3.7.2008
“Haluamme synnyttää vain haluja”
En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.
Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella "polttopullot mukaan" -heitolla - joka tosin muutettiin muotoon "polttopillut mukaan", mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: "Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille."
Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen "queer"-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.
Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. "Kuolema heterokulttuurille" ja "Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat" olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet "Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet."
Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.
Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää - jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.
Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.
Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.
Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.
Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että "miesten välinen seksi", on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. "Miesten välinen seksi" samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.
Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi - vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.
En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.
Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.
Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?
Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.
8 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2008/07/03/haluamme-synnytt-vain-haluja/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
En itsekään ollut prideillä. Täältä katsottuna esimerkiksi tuossa “new kids on the pink black block vol II” - manifestossa on kuitenkin myös jotain haukotuttavaa.
Vastustettavia asioitahan siinä toki vastustetaan, en minä sillä.
Ehkä kyse on siitä, että manifestin “pari-perhe on pahin ja radikaalilla supernussutuksella voittoon” alkaa olla puhetapana hieman kulahtanut. Pinkinmustassa puheessa rakennetaan jälleen sellaista kategoris-hierarkisoitua halujärjestelmää, jossa oikea ja merkityksellinen halu - siis se, jonka tekstissä sanotaan olevan (kenen “meidän”?) aseemme - seksualisoituu seksuaalisuuden hyvin kapeassa, rajatussa ja tietyssä merkityksessä. Heteroseksuaalisella logiikalla toimiva valtiollinen reproduktiokone ei kuitenkaan peitä näkymättömiin tai merkitse merkitsemättömäksi pelkästään sillä iänikäisellä mustalla dildolla perseeseen tai pistohaavaan työntyviä ees-taas-tulinjo-haluja. Miksi mahdottomuudessaan häpeäksi, vihaksi tai vaikka suruksi kääntyvistä haluista puhutaan aina niin kapein kuvastoin?
Toisaalta vaikka esimerkiksi halua kehittää vapaata ohjelmistoa voi halutessaan ajatella valtiollis-taloudellisen reproduktiokoneen näkökulmasta käsittämättömänä tai tuottamattomana haluna ja siten tavallaan queerina, voi seksuaalipolitiikassa toki olla tuottavaa pitää ruumis vähän tiukemmin mukana kuvioissa. Ja sellaisen perhanan ruumiin kun kerran ottaa, niin se sitten tietysti itsepäisesti rajoittaa hyvin alkanutta tekstuaalista post-post-queer-fiilistelyä.
Comment by Jaakko — 7.7.2008 @ 08:50
Rupean interblogistiseksi, vaikka aioin tehdä sen vasta myöhemmin: Siren kommentoi osuvasti samaa kategoris-hierarkista halujärjestelmää, jossa kilpaillaan siitä, kenen halu on kaikkein queerein.
Itseäni kiinnostaa ruumiillis-seksuaalinen halu ylipäätään. Valtiollinen reproduktiokone merkitsee merkityksettömäksi lähes kaiken ruumiillis-seksuaalisen halun. Halu on noloa ja näkymätöntä, halusi sitten dildoa perseeseen tai pimeässä peiton alla. Halun ilmaisu (ja tekstualisointi) on kaavoitettua.
Comment by Jatulintarha — 7.7.2008 @ 22:42
Radikaalit toimijat pelaavat hyvin ristiriitaisilla keinoilla. Ymmärrän hyvin hyökkäävien iskulauseiden tuottaman shokkiarvon, jonka media usein kiltisti muuntaa mainosarvoksi. Idioottimaiset lausahdukset, kuten “kuolema heterokulttuurille” tai “paneminen pistohaavaan” herättävät myös uteliaan “mitä vittua?” -reaktion, joka kuitenkin usein muuttuu naureskeluksi aivottomalle teiniradikalismille.
Vihan ja ääriretoriikan käyttäminen ilmaisun pontena on shokkiarvostaan huolimatta huono ratkaisu. Mustapinkin ryhmän angstinen rähjääminen saa jopa kaltaiseni seksuaaliliberaalin etsimään teroitettuja raudankappaleita ja toteamaan mielessään, että tervetuloa vaan kokeilemaan tämän “heterokulttuurin ilmentymän” tuhomista.
Viharetoriikka ja pöhköt iskulauseet ovat tärvelleet jo aika perusteellisesti feminismin arvostuksen ja tehneet hallaa aatteen järkevälle ja perustellulle edistämiselle. Sama voi tapahtua myös myönteistä huomiota saaneelle pride-liikkeelle, jos tauhkaaminen jatkuu.
Lämminhenkisyys, pitkän linjan valistustyö, queer-kulttuurien asteittainen avautuminen ja itsensä likoon pistäminen ovat edelleen toimivia tapoja edistää seksuaalista tasa-arvoisuutta.
En tiedä, miksi koet ongelmaksi sen, että politiikassa ei puhuta halusta. Seksuaalipolitiikassa puhutaan oikeuksista, tasa-arvoisuudesta, mahdollisuuksista ja kompensaatiosta, mitkä kaikki pyrkivät mahdollistamaan erilaisten yksilöiden halun toteuttamisen. Keskustelu halusta itsestään voi edelleenkin jatkua yliopistoissa, blogeissa ja muissa keskusteluissa.
Comment by Seksualisti — 16.7.2008 @ 10:09
Radikaalit toimijat pelaavat hyvin ristiriitaisilla keinoilla. Ymmärrän hyvin hyökkäävien iskulauseiden tuottaman shokkiarvon, jonka media usein kiltisti muuntaa mainosarvoksi. Idioottimaiset lausahdukset, kuten “kuolema heterokulttuurille” tai “paneminen pistohaavaan” herättävät myös uteliaan “mitä vittua?” -reaktion, joka kuitenkin usein muuttuu naureskeluksi aivottomalle teiniradikalismille.
Vihan ja ääriretoriikan käyttäminen ilmaisun pontena on shokkiarvostaan huolimatta huono ratkaisu. Mustapinkin ryhmän angstinen rähjääminen saa jopa kaltaiseni seksuaaliliberaalin etsimään teroitettuja raudankappaleita ja toteamaan mielessään, että tervetuloa vaan kokeilemaan tämän “heterokulttuurin ilmentymän” tuhomista.
Viharetoriikka ja pöhköt iskulauseet ovat tärvelleet jo aika perusteellisesti feminismin arvostuksen ja tehneet hallaa aatteen järkevälle ja perustellulle edistämiselle. Sama voi tapahtua myös myönteistä huomiota saaneelle pride-liikkeelle, jos tauhkaaminen jatkuu.
Lämminhenkisyys, pitkän linjan valistustyö, queer-kulttuurien asteittainen avautuminen ja itsensä likoon pistäminen ovat edelleen toimivia tapoja edistää seksuaalista tasa-arvoisuutta.
En tiedä, miksi koet ongelmaksi sen, että politiikassa ei puhuta halusta. Seksuaalipolitiikassa puhutaan oikeuksista, tasa-arvoisuudesta, mahdollisuuksista ja kompensaatiosta, mitkä kaikki pyrkivät mahdollistamaan erilaisten yksilöiden halun toteuttamisen. Keskustelu halusta itsestään voi edelleenkin jatkua yliopistoissa, blogeissa ja muissa keskusteluissa.
Comment by Seksualisti — 16.7.2008 @ 10:12
[Jostakin syystä ensimmäinen kommenttini tänne katosi tallennuksen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Pahoittelen tuplapostitusta, jos kyseessä on jonkinlainen eetteripyörteistä johtuva viive.]
Vihaa uhkuva ilmaisu on kyseenalainen keino nostaa oman mielipiteen tai ryhmän näkyvyyttä. Vaikka tunnustankin shokkiarvon mahdollisuuden muuntua mainosarvoksi, niin räväyttää voi muullakin kuin idioottimaisilla “kuolema heterokulttuurille” -iskulauseilla. Jos latelee typeryyksiä, niin ei ole ihme, kun joku järkevämpi iskulause jää huomaamatta.
Teiniangstisella viharetoriikalla on kääntöpuolensa. Kuoleman toivottelu saa ainakin minut hapuilemaan teroitettua rautaa käteeni ja ajattelemaan “notta tervetuloa kokeilemaan, perkele.” Toinen spontaani reaktio on säälivä naureskelu. Tuskin kumpikaan näistä on varsinaisesti mustapinkin ryhmän arvostamaa palautetta.
Jos typerä härnääminen käy kaltaiseni seksuaaliliberaalin hermoon, niin tuskinpa homoihin varauksella suhtautuva yksilö siitä myöskään valveutuu. Pitkäjänteinen työskentely, seksuaalikulttuurin asteittainen avaaminen ja itsensä likoon laittaminen ovat olleet niitä keinoja, jotka ovat tehneet Suomesta sellaisen maan, jossa pride-aatteeseen suhtaudutaan myönteisesti.
Rähjääminen ja pään aukominen voivat tehdä aatteelle samanlaista hallaa kuin feminimillekin. Järkevä ja maltillinen toiminta vaikeutuu, kun julkisuuskuva muodostuu vihanpurkauksista, ylilyönneistä ja sekavasta mukateoreettisesta ajattelusta. Kärjistäminen ei ole hedelmällistä tilanteessa, jossa yhteiskunnallinen keskustelu on jo käynnissä ja hyvällä mallilla.
Comment by Seksualisti — 16.7.2008 @ 12:43
Tämä liittyy myös edelliseen postaukseesi: rakkaus tekee seksuaalisen halun sallittavammaksi.
Comment by P.A.A — 8.8.2008 @ 13:37
Seksualisti: Sorry, unohdin vastata aiemmin, kun keskityin selvittelemään syytä sille, miksi kommenttisi tuli moneen kertaan.
Pink Black Block ei mielestäni pyrikään vaikuttamaan valtaväestöön tai valistamaan sitä, vaaan sen viestin kohteena on iloisena juhliva homokansa, joka haluaa a) kuluttaa, b) perheen. Molemmat ovat keinoja assimiloitua valtakulttuuriin ja sen arvoihin. Törmäsin jossain Pink Black Block -uutisoinnissa kuvaan, jossa mielenosoittaja kantoi kylttiä jossa luki “Liian köyhä hintiks”, ja tämä lause oikeastaan kertoo nasakammin Pink Black Blockin lähtökohdista kuin “Kuolema heterokulttuurille”.
P.A.A.: Juu, niihän se tekee. Olen itse asiassa tarkkaillut sitä, miten sanaa “rakkaus” käytetään ja missä yhteydessä. Usein itseasiassa rakkaus samastuu seksuaaliseen haluun: rakkaus ensisilmäyksellä tuskin on muuta kuin ylevöitettyä seksuaalista halua. Varsinkin kirjallisuudessa ja runoudessa rakkaus on seksuaalisen halun eufemismi. Tämähän tietysti pitää sanatasollakin paikkansa: lempiä, rakastella, make love.
Comment by Jatulintarha — 8.8.2008 @ 14:02
Olen samaa mieltä, että tuo “Liian köyhä hintiks” on oivallinen piikki homokulttuurin pinnalliselle blokille.
Tuollainen kulttuurikritiikki on minun mieleeni erityisesti siitä syystä, että tuhlaileva tai perheestä haaveileva homo ei ole tehnyt mitään niin kaameaa, että häntä tarvitsisi vihata, tai että kuolemantoivottelut olisivat tarpeen.
Valtakulttuurin vastustamisessa olisi minusta olennaista yksilöidä, mitä tarkalleen ottaen vastustetaan. Epämääräinen queer-teorialta lainaileva retoriikka ei yleensä ole oikein onnistunut tekemään poliittisia kantojaan selväksi.
Joskus esimerkiksi queeristelijoilta unohtuu se, että heteronormatiivisuus ei ole väärin heterouden takia, vaan normatiivisuuden. Ja tämäkin silloin, kun normatiivisuutta todella vahvistetaan jollakin tavalle. Pelkkä heteronormien kuvailu tai ilmaisu ei vielä ole eettisesti väärää vallankäyttöä tai syrjintää.
Oikeastaan kiteytetty mielipiteeni on se, että retoriikka olisi hyvä sovittaa epäkohdan vakavuuteen. Säästetään “fuck the police” -huudot sinne, missä poliisi on todella vihollinen jne.
Comment by Seksualisti — 17.8.2008 @ 14:00