljanssi edessä.

Toisaalta taas tutkimuksen tekoon ryhtyminen hirvittää. Omalla tavallaan olen pakoillut biseksuaalisuutta tuntiopettajahomman ansiosta: opettamisen takia pystyin perustelemaan, miksi en tee väitöskirjaa. En tiedä, riittääkö minulla keskittymiskyky ja mielenkiinto tutkimukseen nyt, ja jos riittää, niin miten pitkälle. Tällä apurahapätkällä ei olisi tarkoitus saada väitöskirjaa vielä valmiiksi asti, mutta loppusuoralle kylläkin.

Tasapainoilen kauhun ja innostuksen välillä, ja tiedän että kauhuun on liian helppo pudota.

Vuosi sitten tein tilinpäätöksen blogimeemin avulla. Ajattelin tehdä sen uudestaan. Noita vuoden takaisia vastauksia lukiessa tuntuu älyttömältä ajatella, että on tosiaan kulunut taas vuosi. Toisaalta jotkut viime vuoden vastaukset tuntuvat tosi kaukaisilta, ikäänkuin toisen, paljon iloisemman ja toiveikkaamman ihmisen vastauksilta. Kulunut vuosi on ollut tosi raskas, varmaan raskaampi kuin mikään vuosi koskaan ennen. En uskalla toivoa edes, että ensi vuosi olisi yhtään parempi.

1. Mitä teit vuonna 2008 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Olin alastonmallina.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
En antanut viime vuonna mitään uudenvuodenlupausta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Anne synnytti Salon, Tanja Muskan, Kaisu Saraelan. Olenkohan unohtanut jonkun syntyneen pennun, tuntuu että niitä on tuttavapiirissä putkahdellut päntiönään.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Tätini Kikka ja isoisä - joista jälkimmäinen ei varsinaisesti ollut läheinen, mutta jonka kuolemalla oli konkreettisia seurauksia itselleni.

5. Missä maissa kävit?
Tammikuussa Tromssassa, Norjassa, ja juhannuksena Seskarössä, Ruotsissa.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2009 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2008?
Viime vuonna toivoin seuraavaa: "Rauhaa ja keskittymiskykyä kirjoittaa tarinoita. Yleistä seesteistä olemista." En saanut sitä vuodelta 2008. Toivon siis samaa vuodelle 2009.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2008?
Äh, en mä muista mitään päivämääriä tältä vuodelta. Kikka kuoli juhannusaattona.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
En koe saavuttaneeni mitään. Riittääkö saavutukseksi se, että olen hengissä? Kai saavutus on se, että sain sen isoisän kämpän tyhjäksi.

9. …ja suurin epäonnistuminen?
Tuntuu, että vuosi on ollut pienten epäonnistumisten sarjaa. Niistä on vaikea nostaa mitään suurinta esille.

10. Kärsitkö vammoista?
Lähinnä olen kärsinyt henkisiä vammoja.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi talvitakki.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Terhi, Liisa, Jaakko, Heidi, Anne, Lee ja Elisa auttoivat minua isoisän kämpän tyhjennyksessä. Olen siitä heille äärettömän kiitollinen ja myös hämmentynyt siitä, että olen niin onnekas että minulla on väsymättömiä ystäviä ja rakkaita.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
No kaikkien ihmisten käyttäytyminen aiheutti ahdistusta. Erityisesti läheisimpien ihmisten. Omasta käyttäytymisestä puhumattakaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
En muista. Elämiseen?

15. Mistä innostuit eniten?
Pahinta kai on se, etten ole ollut kovin innostunut mistään.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Deine Lakaienin Over and Done.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Ehdottomasti surullisempi.

ii. Lihavampi vai laihempi?
Laihempi.

iii. Rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Totesin viime vuonna seuraavaa: "Kirjoittaneeni, lukeneeni, piirtäneeni ja juosseeni." Totean saman, ja lisään: jooganneeni ja käyneeni aikido-treeneissä.

19. …entä vähemmän?
Totesin viime vuonna seuraavaa: "Juoneeni alkoholia, vaikka alkoholinjuontiseura on yleensä ollut aina hyvää. Angstailleeni." Totean saman. Angstailin vuonna 2008 vielä enemmän kuin 2007. En kuitenkaan usko, että voi noin vain päättää lakata angstaamasta.

20. Miten vietit joulun?
Aaton Haukiputaalla kokkailemassa ja halkoja hakkaamassa, joulupäivän Numpparilla Guitar Heroa hakkaamassa ja tapanin kokkailemalla suurisuuntaisesti ja käymällä Becksussa Setan tapanibileissä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
En pysty sanomaan. On monta hetkeä, jotka haluaisin muuttaa, mutta en tiedä millaisessa suhteessa ne ovat toisiinsa, ja mikä olisi se kaikista optimaalisin hetki muutettavaksi.

22. Rakastuitko vuonna 2007?
En.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
En tainnut jaksaa seurata yhtään tv-sarjaa.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En, mutta joillekin ihmisille olen ollut vihainen, ja joitakin ihmisiä kohtaan minulla on ollut voimakkaita aggressiivisia tunteita. Viha on kuitenkin mielestäni rationaalista ja pysyvää, vihaisuus ja aggressiivisuus eivät.

25. Rakastatko tällä hetkellä ketään, jota et rakastanut viime vuonna samaan aikaan?
Enpä kai.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luin tosi vähän. Hälyttävän vähän. Mutta ehkä Eve Kosofsky Sedgwickin A Dialogue on Love oli vaikuttavin.

27. …entä musiikillinen löytö?
Deine Lakaien. Kai. Tai Maija Vilkkumaa.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin hyvän kodin. Sain.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Viime vuonna kirjoitin: "Sovinnollista, rentoa ja luontevaa yhdessäoloa. Tyyntä luottamusta." Halusin sitä myös vuonna 2008, mutten saanut. Ainakaan tarpeeksi.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Otto or Up With the Dead People.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Pidin bileet.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Suurempi määrä seksiä.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2008?
Varmaan aika samaa kuin edellisvuonna, eli hameita, sukkahousuja, violettia, punaista, mustaa ja sinistä.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Järjissäni? Miten niin järjissäni? En pysynyt järjissäni.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
En tainnut tavata tänä vuonna ketään julkisuuden henkilöä, kai.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Demarien puheenjohtajakisa.

37. Ketä kaipasit?
Virtua.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Varmaan Tiina.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.
Ihminen on aina loppujen lopuksi yksin.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

Kuolema kulkee ylitse joen,
ajatuksissaan vihellellen
se vilkaisee hiljaiseen onkijaan,
kalat tarttuu koukkuun
(Noitalinna Huraa: Onkija)

Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen
sokeana hetkenä hän suuteli minua
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään
(Ultra Bra: Sokeana hetkenä)

mä olen verta mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
mä luulin että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
mä luulin että kipu häipyy
menee kadoksiin
mut se ei olekaan niin
(Maija Vilkkumaa: Se ei olekaan niin)

Misery
Complaints
Self Pity
Injustice
Chips on my shoulder
There’s no time for fun time
It’s sit and complain time
(Soft Cell: Chips on My Shoulder)

Have to look away, before it’s too late
Have to put out the fire and memories will fade
And tears will stop flowing, and tears will stop flowing
And memories will fade, and memories will fade
Over and done, over and done
Over and done, over and done
Dead and frozen my heart - over and done
My life falling apart, over and done
(Deine Lakaien: Over and Done)

I look inside myself and see my heart is black
I see my red door and it has been painted black
Maybe then I’ll fade away and not have to face the facts
Its not easy facing up when your whole world is black
(Rolling Stones: Paint It Black)