Jatulintarha

Taas oli Finncon. Tuntuu kuin olisin väsyneempi kuin aiempina vuosina, siitä huolimatta, etten käynyt dead dogeissa tai edes juopotellut kohtuuttomasti. En myöskään ollut mukana missään ohjelmanumerossa, joten stressiäkään ei voi syyttää. Silti silmäpussini ovat häkellyttävät.

U.S.S. Enterprise
(NCC-1701)

Finncon pidettiin Tampere-talolla, joka on tietääkseni suurin paikka, jossa Finncon on koskaan ollut - ja suurempaa on vähän vaikea löytääkään, sillä Tampere-talo on Pohjoismaiden suurin kongressikeskus. Silti tilat pullistelivat. Kuuleman mukaan cosplay-kisaan alettiin jonottaa tuntia ennen kisan alkamista, ja jonot ulottuivat ison salin ovelta ulos asti. Isoon saliin mahtuu melkein kaksituhatta ihmistä. Sali täyttyi ääriään myöten. Eräs animesta työkseen kirjoittava journalistituttuni jäi ovien ulkopuolelle - mutta ei ilmeestä päätellen ollut siitä pahoillaan.

Conin kunniavieraiden haastatteluissa ja luennoilla oli varsin hyvin tilaa. Animefanitavaraa myyvillä kojuilla reunustetuilla käytävillä sen sijaan ei. Tuntuu, että koko conista on tullut pelkkä parveilutapahtuma, jossa tärkeintä on ostaa krääsää, esitellä komeita pukuja ja käydä sitten jonottamassa pakolliseen yaoi-ohjelmaan, cosplay-kisaan ja AMV-näytökseen.

Tällaisella parveilutapahtumalla on tietysti selkeä tarve, ei kai Finnconiin (tai pikemminkin Animeconiin) muuten olisi tullut viittätuhatta kävijää jo lauantaina, mikä lienee kaikkien aikojen ennätys. Animeconin lisäksi Suomessa järjestetään ainakin viittä muuta japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvää harrastajatapahtumaa, ja kaikissa riittää yleisöä.

Nimenomaan Finnconin ja Animeconin synergiaetu on kuitenkin menetetty - ellei lasketa sitä, että varmaan Suomen Tieteiskirjoittajat ry. myy enemmän rintanappeja animeteineille kuin mustiinpukeutuneille keski-ikäisille miehille.

Ensimmäistä kertaa conin jälkeen tuntuukin siltä, että Finncon ja Animecon tulisi oikeasti erottaa toisistaan, eikä yrittää ratkaista ongelmia tilajärjestelyillä, joiden ansiosta viime vuoden Jyväskylän Finncon oli jossain määrin viihtyisämpi kuin tämän vuoden tapahtuma.

Voisin kirjoittaa ylläolevan kärjistetymminkin, sillä primitiivireaktioni conin jälkeen on se, että en halua enää ikinä nähdä yhtä ainutta teini-ikäistä cosplayaajaa.

Toki ihailen ihmisten kädentaitoja, ideoita ja asennetta. Otin valokuviakin, niistä ohessa muutama. Asuihin oli pistetty paljon aikaa ja vaivaa, monilla oli eri asut eri päiviksi. Tapahtumassa oli valtavasti silmäniloa. Mutta silti: liika on liikaa.

Osittain tämä matalamielinen jurnutukseni johtuu siitä, että tunsin itseni conissa ulkopuoliseksi, sivustakatsojaksi. Ensimmäisessä conissani vuonna 2000 en tuntenut ketään fandom-ihmistä, mutta ulkopuolisuuden tunne oli silloin erilainen. Ulkopuolisuuden tunteeseen sisältyi lupaus: tässä yhteisössä voisin tuntea oloni hyväksi, näiden ihmisten kanssa voisin viihtyä. Ja lupaus on käynyt toteen. Finncon on ollut tapahtuma, jonne menemistä olen odottanut innolla, koska siinä porukassa olen tuntenut olevani omieni parissa, ehkä enemmän kuin missään muualla.

Mutta nyt tuntui siltä, kuin se kokemus omien parissa olemisesta olisi minulta viety. Tapasin toki ihmisiä, joita näen vain sf-tapahtumissa ja joiden kanssa sosialiseeraus oli hauskaa ja tärkeää. Telakan terassilla keskustelut rönsyilivät kiinnostavasti. Mutta valitettavasti tänä vuonna satunnaisia törmäämisiä ihmisiin oli paljon vähemmän kuin ennen, sillä tutut hukkuivat massoihin, kiinnostavista uusista naamoista puhumattakaan.

Animeteinien todellisuuteen minulla sen sijaan ei ole mitään pääsyä. Tiedän suunnilleen mitkä sarjat ovat pinnalla, tunnistan lolita-brändit, kuumimmat j-rock-nimet, slangi-ilmaisut, mutta tieto ei tarkoita sisäpuolisuutta, tai edes sitä, että haluaisin olla sisällä animeteinien alakulttuurissa. Kävellessäni puistossa kamerani kanssa kuvaamassa cossaajia olin ihan yhtä ulkopuolinen kuin ne vanhemmat, jotka olivat tulleet paikalle animea harrastavien lastensa kanssa.

Kokonaisuudessaan con oli tietysti elähdyttävä, kuten conit aina. Conin järjestäjätiimin kuningatar on pokaalinsa ja timanttikruununsa ansainnut. Kävin kuuntelemassa kunniavieraita moneen kertaan. Farah Mendlesohn oli hurmaava, älykäs ja viihdyttävä jokaisessa ohjelmanumerossaan, M. John Harrison charmantti ja lempeällä tavalla pisteliäs, Petri Hiltunen oli, no, Petri Hiltunen, tarinankertoja, joka osaa vetää hyvän shown ja ryydittää sitä massiivisella määrällä kuvia. Omalla ohjemakartallani oli sopivassa suhteessa asiaa ja hömppää, fantasiagenren analyysistä bimbopaneeliin.

Katsoessani nyt jälkeenpäin Finnconin ohjelmavihkoa huomaan, että scifiin ja fantasiaan liittyviä luentoja, paneeleja ja muita ohjelmanumeroita oli moninkertaisesti verrattuna japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvään ohjelmaan. Keskellä päivää Finncon-Animecon-ohjelmaa oli seitsemässä salissa plus erilaiset harrastajatapaamiset ja työryhmät päälle. Silmämääräisesti katsottuna viittä scifiin ja fantasiaan liittyvää ohjelmanumeroa kohden oli kaksi animefandom-ohjelmanumeroa. Ohjelmanumeroiden suhdeluvusta huolimatta animefaneja oli Tamperetalolla ainakin kymmenkertainen määrä sf-harrastajiin verrattuna. Eivätkä animefanit mitään ohjelmaa tarvineetkaan, sillä heille tärkeintä ohjelmaa olivat muut animefanit puistossa.

Erottelu "animefaneihin" ja "sf-harrastajiin" on tietysti keinotekoinen, sillä suurin osa sf-harrastajista luultavasti seuraa myös animea ja mangaa, ainakin jonkin verran. Itse esimerkiksi luen mangaa paljon enemmän kuin scifiä, ja olen mangan genreistä ja trendeistä paremmin perillä kuin siitä, mitä sf-kirjallisuudessa tapahtuu. Väitän, että erottelu anime- ja sf-fanien välillä kulkeekin nimenomaan scifissä ja fantasiassa: en usko, että animefanit lukevat juurikaan sf-kirjallisuutta - edes japanilaista. Katsonevatko edes Galacticaa tai Doctor Whota?

Siinä missä sf-fani tietää Hayao Miyazakin, Yoshitoshi ABen ja Rumiko Takahashin, animefani tuskin tuntee M. John Harrisonia, Petri Hiltusta tai Charles Vessiä - jotka siis olivat conin kunniavieraita tänä vuonna.

Nykyisessä järjestelyssä, jossa Animecon ja Finncon pidetään yhtäaikaa samassa paikassa, on myös se vaara, että koko tapahtuma leimaantuu täysin animetapahtumaksi, ja että sf-harrastajat eivät löydä sitä, tai eivät vaivaudu paikalle. Itse asiassa näin näyttää jo käyneen. Finncon ei houkuttele sf-kirjallisuuden harrastajia, elleivät he ole jo jollain tavalla fandomissa mukana. En tiedä, miten paljon ns. nuoriso tätä nykyä harrastaa sf-kirjallisuutta - ilmeisesti kuitenkin kohtuullisen paljon, käännetyn fantasiakirjallisuuden määrästä päätellen. Nova- ja Noviisi-kirjoituskilpailujen osallistujamäärät kertovat, että myös nuoria sf-kirjoittajia riittää. Mutta löytävätkö he animetapahtuma Finnconiin?

Minua on paiskattu kahdella briljantilla. Ensin paiskasi Johannes ja sitten Päivystävä feministi. Vastineeksi minun pitää kloonata briljantti seitsemään osaan ja paiskata eteenpäin. Yritänpä pistää sen eteenpäin eri tyypeille kuin niille, joita lähestyin tammikuussa.

Briljantiineiksi bloggaajiksi siis haluan nimetä seuraavat:

Anna O. on kohtuullisen uusi tuttavuus, olen lukenut hänen blogiaan vasta pari viikkoa, enkä ole lukenut ihan kaikkea (onneksi blogeista ei tarvitsekaan lukea kaikkea). Viehättänee heitä, joita myös Eufemia viehättää.

Annikin blogin löysin sattumalta googlailtuani jotain aikido-juttua. Annikki kirjoittaa hyvin ja viihdyttävästi ja julkaisee piirroksiakin välillä.

Mari seikkailee on Mari Ahokoivun sarjakuva/taide-blogi. Tykkään Marin kollaaseista, kokeiluista, satunnaisuuksista, luonnoskirjamerkinnöistä.

Väliasemaa mainostan hieman epäröiden, koska se paljastaa mieltymykseni tirkistelyyn. Miri on kaverinkaverinkaveri, joka harrastaa seinä- ja kalliokiipeilyä, luolien tutkimista, sukeltamista, roolipelejä ja kaikenlaista muutakin kiinnostavaa, ja kertoo näistä puuhailuistaan blogissaan.

Aijooja mjr:n The Outside -blogia voisin äänestää ihan nepotistisista syistä.

Peilipallo liekeissä on myös yleensä ajatteluttavaa luettavaa. Minulla on epämääräinen aavistus, että olisin mainostanut tätä blogia aiemminkin, mutta mainostetaan silti.

Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria on aina viihdyttävä.

Lisäksi minulla olisi pari muutakin ilmoitusasiaa. Toukokuussa kirjoitin blogimerkinnän isoäitini Amerikanpäiväkirjoista ja mietin, josko niitä alkaisi kirjoittaa puhtaaksi ja julkaista blogissa. Suunnilleen kuukausi sitten perustin blogin nimeltä Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Heinäkuun alussa ilmoitin blogin blogilistalle, ja se on saanut ihan mukavasti lukijoita. Olen yrittänyt päivittää blogia mahdollisimman usein, koska isoäitikin on kirjoittanut päiväkirjaansa päivittäin. Saapi käydä vilkaisemassa, jos kiinnostaa.

Päivitin myös kotisivuani. Lisäsin sinne vanhan biseksuaalisuutta käsittelevän artikkelini "Wanna be bi?" Biseksuaalisuus suomalaisessa lehdistössä, joka tosin on ollut netissä jo aiemmin, sillä se julkaistiin Oulun yliopiston julkaisusarjan teoksessa Valtamedia/Vastamedia. Kirjoituksia mediakulttuurista, jonka ovat toimittaneet Sanna Karkulehto ja Kati Valjus. Oulun yliopiston julkaisusarjan kirjathan ovat netistä vapaasti ladattavissa. Lisäsin sivuille myös tekemiäni kirja-arvosteluja. Tarkoitukseni olisi lähiaikoina lisätä sivuille lisää julkaistuja tekstejäni. Mainostanen niitä sitten köntässä täällä blogissa.

Luin tänään kaksi kirjaa, joista toisen lukemista olen odottanut innolla ja toisen lukemista vältellyt pitkään.

Ensimmäinen näistä oli Sofi Oksasen Puhdistus, ja toinen Viktor Malarekin Natashat - seksibisneksen uhrit.

Luin kummatkin käytännöllisesti katsoen samalta istumalta. Puhdistuksen tosin aloitin jo eilen illalla, ja näin sen ansiosta häiritsevän unen, jossa vierailin irstaiden pukumiesten klubissa, jossa tarjottiin hienostuneimpana ruokana venäläisiä tyttöjä, jotka oli jotenkin puristettu hiilipintaisiksi uuniperunoiksi.

Puhdistuksessahan on kaksi päähenkilöä, Viron kommunistiajalla kovettunut mummo Aliide ja tämän sisaren tyttärentytär Zara, joka on joutunut naiskauppiaiden uhriksi. Heitä molempia yhdistää koettu seksuaalinen väkivalta ja häpeä. Luettuani Puhdistuksen loppuun tuntui siltä, että pitää lukea Malarekin Natashat, varsinkin kun kirja oli sopivasti käsillä. Arvelin, että Puhdistus olisi tarpeeksi oksettava ja nahkoihin käyvä kokemus sinällään, jotta samaan syssyyn voisi lukea faktapaketin ilman että olo kävisi huonommaksi.

Natashat ilmestyi 2005, ja silloin ajattelin, että se pitää lukea, joskus. 2006, pornovuonnani, aloin lukea kirjaa, mutta en saanut luettua alkua pidemmälle, sillä se oli liian ahdistava. Luin työn puolesta pinoittain pornoteollisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja joukossa oli joitakin artikkeleita ja raportteja pornoteollisuuden pimeästä puolesta. Arvelin kuitenkin, että ihan kaikkia yksityiskohtia naiskaupasta ei juuri silloin tarvitsisi tietää. Porno ja prostituutio ovat osa samaa seksiteollisuutta, vaikka Rakel Liekin "Mun leffa" ja saksalaisella moottoritiellä myyty suihinotto ovat yhtä kaukana toisistaan kuin omien lampaiden villasta kudotut sukat Bangladeshissa riistopuuvillasta lapsityövoimalla tuotetusta halpispaidasta. Halusin kuitenkin keskittyä pornoon, en pohtimaan määritelmien liukumia seksiteollisuuden alueella.

Nyt sain kuitenkin luettua Natashat loppuun. Jos olisin keskeyttänyt lukemisen pitemmäksi aikaa, tuskin olisin saanut jatkettua. Puhdistuksen ja Natashojen aiheuttama niljainen tunne ei kuitenkaan johdu oikeudenmukaisesta raivosta ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä kohtaan, vaan siitä, että samastun sekä uhrin että hyväksikäyttäjän osaan. Kumpikin ovat yhtä mahdollisia.

En voi olla ajattelematta, mitä minä tekisin, jos minulla olisi penis, häikäilemättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja tarpeeksi rahaa. Jos voisin harrastaa seksiä nätin venakon kanssa halpaan hintaan, enkö harrastaisi? Huurruttaisi arvostelukykyäni uskottelemalla itselleni, että kyllähän se nyt tytön on kumminkin parempi olla lännessä ja ansaita elantonsa kaltaisiani miehiä viihdyttämällä kuin kuolla nälkään kotiseudullaan. Tai miksi turhaan sukupuolittaa, kun rahasta on kyse. Kaipa sitä nainenkin voi ostaa seksipalveluja, kunhan vain likviditeettiä riittää.

Malarek siteeraa yhdessä luvussa seksipalveluja ostavien miesten nettikeskusteluja. Niissä prostituutiota ja naiskauppaa perustellaan laasasmaisesti miesten biologisella tarpeella saada seksiä. Paikalliset viranomaiset puolestaan voivat hiljaisesti hyväksyä naiskaupan, koska on parempi, että miehet raiskaavat ulkomaisia naisia kuin kotimaisia - ikäänkuin raiskaaminen olisi väistämättömästi osa miehisen seksuaalisuuden maailmaa.

Vaikka ajatus luonnonvoimamaisesta miehisestä seksuaalisesta tarpeesta, joka väkisin puskee tiensä kohti kohtua, on naurettava, tunnistan kuitenkin seksuaalisen tarpeen ja sen pakottavuuden. Tunnistan myös sen, miten vallankäyttö voi olla erotisoitunutta, sekä vallan käyttäjälle että vallankäytön kohteelle.

Virginie Despentes kuvaa feministisessä pamfletissaan King Kong -tyttö uraansa prostituoituna. Hänelle prostituoituna työskentely oli voimaantumista, oman seksuaalisuuden haltuunottoa. Despentes aloittaa pamflettinsa toteamalla kirjoittavansa "ruman ihmisen näkökulmasta rumille". Hän vertaa reisitaskuhousujen ja lenkkareiden vaihtamista minihameisiin ja korkokenkiin taikatempuksi, jonka Ihmenainen tekee puhelinkopissa. Puhelinkopista tulee ulos ihan eri ihminen kuin se, joka koppiin aluksi meni. Huoran rooli tarjoaa jotain sellaista, mitä arkisen ja ruman reisitaskuhousu-Virginien rooli ei tarjoa. Despentesin kokemuksessa erotisoituneella vallalla on tärkeä osa, ja valta liikkui Despentesin ja hänen asiakkaidensa välillä.

Despentesin yksityisyrittäjyyden ja moldovalaisesta orpokodista siepatun ja prostituoiduksi pakotetun teinitytön kokemusten välillä on kuitenkin valtava ero. Naiskaupan ja pakkoprostituution järjestelmällisyys, laajuus ja raakuus on yököttävää, samoin kuin viranomaisten välinpitämättömyys ja korruptoituneisuus. Erityisen pöyristyttävää on se, että rauhanturva-alueet, kuten Kosovo, ovat muodostuneet naiskaupan päätepisteiksi.

Niljaista on kuitenkin se, että yksilötasolla seksuaalinen vallankäyttö on käsitettävissä. Valta on fantasioiden keskeisimpiä elementtejä. Eivät naiskauppa ja prostituutio ole ilmiöitä, jotka ovat jossain tuolla hämärässä, pahojen heteromiesten aluetta, vaan ne ovat raakoja ilmentymiä fantasioista, jotka ovat kulttuurisesti tuttuja. Niitä ei voi sulkea ulkopuolelleen. Ne ovat syvästi abjektiivisia.

En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.

Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella "polttopullot mukaan" -heitolla - joka tosin muutettiin muotoon "polttopillut mukaan", mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: "Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille."

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen "queer"-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. "Kuolema heterokulttuurille" ja "Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat" olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet "Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet."

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää - jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että "miesten välinen seksi", on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. "Miesten välinen seksi" samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi - vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.