Jatulintarha

Eufemia kirjoitti omassa henkilökohtaisessa bloggaussarjassaan torjunnasta, ja päätin silloin, että sisällytän teeman myös omaan bloggaussarjaani, koska torjutuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemukset tuntuvat leimaavan voimakkaasti suhdettani muihin ihmisiin.

Eufemia onnistui sanallistamaan oman kokemukseni niin selkeästi, että on parasta siteerata hänen kirjoitustaan tähän alkuun: "Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi."

Aiemmin olen kirjoittanut koulukiusaamisesta, ja analyyttisesti ajatellen koulukiusaamiskokemukseni - ja koulukokemukseni yleensä - ovat keskeisesti muokanneet suhtautumistani toisiin ihmisiin. Koulu kun oli oikeastaan ainoa paikka, jossa tapasin perheen ulkopuolisia ihmisiä niihin aikoihin, kun ihmisen sosiaalinen taitovaranto muodostuu.

Peruskouluaikaani leimasi järjestely, jonka poikkeuksellisuuden olen havainnut vasta vuosia myöhemmin. Tämä järjestely lienee ollut aika keskeinen syy sille, miksi suhtautumiseni muihin ihmisiin muodostui sellaiseksi kuin se on.

Isällä oli Varsinais-Suomessa purjevene, ja intohimoisena purjehtijana hän halusi purjehtia jäiden lähdöstä meren jäätymiseen, mikä Varsinais-Suomessa tarkoitti suunnilleen huhtikuun alusta lokakuun loppuun. Vakinainen asunto oli kuitenkin Inarissa. Se, että koulut loppuvat toukokuun lopussa ja alkavat elokuun puolivälissä oli sivuseikka: asia ratkaistiin siten, että lapset pantiin alkusyksystä kouluun Varsinais-Suomessa ja kun meri jäätyi, palattiin Lappiin. Ja sitten taas kevääksi takaisin Varsinais-Suomeen.

Niinpä koko peruskouluaikanani olen käynyt samaa koulua lukuvuoden alusta loppuun vain ensimmäisen luokan verran. Kahdeksan kouluvuoden ajan minä ja sisarukseni saikkasimme edestakaisin kahden koulun väliä. Tällä järjestelyllä oli tietysti joitain käytännöllisiä haittoja, kuten se, että eri kouluilla oli käytössä eri kirjasarjat ja että asioita opittiin eri tahdissa. Eräänä vuonna en opiskellut maantietoa juuri lainkaan, sillä maantietoa ja biologiaa opetettiin vuorottain: sen sijaan opiskelin samat biologian jutut kahteen kertaan. Järjestelyllä oli tietysti vaikutusta myös minun ja sisarusteni koulumenestykseen.

Jälkikäteen ajateltuna koulumenestys on kuitenkin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että minulle ei varsinaisesti muodostunut pysyviä kaverisuhteita. Alkusyksystä saatoin kaveerata jonkun kanssa, mutta se kaveri tiesi aina, että olen kuitenkin lähdössä pois, joten kaveruutemme ei ollut pysyvää, eikä siihen kannattanut paljoa luottaa. Ja tiesin sen itsekin: ei kannata kiintyä keneenkään, kun kaverisuhde ei kuitenkaan ole jatkuva. Minulla ei myöskään ollut mitään kaveriporukkaa, joka olisi odottanut paluutani ja toivottanut tervetulleeksi.

Minulla oli sosiaalisessa elämässäni oikeastaan kolme vaihtoehtoa: 1) olla yksin, 2) ylläpitää laimeita tuttavuussuhteita, jotka tarjosivat sosiaalista kanssakäymistä, mutta eivät kuitenkaan läheisyyttä ja 3) hengata jotenkin puoliväkisin jonkun porukan liepeillä.

Lisäksi koulunvaihtojärjestelyn omituisuus oli sen verran silmiinpistävää, että se sopi perusteeksi kiusaamiselle, kuten aiemmin on tullut ilmi. Kaverisuhteitteni haurautta lisäsi se, että joissakin tilanteissa kavereinani näyttäytyneet ihmiset joko muuttuivat kiusaajiksi, tai vähintään suhtautuivat välinpitämättömästi kiusaamiseen.

Näiden kokemusten lonkerot ulottuvat tähän päivään, enkä tiedä, miten niitä voisi katkoa, tai voiko edes.

Ja siitä pääsenkin lopulta tämän kirjoituksen teemaan, eli torjuntaan. Koen hyvin helposti tulevani torjutuksi, ja koen itseni myös pääsääntöisesti ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä. Vuosien mittaan olen oppinut rationalisoimaan torjutuksi tulemisen kokemusta ja myös vähättelemään sitä, mutta en ole silti päässyt siitä irti. Ulkopuolisuuden ja torjutuksi tulemisen tunteeni aktivoituvat varsin helposti.

Yksi keino välttää torjutuksi tulemisen kokemusta on pitää ihmiset etäällä. Kun pysyttelee tietoisesti ulkopuolisena, torjutuksi tuleminen ei tunnu niin pahalta, koska se lankeaa ikäänkuin luonnostaan, itsestäänselvyytenä. Ihmisiin kiintyminen onkin vaarallista, koska ihmissuhteissa väistämättä tulee joskus torjutuksi, ja mitä tärkeämmästä ihmisestä on kyse, sitä pahemmalta torjutuksi tuleminen tuntuu.

Tiedostan kuitenkin, että viime kädessä kysymys on nimenomaan torjutuksi tulemisen tunteesta, ei torjutuksi tulemisesta sinällään. Loppujen lopuksi varsinaiset torjunnat ovat aika satunnaisia, ja voivat johtua mistä tahansa - huonosta päivästä, kiireestä, väsymyksestä. Rationaalisesti ajatellen minua kai harvemmin torjutaan juuri minun itseni tähden. Siitä huolimatta tulkitsen torjunnat useimmiten minuun itseeni suoraan kohdistuviksi, ei tilanteeseen, aikaan tai muuhun ympäristötekijään liittyviksi. "Se sanoi, että se on väsynyt, se varmaan vihaa mua", tiedättehän.

Tästä on seurauksena myös se, että minun on vaikea sanoa ei, koska toisaalta en halua tuottaa torjunnan kokemusta toiselle, ja toisaalta pelkään, että ein sanominen johtaisi väistämättä siihen, että minun eini kohde torjuu minut myöhemmin rangaistuksena eistäni.

Viime aikoina torjutuksi tulemisen tunne on aktivoitunut useammin kuin ennen. Tuntuu, että regressoidun helposti yläasteaikaiseen tilaan, jossa jokainen ihminen näyttäytyy pohjimmiltaan pahantahtoisena. Se, että tiedostan regression, ei kuitenkaan auta. Tulee kierteinen paha olo: torjutuksi tulemisen tunteen aiheuttama paha olo ei katoa sen rationalisoinnilla, vaan tunteeseen tulee itsesyyllistävä lisäsävy.

En tiedä, miten tästä pääsisi irti. Periaatteessa keinojen pitäisi olla helppoja: joka kerta, kun torjutuksi tulemisen tunne aktivoituu, pitäisi voida punnita sitä, onko tunne perusteltu. Useimmitenhan se ei ole. Mutta jos vaikuttaa siltä, että tunne todellakin on perusteltu, pitäisi kysyä torjujalta suoraan, mistä torjunta johtuu ja myös uskoa vastaukseen. Tällä tavoin torjutuksi tulemisen tunne ehkä irtoaisi minusta itsestäni, lakkaisi määrittelemästä minua ja suhtautumistani muihin ihmisiin.

Mutta en kykene noin suorasukaiseen toimintaan. Toimintamalli vaatisi sitä, että olisi uskottava siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia. Enkä minä usko siihen.

Punaisen nörtin blogissa oli kaksitoistaosainen henkilökohtainen bloggaussarja, jossa nörtti kuvaili psykoosinsa etenemistä, sekä haaste: "Haastan kaikki psykoosibloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta." Ainakin Eufemia on ottanut Punaisen nörtin haasteen vastaan.

Luin psykoosibloggauksen läpi, ja se oli varsin mielenkiintoinen. Lukijoille esitettyyn haasteeseen vastaaminen tuntui hyvältä ajatukselta sen vuoksi, että viime aikoina olen kirjoittanut blogiin jotenkin analyyttisellä ja etäännytetyllä tavalla. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahteen kertaan rakkaudesta ja kahteen kertaan ihmissuhteista sekä myös halusta, mutta joka kerta tekstilähtöisesti. Omat kokemukseni ja tunteeni ovat olleet peitossa siitä huolimatta, etteivät pohdinnat tietenkään ole tyhjästä syntyneet, vaan heijastelevat kokemuksiani.

Ajattelin siis kirjoittaa kymmenosaisen henkilökohtaisen bloggaussarjan, jossa käsittelen teemoja, joita en välttämättä muuten tulisi käsitelleeksi. Jotkut teemoista tosin ovat sellaisia, että olen mäyhänyt niitä blogissa aiemminkin. Pyrin kuitenkin henkilökohtaisessa bloggaussarjassa mäyhämään teemoja hiukan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En listaa teemoja tässä vielä, sillä en tiedä, missä järjestyksessä niitä aion käsitellä, tai miten tulen teemat otsikoimaan.

Aloitan kuitenkin bloggaussarjan kaikkein järeimmällä aiheella.

Kuolemalla.

Se, että aloitan tällä aiheella, ei johdu pelkästään mahtipontisista syistä - joskin toki jonkin verran niistäkin. Minulla on nimittäin ollut kuolorikas vuosi. Kirjoitin joulun alla mummun kuolemasta. Juhannusaattona kuoli tätini. Ja juuri kun ehdittiin selvitä hautajaisista ja sopia jotakin vainajan tavaroiden läpikäymisestä, kuoli isoisä.

Ja kuin jonkinlaisena kohtalonironisena pisteenä iin päälle kuoli vieläpä Nelivitosen eli kantabaarini 45 Specialin jäyhä ja luonteikas portsari Oksanen, joka huhun mukaan osasi myös hymyillä. Oksanen ei tietenkään ollut minulle millään tavoin läheinen, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen nähnyt häntä useammin kuin ketään kolmesta yllämainitusta vainajasta. Oksasen kuolemasta kuultuani teki mieli kysyä, että mikä ihmeen kesän kuumin trendi tämä kuolema nyt on olevinaan, kuolkaa nyt sitte jonossa kaikki, saamari.

Eikä pidä unohtaa, että olin keväällä mukana Terry Pratchettin romaaniin perustuvassa näytelmässä Mort, jonka päähenkilö on personifioitu Kuolema viikatteineen.

Niin että joo, onpa tuota kuolemaa ollut tälle vuodelle liiankin kanssa.

Isoisän hautajaiset ovat vielä pitämättä. Ne pidettäneen kahden seuraavan viikon aikana. En ole vielä varma olenko menossa hautajaisiin - luultavasti olen, sillä en ole tavannut äidin puolen sukua kuin kerran aiemmin, joten jo siitä syystä olisi hyvä mennä. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos tuntuu siltä, etten jaksa, en mene. Silloin hautajaisista toivottavasti ei tule niin suurta taakkaa.

Tietyssä mielessä sekä mummuni, tätini että isoisäni kuolema oli odotettu. Mummu ehti täyttää 95, ja mummun hitaan dementoitumisen seuraaminen oli venyttänyt surutyötä usean vuoden ajalle. Tätini puolestaan sairasti etenevää lihastautia nimeltä dystrofia myotonica, jonka takia hän joutui käyttämään hengityskonetta öisin, ja liikkuminenkin onnistui vain sähköpyörätuolilla. Täti oli vasta 59, mutta viimeiset kymmenisen vuotta hän oli ollut henkilökohtaisen avustajan varassa ympäri vuorokauden. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen tädin elämänhalu selvästi laski. Mummun kuoleman jälkeen täti oli vielä enemmän alamaissa.

Niin makaaberia kuin se onkin, suvun nuoremmat ja terveemmät jäsenet arvelivat jo vuosia sitten, että kumpi tahansa, mummu tai täti, ensin kuoleekaan, vetää toisen pian perässään. Arvio piti paikkansa, vaikka kaikki toivoivat toisin.

Isoisä taas oli 89, ja sairastanut vanhuusiän Alzheimerin tautia jo vuosikausia. Dementiasta huolimatta isoisä oli kuitenkin kai kohtuullisen hyvässä kunnossa muuten, asui edelleen kotonaan, joskin kotisairaanhoitaja kävi päivittäin ja huolehti hänestä. Hänen kuolemansa luultavasti liittyi rutiinien muuttumiseen: hänen asuintaloonsa tuli putkiremontti, ja hän joutui muuttamaan toiseen asuntoon remontin ajaksi. Hän ei ehtinyt asua uudessa asunnossa muutamaa päivää enempää.

Isoisä ei ollut minulle mitenkään läheinen, mutta asuin hänen Oulun asunnossaan muutaman kuukauden fuksivuotenani. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kyseisessä asunnossa useammin kuin aiemmin, sillä äiti sisarineen järjesteli asunnon myyntiä. Olen käynyt siellä tavaroita ja papereita läpi ja juoksuttanut paikalla kiinteistövälittäjiä ja asunnonkatsojia. Vaikka en tuntenutkaan isoisää henkilönä, olen tutustunut häneen hänen kirjeidensä ja isoäidin päiväkirjojen kautta.

Isoisän kuolema kuitenkin tuntui jollain tavalla vielä raskaammalta kuin kaksi edellistä kuolemaa, ehkä siksi että se oli kolmas lyhyen ajan sisään. Sain kuulla kuolemasta äidin laittamassa sähköpostissa (äiti oli yrittänyt soittaa aikaisin aamulla, mutten jaksanut nousta vastaamaan), ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen "ei voi olla totta, tämäkin vielä, en jaksa enää".

On vaikea määritellä, mihin tämä jaksamattomuus liittyy. Ei minun ole pakko mennä hautajaisiin, jos en halua. Olisin joutunut huolehtimaan isoisän tavaroiden läpikäymisestä joka tapauksessa tänä syksynä, vaikka isoisä olisi elänyt vielä seuraavat kymmenen vuotta. Niinpä työmääräkään ei kuoleman myötä olennaisesti lisääntynyt. Ja kuten sanottua, isoisä ei ollut minulle läheinen, joten henkilökohtainen menetykseni hänen kohdallaan on paljon pienempi kuin mummun ja tädin kohdalla.

Luultavasti jaksamattomuus liittyy itse kuoleman ajatukseen.

Koen olevani jossain määrin hyvissä väleissä kuoleman kanssa - niin hyvissä väleissä kuin terve ja nuori ihminen pystyy olemaan. Pyrin kuitenkin olemaan tietoinen kuoleman jatkuvasta mahdollisuudesta; tästä syystä käytän esimerkiksi pyöräilykypärää ja turvavyötä. Vaikka on todennäköistä, että elän vielä ensi vuonnakin tähän aikaan, varmaa se ei ole.

Jos olisin viisikymmentä vuotta vanhempi tai sairastaisin vaikkapa aggressiivisesti etenevää syöpää, näkökulmani olisi tietysti aivan toinen. Viitisen vuotta sitten mummu oli sairaalassa vatsahaavan takia, ja sanoi silloin, ettei halua vielä kuolla, vaikka tietääkin, ettei enää montaa vuotta elä. Minusta oli pysäyttävää ajatella, kuinka mummun iässä, yhdeksissäkymmenissä, ei voi enää suunnitella tekevänsä jotakin vaikkapa "jonakin kesänä", tai "joskus", sillä niitä kesiä ja joskuksia on jäljellä vähäinen määrä. Ja että se ulottui myös minuun: jos halusin jotain mummun kanssa tehdä, se olisi tehtävä heti. Halusin haastatella mummua, otin kerran sanelukoneenkin mukaan kun kävin hänen luonaan, mutta hän ei jaksanut haastattelua silloin. Niinpä haastattelu jäi kokonaan tekemättä.

Tuntuu kuitenkin siltä kuin tietoisuus kuolemasta antaisi jonkinlaista perspektiiviä asioihin. Usein oman, henkilökohtaisen kuoleman ajatus on kumman rauhoittava raskaissa tilanteissa: miksi stressata vaikkapa jonkin tekstin dediksestä, kun lopullisen dediksen koittamista ei voi koskaan tietää? Ajatus kuolemasta on myös vapauttava, periaatteessa: kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä niin kauan kuin on hengissä sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa joutavaan. Tällaisella ajattelutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: miksi ponnistella minkään eteen, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? Jos tuntuu pahalta, eikö ole parempi tavoitella välitöntä mielihyvää kuin keskittyä johonkin enemmän aikaa vievään?

Jossain määrin tällainen oman kuoleman ajattelu on kuitenkin valheellista. Siinä kuolemaa ei oikeastaan ajatella kuolemana, minän katoamisena, vaan jonkinlaisena katalysaattorina omalle toiminnalle ja tunteille.

Minun kanssani matkustaneet tietävät, että pidän hautausmaista. Jotkut matkatovereistani voivat jopa olla sitä mieltä, että pidän niistä liikaakin. Pyrin yleensä ulkomaille matkustaessani käymään ainakin jollain hautausmaalla, vaikka sitten jollain pienellä ja tuntemattomalla, sillä minusta ihmisluonteesta ja kulttuurista kertoo paljon se, miten kuolleita kohdellaan. Olen piirtänyt hautakiviä, ja myös valokuvannut niitä. Usein matkavalokuvistani ainakin kolmasosa on otettu jollakin hautausmaalla.

Hautausmaiden tunnelma on uskonnosta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta samanlainen. Hautausmailla tuntuu samalta, oli sitten Oulun Intiössä, Dublinin Glasnevinissa tai Tokion Aoyamassa. Hautausmailla käyminen antaa myös jonkinlaisen tunteen inhimillisestä yhteenkuuluvuudesta ja jatkuvuudesta: kaikissa kulttuureissa kuolleista huolehditaan.

Hautausmaa on yksi rauhoittavimpia ja rauhallisimpia paikkoja mitä tiedän, ja hautausmaiden asema kauhuleffojen miljöönä on ollut minusta aina aika kummallinen. Opiskeluaikana olin mukana inventoimassa kirkkohautoja. Ryömiskelimme kirkkojen lattioiden alla laskemassa ja kartoittamassa arkkuja, ja istuskelimme hautakammioissa muumioiden ja luiden seurassa välillä tuntejakin. Oli leppoisaa. Ei tullut mieleen pelätä mitään, ellei sitten pölykeuhkoa.

Olen selittänyt viehtymystäni hautausmaihin sillä, että hautausmailla käyminen on tapa tulla sinuiksi kuoleman kanssa, sekä oman että läheisten. Ja jollain tavalla se pitääkin paikkansa: sekä mummun että tätini hautajaisissa itse siunaustilaisuus kappelissa oli vieraannuttava. Mutta kun arkut vietiin hautausmaalle ja laskettiin hautaan, tuntuikin rauhallisemmalta, kotoisalta. Mummuni ja tätini ruumiit makaavat samassa haudassa ukkini, tämän isän ja äidin ja kummitätini kanssa, maatuvat siellä. Ajatuksessa on tarkoituksenmukaisuutta.

Tuntuu kuitenkin, että tällainen suhtautumistapa hautausmaihin etäännyttää minut kuoleman ajatuksesta - mikä on tietysti psykologisessa mielessä ihan järkevää. Hautausmaa, konkreettinen muistutus kuolemasta, muuntuu joksikin muuksi, symboliksi ei kuolemasta, vaan kuoleman kanssa sinuiksi tulemisesta. Ja samalla kun hautausmaa muuttuu tällaiseksi symboliksi, kuoleman kanssa sinuiksi tuleminen etääntyy jälleen.

Loppujen lopuksi käy niin, että vaikka kuinka yrittäisin tulla sinuiksi kuoleman kanssa, se ei kuitenkaan onnistu. Hautajaisrituaaliin, hautaamisen ajatukseen, läheisten menetykseen, ruumiisiin ja vainajiin voi tottua, mutta itse kuolemaan ei. Kuolemisen voi tarinallistaa, kuolemaa ei. Se jää näkymättömiin, kuvittelemattomaksi.

Kun kuolemantapauksia on lähipiirissä useita lyhyen ajan sisällä, käy niin, että kuolemaa joutuu ajattelemaan paljon, mutta samalla se karkaa käsistä, ei alistu sinuteltavaksi. Sen käsittämättömyys konkretisoituu. Joudun vastakkain sen tosiasian kanssa, että en voi ymmärtää kuolemaa, voin vain luoda itselleni illuusion ymmärtämisestä. Silloin kun kuolema on tarpeeksi etäällä, illuusio on turvallisen vahva. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana illuusio on hapertunut kuolema kerrallaan. Jäljelle jää tyhjiö. Selittämättömyydessään kuolemasta tulee samalla tavalla pelottava kuin se oli lapsena, kun ensimmäistä kertaa tajusin kuolevani, kun tajusin kaikkien muidenkin ihmisten kuolevan. Ja eläinten. Kaiken.

Olen elänyt ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun tajusin kuolevaisuuden. Enkä ole yhtään lähempänä ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle "Mä rakastan sua".

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttää välillä hauskoja ilmaisuja, kuten "pudota ajan rakoon" ja "suorittaa minut" (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä - jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että "toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä", kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonnin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta - ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: "En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi." Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä - ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestäänselvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestäänselvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan - ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta "voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista" -tekstiä.