Jatulintarha

Taannoin eräs kaverini, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, totesi, että nykyään minun kuulumisistani ei tiedä mitään, vaikka lukisi blogia, ja toivoi enemmän sosiaalipornoa luettavaksi. On se kumma, kun ei tavallinen porno kelpaa - tosin sitäkin on tässä blogissa ollut tarjolla varsin vähän viime aikoina.

En ole aiemminkaan päivittänyt blogia kovin tiheään, mutta viime syksyn ja tämän kevään aikana päivitystahti on kyllä hidastunut merkittävästi. Tein pientä tilastoa, ja huomasin, että tämän vuoden puolella olen kirjoittanut blogiin yhdeksän kertaa. Viime vuonna yhdeksän merkintää ehti kertyä helmikuun alkuun mennessä, vuonna 2006 sen verran merkintöjä tuli tammikuun aikana. Ja blogin ensimmäisenä vuonna, 2005, hurjistelin merkintöjä melkein päivittäin.

Blogin päivittämättömyydelle on useita syitä. Päällimmäisin on tietysti ilmeisin, eli kiire: olen opettanut tänä keväänä kahta kurssia, etsinyt kämppää, löytänyt sen, muuttanut, ja vielä on opetettavana yksi kurssi, jonka pitäisi alkaa ensi viikolla. Ja uusi kämppä on tietysti sekaisin. Lisäksi olen ympännyt itseni harrastajateatteriryhmään, jonka harjoitusten eteen olen tehnyt luvattoman vähän töitä - mutta ensi-illan lähestyessä en voi enää lusmuilla senkään suhteen.

Toinen merkittävä syy on kuitenkin ollut se, että blogiin on ollut vaikea kirjoittaa asioista, jotka ovat kaikkein välittömimmin pyörineet päässä. On tuntunut siltä, että niistä kirjoittaminen lipsauttaisi blogin sosiaalipornon puolelle - mitä en itse halua, niin paljon kuin ainakin yksi lukija sellaista toivoisikin. Blogista on tullut areena, jossa kirjoitan asioista, jotka ovat tarpeeksi kaukana itsestäni - tai sitten sopivasti abstrahoitavissa ja yleistettävissä.

Itsestä kirjoittaminen on tuntunut liian paljastavalta, raa’alta. Jopa sellaisista arkipäiväisyydestä kuin vaatekaapista kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ekshibitionistiselta. Uuden kämppäni vaatekomerot haisevat tupakalta, ja olen etsinyt itselleni vaatekaappia, ettei vaatteita tarvitsisi säilyttää työhuoneen lattialla, missä ne tällä hetkellä sijaitsevat. Mutta jotta voisi kirjoittaa vaatekaapista, pitäisi ensin kirjoittaa kämpästä ja siitä miksi kämppää tarvitsee ja niin edelleen. Joten on helpompaa olla kaappinsa suhteen kaapissa.

Koska blogini ytimenä on se, että haluan itselleni areenan, jolla voin kirjoittaa hyvin erilaisista asioista hyvin erilaisilla tyyleillä ja lähtökohdilla, tällainen itsen ja aiheiden rajoittaminen vähentää blogin käyttökelpoisuutta itselle.

Elokuun viimeisenä päivänä viime vuonna kirjoitin: "[O]lemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus."

Kevään aikana oleminen on jotenkin selkiytynyt, mutta epäselkeyden aikana bloginkirjoitusrutiini murtui. Kirjoittamisen tarvetta on, mutta se purkautuu yksityisemmillä areenoilla kuin tässä julkiblogissa. Mutta samalla, kun kirjoitan yksityisemmin, kirjoitan myös hatarammin, syventymättä, ajattelematta lukijaa juurikaan. Se on tietysti yksityisemmän kirjoittamisen pyrkimys, mutta silti tuntuu että minulla on edelleen tarvetta julkiblogin kaltaiselle leikkikentälle.

Niinpä pitäisi päästä kaapistelusta eroon ja kirjoittaa arkisemmin.

***

Niin: jos tiedätte, mistä Oulun seudulla saisi halvalla vaatekaapin, niin kertokaa ihmeessä. Kirpparit, kierrätyskeskukset ja jopa vankilan puoti on jo kierretty. Huuto.net käyty läpi. Onko oikeasti pakko ostaa joku lastulevyhirvitys uutena, jos haluaa vaatekaapin?

Silläkin uhalla, että kaikki ovat jo täysin kyllästyneitä Ilkka Kanervaan, päätin silti kirjoittaa aiheesta, kun en ole aiemmin ehtinyt. En ole kiinnostunut Kanervan erosta, sillä sinänsä minusta on samantekevää, kuka kokoomuslainen sillä ulkoministerin pallilla istuu. Stubbin miinuksena on Nato-myönteisyys ja federalismi-into, mutta toisaalta minulla ei ole selkeää kuvaa Kanervan suhtautumisesta Natoon ja EU:n liittovaltioistumiseen. Stubbin plussana taas on toimiminen EU:n seksuaalivähemmistöoikeusverkoston yhtenä varapuheenjohtajana - ja jälleen, Kanervan seksuaalivähemmistöasenteista minulla ei ole käsitystä. Jos itse saisin valita, niin minusta ulkoministeriksi voisi laittaa Erkki Tuomiojan, mutta kun demarit ovat oppositiossa, niin minkäs teet.

Olenkin kiinnostuneempi siitä, miten Kanervan tapausta on käsitelty mediassa, ja millaisia seurauksia kohulla on. Ja suoraan sanottuna huolestuttaa.

Kalevan pääkirjoituksessa 2.4.2008 todettiin Kanervan erottamisesta seuraavaa: "Samalla Suomen politiikkaan syntyi uusi moraalikoodi. Ministereiltä on lupa odottaa tämän jälkeen hyvää harkintaa ja korkeaa moraalia myös yksityiselämässä".

Tietääkseni kansanedustajilta ja ministereiltä on edellytetty nuhteettomuutta jo ennen Kanerva-kohua. Suvi Lindén, Kauko Juhantalo ja Arja Alho joutuivat eroamaan taloussotkujen takia, Anneli Jäätteenmäki poliittisen kähminnän takia. Sirpa Pietikäinen vetäytyi eduskuntaehdokkuudestaan rattijuopumuksen takia - ja alkoholin juomisen ennen autolla ajamista sentään luulisi osoittavan hyvän harkinnan puutetta yksityiselämässä. Niinpä Kalevan pääkirjoituksen sievistelevästi ilmaistu "yksityiselämä" tarkoittaa nimenomaan ihmissuhteita ja seksiä.

Virallisestihan Kanerva joutui eroamaan valehtelun ja julkisen kohun kokoomukselle aiheuttaman haitan takia, mutta minusta julkisessa keskustelussa eron syyt ovat hämärtyneet. Päällimäiseksi syyksi näyttäisi nousseen se, että 60-vuotiaan ministerin ei pitäisi lähetellä flirttailevia tekstiviestejä itseään yli kolmekymmentä vuotta nuoremmalle stripparille.

Kaksinaismoralismista poliitikkojen on toki syytäkin joutua vastuuseen: jos prostituutioon tai homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti suhtautuva poliitikko narahtaa seksipalvelujen ostamisesta tai suhteesta samaa sukupuolta olevan kanssa, niin asia on syytäkin nostaa tapetille. Sen sijaan Ilkka Kanervan mieltymys suuririntaisiin, vaaleanpunaiseen pukeutuviin naisiin ei ole voinut olla mikään yllätys äänestäjäkunnalle.

Toki minusta yhdistelmässä ulkoministeri + blondi strippari on jotain häiritsevää. Häiritsevyys syntyy siitä, että yhdistelmä tuo tietynlaiset sukupuoli- ja valtaroolit räikeästi esiin. Tukiaisella ei tuntuisi olevan pääsyä poliittiseen valtaan muuten kuin jonkun valtaa pitävän miehen kautta - iltapäivälehden mukaan hän olisi kiinnostunut kunnallisvaaliehdokkuudesta, mutta mikään puolue ei huoli häntä. Tukiaisessa tiivistyy mielikuva siitä, että naiselle keskeisin tapa päästä käsiksi valtaan on käyttää seksuaalisuutta.

Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva ovat match made in heaven siinä mielessä, että he tekevät mieheydestä, naiseudesta ja heteroseksuaalisuudesta karikatyyrin. Johanna Tukiaisen olemus on äärimmilleen viritetty eroottinen ärsyke hiukan liian isoine rintoineen, hiukan liian vaaleinen hiuksineen, hiukan liian meikattuine kasvoineen ja hiukan liian vaaleanpunaisine vaatteineen. Ilkka Kanervan valtaapitävän pelimiehen meininki on yhtä liioiteltua. Tukiainen ja Kanerva ovat kuin 70-luvulla ilmestyneen pornolehden vitsipalstalta karanneita.

Yhdistelmä ulkoministeri ja blondi strippari muistuttaakin eroottista fantasiaa, jossa valtaerot ovat keskeisessä asemassa. Fantasia voi vaikuttaa vanhanaikaiselta, jopa tuhnuiselta, mutta jos strippari saa kicksejä siitä, että valtaapitävä mies pyörii hänen puutarhansa ympärillä, ja jos valtaapitävä mies saa pyörinnästä kicksejä, niin mikäpä minä olen sitä tuomitsemaan.

Minusta on huolestuttavaa, jos poliittisten toimijoiden seksuaalifantasioille (ja niiden toteuttamiselle) asetetaan rajat ja vaaditaan jotain epämääräistä "korkeaa moraalia". Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kaikki vähänkin epänormatiiviselle seksuaalisuudelle haiskahtavat asiat tekevät ihmisestä poliittisesti epäuskottavan, jolloin poliittisiksi päättäjiksi valikoituu ihmisiä, joilla on "korkea moraali", eli jotka noudattavat normatiivista seksuaalisuutta pilkulleen. Ja koska tämä on ihmisille käytännössä täysin mahdotonta, lopputuloksena on häpeää, salailua ja anglo-amerikkalaishenkisiä seksiskandaaleja.

Tällaiseen suuntaan poliitikkoja koskevat normit ovat minusta jo kehittymässä. 2.4. ilmestyneessä Kalevassa oli myös "Kanervan ero" -erikoissivut, joilla todettiin: "Stubbin hyvin tuntevat vakuuttavat, että mitään luurankoja miehen kaapista ei löydy. Unelmavävyksi luonnehdittu erittäin perhekeskeinen Stubb on tässä suhteessa riskitön valinta Jyrki Kataiselta. Eilen enemmän kuin tulevat haasteet uuttaa ministeriä huoletti se, miten nyt sujuvat Oliwer-pojan lauantaiset nelivuotissynttärit. Jatkossa perhe, johon kuuluu juristivaimo Suzannen lisäksi myös tytär Emilie, aikoo muuttaa Suomeen."

Vaikuttaa siltä, että ollakseen turvallinen valinta poliitikoksi, on hyvä olla toisaalta itse "erittäin perhekeskeinen" varsin traditionaalisella tavalla - mutta toisaalta sopivan modernisti liberaali ja suvaitsevainen.