Jatulintarha

Melkein voin jo huokaista helpotuksesta: melkein 120:sta luentopäiväkirjasta lukematta on enää kahdeksan ja kaikki ensimmäisen tenttikerran tenttivastaukset on luettu. Torstaina on tosin uusintatentti, joka tuottanee 10-15 tenttivastausta vielä luettavaksi seuraavan parin viikon aikana.

Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.

Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.

Tenttikysymykseni ovat olleet usein "Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta" -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.

Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.

Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä - sekä niitä "pohdi sitä tai tätä" -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin "miksi jotain tapahtuu" ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut "keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen" -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.

Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää "esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä", olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.

Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.

Esimerkiksi kysymykseen "Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?" vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!

Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.

Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.

Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?

Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.

Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.

Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.

Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.

Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne "pohdi"-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.

Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että "Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?"

(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)

Nyt seuraa valitusta ja jurnutusta, jonka kimmokkeena on se tosiasia, että tilini on kaksikymppiä miinuksella ja joudun elämään Visalla hamaan tulevaisuuteen, kunnes minulle suvaitaan a) maksaa palkkaa, b) lähettää palkkakuitti, jotta voin hakea kassalta päivärahaa.

Olen vakaasti ja kokemuksesta sitä mieltä, että työnteko ei kannata, ja siitä saa vaan pahaa mieltä. Suosittelen lämpimästi kaikille työttömille työstä pidättäytymistä, ellei luvassa ole kivaa kokopäivätyötä josta saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Ikävästä kokopäivätyöstä saa loppujen lopuksi mielenterveysongelmia, joten turha etsiä itselleen lohdutusta sillä, että ikävää työtä voisi muka kestää paremmalla palkalla. Ei onnistu.

Mutta asiaan.

Niille onnekkaille, jotka eivät tiedä miten työttömyyskassa toimii, on syytä selittää seuraavassa byrokratian ihastuttavia kiemuroita. Työttömyyskassalta haetaan työttömyyskorvausta jälkikäteen, yleensä kuukausittain, jos työtön ei ole onnistunut sotkemaan asioitaan hankkimalla itselleen osapäivätöitä. Jos työtön-parka on hankkinut itselleen pieniäkin töitä, kassalta haetaan tavallisen työttömyyspäivärahan sijaan soviteltua päivärahaa, joka lasketaan suunnilleen niin, että täydestä päivärahasta vähennetään puolet palkasta jaettuna kuukauden arkipäiville. Jos kuulostaa vaikealta, niin asiaa voi havainnollistaa siten, että kun pidin viime keväänä yhden luennon, sain siitä noin 270 euroa, ja päivärahayhtälömyllytyksen sekä verotuksen jälkeen luentopalkkiosta jäi käteen 86 euroa.

Mutta hauskinta koko jutussa on se, että soviteltua päivärahaa ei voi laskea, ennen kuin palkkasumma on tiedossa. Tässä erittäin konkreettisesti arkeen vaikuttavassa ja verenpainetta nostavassa esimerkkitapauksessani olen aloittanut sivutoimisen tuntiopettajan työt maaliskuun viimeisinä päivinä. Siten en voi hakea maaliskuun korvausta, ennen kuin olen saanut koko urakan palkkion - tai pikemminkin palkkakuitin, joka on liitettävä korvaushakemukseen. Lähetin palkkalaskun huhtikuun viimeisinä päivinä sen jälkeen kun toivoakseni kaikki opiskelijat olivat palauttaneet kotitenttinsä, joista jokaisen tarkastamisesta haluan niistää palkkion. Koska tilini oli tyhjä, laskuani ei ilmeisesti ehditty käsitellä ennen puolen kuun maksupäivää.

Vielä hauskemmaksi asia muuttuu, jos ne perhanat eivät tajua lähettää palkkakuittia toukokuun puolella. Korvaus on nimittäin haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa: maaliskuun korvaushakemuksen olisi oltava perillä toukokuun aikana. Tässä nyt sitten on kymmenen päivää aikaa jännätä, että tuleeko palkkakuitti ajoissa vai ei.

Joka tapauksessa kaiken tämän byrokratiasotkuilun tulos on se, että minulla ei ole ollut maaliskuun alun jälkeen minkäänlaisia tuloja - lukuunottamatta Rakkaustarinat-antologiasta saamaani tekijänpalkkiota, joka itse asiassa taisi pelastaa huhtikuuni. Toukokuuni taitaa pelastaa vain Visa.

Tässä vaiheessa ei lohduta yhtään tietää, että kyllähän sitten kesäkuun puolella tilille mötkähtää sekä palkka että kahden kuukauden työttömyyskorvaus, ja yhtäkkiä voikin tuntea itsensä rikkaaksi - hetken verran, ennen kuin Visa-lasku on maksettava.

Se, mikä edesauttaa tätä jurnutusta on se tosiasia, että minulla on tarkastamatta vielä 60 luentopäiväkirjaa (vähän vajaa viiskymmentä on jo tarkastettu plus 40 tenttivastausta, sentään), kymmenkunta kotitenttiä, sekä kesäkuussa koittavan uusintatentin tenttivastaukset, joita on ainakin viisitoista, ehkä enemmän, jos käy niin, että joudun antamaan joillekin opiskelijoille reput. Niitä hemmetin luentopäiväkirjoja minun pitäisi tälläkin hetkellä olla lukemassa sen sijaan, että harrastan blogimuotoista sijaistoimintaa.

Olen tänä keväänä opettanut yhden kulttuuriantropologian kurssin Vaasassa, toisen Oulussa ja sen lisäksi yhden pienen artikkeliseminaarin seksuaalisuuden tutkimuksesta - jälkimmäinen on vielä kesken. Vaasan opetus alkoi tammikuun lopussa, ja opetuksen valmistelu vei käytännössä koko tammi- ja helmikuun. Oulun antropologiakurssi meni onneksi suurilta osin samoilla luentomatskuilla, vaikka niitä pitikin vähän fiksata. Seksuaalisuudentutkimusseminaari vei jonkin verran valmisteluaikaa, ja sitten alkoikin tulvia tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja viemäritunneleista. Töitä on saanut tehdä aika helvetisti, mutta rahallista korvausta ei ole juuri näkynyt.

Lopputulema on se, että tämä kevät on ollut taloudellisesti paljon epävakaampi kuin viime kevät, jolloin en ollut töissä. Kevät on ollut ylipäätään stressaava (muutollakin on osuutta asiaan), mutta töiden aiheuttaman aaltomaisen stressin sietäisi paremmin, jos ei samalla tarttisi stressata sitä, kuinka paljon Visa-lasku kasvaa, ja onko rahaa maksaa laskuja.

En ole viitsinyt laskea, että paljonko minulle koko kevään duunista loppujen lopuksi jää rahaa käteen. Tiedän, että summa on pieni. Näppituntumalla vaikuttaa siltä, että yhteenlaskettuna jään pari- kolmesataa euroa kuussa voitolle, verojen jälkeen. Työtunteihin suhteutettuna palkkasumma on murto-osa minimipalkasta (joka on 5,55 euroa tunti). Kunhan nyt palkat saadaan saamari maksettua - en tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, saanko palkanlisää lisensiaatintutkinnosta vai en.

On sinänsä hyvä, että kertasin väkipakolla, mistä kulttuuriantropologiassa onkaan kysymys, se on arvokasta. Mutta se ei ole, että koko hemmetin kevät on mennyt joutavanpäiväisessä työnteossa ja stressaamisessa, kun elämän kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeintä muokata romaanikäsistä tai lukea queer-teoriaa.

Tässä vitutuksen vaiheessa on tietenkin paha mennä vannomaan yhtään mitään, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että haluaisin jatkossa työttömänä ottaa osapäivätöitä vastaan - ainakaan sellaisia, jotka ajoittuvat usealle kuukaudelle, ja jotka nyrjäyttävät taloudellisen tilanteen täysin sijoiltaan. Enkä suosittele osapäivätöitä muillekaan - elleivät työt ole sellaisia, että niistä saatavat tulot ovat ennustettavissa.

Kävin Sallin luona huhtikuussa. Hän antoi muovikassin, jonka äiti pyytänyt toimittamaan minulle.

Kassissa oli isoäidin Amerikanpäiväkirjat.

Avasin yhden päiväkirjoista, se alkoi päivämäärällä 22.11.1963: "En olisi uskonut, että tämä uusi kirja tulee alkamaan näin tavattoman dramaattisisen ja historiallisen päivän kuvauksella. Aamupäivä kului tavallisissa touhuissa. Lapset tulivat aamiaiselle ja iloinen meteli täytti taas koko talon. Heidän lähdettyään siivosin keittiön ja sitten istahdin hetkeksi radion ääreen, kuuntelin 1/2 2:n uutiset ja ajattelin juuri lähteä hakemaan postia. Silloin radiossa keskeytettiin tavanmukainen lähetys ja kuuluttaja sanoi hätäisesti, että presidentti Kennedyä on ammuttu hänen ajaessaan Dallas’issa Texasissa. Hän oli vaipunut eteenpäin istuimellaan ja rva Kennedy oli yrittänyt tukea häntä ja sanoi: Oh no, no, no. - Kuuluttaja sanoi, että lisätietoja ilmoitetaan heti kun niitä saapuu. - Niin suuri oli hämmennys tällaisen tapauksen sattuessa, että radiossa ei huomattu siirtää pois tavallista ohjelmanauhaa, vaan sama iloinen musiikki soi äkkiä taas hämmennyttävänä riitasointuna vasta ilmoitetulle uutiselle."

Heti tuntui siltä, että käsissäni on aarre.

Olin tiennyt, että äiti asui lapsena Yhdysvalloissa vuoden tai pari isoisän työn takia - isoisä oli biokemisti ja perinnöllisyydentutkija, joka teki pitkän uran eri yliopistoissa. Äiti ei kuitenkaan ole koskaan kertonut tarkemmin Amerikanmatkasta. Joitakin konkreettisia jäänteitä ajasta kuitenkin on: niihin aikoihin kun olin barbileikki-iässä, äiti antoi minulle Midgensä. Midge on Mattelin nukke, joka luotiin Barbien kaveriksi vuonna 1963 vastauksena kritiikille, jonka mukaan Barbie on seksisymboli ja siten sopimaton lelu lapsille. Midgellä on pystynenä ja pisamia. Äiti antoi myös jacks-heittopelinsä, jossa heitetään palloa ilmaan ja poimitaan maasta pieniä hassunmuotoisia esineitä. Pelasin peliä yksinäni, sillä suomalaisilla koulunpihoilla peli oli täysin tuntematon. Myöhemmin olen nähnyt peliä pelattavan amerikkalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nostalgisesti vanhan hyvän ajan lapsuudesta. Äiti myös opetti, miten Juicy Fruit -purkkapapereista tehdään siksak-nauhaa. Hänellä oli jäljellä pätkä nauhaa, jonka hän oli itse tehnyt lapsena.

Mutta mitä muuta tapahtui? Matkustivatko he Yhdysvalloissa? Millaista oli arki? Miten yhteiskunnalliset muutokset näkyivät? Ehkä äiti ei edes muista paljoa, hänhän oli vasta kymmenen Amerikanmatkan alkaessa.

1960-luku oli murrosaikaa. Kennedy kuoli vuonna 1963, ja samana vuonna ilmestyi myös yksi toisen aallon feminismin vaikutusvaltaisimmista teoksista, Betty Friedanin Feminine Mystique, suomeksi Naisellisuuden harhat. Isoäiti eli Amerikassa kotirouvan elämää, sitä samaa, jota Friedan kuvasi ahdistavana ja kauhistuttavana. 60-luvulle sijoittuvat myös seksuaalivallankumous ja hippiliikkeen alkaminen. Isoisän ja isoäidin kirjahyllyistä löytyivät niin Kinseyn raportit kuin Masters & Johnsonin Human Sexual Response. He olivat kai seksuaalisuuden suhteen jossain määrin liberaaleja, mutta sukupolven verran vanhempia kuin 60-luvun opiskelijaradikaalit.

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäiti kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti Sallin kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin, paitsi minun, joka menin leirilleni. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa on kuitenkin edelleen arvoitus. En tiedä oliko välirikko molemminpuolinen ja vapaaehtoinen, ja yrittivätkö isoäiti ja isoisä pitää yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Kun muutin Ouluun, asuin fuksivuoteni ensimmäiset kolme kuukautta hänen kakkosasunnossaan Oulussa. Isoisä kävi Oulussa ehkä vain kerran vuodessa, ja asunto oli tyhjillään. Asunto antoi mahdollisuuden kurkistaa isoisän ja isoäidin elämään. Asunto ja esineet kuitenkin jäivät pääosin mykiksi. Kukaan ei ollut kertomassa niiden tarinoita.

Isoäidin päiväkirjat antavat hänelle vihdoin äänen. Olen miettinyt pitäisikö perustaa blogi, johon kirjoittaisi päiväkirjat puhtaaksi.