Comments on: Osa I , kuolemasta http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/ Leikitäänkö, että tästä tulis niinku tohtori joskus, ja että se väittelis niinku biseksuaalisuudesta. Fri, 27 Nov 2009 21:28:50 +0000 http://wordpress.org/?v=1.5.1-alpha by: Elina http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-567 Wed, 12 Nov 2008 00:28:07 +0000 http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-567 Itse olen kirjoittanut blogiini myös mielenterveydestäni. Tuntuu siltä, että joko kirjoittamalla tai puhumalla pitää saada raskaat asiat kerrottua. Kun niistä on tehnyt kerrontaa, elämäntarinaa, ne ovat paremmin käsiteltävässä muodossa. Tosin nyt työväenopiston proosakurssilla innostuin tekemään novellia, johon punon mukaan omia rankkoja kokemuksiani. En ole oikein saanut kirjoitettua mitään (proosaa siis) kurssien ulkopuolella. Toivottavasti tilanne tästä lähtee paranemaan. Ehkä kyse on ollut pitkälti harjaantuneisuuden puutteesta. Kun novelli toivon mukaan valmistuu, laitan sen nettiin jollain tapaa. Sekin käsittelee kuolemaa, vain toisesta näkökulmasta (itsemurha). Myötätuntoa lähtee tässä sinne päin kuolemantapausten johdosta. Itselleni viimeisin kuoleman konkreettinen kohtaaminen oli äidin ystävä, vuosi sitten syksyllä. Syöpäkuolema ei ole kaunis. Muutama tunti ennen elintoimintojen lopullista sammumista hän näytti todella kuoleman kasvoilta. Ei ollut enää tajuissaan siinä vaiheessa. En ole lukenut Punaisen nörtin blogia, enkä ota haastetta vastaan. Yritän uutta blogiani profiloida pääasiassa muunlaiseen kirjoittamiseen (mm. siksi, että se olisi myös sukulaisten luettavissa, ainakin teoriassa...). Vertaistuki.net on tarjonnut kanavan purkaa joitain muita tuntoja. Mutta ylipäänsä kirjoitan mieluiten henkilökohtaiset tuntemukseni fiktioksi. Olen sen nyttemmin havainnut. Joko hämäriksi, päiväkirjamaisiksi runoiksi, tai tarinaksi. Itse olen kirjoittanut blogiini myös mielenterveydestäni. Tuntuu siltä, että joko kirjoittamalla tai puhumalla pitää saada raskaat asiat kerrottua. Kun niistä on tehnyt kerrontaa, elämäntarinaa, ne ovat paremmin käsiteltävässä muodossa.

Tosin nyt työväenopiston proosakurssilla innostuin tekemään novellia, johon punon mukaan omia rankkoja kokemuksiani. En ole oikein saanut kirjoitettua mitään (proosaa siis) kurssien ulkopuolella. Toivottavasti tilanne tästä lähtee paranemaan. Ehkä kyse on ollut pitkälti harjaantuneisuuden puutteesta.

Kun novelli toivon mukaan valmistuu, laitan sen nettiin jollain tapaa. Sekin käsittelee kuolemaa, vain toisesta näkökulmasta (itsemurha).

Myötätuntoa lähtee tässä sinne päin kuolemantapausten johdosta.

Itselleni viimeisin kuoleman konkreettinen kohtaaminen oli äidin ystävä, vuosi sitten syksyllä. Syöpäkuolema ei ole kaunis. Muutama tunti ennen elintoimintojen lopullista sammumista hän näytti todella kuoleman kasvoilta. Ei ollut enää tajuissaan siinä vaiheessa.

En ole lukenut Punaisen nörtin blogia, enkä ota haastetta vastaan. Yritän uutta blogiani profiloida pääasiassa muunlaiseen kirjoittamiseen (mm. siksi, että se olisi myös sukulaisten luettavissa, ainakin teoriassa…). Vertaistuki.net on tarjonnut kanavan purkaa joitain muita tuntoja. Mutta ylipäänsä kirjoitan mieluiten henkilökohtaiset tuntemukseni fiktioksi. Olen sen nyttemmin havainnut. Joko hämäriksi, päiväkirjamaisiksi runoiksi, tai tarinaksi.

]]> by: Mikko Rauhala http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-546 Wed, 13 Aug 2008 19:20:01 +0100 http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-546 Ehkäpä kommentoin vielä hautausmaista kun siihen tavallaan mudzi promptasi; pikkuvaimoni Sini on kanssa sukututkimushörhö ynnä hautausmaafani, joten sikäli tullut tutuksi satunnainen vierailu niillä uusien sellaisten kohdalle sattuessa. Eikä siinä mitään, ovat ihan viehättäviä ne. Minulle hieman funktionaalisesti turhia (enpä ole käynyt äitiä katsomassa, enkä koe että erityisesti tarvitsisikaan - hautausoperaatioon kyllä osallistuin ja myöntää täytyy että rituaalina ehkä auttoi käsittelemään asiaa), mutta rauhaisia ja osin taiteellisia puistoja nyt kuitenkin. Käytännön asioiden kaatuminen lähisukulaisten päälle juuri toisen kuoltua on kyllä aika penseää suorastaan, ja hautausprofessio ottaa epäilemättä ilon irti toisten surusta. Hienoja kertakäyttöluksustuotteita, koska kyllähän te vainajaa rakastitte, ettekö vain, ai tuo halpisko, no ette varmaan sitten. No, lievä kärjistys... Ja perimäsotkut sitten toki erikseen. Jee. Ehkäpä kommentoin vielä hautausmaista kun siihen tavallaan mudzi promptasi; pikkuvaimoni Sini on kanssa sukututkimushörhö ynnä hautausmaafani, joten sikäli tullut tutuksi satunnainen vierailu niillä uusien sellaisten kohdalle sattuessa.

Eikä siinä mitään, ovat ihan viehättäviä ne. Minulle hieman funktionaalisesti turhia (enpä ole käynyt äitiä katsomassa, enkä koe että erityisesti tarvitsisikaan - hautausoperaatioon kyllä osallistuin ja myöntää täytyy että rituaalina ehkä auttoi käsittelemään asiaa), mutta rauhaisia ja osin taiteellisia puistoja nyt kuitenkin.

Käytännön asioiden kaatuminen lähisukulaisten päälle juuri toisen kuoltua on kyllä aika penseää suorastaan, ja hautausprofessio ottaa epäilemättä ilon irti toisten surusta. Hienoja kertakäyttöluksustuotteita, koska kyllähän te vainajaa rakastitte, ettekö vain, ai tuo halpisko, no ette varmaan sitten. No, lievä kärjistys…

Ja perimäsotkut sitten toki erikseen. Jee.

]]> by: mudzi http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-545 Wed, 13 Aug 2008 17:13:19 +0100 http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-545 Hautausmaista: Isoisäsi (siis isäni) oli myös mieltynyt hautausmaihin. Ei ehkä samasta syystä (tai mistä minä tiedän), kuin Jatulintarha, vaan siksi, että hän oli intohimoinen sukututkija. Sukua hän tutki monen sukuhaaran kautta aina 1500-luvulle asti ja harrastus vei hänet jopa Skotlantiin asti. Hautausmaita siis kierreltiin lapsuudessa ja nuoruudessa vanhalla vinoikkunaisella Anglialla (vrt. sarja Sydämen Asialla) - tosin varmaan tähtäimenä olivat kirkonkirjat ja niiden tutkiminen, mutta muistan itse tutkineeni kiviä ja rautaristejä etsien vanhimpia. Monta reissua tuli tehtyä kesäisin ympäri maata. Siksi omissa valokuvakirjoissa on monia vanhoja kivikirkkoja. Kuolemasta: Tämä yhteiskunta ei aina anna läheisille kokea kuolemaa ja sitä todellisuutta, että näitä ihmisiä ei enää ole. Totta on, että vanhimpien (Mummun ja isoisän) kuolema oli odotettavissa ja joka päivä saattoi olla viimeinen, Jatulintarhan tädin kuolema taas oli yllätys, sillä hän oli juuri muuttamassa uuteen asuntoo ja suunnitteli tupaantuliaisia ja 60-vuotispäiviään. Siksi se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Henkilökohtaisesti en vielä edes ole voinut tunteella tajuta näitä asioita sillä yhteiskuntamme ei anna läheisten surra, vaan patistaa käytännön tehtäviin - hautajaisjärjestelyihin, perunkirjan tekoon, perinnönjakoon, asunnon myyntiin ja tyhjennykseen, vakuutusten irtisanomiseen, pankkiasioihin, vainajan velkoihin... Käytäntö voittaa siis tunteet. Ehkä kun on kulunut 3-6kk on mahdollista, että vihdoin tajuaa mitä on tapahtunut - ja silloin tuntuu varmaankin tyhjältä ja puhkipumpatulta. Hautausmaista: Isoisäsi (siis isäni) oli myös mieltynyt hautausmaihin. Ei ehkä samasta syystä (tai mistä minä tiedän), kuin Jatulintarha, vaan siksi, että hän oli intohimoinen sukututkija. Sukua hän tutki monen sukuhaaran kautta aina 1500-luvulle asti ja harrastus vei hänet jopa Skotlantiin asti. Hautausmaita siis kierreltiin lapsuudessa ja nuoruudessa vanhalla vinoikkunaisella Anglialla (vrt. sarja Sydämen Asialla) - tosin varmaan tähtäimenä olivat kirkonkirjat ja niiden tutkiminen, mutta muistan itse tutkineeni kiviä ja rautaristejä etsien vanhimpia. Monta reissua tuli tehtyä kesäisin ympäri maata. Siksi omissa valokuvakirjoissa on monia vanhoja kivikirkkoja.
Kuolemasta: Tämä yhteiskunta ei aina anna läheisille kokea kuolemaa ja sitä todellisuutta, että näitä ihmisiä ei enää ole. Totta on, että vanhimpien (Mummun ja isoisän) kuolema oli odotettavissa ja joka päivä saattoi olla viimeinen, Jatulintarhan tädin kuolema taas oli yllätys, sillä hän oli juuri muuttamassa uuteen asuntoo ja suunnitteli tupaantuliaisia ja 60-vuotispäiviään. Siksi se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Henkilökohtaisesti en vielä edes ole voinut tunteella tajuta näitä asioita sillä yhteiskuntamme ei anna läheisten surra, vaan patistaa käytännön tehtäviin - hautajaisjärjestelyihin, perunkirjan tekoon, perinnönjakoon, asunnon myyntiin ja tyhjennykseen, vakuutusten irtisanomiseen, pankkiasioihin, vainajan velkoihin… Käytäntö voittaa siis tunteet. Ehkä kun on kulunut 3-6kk on mahdollista, että vihdoin tajuaa mitä on tapahtunut - ja silloin tuntuu varmaankin tyhjältä ja puhkipumpatulta.

]]> by: Mikko Rauhala http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-544 Tue, 12 Aug 2008 16:57:45 +0100 http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-544 Toki resursointikysymykset ovat aina hankalia, ja totta on että rahaa väistämiseen kuluu usein jos ei nyt ihan aina. Ja mitä lähemmäs on katulamppua päässyt harhautumaan, sitä enemmän ponnistuksia vaatii edes yrittää väistämistä, ja joskus voi nyt vaan olla liian myöhäistä joka tapauksessa, harmi kyllä. Mutta investoinhan toki reilusti myös siihen että kaikki vielä joskus eläisimme teknoutopiassa jossa kaikki katulamput ovat pehmustettuja ;) Ja kyllähän se luontainen reaktio kuolemaan on jonkin sorin pelko, ja joo, uskonto on se std. huume moisen hälventämiseen. (Uskonnosta muuten fanittamallani brittiherra Pat Condellilla on monta hauskaa sanaa sanottavana, ks. http://www.patcondell.net/ ja http://www.youtube.com/user/patcondell :) Ylipäätään uskontolähestymistapa perustuu siihen, että yritetään jotenkin seliselitellä miksi pelätty ja ainakin toistaiseksi väistämätön asia oikeasti olisi joistain mystillisistä syistä muka pohjimmiltaan haluttava. Kuitenkin sitten kaksinaismoralistisesti useimmiten kielletään asian nopeuttaminen - ja toisaalta usein myös kauhistellaan jos sitä haluaa hidastaa enemmän kuin mikä on yhteiskunnan senhetkinen vakiokäytäntö. Ikään kuin nykylääketiede ei jo olisi pidentänyt eliniänodotetta ihan huomattavasti verrattuna ns. "luontaisempaan" tilaan. Pelko on mielestäni sinänsä ihan ymmärrettävä ja rehti reaktio kuolemaan (verrattuna ym. seliselittelyyn, joka on myös ymmärrettävä, mutta vähemmän rehti). Ei siinä mitään, saapi asioita pelätä, kuhan oman itsensä vuoksi saa mieluiten suhtauduttua pelkoonsa jotenkin produktiivisesti tahi ei ainakaan hirveän lamaannuttavasti. Arosusimaisen pirteänä loppukaneettina kuitenkin on näitä muitakin toimiviksi todettuja kuolemanpelon hälvennyskeinoja, kuten vakava itsemurhan harkinta. Laittaa asioita uusiin perspektiiveihin ja saa kuoleman näyttäytymään hieman epäluontaisemmassa valossa ;) Ja on elämäkin, hmm, mukavampaa kun tietää ettei se ole pakollista (poislukien potentiaalinen multiversumikuolemattomuuskauhuskenaario). Cheers :] Toki resursointikysymykset ovat aina hankalia, ja totta on että rahaa väistämiseen kuluu usein jos ei nyt ihan aina. Ja mitä lähemmäs on katulamppua päässyt harhautumaan, sitä enemmän ponnistuksia vaatii edes yrittää väistämistä, ja joskus voi nyt vaan olla liian myöhäistä joka tapauksessa, harmi kyllä. Mutta investoinhan toki reilusti myös siihen että kaikki vielä joskus eläisimme teknoutopiassa jossa kaikki katulamput ovat pehmustettuja ;)

Ja kyllähän se luontainen reaktio kuolemaan on jonkin sorin pelko, ja joo, uskonto on se std. huume moisen hälventämiseen. (Uskonnosta muuten fanittamallani brittiherra Pat Condellilla on monta hauskaa sanaa sanottavana, ks. http://www.patcondell.net/ ja http://www.youtube.com/user/patcondell :)

Ylipäätään uskontolähestymistapa perustuu siihen, että yritetään jotenkin seliselitellä miksi pelätty ja ainakin toistaiseksi väistämätön asia oikeasti olisi joistain mystillisistä syistä muka pohjimmiltaan haluttava.

Kuitenkin sitten kaksinaismoralistisesti useimmiten kielletään asian nopeuttaminen - ja toisaalta usein myös kauhistellaan jos sitä haluaa hidastaa enemmän kuin mikä on yhteiskunnan senhetkinen vakiokäytäntö. Ikään kuin nykylääketiede ei jo olisi pidentänyt eliniänodotetta ihan huomattavasti verrattuna ns. “luontaisempaan” tilaan.

Pelko on mielestäni sinänsä ihan ymmärrettävä ja rehti reaktio kuolemaan (verrattuna ym. seliselittelyyn, joka on myös ymmärrettävä, mutta vähemmän rehti). Ei siinä mitään, saapi asioita pelätä, kuhan oman itsensä vuoksi saa mieluiten suhtauduttua pelkoonsa jotenkin produktiivisesti tahi ei ainakaan hirveän lamaannuttavasti.

Arosusimaisen pirteänä loppukaneettina kuitenkin on näitä muitakin toimiviksi todettuja kuolemanpelon hälvennyskeinoja, kuten vakava itsemurhan harkinta. Laittaa asioita uusiin perspektiiveihin ja saa kuoleman näyttäytymään hieman epäluontaisemmassa valossa ;) Ja on elämäkin, hmm, mukavampaa kun tietää ettei se ole pakollista (poislukien potentiaalinen multiversumikuolemattomuuskauhuskenaario).

Cheers :]

]]> by: Jatulintarha http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-543 Mon, 11 Aug 2008 19:43:53 +0100 http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-543 Kannattaa toki muistaa, että toisilla on enemmän resursseja väistää niitä katulamppuja kuin toisilla. Tämä toki pätee kaikenlaisiin väistämiskeinoihin, rokotuksesta pään pakastamiseen. Kuolemanpelosta: luulen, että kaikilla ihmisillä, jotka vaivautuvat ajattelemaan kuolemaa hetkisenkin, tulee jonkinlainen pelon tai kauhun reaktio, jonka ajatus minän katoamisesta aiheuttaa. Uskontohan lie tunnetuimpia keinoja vaimentaa tuo reaktio. Elämän merkityksen suhteen olen samaa mieltä, mutta toisaalta minusta se on aika häilyvä käsite. Tai merkityshän on se, mikä rakennetaan, aina uudelleen tilanteesta tilanteeseen. Kannattaa toki muistaa, että toisilla on enemmän resursseja väistää niitä katulamppuja kuin toisilla. Tämä toki pätee kaikenlaisiin väistämiskeinoihin, rokotuksesta pään pakastamiseen.

Kuolemanpelosta: luulen, että kaikilla ihmisillä, jotka vaivautuvat ajattelemaan kuolemaa hetkisenkin, tulee jonkinlainen pelon tai kauhun reaktio, jonka ajatus minän katoamisesta aiheuttaa. Uskontohan lie tunnetuimpia keinoja vaimentaa tuo reaktio.

Elämän merkityksen suhteen olen samaa mieltä, mutta toisaalta minusta se on aika häilyvä käsite. Tai merkityshän on se, mikä rakennetaan, aina uudelleen tilanteesta tilanteeseen.

]]> by: Mikko Rauhala http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-541 Sat, 09 Aug 2008 20:14:08 +0100 http://jatulintarha.blogsome.com/2008/08/08/osa-i-kuolemasta/#comment-541 Osanotto kuolovuodesta, joka kuitenkin tässä kiintoisasti purettu. Muistikuva lapsuudesta aiheen tiimoilta on lähinnä se että aikas nopeasti sain hetkeksi kompleksin ydinsodasta. Että massoihin sitä piti soveltaa toki kuolemaakin heti. Isommat shokit aiheen tiimoilta saivat sitten odottaa siihen parikymppiseksi kun rekka osui äitiin, kuten tiedät. Näin transhumanistina voisi heitellä tännekin kuitenkin, noin niinkuin pöytäkirjaan, hieman omaa näkemystä, jos vaikka ihan freak show'ta ihastelemaan tulevien lukijoiden iloksi. Kun olen nyt kuitenkin tekemässä (joo, edelleen -ssä) diilejä pään pakastamisesta jnpp. Jotkut tuntuvat otaksuvan, että tällainen toiminta vaatisi jotain erityistä kuolemanpelkoa. Varmastikin joskus sellainen liittyy asiaan, mutta lainatakseni irc-tuttavan vertausta: jos huomaa olevansa kävelemässä päin katulamppua, ei sitä tarvitse pelätä väistääkseen. Vain että on kivempaa, ainakin toistaiseksi, olla törmäämättä siihen, tai ainakin käyttää sitä pyöräilykypärää. Tolppa on toki helpompi väistettävä, mutta kunnon Bayesiläinen pärjää kyllä epävarmuuksien kanssa. Joskus nyt toki luultavasti kuollaan joka tapauksessa, jo termodynamiikan takia (tai vaihtoehtoisesti multiversumin luonteen vuoksi emme, mahtamatta sille mitään - mikä on toki kauhuskenaario). Niin kauan kuin tätä tapahtuu ennen kuin sitä haluaa, on kuitenkin maailma rikki, eikä tällaista kuolemaa tarvitsekaan mielestäni hyväksyä. Sama pätee toki myös silloin jos ei onnistu kuolemaan konsistentisti sitä sopivan mietintäajan tahdottuaan, joskaan tämä ei ole maailman todennäköisimpiä ongelmia. (Joo, itsemurha on ainoa universumilta hyväksyttävä kuolinsyy ;) En myöskään koe kuolemaa erityisesti ongelmaksi elämän merkityksen kannalta. Se merkitys on tässä ja nyt niissä kivoissa hetkissä. Ei niitä tarvitse kenenkään jälkikäteen välttämättä olla muistamassa, joskin se tietysti olisi preferoitavaa (hankalampi kerätä niitä lisää muuten). Ei kait tässä juuri muuta. Jakselua jne, ja jos ei ole energiaa vastailla sähköposteihin ihan heti, niin jaksamme ymmärtää. Ehtinemme toivottavasti, suorastaan luultavasti, vielä keräämään hetkiä. Osanotto kuolovuodesta, joka kuitenkin tässä kiintoisasti purettu.

Muistikuva lapsuudesta aiheen tiimoilta on lähinnä se että aikas nopeasti sain hetkeksi kompleksin ydinsodasta. Että massoihin sitä piti soveltaa toki kuolemaakin heti. Isommat shokit aiheen tiimoilta saivat sitten odottaa siihen parikymppiseksi kun rekka osui äitiin, kuten tiedät.

Näin transhumanistina voisi heitellä tännekin kuitenkin, noin niinkuin pöytäkirjaan, hieman omaa näkemystä, jos vaikka ihan freak show’ta ihastelemaan tulevien lukijoiden iloksi. Kun olen nyt kuitenkin tekemässä (joo, edelleen -ssä) diilejä pään pakastamisesta jnpp.

Jotkut tuntuvat otaksuvan, että tällainen toiminta vaatisi jotain erityistä kuolemanpelkoa. Varmastikin joskus sellainen liittyy asiaan, mutta lainatakseni irc-tuttavan vertausta: jos huomaa olevansa kävelemässä päin katulamppua, ei sitä tarvitse pelätä väistääkseen. Vain että on kivempaa, ainakin toistaiseksi, olla törmäämättä siihen, tai ainakin käyttää sitä pyöräilykypärää. Tolppa on toki helpompi väistettävä, mutta kunnon Bayesiläinen pärjää kyllä epävarmuuksien kanssa.

Joskus nyt toki luultavasti kuollaan joka tapauksessa, jo termodynamiikan takia (tai vaihtoehtoisesti multiversumin luonteen vuoksi emme, mahtamatta sille mitään - mikä on toki kauhuskenaario). Niin kauan kuin tätä tapahtuu ennen kuin sitä haluaa, on kuitenkin maailma rikki, eikä tällaista kuolemaa tarvitsekaan mielestäni hyväksyä. Sama pätee toki myös silloin jos ei onnistu kuolemaan konsistentisti sitä sopivan mietintäajan tahdottuaan, joskaan tämä ei ole maailman todennäköisimpiä ongelmia. (Joo, itsemurha on ainoa universumilta hyväksyttävä kuolinsyy ;)

En myöskään koe kuolemaa erityisesti ongelmaksi elämän merkityksen kannalta. Se merkitys on tässä ja nyt niissä kivoissa hetkissä. Ei niitä tarvitse kenenkään jälkikäteen välttämättä olla muistamassa, joskin se tietysti olisi preferoitavaa (hankalampi kerätä niitä lisää muuten).

Ei kait tässä juuri muuta. Jakselua jne, ja jos ei ole energiaa vastailla sähköposteihin ihan heti, niin jaksamme ymmärtää. Ehtinemme toivottavasti, suorastaan luultavasti, vielä keräämään hetkiä.

]]>