Toisaalta olen myös miettinyt sitä, että oma pyrkimykseni asioiden rationalisointiin on välillä myös haitaksi, ja että olisi hyvä oppia myös tunnustelemaan ja fiilistelemään ilman jatkuvaa tavoitetta selittää ja ymmärtää.

Ja mua myös ärsyttää se järki-tunne-dualismi, koska jollain tavalla koen olevani riippuvainen siitä erottelusta, vaikka tiedostankin, että se dualismi on kuvitteellinen, ja puhdas rationaalisuus on itse asiassa patologista.

Maria B: Naulan kantaan. Juuri tuon takia pidän välinpitämättömyyttä pohjimmiltaan hyvänä asiana. Lähisuhteet ovat toki asia erikseen.

Allekirjoitan Jatulintarhan kommentin, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti välinpitämättömiä. Jos ajattelee esim. itseään, suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut minusta missään mielessä suurimman osan aikaa. Ne, jotka ovat kiinnostuneita, voivat olla sitä joko hyvän- tai pahantahtoisesti. (Toki sama ihminen voi olla myös molempia eri tilanteissa.) Aika harva jaksaa olla kovin voimakkaasti tai jatkuvasti kiinnostunut pahantahtoisesti. Suurin osa pahantahtoisesta kiinnostuksesta on siis hyvin ohimenevää laatua. Sen sijaan hyväntahtoisen kiinnostuksen skaala ylettyy satunnaisesta hymystä elinikäiseen rakkauteen.

Ehkä tämän takia suhtaudun ihmisiin yleensä lähtökohtaisesti positiivisesti. Siis koen mahdollisuudet paljon suurempina kuin uhat. Tämä ajattelu myös tekee aika turhaksi käyttää aikaansa sen pohtimiseen, “mitä ihmisetkin ajattelevat”. Enimmäkseen eivät ajattele - minua ainakaan.

Hyväntahtoisuudesta: uskon, että valtaosa ihmisistä on ensisijaisesti välinpitämättömiä, ja että hyväntahtoisuus ja pahantahtoisuus ovat hetkellisiä poikkeamia. Välinpitämättömyys on minusta pohjimmiltaan hyvä asia: hyväntahtoisuuttaanhan sitä ihminen voi lähteä harrastamaan kulttuuri-imperialismia ja mitä kaikkea. Olis varmaan erillisen blogikirjoituksen paikka kyseenalaistaa hyvän- ja pahantahtoisuuden dualismia ja miettiä “hyväntahtoisuuteen” liittyviä valta-aspekteja.

Minusta on muuten kiinnostavaa, että jostain syystä täällä kommenteissa lipsuttiin puhumaan nimenomaan kahdenvälisistä suhteista, vaikka yhdistäessäni torjunnan ja ulkopuolisuuden koin kirjoittavani myös ryhmätilanteista, tai oikeastaan ensisijaisesti niistä. Johtuneeko sitten kommentoijien omista kokemuksista tai tuosta Eufemia-lainauksestani, joka viittaa nimenomaan kahdenvälisiin suhteisiin. Mutta kyllä, ehdottomasti ihminen voi kokea tulleensa torjutuksi jonkin ryhmän toimesta, ja minusta tällöin torjunnan kokemus voi olla voimakkaampikin, koska sitä ei voi mitätöidä jollain satunnaisella syyllä.

Nuo lapsuusiän kiusaus- ja torjuntakokemukset nostivat esiin sellaisen näkökulman kiusaamisesta, jota en ole aikaisemmin hoksannut pohtia. Mää itse olen taipuvainen näkemään asian niin, että vankan pohjan ihmisen sosiaaliselle elämälle ja taidoille muodostaa nimenomaan tuo mainittu usko siihen, että muut ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia. Koulukiusattu saa hyvin vahvaa henkilökohtaista todistusaineistoa täsmälleen päinvastaisesta. Mun olis helppoa ajatella, että tämä voisi olla yksi niistä kaikkein rampauttavimmista kiusaamisen sivuvaikutuksista (murenevan itsetunnon ohella).

Ehkäpä tähän voisi ajatella liittyvän myös sen, miksi se torjutuksi tuleminen tuntuu huomattavasti pahemmalta jos se pitää sisältään sopivan annoksen häijyyttä ja pahaa tahtoa torjujan osalta. Olisi tavallaan loogista ajatella, että tällaisessa tilanteessa vois helpommin todeta, että torjuja on mulkku eikä näin ollen ole ystävyytesi arvoinen. Näinhän se ei kuitenkaan mene, vaan päinvastoin torjutuksi tuleminen tuntuu entistä kipeämmältä. Voisko ainakin osasyynä pitää sitä, että tällöin se oma näkemys maailmasta paikkana, jossa ihmiset lähtökohtaisesti tarkoittavat hyvää kyseenalaistuu hyvin voimakkaasti?

Mää itse uskoisin, että noista ihmiskuvallesi asettamistasi kolmesta vaatimuksesta tuo usko siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahoisia, riittää aika pitkälle. Jos pystyy siihen luottamaan, niin sitten on helpompi kestää se torjutuksi tuleminenkin, vaikka ei ihan sen syytä ymmärtäisikään tai siinä johdonmukaisuutta näkisi.

Analyysi taas toimii ainakin mulla keinona varjella tätä näkemystä (illuusiota?) ihmisten lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta. Siihen on hyvä turvautua silloin kun tuntee tulleensa aiheettomasti väärin kohdelluksi ja kokee suurta halua julistaa sen torjujan olevan paha ihminen (ennen analyysiä on tietenkin on hyvä päästää vähän höyryjä ;) ) . Sitten jos tosiaan meinaa ajatukset juosta samaa rataa ja sinne toisen toiminnan taakse keksii uusia ja uusia motiiveja, niin lienee syytä tosiaan lopettaa ja lähteä käymään vaikka lenkillä.

Sellainen ajatus mulla vielä lisäksi nousi, että olisi ajatuskokeena mielenkiintoista pohtia, voiko ihminen kokea tulleensa torjutuksi jonkin ryhmän toimesta (tässähän ollaan puhuttu kokoajan kahden yksilön välisistä suhteista) ja poikkeaako tämä tunne jotenkin merkittävästi yksilön suorittamasta torjunnasta. Mun eräs kaverini ei saanut yhdeltä firmalta haluamaansa pestiä, eikä palkkaa ja on ollut kiinnostavaa huomata miten ne hänen olonsa ovat hyvinkin lähellä sitä mitä toisen henkilön aiheuttama torjunta olisi voinut saada aikaan. Toisin sanottuna omanarvontunto heikkenee, kuva maailmasta muuttaa kyynisemmäksi/kaoottisemmaksi ja seuraa toisen osapuolen motiivien puhkianalysointi.

Minäkin pelkään torjuntaa enkä osaa sanoa ei. Vanhemmuuten olen huomannut petraavani molemmissa noissa. Joka kerta ku tunnen torjuntaa, oon kyllä hetken aikaa allapäin, mutten koe, että märehtisin sitä maailman tappiin niinku ennen.

Mun ratkaisu asiaan oli itte asiassa analysoinnin jättäminen. En jaksanu enää miettiä, koska se sai mut jumittamaan niissä ajatusmalleissa mistä yritin päästä eroon. Yritin siis kääntyä omasta itsestäni ulospäin muita kohti. Yrittää vaikka olla mahdollisimman hyvä muita kohtaan tekemättä itselleen hallaa.

En tarkoita tätä neuvona tms. Halusin vain sanoa, että voimia. Ja että avoimuutesi on ihailtavan rohkeaa.