Jatulintarha

Olen hämmennyksissäni rakkauden edessä.

Hämmennys on toki muhinut pitkään, mutta selkeän muodon se sai Kutu-seminaarissa huhtikuun alussa, jossa puhujana oli "rakkausprofessori" Kaarina Määttä. Määtän luennon otsikkona oli "Rakkauden sulous, ahdistus ja lumous". Rakkaus pyöri mielessäni Kutu-seminaarin jälkeen, mutta pyöriminen ei saanut kunnollista muotoa, ellei keskusteluja kavereiden kanssa lasketa. Kiitos juhannushesarin, jo väsähtänyt rakkaus alkoi jälleen pörrätä kuin yksinäinen hyttynen korvan juuressa.

Juhannushesarin pääkirjoitussivulla oli nimittäin Vieraskynä-artikkeli otsikolla "Lemmenkaipuu kuuluu kesälomaan". Kirjoittajana Jari Ehrnrooth, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Syy sille, että juuri Ehrnrooth kirjoittaa rakkaudesta, lienee se, että hän on vastikään julkaissut rakkautta käsittelevän kristillisen kirjan nimeltä Lähemmäksi kuin lähelle. Ehrnroothin Vieraskynä-tekstikin oli selvästi kristillisävytteinen: "Kesähäissä moni kohtalon nuolen yhdistämä lemmenpari saa siunauksensa. Eikö siinä silloin Amor istukin Kristuksen olkapäillä?"

Ehrnroothin teksti sai minut jälleen ajattelemaan rakkautta sen vuoksi, että tietyt sanavalinnat ja ilmaisut olivat lähes identtisiä Kaarina Määtän luennolla käyttämien kanssa. "Rakkauden kohdalla rationaalinenkin ihminen nostaa kätensä. Se tulee jos on tullakseen, syttyy varoittamatta ja roihuaa miten roihuaa. Käsityksemme rakkaudesta ei ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään." […] "Yksi katse kaiken muuttaa voi."

Luennolla Määtän päällekäyvä rakkausdiskurssi sai ihmiset ympärilläni kiemurtelemaan kiusaantuneina, ja ainakin kaksi naistutkimustoveria lähti kesken luennon pois. Itse kuuntelin Määttää lumoutuneena.

En tehnyt Määtän luennosta kunnollisia muistiinpanoja, pääosin siksi, että Määttä ei sanonut rakkaudesta kertakaikkiaan mitään uutta. Odotin koko luennon ajan, että Määttä pääsisi asiaan toistettuaan kaikki rakkauteen liittyvät klisheet, kunnes tajusin, että mitään muuta asiaa hänellä ei olekaan kuin päättymätön litania klisheitä.

Muistikirjaan piirtyi yksittäisiä sanoja, lauseita ja niiden yhdistämiä nuolia. "Ei ole tulevaisuutta ilman häntä" -> poissulkeminen <- kaksittaisuus -> Se Oikea. Kokemuksen määrittely diskurssin kautta -> opeteltu TUNNE ja KERTOMUS. Rakkaussuhteen määrittyminen ihmissuhteen ideaalityypiksi. Rakkaus hermeettisenä ja suljettuna ja kaiken selittävänä. SEKSUAALISUUS TÄYSIN POISSA.

Ota niistä nyt sitten jälkeen päin selvää.

Muistikirjan sivulla oleva nuolimylläkkäni voisi olla rakkausdiskurssin analyysin alkujyvänen. Erityisesti seksuaalisuuden asemaa rakkausdiskurssissa olisi tarpeellista pohtia. En kuitenkaan ole saanut sitä jyvästä kunnolla hampaisiini. Tuntuu, että analyysin tuloksena olisi vain kimppu samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin rakkausdiskurssi itse.

Tajusin, että rakkausdiskurssin analysoimisen vaikeus liittyy siihen, että se pelaa tunteilla, jotka kaikesta huolimatta ovat tuttuja. Ei ihme, että ihmiset Määtän luennoilla kiemurtelivat: rakkausdiskurssi änkeää iholle kuin puliukko bussissa. Kyllähän sitä tarpeeksi kauan yliopistossa luennoilla istuttuaan oppii kuuntelemaan kaikenlaista kritiikitöntä soopaa, mutta Määtän luentoa ei voinut välinpitämättömästi ohittaa.

Rakkausdiskurssi on niin kiusallinen sen vuoksi, että se monopolisoi tietyt tunteet ja myös tunteista puhumisen tavat. Puhuessaan "rakkaudesta" Määttä ja Ehrnrooth ovat vakuuttuneita siitä, että he puhuvat kaikkien ihmisten puolesta. "[R]akkaudenusko kuuluu perusihmisyyteen, ja sen kutsuhuuto kiirii mielenmaiseman kesäyössä", Ehrnrooth yleistää.

Tällaista universalisointia kuunnellessaan/lukiessaan ei voi olla ajattelematta (ja sanomatta ääneen), että "ei helvetti oo totta", mutta lause ei silti ole samalla tavalla merkityksettömänä sivuutettavissa kuin vaikkapa "uskonnollisuus kuuluu perusihmisyyteen".

Ihminen on seksuaalinen ja sosiaalinen olento, ja lienee turvallista sanoa, että kiintyminen toisiin ihmisiin on ihmislajille ominaista. Niinpä ne tunteet, joista rakkausdiskurssi vatkaa vaaleanpunaista käsitemössöä, voivat hyvinkin olla perusinhimillisiä.

Rakkausdiskurssi kuitenkin pakottaa varsin epämääräisen kimpun seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita samaan sydämenmuotoiseen konvehtirasiaan. Vallitseva rakkausdiskurssi tekee väkivaltaa omille tunteille ja kokemisen tavoille, hiljentää ja toissijaistaa ne.

Kaikki puhe, joka käsittelee seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita uhkaa liukua osaksi rakkausdiskurssia. Mutta jos ei halua antautua rakkausdiskurssin valtaan, jää mykäksi. Tunne-elämän ilmaisu typistyy joka tapauksessa: voi käyttää rakkausdiskurssia, tai jättää kokonaan puhumatta koko aiheesta.

Kun avasin lauantaiaamuna Kalevan, ensimmäinen ajatukseni oli, että "jaa, jenkit sitten valitsivat Hillary Clintonin demokraattien presidenttiehdokkaaksi". Kalevan kuvassa oli pinkkiin jakkupukuun pukeutunut nainen selin, kohottamassa nyrkkiin puristettua kättä. Kampaus oli vaalea ja pöyheä. Sitten huomasin, että kuvan taustalla oli banderolleja, joissa luki Reilu Suomi. Kuvassa olikin Jutta Urpilainen, 32, ei Hillary Rodham Clinton, 61.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla iloinen, jos suurin vasemmistopuolue valitsee puheenjohtajakseen nuoren naisen. Mutta enpä ole. Jutta Urpilainen vaikuttaa epäilyttävältä.

Urpilainen on toisen kauden kansanedustaja, mutta ennen puheenjohtajakisaa en ollut kuullut koko naisesta yhtään mitään. Ja puheenjohtajakisan alettua Urpilaisen mielipiteet ovat olleet joko mitäänsanomattomia tai tuskastuttavia. Mitään uutta ja hienoa hän ei ole sanonut.

Ensimmäinen muistikuvani Urpilaisesta on jostain tv-ohjelmasta, jossa ruodittiin Heinäluoman eroa. Paikalla olivat Jutta Urpilainen, Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina. Juontaja kyseli näiltä nuorilta (30+-ikäisiltä) naisilta, että oiskos jo aika nuoren naisen päästä SDP:n puheenjohtajaksi. Kaikkien mielestä olisi jo aika. Kaikki hymyilivät nätisti, käyttäytyivät asiallisesti ja olivat pukeutuneita siisteihin, mutta hillittyihin asuihin. Kukaan ei sanonut mitään rämäkkää, ei mitään mitä ei olisi jo ennalta voinut arvata. En muista tarkoin keskustelun kulkua, mutta siitä jäi tuskainen olo: mihin on maailma menossa kun joku yli kuusikymppinen äijä on oikeasti radikaalimpi mielipiteiltään kuin kolmikymppiset naiset?

Puheenjohtajakisan alettua Urpilainen totesi että ennenaikaisten vaalien tullen Lipponen voisi olla varteenotettava pääministeriehdokas. Ajattelin, että voi ei, ei Lipponen, hyvänen aika sentään. Demaripoliitikko, jonka valtakaudella uusliberalismi uitettiin sisään suomalaiseen talousjärjestelmään. Lipponen, sen vanhan ja arvoiltaan kulahtaneen SDP:n keulakuva. Ei puoluetta uudisteta kääntymällä jonkun jäärän puoleen!

Niiden muutaman päivän aikana, jotka Urpilainen on ehtinyt olla SDP:n puheenjohtajana, hän on koko ajan kuulostanut epäilyttävämmältä ja epäilyttävämmältä. Ensimmäisessä puheessaan hän luonnehti SDP:tä ainoaksi keskustapuolueeksi, kun Keskusta on siirtynyt kohti oikeaa laitaa. Luonnehdinnalla kai yritettiin kosiskella niitä maltillisia ihmisiä, jotka eivät halua leimautua liian vasemmistolaisiksi, mutta jotka silti vierastavat kokoomuslaista porvaripolitiikkaa.

Harmi vain, että demarien keskustassa oleminen tarkoittaa sitä, että demaritkin ovat siirtyneet kohti oikeaa laitaa. Se, että SDP on enemmän vasemmalla kuin Keskusta, ei ole mikään saavutus. Kaikkien puolueiden nytkähtäminen oikealle pitäisi olla hälytysmerkki, johon erityisesti vasemmistopuolueiden pitäisi reagoida, eikä ylpeillä keskustalaisuudellaan.

Lisää epäilyttävyyttä tulee esiin, kun lukee Urpilaisesta tehtyjä henkilöhaastatteluja. Sunnuntaihesarin haastattelussa toimittaja kysyy, onko Urpilainen feministi ja tämä vastaa epäröiden olevansa "jonkin sortin feministi". Tämä tarkoittaa Urpilaiselle sitä, että feminismi "ei ehkä näy jokapäiväisessä elämässä, mutta olen mukana naisten järjestöissä ja eduskunnan naisverkostossa". Ettei vaan kukaan epäilisi Urpilaista miksikään miestenvihaajalesbofemakoksi, niin hän lisää vielä: "Mutta mulla on myös miespuolisissa kollegoissa hyviä ystäviä".

Minusta on hälyyttävää, että poliittisesti merkittävässä asemassa oleva nainen arastelee feminismiä ja sanoo, ettei feminismi näy jokapäiväisessä elämässä. Miltä pohjalta Urpilainen sitten niitä poliittisia päätöksiään tekee? Eikö tasa-arvon, tuon SDP:n perusarvon, eteenpäin vieminen yhteiskunnassa ole juuri sitä, kuinka feminismin tulisi Urpilaisen jokapäiväisessä elämässä näkyä? Ja vaikka Urpilaisen oma feminismi ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään, olisi vähintään asiallista huomata, että ilman naisliikettä Urpilainen ei olisi siinä asemassa kuin on.

Tähän mennessä Urpilainen on ehtinyt pitää muutaman puheen, joiden teemoista päällimmäisenä on lapsiperheiden aseman parantaminen. Päivähoidon maksuttomuus ja lapsilisien sitominen kustannusindeksiin ovat tietysti kannatettavia tavoitteita. Lapsilisien maksamista 18 ikävuoteen asti sen sijaan voin jo avoimesti vastustaa: parempi olisi laskea lapsilisien maksuikää vuodella ja maksaa opintotukea vähävaraisille 16-18-vuotiaille, vaikka nämä asuisivat yhä vanhempiensa luona. Muistan itse, kuinka tyytyväinen olin, kun lapsilisän maksaminen isän taskuun päättyi, ja saatoin alkaa hakea opintotukea, jolla sentään pystyi maksamaan oppikirjat, välillä käymään elokuvissa ja ostamaan suklaata.

Pääomaverotusta Urpilainen kiristäisi ja palkkaverotusta keventäisi, ja eläkkeistäkin se taisi sanoa jotain hyvää ja kaunista. Mitään uutta sanottavaa Urpilaisella ei SDP:n tavoitteista ole kuitenkaan vielä ollut.

Kaikkein epäilyttävintä koko Urpilaisessa kuitenkin on se, että hänen valintansa nähdään SDP:n nuorennusleikkauksena - ikäänkuin ikä ja sukupuoli riittäisivät siihen, että nyt yhtäkkiä koko puolue kokee muodonmuutoksen ja alkaa kiinnostaa niitä kuvitteellisia nuoria, joista vanha SDP on erkaantunut. Valitettavasti ikä tai sukupuoli ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ei ikä ja sukupuoli tee Erkki Tuomiojastakaan vanhakantaista ja paikalleen jämähtänyttä.

Urpilaisen hahmossa kiteytyy muutakin. Hän näyttäisi todistavan, että nuori nainen pääsee politiikan huipulle vain olemalla mahdollisimman kiltti, sisäsiisti ja konservatiivisella tavalla tyylikäs; noudattamalla totuttua linjaa; kääntymällä hädän tullen vanhojen miesten puoleen; välttämällä ärsyttämästä ketään. Nuori nainen nostetaan esiin siksi, että hän on nuori ja nainen. Ei ole sattumaa, että Tarja Filatovista, 45 vee, kohkattiin puheenjohtajakisan aikana paljon vähemmän kuin Urpilaisesta ja Miapetra Kumpula-Natrista. Filatov on epäilemättä kokeneempi kuin kumpikaan edellämainituista, mutta liian vanha ollakseen merkki nuorennusleikkauksesta. Kokemattomuus ei minusta ole sinänsä mikään virhe, se korjaantuu ajan kanssa, mutta jotain, no, epäilyttävää on siinä, että Filatov voitiin niin itsestäänselvästi ohittaa meriiteistä huolimatta.

On toki ymmärrettävää, että puolue, jonka jäsenistön keski-ikä on 60 vuotta, haluaa kovasti kosiskella joukkoihinsa nuorempaa väkeä. Tuntuu kuitenkin, että Urpilaisella puoluetta ei niinkään yritetä myydä nuorisolle, vaan keski-ikäisille, joihin vetoaa ajatus siitä, että demareita vetää nuori nainen. Keski-ikäisille tarjotun nuoren naisen on hyväkin näyttää keski-ikäiseltä jakkupukudaamilta ja edustaa keskilinjan arvoja, ilman mitään radikaaleja lausuntoja, pilvenpolttoskandaaleja tai liian lyhyitä hameita.

Ja keski-ikäisillehän demareita on syytäkin myydä. Kannattaa muistaa, että Suomen ikäpyramidi on tällä hetkellä sipulin muotoinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1947 syntyneitä on hengissä enemmän kuin vuonna 1977 syntyneitä. He ovat taloudellisesti paremmassa asemassa kuin -77 syntyneet (-87 syntyneistä puhumattakaan), heillä on vaikutusvaltaa ja he aikovat elää pitkään.

Väestötilastollisesti onkin viisainta markkinoida asioita nimenomaan sille varakkaalle ja runsaslukuiselle joukolle ihmisiä, joka tunnetaan myös suurina ikäluokkina. Jonkin verran markkinointia kannattaa keskittää myös keski-ikäisiin, 45-55-vuotiaisiin. Nuoria kannattaa toki kosiskella puoluepoliittiseen toimintaan, mutta heidän asenteensa tulee noudattaa sellaisia linjoja, joka miellyttää keskivertoa äänestäjää - joka ei ole nuori. 1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava nuorisoradikalismi oli mahdollista juuri sen vuoksi, että sitä nuorisoa oli määrällisesti paljon: tänä päivänä nuorisoradikalismi jää räpistelyksi, ja valtaa saavat ne nuoret, jotka toimivat kaikessa kohtuudella, asiallisesti ja keskiverrosti, äärimmäisyyksiä karttaen, vallassa jo oleviin samastuen.

Jutta Urpilainen on ollut SDP:n puheenjohtaja vasta pari päivää, ja myönnettäköön, että epäilykseni perustuu paljossa ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että olisin halunnut nähdä demarien johdossa Erkki Tuomiojan. Niinpä en epäilyksestäni huolimatta tyrmää Urpilaisen valintaa totaalisesti. Syksyllä nähdään, huvittaako äänestää demareita. Olen äänestänyt demaria aiemmin vain kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa. Saapa nähdä, tapahtuuko SDP:ssä mitään, mikä muuttaisi äänestyskäyttäytymistäni.

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran. Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja "rakastaja" ja "rakastajatar", koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage à trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: "If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living."

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen - Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): "Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä."

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö "vääristymä, tilapäinen joukko", vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer - tai Bloomsbury - korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.