Jatulintarha

Luovutin isoisän kämpän avaimet pois vasta viime perjantaina, 12.12. Viimeiset puolitoista kuukautta isoisän asunto kasasi yhä enemmän turhautumista ja stressiä niskaan. Tyhjennys venyi ja venyi, tuli vastoinkäymisiä ja viivytyksiä. Vieläkin on pieni homma jäljellä: talon ala-aulassa on sänky, jonka Pelastusarmeija vie(nee) pois ensi viikolla. Mutta itse asuntoon en enää avaimilla pääse, onneksi.

Nyt kun urakka on ohi, olen äreä ja levoton. Oma koti on säädyttömän likainen, en ole siivonnut täällä kertaakaan koko syksynä: en ole jaksanut. Tarkoitukseni on siivota huomenna kunnolla, tampata matot, imuroida, mopata lattiat, pestä vessa. Miettiä, miltä haluan ensimmäisen jouluni kotonani näyttävän. Ainakin se tuoksuu hyasintille, niitä olen jo hankkinut.

Eniten äreyttä aiheuttaa kuitenkin tavara. Haalasin isoisän kämpästä omaan kämppääni kaikenlaista, mitä kukaan ei ole huolinut, mutta jota en hennonut heittää pois - ja myös sellaista, jota haluan käydä läpi itse, vaikka sen olisi voinut luovuttaa muille. Isoäidin villalangoista, nauhoista, kankaista, pitseistä ja liinavaatteista suurin osa ei kelvannut antiikkikauppiaalle. Ne päätyivät minulle. Raahasin kotiin pari laatikollista kirjoja, jotka vaikuttavat kiinnostavilta, mutta jotka yliopistolla luultavasti olisivat menneet paperinkeräykseen. Ja paperia, paperia, paperia: tyhjiä papereita, muistikirjoja, kirjekuoria määrättömästi - suttupaperit olen valmis heittämään pois, mutta entäpä laatikollinen vesileimalla varustettua hienoa kirjepaperia?

En ole kuitenkaan ehtinyt käymään niitä läpi. Olen vain tunkenut niitä kaapit ja kellarin täyteen. Pottujeni ja sipulieni seurassa kellarin hyllyissä on isoisän kirjeenvaihtoa, vanhoja pornolehtiä, Suomen Fysiologiseuran nimikkopaperia, vaatteiden kaavoja 60-luvulta. Enkä nyt enää tiedä, mitä missäkin on: etsin isoäidin virkkaamia pitsiliinoja tänään tehdäkseni niistä joulukoristeita sokeritärkin avulla, mutta en löytänyt.

Siitä huolimatta, että tiedän myöhemmin olevani tyytyväinen siihen, etten heittänyt kaikkea sitä tavaraa pois, juuri nyt se painaa harteitani keskeneräisenä. Samalla ärtymys kaikkea tavaraa kohtaan on kasvanut. Huomaan katselevani omistamiani esineitä tympääntyneenä: tarvitsenko tätä? Viekö tämä materianpala vain tilaa mielessäni ja kodissani? Miksi olen säästänyt Kumppani- ja Z-lehtien vuosikerrat? Luulenko lukevani niitä vielä joskus? Miksi kirjahyllyssäni on sellaisia kirjoja, joita en aio lukea uudelleen tai ollenkaan? Miksi varsinkaan kaunokirjallisuutta pitäisi ylipäätään omistaa, ellei kyse ole jostain erityisen rakkaasta teoksesta?

Miksi vaatekaapissani on lukuisia nuhjaantuneita trikoopaitoja, vaikka siivous/remellys/palstapaitoja tarvitsisi vain yhden? Miksi säilytän housuja, vaikken edes käytä niitä? Miksen heitä rikkinäisiä sukkahousuja pois?

Näin joulun alla kaupoissa on kuumeinen vilinä, joka aiheuttaa hämmennystä ja tuskastumista. Kävin lauantaina ostamassa jatkojohdon, käsisuihkun suuttimen ja kukkakepin Kodin ykkösestä. Olin etukäteen ajatellut, että voisin ostaa jotain joulutunnelmaista, lähinnä kai joululiinan, valosarjan tai jonkin joulukoristeen. Kaupassa pyöriessäni tuntui kuitenkin siltä, että kaikki uusi on kuitenkin jo valmiiksi vanhaa; en nähnyt valosarjaa keittiöni ikkunassa, vaan solmussa ja rikkinäisenä pahvilaatikon pohjalla, en joululiinaa pöydälläni vaan haalistuneena ja steariinitahraisena kaapissani.

Se, että pääsin kauppaan asti ostamaan mainitsemiani tarvikkeita, vei useamman viikon. Ulkoisen kiintolevyn ostoa olen aikonut koko syksyn, mutta ajatus siitä, että sellainen pitäisi käydä ostamassa, on tavattoman rasittava. Tarvitsisin oikeasti niitä uusia sukkahousuja, mutta se, että menisin vartavasten kauppaan niitä hankkimaan, tympäännyttää.

Tuntuu, että pitäisi ensin saada selville, mitä haluaa säilyttää, ennen kuin hankkii mitään uutta. Pitäisi käydä systemaattisesti läpi kaikki materiansa ja luopua siitä, millä ei ole merkitystä. Tehdä sillä tavoin tilaa sekä itselleen, että sille materialle, joka on arvokasta. Samanlaista systemaattisuutta pitäisi noudattaa säilyttämisen kanssa: kannattaako pakasterasioita säilyttää, jos pakastimeen ei mahdu kuin muutama? Milloin kuplamuovia ja narua oikeasti tulee tarvinneeksi? Entä sinänsä ihan nättejä peltisiä teepurkkeja? Ja hankkimisen: haluanko jotakin siksi, että se on "kiva" nyt, vai siksi, että se voisi olla kiva myöhemminkin? Tarvitsenko jotakin oikeasti itselleni, vai voisinko tarvittaessa lainata tai vuokrata sen?

Näillä pohdinnoillani en pyri asketismiin tai materiasta luopumiseen, koska materiaalisiin asioihin kuitenkin tiivistyy iso osa inhimillistä kulttuuria, ja niillä välitetään merkityksiä. Sen sijaan haluaisin nimenomaan korostaa materian merkitystä, ladata esineet ympärilläni. Esineiden pitäisi kertoa jostain muustakin kuin olemassaolostaan ja käyttötarkoituksestaan. Epämääräinen materiasohjo häivyttää kaiken materian merkityksellisyyttä.

Ongelmallista on kuitenkin se, että kaikki materia kantaa merkityksiä, ja materiaa seuloessaan saattaisi haluta säilyttää merkityksen, vaikka materiaa itseään ei. Esimerkiksi ne reikäiset verkkosukkahousut: ne hajosivat Norrköpingissä konferenssimatkalla. Olen käyttänyt niitä välillä ja käyttäessäni muistanut Norrköpingin matkan. Samanlaisia merkityksiä kerääntyy kaikkeen materiaan - jossainhan ne sukkahousut aina menevät rikki. Mutta kun laatikko on täynnä merkityksiä kantavia rikkinäisiä sukkahousuja, niiden merkitykset sohjoontuvat ja rikkinäisistä sukkahousuista tulee, no, rikkinäisiä sukkahousuja, käyttökelvottomia ja täysin merkityksettömiä.

Olennaista olisikin seuloa materian lisäksi myös ne merkitykset, jotka todella haluaa säilyttää ja joihin haluaa investoida. Ja hyväksyä se, että merkitykset ovat muuttuvampia ja katoavampia kuin materia.