Jatulintarha

Otavalta on vastikään ilmestynyt novelliantologia Rakkaustarinat. Minun novellillani on kunnia tulla julkaistuksi kyseisessä antologiassa. Antologia pohjautuu Otavan viime vuonna järjestämään Suuri rakkaustarina -kirjoituskilpailuun.

Lähetin kilpailuun novellin, jonka olin itse asiassa kirjoittanut jo kesällä 2005. Novelli käväisi mutkan Martti Joenpellon kisassa, mutta ei pärjännyt. Emmin jonkun verran ennen kuin lähetin novskun Suuri rakkaustarina -kisaan - novelli nimittäin on aika karua kertomaa, ja rakkauskaan siinä ei ole rakkaustarinoihin sopivaa romanttista lempeä, vaan jonkinlaista vääristynyttä sisarrakkautta. Lähetin sen lopulta, mutta en kovin korkein odotuksin.

Kisan voittajakolmikkoon (Janica Brander, Nina Petander ja Anni Kytömäki) en lukeutunut, mutta kumma kyllä, novelli kelpasi antologiaan valittujen kymmenen novellin joukkoon. En ole lukenut antologiaa vielä, joten en tiedä, millaisia muut yhdeksän ovat.

Soitto siitä, että novelli oli valittu antologiaan, tuli kesken lokakuussa järjestetyn Pornoakatemia-projektin loppukonferenssin. Niinpä olin tiedon saadessani jonkinlaisessa akateemisuusmoodissa, ja ilahtumisestani huolimatta en joutanut paljoa asiaa miettimään. Jossain välissä kustannustoimittaja lähetti kommentoidun novellin, minä korjasin tekstiä sen verran minkä taisin ja lähetin menemään.

Ja sitten tuli viis tekijänkappaletta. Ja verokorttipyyntö: saan kuulemma jotain tekijänpalkkiotakin. En varmaan paljoa, mutta kuitenkin.

Kisaan tuli lähes 900 rakkaustarinaa. Tajusin asian vasta luettuani tekijänkappaleiden takakannen. Määrä on aika typerryttävä. Esimerkiksi Portti-kisaan osallistuu vuosittain 100-150 novellia. Tähtivaeltajakisan kakkossijalle kiipesin 49 novellin joukosta. Vaikka olettaisikin, että tuohon yhdeksäänsataan mahtuu paljon enemmän klisheisiä ja tylsiä rakkaustarinoita kuin Portin kisanovelleiden joukkoon mahtuu klisheisiä ja tylsiä scifitarinoita, joukossa on pakko olla suuri kriittinen massa todella hyviä tekstejä.

Ei kuitenkaan liene syytä ruveta taputtelemaan itseään liikoja selkään, siitä saattaa tulla nivelet kipeäksi. On todennäköistä, että sen jälkeen, kun tuomaristo on valinnut kolme voittajaa, kustannustoimittajat ovat pyöritelleet isoa joukkoa hyviä novelleja ja miettineet, millaisella kokoonpanolla saisi aikaan monipuolisen ja kiinnostavan antologian. Minun novellini valittiin (jee!), mutta rannalle on varmaan jäänyt novelliani parempia tekstejä, jotka jostain syystä eivät ole sopineet antologiakokonaisuuteen.

Novelli on ensimmäinen ns. realistinen kaunokirjallinen teksti, mitä minulta on julkaistu, mutta silläkin on scifistinen pohja. Novelli perustuu osittain erääseen uneen, jossa pikkupoika lähenteli minua häiritsevällä tavalla, ja osittain uuteen Star Wars -leffatrilogiaan, jonka viimeistä osaa en tosin ole vieläkään nähnyt. Niissä kahdessa näkemässäni osassa Padmén ja Anakinin suhde tuntui jotenkin epäuskottavalta: meillä on neljätoistavuotias, joka on lastenvahtina yhdeksänvuotiaalle ja sitten niistä muka tulee rakastavaisia. Aikuisina, tietenkin, mutta jotain häiritsevää siinä suhteessa kuitenkin on. Kirjoitin sitten tarinan uudelleen, ja novellin nimestäkin tuli Pimeälle puolelle viittauksena Voiman pimeään puoleen. Pitäähän sitä olla intertekstuaalinen, kato.

Ostakaa ja lukekaa. Ja kertokaa, jos näkyy arvosteluja joskus jossain.

Olin jo ehtinyt päättää, etten jaksa blogissa kommentoida mitenkään mediatapahtumaa Henry Laasanen ja Naisten seksuaalinen valta. Sitä on jo käsitelty eri foorumeilla, ja koko aihe alkaa olla todella kulunut. Päätin kuitenkin pyörtää päätökseni, kun sekä Kaleva että Hesari käsittelivät viikonlopun lehdissä ko. aihetta. Lauantain Hesarissa oli Laasasen kirjan arvostelu, ja Kalevassa peräti iso haastattelu Laasasen kuvan kanssa.

Laasanenhan esittelee kirjassaan seksuaalisuuden markkina-arvoteoriaa, joka tuskin tarvitsee enempää esittelyjä - ainakaan niille, jotka ovat yhtään lukeneet blogeja, nyyssejä tai Suomi24-foorumia. Itse törmäsin Henryyn ja markkina-arvoteoriaan ensimmäistä kertaa sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-nyyssiryhmässä joskus kymmenen vuotta sitten.

En kumminkaan meinaa mäystää markkina-arvoteoriaa, sitä kun ovat jo muut puolestani mäystäneet. Sen sijaan kommentoinkin ihan toista aihetta. Kirjoitin aiheesta Kalevan yleisönosastoon, mutta koska ne perhanat eivät kommenttiani julkaisseet, niin julkaisenpa sen nyt itse tässä.

Edit: Kaleva julkaisi kirjoitukseni mielipidepalstalla 21.3.2008. Taisin hätiköidä laittaessani sen tänne blogiin. Noh, tuskinpa vahinko on kovin suuri.

Uhriuttamisen sijasta tarvitaan toimijuuden korostamista

Sunnuntain Kalevassa (16.3.2008) haastateltiin Henry Laasasta, joka on vastikään julkaissut kirjan Naisen seksuaalinen valta.

Haluaisin tarttua Laasasen Kalevan haastattelussa esittämään väitteeseen siitä, että feministinen ideologia perustuisi lähtökohtaan, jossa naiset ovat alistettuja ja uhreja. Laasanen toivoo, että "sukupuolten tutkimus pitäisi saada tieteelliseksi tutkimukseksi, jossa tutkitaan miehiä yhtä lailla uhreina kuin naisiakin".

Uhrinäkökulmaa on todellakin käytetty naistutkimuksen historian aikana, mutta kaiken naistutkimuksen ja feministisen ajattelun pelkistäminen ajatukseen, että naiset olisivat uhreja, on vääristävä yksinkertaistus. Nykytutkimuksessa uhripuheesta on pyritty irtaantumaan, sillä uhriuttamisen nähdään riistävän tutkimuksen kohteelta toimijuuden. Niinpä nykyisessä tasa-arvoa ja sukupuolta käsittelevässä tutkimuksessa pyritään uhriuttamisen sijaan korostamaan erilaisten valtaa vailla olevien ryhmien toimijuuden mahdollisuuksia, ja myös muistuttamaan ryhmien sisäisistä eroista - koostuivat nämä ryhmät sitten miehistä, naisista, tai vaikkapa etnisistä tai seksuaalisista vähemmistöistä.

Laasasen haastattelussa esiin nostamat suomalaiset tasa-arvo-ongelmat, kuten sukupuolisidonnainen asevelvollisuus ja isien huoltajuuskysymykset pitäisi tosiaankin nostaa laajemman keskustelun ja tutkimuksen kohteiksi. Uhriuttaminen ei kuitenkaan ole oikea tapa ratkaista näitä ongelmia. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa isien uhriuttamisen sijaan olisi mielekkäämpää korostaa toimijuutta eli isien kykyä, halua ja vastuuta huolehtia lapsistaan. Asevelvollisuuden vastustamisessa konkreettista toimijuutta osoittavat totaalikieltäytyjät, jotka toiminnallaan kyseenalaistavat asevelvollisuuden sukupuolisidonnaisuuden lisäksi koko asevelvollisuusjärjestelmän.

Jonkin ryhmän tutkiminen jo valmiiksi siitä lähtökohdasta, että ryhmään kuuluvat ovat uhreja, riistää tältä ryhmältä vallan määritellä itsensä. Ennalta-asetettu uhriuttava lähtökohta ei myöskään ole tieteellinen, sillä se asettaa vaatimukset sille, millaisia tutkimustulosten tulee olla. Uhripuhetta onkin naistutkimuksen piirissä paljon kritisoitu, jo vuosikymmenien ajan.

Naistutkijana toivon, että sukupuolisidonnaista epätasa-arvoa tutkitaan erilaisista hedelmällisistä näkökulmista. Miesnäkökulman käyttäminen tuo varmasti uutta tietoa aiheesta. Miesten uhriuttaminen ja miesten ja naisten välisten erojen korostaminen ei kuitenkaan ole sen enempää miesten, naisten kuin sukupuolentutkimuksenkaan kannalta edullista.

Tulipa pidettyä kulttuuriantropologian peruskurssi: jäljellä on enää pino opiskelijoiden luentopäiväkirjoja luettavaksi sekä kirjatentti, johon pitäisi laatia kysymykset, joiden vastaukset pitää sitten arvostella.

Kurssi oli antoisa muutenkin kuin siksi, että oli pakko taas prepata itseään sen suhteen, että mitä se antropologia nyt taas olikaan. Opettamani ryhmä koostui eri maista kotoisin olevista opiskelijoista, ei siis vaihtareista vaan tyypeistä, jotka ovat tulleet Suomeen varta vasten opiskelemaan kansainvälistä hallintoa ja viestintää. Sakki oli aika sekalaista, opiskelijoita oli Norjasta, Meksikosta, Kamerunista, Nigeriasta, Etelä-Koreasta, Japanista, Venäjältä, ties mistä. Suomalaisia oli joukossa vain pari. Ryhmän sekalaisuuden vuoksi jouduin miettimään joitakin asioita tarkemmin kuin jos ryhmä olisi koostunut pelkästään suomalaisopiskelijoista.

Yksi kulttuuriantropologian peruspilareista on kulttuurirelativismi, eli se, että jokaista kulttuuria katsotaan omana uniikkina kokonaisuutenaan, sen omista lähtökohdista käsin. Jo Franz Boas, kulttuuriantropologian isä, lausui näin, eikä peruspilari ole sittemmin muuttunut. Silti välillä tuntuu, että kulttuurirelativismi johtaa siihen, että kulttuuriantropologi joutuu nyökyttelemään mykkänä.

Yritin luennoilla sekä esitellä kulttuuriantropologian peruskurssiin pakollisina kuuluvat jutut, että tuoda esiin kriittistä näkökulmaa eri asioihin. Halusin koko ajan muistuttaa siitä, kuinka antropologi on aina sidoksissa omaan kulttuuriinsa, minkä vuoksi on turha elätellä kuvitelmaa antropologian tieteellisestä objektiivisuudesta. Korostamalla tätä onnistuin kuitenkin välillä ajamaan itseni nurkkaan.

Avioliittojärjestelmiä käsitellessäni esittelin morsiusmaksu- ja myötäjäisinstituutioita, ja sitten kuvasin kuinka ugandalaiset naisjärjestöt ovat kritisoineet morsiusmaksuja. Perinteen mukaan avioliiton purkautuessa vaimon tai hänen perheensä tulisi maksaa morsiusmaksu takaisin aviomiehen perheelle, mutta usein vaimo ei itse siihen taloudellisesti pysty, ja häpeän vuoksi hänen perheensä ei suostu maksamaan. Tämä johtaa siihen, että naiset ovat ansassa väkivaltaisissa avioliitoissa.

Esimerkin jälkeen eräs miespuolinen ugandalaisopiskelija nosti kätensä, ja totesi, että käsitykseni morsiusmaksusta on virheellinen, ja että naisen perhe on aina hänestä vastuussa, ja että jos naista pahoinpidellään avioliitossa, naisen veljet menevät antamaan turpaan aviomiehelle. Miespuolinen nigerialaisopiskelija puolestaan sanoi, että morsiusmaksu on Afrikassa pelkästään symbolinen maksu, ja että kuvaamani tilanne on afrikkalaista avioliittosysteemiä vääristävä ääriesimerkki. Ryhmässä oli myös naispuolisia afrikkalaisopiskelijoita, mutta he olivat hiljaa.

Jäin jumiin sukupuolisensitiivisyyden ja kulttuurirelativismin väliin. Minussa on enemmän feministiä kuin kulttuurirelativistista antropologia, ja mieleni olisi tehnyt sanoa ääneen, kuinka perseestä on systeemi, jossa nainen on aina riippuvainen miehistä ja miesten kyvystä käyttää väkivaltaa, oli kyse sitten aviomiehestä tai veljistä. Ja että vaikka antropologian teoriassa korostetaan avioliittojen tärkeyttä sukujen ja ryhmien välisten liittolaisuussuhteiden luojana, niin yksittäisten ihmisten - varsinkaan naisten - kohdalla avioliitto voi olla kaikkea muuta kuin myönteinen juttu.

Näkemyksen ääneen lausuminen luentotilanteessa olisi kuitenkin romuttanut kaikki kauniit puheeni kulttuurirelativismista, joten vastasin jotenkin ympäripyöreästi, kuinka morsiusmaksukäytännöt vaihtelevat eri alueilla, ja että kyllähän kaikkiin kulttuurisiin järjestelmiin liittyy myös ongelmia.

Välittömästi, siinä luentotilanteessa tuntui siltä, että omien feminististen käsitysteni vuodattaminen opiskelijoiden ylle olisi ollut pahimmanlaatuista kulttuuri-imperialismia. Vasta luennon jälkeen muistin, että jestas sentään, esimerkkinihän oli peräisin ugandalaisen naisjärjestön tiedotteesta - ugandalaiset naiset itse olivat ottaneet kantaa morsiusmaksuongelmaan! Oliko siis niin, että ugandalaispoika kritisoi sekä käsitystäni morsiusmaksuista, että sitä, että naisjärjestöt olivat nostaneet ongelman esille sen sijaan, että olisivat antaneet veljien ja aviomiesten hoitaa hommat keskenään?

Olen äreä itselleni siitä, etten pitänyt johdonmukaisemmin kiinni siitä, että pidän sukupuolten tasa-arvoa erittäin tärkeänä. Osittain löysäilyni varmaan johtui siitä, että olen kuitenkin enemmän queer-feministi kuin vanhan kansan tasa-arvofeministi. Näkökulmat eivät tietenkään sulje toisiaan pois, mutta painotukset ovat niissä erilaiset. Suomalaiskontekstissa on helppo olla queer-feministi ja kritisoida sukupuolen dikotomiaa ja "miehen" ja "naisen" käsitteitä; ugandalaiskontekstissa puhuttaessa olisi ollut tärkeää ottaa tiukempi tasa-arvofeministinen ote, koska sukupuolten epätasa-arvo on Ugandassa konkreettinen. Osittain löysäilyni kuitenkin johtui myös kulttuurirelativismin ihanteesta, siitä ajatuksesta että kyllä kaikkia kulttuurimuotoja pitää kunnioittaa sellaisina kuin ne ovat. Tai ainakin pitää poliittisesti korrektisti teeskennellä niin, vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että jotkut kulttuuriset instituutiot pitäisi pikimmiten romuttaa.

En tiedä, miten suuria yleistyksiä voi tehdä siitä, että ryhmän afrikkalaispojat olivat kärkkäitä kommentoimaan, kun taas yksikään ryhmän afrikkalaistytöistä ei sanonut luennoilla sanaakaan. Niin pienessä ryhmässä yksilölliset erot korostuvat, tietysti, mutta silti minua sieppaa, että pojat ottivat tilan "afrikkalaisuuden" asiantuntijoina. En tiedä yhtään, mitä tytöt ajattelivat: olivatko he hiljaa samaa mieltä poikien kanssa, vai eri mieltä, vai nukkuivatko koko tunnin ja toivoivat vain saavansa helpolla opintopisteitä?

Olen tyytymätön itseeni, kun en pystynyt aivopesemään kahdessakymmenessäneljässä tunnissa koko luokkaa queer-feministeiksi.