26.8.2008
Osa II, torjunnasta
Eufemia kirjoitti omassa henkilökohtaisessa bloggaussarjassaan torjunnasta, ja päätin silloin, että sisällytän teeman myös omaan bloggaussarjaani, koska torjutuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemukset tuntuvat leimaavan voimakkaasti suhdettani muihin ihmisiin.
Eufemia onnistui sanallistamaan oman kokemukseni niin selkeästi, että on parasta siteerata hänen kirjoitustaan tähän alkuun: "Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi."
Aiemmin olen kirjoittanut koulukiusaamisesta, ja analyyttisesti ajatellen koulukiusaamiskokemukseni - ja koulukokemukseni yleensä - ovat keskeisesti muokanneet suhtautumistani toisiin ihmisiin. Koulu kun oli oikeastaan ainoa paikka, jossa tapasin perheen ulkopuolisia ihmisiä niihin aikoihin, kun ihmisen sosiaalinen taitovaranto muodostuu.
Peruskouluaikaani leimasi järjestely, jonka poikkeuksellisuuden olen havainnut vasta vuosia myöhemmin. Tämä järjestely lienee ollut aika keskeinen syy sille, miksi suhtautumiseni muihin ihmisiin muodostui sellaiseksi kuin se on.
Isällä oli Varsinais-Suomessa purjevene, ja intohimoisena purjehtijana hän halusi purjehtia jäiden lähdöstä meren jäätymiseen, mikä Varsinais-Suomessa tarkoitti suunnilleen huhtikuun alusta lokakuun loppuun. Vakinainen asunto oli kuitenkin Inarissa. Se, että koulut loppuvat toukokuun lopussa ja alkavat elokuun puolivälissä oli sivuseikka: asia ratkaistiin siten, että lapset pantiin alkusyksystä kouluun Varsinais-Suomessa ja kun meri jäätyi, palattiin Lappiin. Ja sitten taas kevääksi takaisin Varsinais-Suomeen.
Niinpä koko peruskouluaikanani olen käynyt samaa koulua lukuvuoden alusta loppuun vain ensimmäisen luokan verran. Kahdeksan kouluvuoden ajan minä ja sisarukseni saikkasimme edestakaisin kahden koulun väliä. Tällä järjestelyllä oli tietysti joitain käytännöllisiä haittoja, kuten se, että eri kouluilla oli käytössä eri kirjasarjat ja että asioita opittiin eri tahdissa. Eräänä vuonna en opiskellut maantietoa juuri lainkaan, sillä maantietoa ja biologiaa opetettiin vuorottain: sen sijaan opiskelin samat biologian jutut kahteen kertaan. Järjestelyllä oli tietysti vaikutusta myös minun ja sisarusteni koulumenestykseen.
Jälkikäteen ajateltuna koulumenestys on kuitenkin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että minulle ei varsinaisesti muodostunut pysyviä kaverisuhteita. Alkusyksystä saatoin kaveerata jonkun kanssa, mutta se kaveri tiesi aina, että olen kuitenkin lähdössä pois, joten kaveruutemme ei ollut pysyvää, eikä siihen kannattanut paljoa luottaa. Ja tiesin sen itsekin: ei kannata kiintyä keneenkään, kun kaverisuhde ei kuitenkaan ole jatkuva. Minulla ei myöskään ollut mitään kaveriporukkaa, joka olisi odottanut paluutani ja toivottanut tervetulleeksi.
Minulla oli sosiaalisessa elämässäni oikeastaan kolme vaihtoehtoa: 1) olla yksin, 2) ylläpitää laimeita tuttavuussuhteita, jotka tarjosivat sosiaalista kanssakäymistä, mutta eivät kuitenkaan läheisyyttä ja 3) hengata jotenkin puoliväkisin jonkun porukan liepeillä.
Lisäksi koulunvaihtojärjestelyn omituisuus oli sen verran silmiinpistävää, että se sopi perusteeksi kiusaamiselle, kuten aiemmin on tullut ilmi. Kaverisuhteitteni haurautta lisäsi se, että joissakin tilanteissa kavereinani näyttäytyneet ihmiset joko muuttuivat kiusaajiksi, tai vähintään suhtautuivat välinpitämättömästi kiusaamiseen.
Näiden kokemusten lonkerot ulottuvat tähän päivään, enkä tiedä, miten niitä voisi katkoa, tai voiko edes.
Ja siitä pääsenkin lopulta tämän kirjoituksen teemaan, eli torjuntaan. Koen hyvin helposti tulevani torjutuksi, ja koen itseni myös pääsääntöisesti ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä. Vuosien mittaan olen oppinut rationalisoimaan torjutuksi tulemisen kokemusta ja myös vähättelemään sitä, mutta en ole silti päässyt siitä irti. Ulkopuolisuuden ja torjutuksi tulemisen tunteeni aktivoituvat varsin helposti.
Yksi keino välttää torjutuksi tulemisen kokemusta on pitää ihmiset etäällä. Kun pysyttelee tietoisesti ulkopuolisena, torjutuksi tuleminen ei tunnu niin pahalta, koska se lankeaa ikäänkuin luonnostaan, itsestäänselvyytenä. Ihmisiin kiintyminen onkin vaarallista, koska ihmissuhteissa väistämättä tulee joskus torjutuksi, ja mitä tärkeämmästä ihmisestä on kyse, sitä pahemmalta torjutuksi tuleminen tuntuu.
Tiedostan kuitenkin, että viime kädessä kysymys on nimenomaan torjutuksi tulemisen tunteesta, ei torjutuksi tulemisesta sinällään. Loppujen lopuksi varsinaiset torjunnat ovat aika satunnaisia, ja voivat johtua mistä tahansa - huonosta päivästä, kiireestä, väsymyksestä. Rationaalisesti ajatellen minua kai harvemmin torjutaan juuri minun itseni tähden. Siitä huolimatta tulkitsen torjunnat useimmiten minuun itseeni suoraan kohdistuviksi, ei tilanteeseen, aikaan tai muuhun ympäristötekijään liittyviksi. "Se sanoi, että se on väsynyt, se varmaan vihaa mua", tiedättehän.
Tästä on seurauksena myös se, että minun on vaikea sanoa ei, koska toisaalta en halua tuottaa torjunnan kokemusta toiselle, ja toisaalta pelkään, että ein sanominen johtaisi väistämättä siihen, että minun eini kohde torjuu minut myöhemmin rangaistuksena eistäni.
Viime aikoina torjutuksi tulemisen tunne on aktivoitunut useammin kuin ennen. Tuntuu, että regressoidun helposti yläasteaikaiseen tilaan, jossa jokainen ihminen näyttäytyy pohjimmiltaan pahantahtoisena. Se, että tiedostan regression, ei kuitenkaan auta. Tulee kierteinen paha olo: torjutuksi tulemisen tunteen aiheuttama paha olo ei katoa sen rationalisoinnilla, vaan tunteeseen tulee itsesyyllistävä lisäsävy.
En tiedä, miten tästä pääsisi irti. Periaatteessa keinojen pitäisi olla helppoja: joka kerta, kun torjutuksi tulemisen tunne aktivoituu, pitäisi voida punnita sitä, onko tunne perusteltu. Useimmitenhan se ei ole. Mutta jos vaikuttaa siltä, että tunne todellakin on perusteltu, pitäisi kysyä torjujalta suoraan, mistä torjunta johtuu ja myös uskoa vastaukseen. Tällä tavoin torjutuksi tulemisen tunne ehkä irtoaisi minusta itsestäni, lakkaisi määrittelemästä minua ja suhtautumistani muihin ihmisiin.
Mutta en kykene noin suorasukaiseen toimintaan. Toimintamalli vaatisi sitä, että olisi uskottava siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia. Enkä minä usko siihen.
15 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/26/osa-ii-torjunnasta/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Mielenkiintoinen blogikirjoitus, ja tunnistan jotakin tuosta ala-asteikäisen kokemuksesta - tosin itse olin kyllä samassa koulussa koko ajan, mutta minua kiinnosti enemmän poikien tohut kuin tyttöjen leikit, ja sen myötä koin, että ihan nuorena en kuulunut joukkoon. Viihdyin parhaiten omissa mielikuvitustarinoissani kotona. Myöhemmin olen selvästikin ottanut sosiaalisen tyhjiön haltuuni ja hyökännyt erilaisiin ryhmiin mukaan.
Oletko pohtinut, millainen merkitys tällä torjunnan kokemuksella on kirjoittamisellesi? Jotenkin tuntuu, että aika moni kirjoittava tuttuni on kokenut lapsena/nuorena ulkopuolisuuden tunteen, ja nyt he ovat ottaneet sen tietoisesti tai tiedostamatta haltuun kirjoittamalla.
Comment by Usvazine — 27.8.2008 @ 21:40
Heh, itsellänikin on ollut tuollaista erilaisiin ryhmiin mukaan hyökkäämistä, nimimerkillä “En tiiä monenko yhdistyksen hallituksessa olen istunut”. Mutta on pitemmän päälle aika väsyttävää larpata sosiaalista.
Torjunnan ja ulkopuolisuuden kokemuksella on luultavasti ollut varsin suuri merkitys kirjoittamiselleni. Minulla ei välttämättä olisi ollut edes tarvetta luoda kirjoittamalla ikiomia maailmoita itselleni, ellen olisi kokenut itseäni jotenkin ulkopuoliseksi tai torjutuksi.
Minustakin muuten tuntuu, että monille tuntemilleni kirjoittaville ihmisille ulkopuolisuus ja torjunta ovat keskeisiä kokemuksia, joiden takia sitten täytyy ruveta kirjoittamaan itsensä sisään johonkin maailmaan tai ryhmään.
En kuitenkaan halua kääntää tätä torjunnan ja ulkopuolisuuden kokemusta kuvitteelliseksi vahvuudeksi, koska koen, että se selkeästi myös haittaa arkielämääni.
Comment by Jatulintarha — 27.8.2008 @ 22:28
Onpas aika historia. Täytyy sanoa, että melkoisen vastuuttoman tuntuista isältä, mutta eipä siitä nyt enempää kuin tarpeen.
Itsellänihän ei ihan tuollaista handicappia ollut, olinpahan muuten vain kummallinen. (Yläasteelle asti en oikein tajunnut hiusten kampaamisen pointtia, ja olin tietysti muutenkin liki kaikkia muita fiksumpi ja sen sellaista.) Voisin vaikka nyt yleisesti viitata osaltani Prometheus Societyn
The Outsiders-artikkeliin, jonka ongelmakuvaukseen joltisestikin samaistun.
Mutta joo. Varsinaiseen asian ytimeen. Tiedostaminen on hyvä, mutta eipä se mitenkään välttämättä välittömästi auta. Sanoisin kuitenkin, että siitä voi lähteä liikkeelle, joskin se vaatis varmaan myös siitä itsesyyllistyksestä irtipääsyn :/
Mutta joo, minähän olen “lapiolla päähän jos asia vaivaa” -ihmissuhdemetodiikan vankka kannattaja, eli tuo kaavailemasi toimintamalli näyttäisi toki sellaiselta että siihen kannattaisi pyrkiä. Pyrkimistä auttamaan esittäisin hieman omaasi spesifisemmän huomion ihmisistä:
Olet aivan oikeassa siinä, etteivät ihmiset pohjimmiltaan ole hyväntahtoisia tai johdonmukaisia. (Minusta ne kylläkin ovat riittävän ymmärrettäviä sopivan abstraktilla ja yleisellä tasolla.)
Mutta mutta. Soveltaakseen lapiomallia lähipiiriinsä pitää kuitenkin uskoa vain ihmisten kykenevän olemaan jopa johdonmukaisen hyväntahtoisia sopivaa määrää läheisiä kohtaan. Tähän lapsiaan pitkään hoitavan, pitkiäkin intiimisuhteita harrastavan heimoeläjän aivot ovat sopeutuneet kohtuullisesti (huolimatta sisäisestäkin kilpailusta). Ongelmaksi toki jää heimolaisiksi itsensä mieltävien tunnistaminen ja tunnistukseen luottaminen, jota oma mielentila voi tietysti oleellisesti vaikeuttaa - varsinkin jos kokee ihmiset epäymmärrettäviksi…
Tähän en sitten keksi juuri muuta ehdotusta kuin että analysoi. Kun analyysi tuntuu olevan viety loppuun, ylianalysoi. Kun kyllästyt, katso vähän Dariaa ja analysoi sitten lisää. Toimivuutta ei valitettavasti taata, mutta minulle ylenmääräinen suhdeanalyysi ja introspektio on tuottanut oleellisia edistysaskeleita kompleksieni kanssa.
Hyvää metsästysonnea, Harmaasusi.
“You wanted to be safe / But it turned you into someone colder” - K’s Choice
Comment by Mikko Rauhala — 27.8.2008 @ 23:43
mjr: Luulen, että oma ongelmani on juuri tuo ylianalyyttisyys, josta olis pikemminkin hyvä päästä eroon kuin eskaloida sitä. Olisi tärkeä osata katsoa asioita niinkuin ne ovat nähtävissä, eikä ylianalysoida niiden taakse mitään ylimääräisiä.
Kokemus torjunnasta kääntää helposti katseen sisäänpäin, vaikka tarkoituksenmukaisempaa olisi tarkkailla avoimemmin muita ihmisiä. Olen onnistunut astumaan torjutuksi tulemisen tunteen yli yleensä nimenomaan silloin, kun olen introspektion sijaan katsonut sitä toista ihmistä.
Joskus onnistuu, joskus ei.
Comment by Jatulintarha — 28.8.2008 @ 00:11
Jepjep. No, kullekin omat metodinsa - ihmiset ja kompleksit ovat toki erilaisia.
Täsmennyksenä silti, tarkoitin kyllä myös ylianalysoida sitä suhdetta ja toista ihmistä eikä vain itseä, ja tähän toki kuuluu se että tarkkailee niitä jotta saa siihen aineksia. Vähän silleen niinkuin rationaalisen näkemyksen väkisellä päähänpaukuttamisen hengessä mahdollisimman monelta kannalta. Väsytystaistelu virheellistä tunnereaktiota vastaan.
Mutta, eipä se tosiaan varmaan sovi kaikille, että en mie väkisellä tyrkytä. Toivottavasti saat jonkin toimimaan.
Comment by Mikko Rauhala — 28.8.2008 @ 10:39
Minä oon siitä eri mieltä, että uskon ihmisten olevan pääsääntöisesti hyväntahtoisia. Tai ainakaan me ei olla pahantahtoisia. Johdonmukaisia ja ymmärrettäviä ehkä ei, mutta eikö se juuri ole inhimillisyyttä?
Minäkin pelkään torjuntaa enkä osaa sanoa ei. Vanhemmuuten olen huomannut petraavani molemmissa noissa. Joka kerta ku tunnen torjuntaa, oon kyllä hetken aikaa allapäin, mutten koe, että märehtisin sitä maailman tappiin niinku ennen.
Mun ratkaisu asiaan oli itte asiassa analysoinnin jättäminen. En jaksanu enää miettiä, koska se sai mut jumittamaan niissä ajatusmalleissa mistä yritin päästä eroon. Yritin siis kääntyä omasta itsestäni ulospäin muita kohti. Yrittää vaikka olla mahdollisimman hyvä muita kohtaan tekemättä itselleen hallaa.
En tarkoita tätä neuvona tms. Halusin vain sanoa, että voimia. Ja että avoimuutesi on ihailtavan rohkeaa.
Comment by P.A.A — 28.8.2008 @ 13:11
P.A.A: Kiitoksia. Kaipa se avoimuus on tämän hlö-kohtaisen blogisarjan pointtikin.
Comment by Jatulintarha — 28.8.2008 @ 14:48
Hyvä ja mielenkiintoinen blogikirjoitus. Tää oli sikäli mulle aikamoinen yllätys, että sää vaikutat ulospäin erittäin iloiselta ja elämänmyönteiseltä.
Nuo lapsuusiän kiusaus- ja torjuntakokemukset nostivat esiin sellaisen näkökulman kiusaamisesta, jota en ole aikaisemmin hoksannut pohtia. Mää itse olen taipuvainen näkemään asian niin, että vankan pohjan ihmisen sosiaaliselle elämälle ja taidoille muodostaa nimenomaan tuo mainittu usko siihen, että muut ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia. Koulukiusattu saa hyvin vahvaa henkilökohtaista todistusaineistoa täsmälleen päinvastaisesta. Mun olis helppoa ajatella, että tämä voisi olla yksi niistä kaikkein rampauttavimmista kiusaamisen sivuvaikutuksista (murenevan itsetunnon ohella).
Ehkäpä tähän voisi ajatella liittyvän myös sen, miksi se torjutuksi tuleminen tuntuu huomattavasti pahemmalta jos se pitää sisältään sopivan annoksen häijyyttä ja pahaa tahtoa torjujan osalta. Olisi tavallaan loogista ajatella, että tällaisessa tilanteessa vois helpommin todeta, että torjuja on mulkku eikä näin ollen ole ystävyytesi arvoinen. Näinhän se ei kuitenkaan mene, vaan päinvastoin torjutuksi tuleminen tuntuu entistä kipeämmältä. Voisko ainakin osasyynä pitää sitä, että tällöin se oma näkemys maailmasta paikkana, jossa ihmiset lähtökohtaisesti tarkoittavat hyvää kyseenalaistuu hyvin voimakkaasti?
Mää itse uskoisin, että noista ihmiskuvallesi asettamistasi kolmesta vaatimuksesta tuo usko siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahoisia, riittää aika pitkälle. Jos pystyy siihen luottamaan, niin sitten on helpompi kestää se torjutuksi tuleminenkin, vaikka ei ihan sen syytä ymmärtäisikään tai siinä johdonmukaisuutta näkisi.
Analyysi taas toimii ainakin mulla keinona varjella tätä näkemystä (illuusiota?) ihmisten lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta. Siihen on hyvä turvautua silloin kun tuntee tulleensa aiheettomasti väärin kohdelluksi ja kokee suurta halua julistaa sen torjujan olevan paha ihminen (ennen analyysiä on tietenkin on hyvä päästää vähän höyryjä ;) ) . Sitten jos tosiaan meinaa ajatukset juosta samaa rataa ja sinne toisen toiminnan taakse keksii uusia ja uusia motiiveja, niin lienee syytä tosiaan lopettaa ja lähteä käymään vaikka lenkillä.
Sellainen ajatus mulla vielä lisäksi nousi, että olisi ajatuskokeena mielenkiintoista pohtia, voiko ihminen kokea tulleensa torjutuksi jonkin ryhmän toimesta (tässähän ollaan puhuttu kokoajan kahden yksilön välisistä suhteista) ja poikkeaako tämä tunne jotenkin merkittävästi yksilön suorittamasta torjunnasta. Mun eräs kaverini ei saanut yhdeltä firmalta haluamaansa pestiä, eikä palkkaa ja on ollut kiinnostavaa huomata miten ne hänen olonsa ovat hyvinkin lähellä sitä mitä toisen henkilön aiheuttama torjunta olisi voinut saada aikaan. Toisin sanottuna omanarvontunto heikkenee, kuva maailmasta muuttaa kyynisemmäksi/kaoottisemmaksi ja seuraa toisen osapuolen motiivien puhkianalysointi.
Comment by Tuomas — 29.8.2008 @ 11:36
Tuomas: Mä oon vaan hyvä larppaamaan ;) Kait minä yleisesti ottaen olenkin elämänmyönteinen, mutta ihmisten kanssa toimiminen on kyllä vaatinut tietoista opettelua. Ilmeisesti sitten opettelusta on ollut jotain hyötyä.
Hyväntahtoisuudesta: uskon, että valtaosa ihmisistä on ensisijaisesti välinpitämättömiä, ja että hyväntahtoisuus ja pahantahtoisuus ovat hetkellisiä poikkeamia. Välinpitämättömyys on minusta pohjimmiltaan hyvä asia: hyväntahtoisuuttaanhan sitä ihminen voi lähteä harrastamaan kulttuuri-imperialismia ja mitä kaikkea. Olis varmaan erillisen blogikirjoituksen paikka kyseenalaistaa hyvän- ja pahantahtoisuuden dualismia ja miettiä “hyväntahtoisuuteen” liittyviä valta-aspekteja.
Minusta on muuten kiinnostavaa, että jostain syystä täällä kommenteissa lipsuttiin puhumaan nimenomaan kahdenvälisistä suhteista, vaikka yhdistäessäni torjunnan ja ulkopuolisuuden koin kirjoittavani myös ryhmätilanteista, tai oikeastaan ensisijaisesti niistä. Johtuneeko sitten kommentoijien omista kokemuksista tai tuosta Eufemia-lainauksestani, joka viittaa nimenomaan kahdenvälisiin suhteisiin. Mutta kyllä, ehdottomasti ihminen voi kokea tulleensa torjutuksi jonkin ryhmän toimesta, ja minusta tällöin torjunnan kokemus voi olla voimakkaampikin, koska sitä ei voi mitätöidä jollain satunnaisella syyllä.
Comment by Jatulintarha — 29.8.2008 @ 17:45
Äh, ihmisten tunne- ja tuntuutasot on muutenki tosi sekavia. Sosiaalisessa suhteissa etenkin.
Mua ärsyttää suunnattomasti että niin monesti tuntuu joltain, missä ei oo mitään järkeä. Ja sitte tuntuu, että sen tunnesotkun setvimisen tarvis jonku pari vuotta mökillä saimaalla tai terapiassa.
Koska tämä nyt yleensä ei oo mahollista, olen havainnut parhaaksi yrittää toimia niinku järki sanoo, eikä niinku tuntuu. Tuntuminen on yliarvostettua.
Comment by Laura — 1.9.2008 @ 00:20
Tässä tekstissä oli paljonkin ajattelemisen aihetta, mutta kommentoinpa nyt vain yhtä asiaa:
Allekirjoitan Jatulintarhan kommentin, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti välinpitämättömiä. Jos ajattelee esim. itseään, suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut minusta missään mielessä suurimman osan aikaa. Ne, jotka ovat kiinnostuneita, voivat olla sitä joko hyvän- tai pahantahtoisesti. (Toki sama ihminen voi olla myös molempia eri tilanteissa.) Aika harva jaksaa olla kovin voimakkaasti tai jatkuvasti kiinnostunut pahantahtoisesti. Suurin osa pahantahtoisesta kiinnostuksesta on siis hyvin ohimenevää laatua. Sen sijaan hyväntahtoisen kiinnostuksen skaala ylettyy satunnaisesta hymystä elinikäiseen rakkauteen.
Ehkä tämän takia suhtaudun ihmisiin yleensä lähtökohtaisesti positiivisesti. Siis koen mahdollisuudet paljon suurempina kuin uhat. Tämä ajattelu myös tekee aika turhaksi käyttää aikaansa sen pohtimiseen, “mitä ihmisetkin ajattelevat”. Enimmäkseen eivät ajattele - minua ainakaan.
Comment by Maria B. — 1.9.2008 @ 12:34
Laura: Siinähän se onkin, että on vaikea järkeillä asioita missä ei oo mitään järkeä, koska sellaisissa tilanteissa järki harvoin sanoo mitään, no, järkevää.
Toisaalta olen myös miettinyt sitä, että oma pyrkimykseni asioiden rationalisointiin on välillä myös haitaksi, ja että olisi hyvä oppia myös tunnustelemaan ja fiilistelemään ilman jatkuvaa tavoitetta selittää ja ymmärtää.
Ja mua myös ärsyttää se järki-tunne-dualismi, koska jollain tavalla koen olevani riippuvainen siitä erottelusta, vaikka tiedostankin, että se dualismi on kuvitteellinen, ja puhdas rationaalisuus on itse asiassa patologista.
Maria B: Naulan kantaan. Juuri tuon takia pidän välinpitämättömyyttä pohjimmiltaan hyvänä asiana. Lähisuhteet ovat toki asia erikseen.
Comment by Jatulintarha — 1.9.2008 @ 12:48
Ihan muuta asiaa, onko sun ja sun nettis suhde ihan kunnossa? Kun en satu ikinä nökeen sua Mesessä ja jos oot siellä, hypit koko ajan ulos ja takas.
Comment by Laura — 6.9.2008 @ 18:46
Onko tää bloggaussarja saanut bloggaamisen tänne tuntumaan jotenkin erityisen isolta kynnykseltä? Siis mietin vaan että mulla on tullut sellainen fiilis jotenki..
Comment by S — 24.10.2008 @ 11:50
S: Joo. Mutta on ollu myös muita syitä bloggamattomuudelle.
Comment by Jatulintarha — 24.10.2008 @ 11:56