28.5.2008
Tärppejä niille, jotka tulevat tentteihini
Melkein voin jo huokaista helpotuksesta: melkein 120:sta luentopäiväkirjasta lukematta on enää kahdeksan ja kaikki ensimmäisen tenttikerran tenttivastaukset on luettu. Torstaina on tosin uusintatentti, joka tuottanee 10-15 tenttivastausta vielä luettavaksi seuraavan parin viikon aikana.
Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.
Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.
Tenttikysymykseni ovat olleet usein "Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta" -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.
Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.
Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä - sekä niitä "pohdi sitä tai tätä" -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin "miksi jotain tapahtuu" ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut "keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen" -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.
Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää "esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä", olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.
Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.
Esimerkiksi kysymykseen "Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?" vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!
Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.
Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.
Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?
Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.
Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.
Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.
Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.
Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne "pohdi"-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.
Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että "Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?"
(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)
7 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2008/05/28/trppej-niille-jotka-tulevat-tentteihini/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Hei,
naistutkimusta opiskellessani olen rustannut monella kurssilla kommentaareja ja lyhyitä loppuesseitä. Minusta ne ovat loistava tapa kannustaa omaan ajatteluun. Harmi kyllä nämä suoritusmuodot ovat todella harvinaisia muissa opiskelemissani aineissa (valtsikan aineita kaikki).
Täytyy myöntää, että tenteistä olen yleensä selvinnyt pelkällä referoinnilla, ja muuta ei yleensä ilmeisesti odotetakaan (tarpeeksi hyvällä referoinnilla saa yleensä täydet pisteet).
Kannustan lämpimästi määrittelemään opiskelijoille etukäteen, mitä tenttivastauksilta ja luentopäiväkirjoilta odotat! Luentopäiväkirjan pointtia en ainakaan itse ole ihan tajunnut. Tuntuu, että sen idea on tarkistaa, että opiskelijan päässä on liikkunut jotain luennoilla? Minun oppimiseeni se ei ainakaan lisännyt mitään.
Comment by Emmi — 28.5.2008 @ 11:23
En itsekään oikein tajua sitä luentopäiväkirjaa - sivumäärät ovat yleensä liian pieniä, että siinä voisi kehitellä mitään kunnon ajatusta. Kehotin itse opiskelijoita kirjoittamaan jostain luennoilla käsitellystä teemasta, joka itseä eniten kiinnostaa tai esittelemään jonkun ilmiön, joka jotenkin liittyy luentoihin. Osa kirjoitti sitten hyviäkin tekstejä, mutta osa vain referoi luennoilla puhutun.
Sellainen luentojen referointi luentopäiväkirjassa ei minusta kyllä suoritusmuotona palvele sen enempää opiskelijaa kuin opettajaa. Opiskelija cut-pastettaa tekstit powerpointeista (jos sellaiset on) ja muodostaa niistä yhtenäisiä lauseita ja opettajalla räjähtää pää, kun sellaisia tekstejä pitää lukea viiskymmentä putkeen. Ei järkee…
Comment by Jatulintarha — 28.5.2008 @ 13:03
Miksi sitten käytit luentopäiväkirjaa omalla kurssillasi? Kuuluiko se jotenkin vaatimuksiin? Minusta luentopäiväkirja on puiseva ja pakkopullamainen tapa yrittää äkistää jotain luennosta, erityisesti, jos ei ole oikein ollut vireessä tai asia ei innosta/kiinnosta. Oletus siitä, että kaikki tietävät, miten esim. essee kirjoitetaan, on kyllä puppua, en koskaan itse ainakaan oikein sisäistänyt, miten se olisi pitänyt tehdä, niinpä välttelinkin niitä kuin ruttoa…
Opettaminen on arvostelulaji, jossa omastatunnosta on vain haittaa.
Comment by Anne — 29.5.2008 @ 11:53
Kirjoitusta ja kommentteja lukiessani olen entistä varmempi ideani loistavuudesta. Olen viimeisen parin päivän aikana saanut päähäni, että meidän oppiaineen pitää järjestää perustutkinto-opiskelijoille suunnattu kirjoittamiskurssi, joissa käydään läpin esseiden, reflektiopäiväkirjojen ja muiden kuten vaikka lehtitekstien kirjoittamiseen liittyviä sääntöjä ja konventioita. Eikun kurssia pitämään!
Comment by Niina — 30.5.2008 @ 23:20
Kuohun hieman pidemmin.
Suomessa päästetään humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen yliopisto-opiskelija liian helpolla. Ainakin itseäni on kohdeltu aivan liian silkkihansikkain verrattuna kokemuksiini brittiyliopistossa. Arvostelua saisi mielihyvin kiristää niin, ettei huippuarvosanaa saa kuin sekä oivalluksella että pieteetillä. Pääsykokeet eivät takaa paljoakaan. Mieluummin helposti sisään ja yhtä helposti ulos. Tutkintoaikoja tällainen tuskin pidentäisi. Älyllisesti uteliaalle helpompi siirtyvyys kokeilemaan alkuvaiheessa eri aloja olisi myös varmasti antoisaa. Ja mitä kukaan älyllisesti apaattinen yliopistossa edes tekisi?
Minusta on epäilyttävää, että pienellä käsitteiden tarkistamisella yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen alan opiskelija voi edes hieman järkeään käyttämällä kerätä täysiä pisteitä itselleen muodollisesti vieraissa keskusteluperinteissä. Tarkoitan kuitenkin, että vain “epäilyttävää”; ei varmasti yksinomaan huono asia. Pikemminkin kokemus voi painottaa myös sitä, mitä Immanuel Wallerstein maalaili Gulbenkianin komission raportissa: kahden laitoksen professuureja ja integroituja tutkimusohjelmia, joilla on selkeät tieteelliset tavoitteet. Nyt perusteita jauhetaan vuosikaupalla, koska ensimmäiset kaksi vuotta eivät ole kyllin intensiivisiä.
Mielestäni antropologia on jopa korostuneesti sellainen tutkimusala, jossa parin ensimmäisen vuoden tiukka perusteiden pänttääminen maksaa itsensä takaisin. Kuitenkin kyseessä on alue, jolla keskustelut palaavat aina tavalla tai toisella kommentoimaan uusia ja vanhoja klassikoita; myös kenttäintensiivisellä tavalla. On vaikea uudistaa, jos ei tunne vanhaa.
Tiedän kyllä olevani natsi. =:)
Läpikin opintojaksoista pääsee aivan liian helposti, mutta tässä tulee tietysti myös politiikka vastaan. Olisi kaikille tahoille enemmän hyödyksi, jos huonosta suorituksesta voisi antaa huonon arvosanan ja jopa reputtaa. Rahoituksen sitominen tutkintotuottavuuteen tekee tämän kuitenkin mahdottomaksi ja yliopistojärjestelmän tältä osin hieman korruptoituneeksi.
Minusta yksi konseptipaperi on aina tuntunut liian pieneltä tilalta tenttivastausta varten; myös perustutkintoa varten opiskellessani. Kuitenkin pohdinta tulee alustaa ja kytkeä aineistoihin. Ajan puutteessa olenkin päätynyt usein kirjoittamaan muutaman esseen sarjan toisiinsa kytkettyjä pohdelmia, jotta ylipäätään ehdin kirjoittaa esseen per tunti. Oivallus ja tekninen täsmällisyys eivät sulje toisiaan pois, mutta tekevät toki kirjoittamisesta haastavampaa. Eikö tämä juuri ole lähtökohtaisesti se ajattelutapa ja ammattitaito, jota yliopisto-opinnoilla pyritään kehittämään? Arvostelu siis haasteen mukaisesti.
Tässä hengessä olen myös sitä mieltä, että opiskelijat tulisi panna kirjoittamaan mieluummin kattavia esseitä kuin lyhyitä tenttivastauksia. Ihmettelen oikeastaan koko kirjatenttien olemassaoloa. Millä niitä tehdessä opitaan ajattelemaan? Sellainen modulaarinen opintorakenne ei olisi lainkaan kehno alkuvaiheessa, jossa lukukauden kestävää pitkää luentosarjaa (mahdollisesti sisältäen vierailuluentoja) tukisivat poikkeuksetta jatkuvat seminaarit (samalla saataisiin jatko-opiskelijoita integroitua laitosten toimintaan ja opetukseen) yksilökohtaisine alustuksineen ja opponointeineen. Lisäksi pari esseetä. Tällaisia kokonaisuuksia voisi olla lukukautta kohti samanaikaisesti kaksi tai kolme, kattavuudesta riippuen. Joku voisi sanoa, että propagoin tässä jotakin, joka on jo olemassa. Ei kuitenkaan täällä.
Opetuksen trendit eivät erityisesti paranna asiaa. Opiskelijoiden omia resursseja haaskataan temmoltaan impulsiivisilla ryhmätöillä; kevyillä seminaareilla, joissa ajan ulkopuolella kokoon raavittua tai ryhmäjutustelussa vaillinaisesti koostettua puheenvuoroa pidetään esitelmänä.
Vielä yksi käsittämättömyys, joka näkyy opintojen organisoinnissa ovat kirjastoissa kopioitavat luentosarjojen aineistokansiot, joita on vain yksi kappale. En usko, että tekijänoikeudet estävät ei-elektronisten tekstien skannaamisen ja asettamisen salasanan taakse nettiin. Kuitenkin tekstiä voi nykyisin periaatteessa skannata sangen nopeasti.
Puuh.
Comment by Tulta syöksevä lintu — 1.6.2008 @ 09:00
Ylipitkien vastausten taustalla on varmaankin opiskelijan pelko siitä, että vastauksen lyhyys laskee pisteitä sisällöstä huolimatta. Minun kokemusteni perusteella opettajat suhtautuvat erittäin vaihtelevasti tuohon pituuskysymykseen: eräs professori sanoi ihan suoraan, että hän antaa pitkästä vastauksesta enemmän pisteitä kuin lyhyestä, vaikka asiat olisivat aivan samat!
Comment by TR — 1.6.2008 @ 18:02
Tulta syöksevä lintu: Jaa’a, mitäpä tuohon enää lisäämään.
Minusta ongelmallisinta lie juuri tuo tuottavuuden sitominen suorituksiin, jolloin varsinkin humanistisilla aloilla opettajalla on painostus päästää läpi ihan onnettomillakin ansioilla. Puhumattakaan siitä, että kun työtaakka on yo-opella jo ylenmääräinen muutenkin, niin ei kai kukaan halua aiheuttaa itselleen vielä lisää töitä reputtamalla opiskelijoita, jotka sitten tulevat uudestaan tentteihin ja palauttavat uudet luentopäiväkirjat, jotka taas pitää lukea…
Minusta suomalainen yliopistojärjestelmä ei muuten ylipäänsä kannusta opiskelijoita omaan ajatteluun, vaan jättää opiskelijan itsensä vastuulle hankkia välineitä oman ajattelunsa kehittämiseksi.
TR: Olen itsekin muuten huomannut tuon. Monilla yo-opettajilla on selvästi sellainen arvostelutapa, jossa pitemmät sepostukset takaavat paremmat arvosanat. Ja se on muuten opiskelijalle huono juttu, koska sitten ei koskaan opi tiivistämään sanomaansa ja kristalloimaan olennaista.
Itselleni oli selvästi vaikea sen kaiken diibadaaba-kirjoittamisen jälkeen ruveta kirjoittamaan ns. oikeita tieteellisiä artikkeleita, joissa jokaisen lauseen pitäisi oikeasti merkitä jotain. Niitä mun ylipitkiä sepostustekstejäni onkin sitten erinäisten tekstitoimittajien kanssa vatvottu.
Mutta oikeasti: jos 5-10 sivua riittää tieteellisen artikkelin mitaksi, jossa tuodaan esiin joku oikea, uusi ja tutkittu asia, niin miksi jonkun kolmen opintopisteen esseen pitäisi olla 15-20 sivua?
Comment by Jatulintarha — 9.6.2008 @ 02:55