Jatulintarha

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja. Uutuushyllyssä oli kirja "Tossun alla. Parisuhdehuumorin parhaat palat", kustantajanaan Leikkimieli-kustannus. Jäin lehteilemään sitä, vähän samaan tapaan kuin homeista leipää roskiin heittäessä saattaa jäädä ihmettelemään homerihmastojen muodostamia kuvioita. Erona vain on se, että päästyään yli pilaantunutta ruokatarviketta kohtaan tuntemastaan inhosta homekiekuroissa voi nähdä kauneutta. Tätä kirjaa tarkemmin lehteillessä niljainen ja kuvottava tunne sen sijaan vain lisääntyi.

Jäin miettimään kirjan niljaisuutta ja lainasin sen. Noin satasivuisen kirjan juttujen lukemiseen ei mennyt kauan. Kirjan keskittyminen pelkästään heteroparisuhteisiin oli odotettavaa, joten se ei sinänsä ärsyttänyt sen ratkaisevammin kuin vaikkapa naistenlehtien vastaavanlainen itsestäänselvä heteronormatiivisuus. Se tapa, jolla huumorikirjassa miehiä, naisia ja parisuhteita kuvattiin, oli kuitenkin hyvin vastenmielinen.

Kirjassa ei ollut kerrassaan yhtään hauskaa juttua, tai edes juttua, joka olisi jotenkin myönteinen. Esimerkiksi luvussa "Huumoria tutustumisesta, rakastumisesta ja seurustelusta" oli seuraavanlainen dialoginpätkä: "–Tunnustin eilen Anjalle kaikki heikkouteni ja syntini. –Entä sitten? –Mikään ei auttanut, meidät vihitään viikon kuluttua". "Naisten huumoria miehistä" -luvussa puolestaan toinen dialogi: "–Äiti minä menin kihloihin. Löysin miehen, joka on aivan kuin isä! Äiti vastaa: –Mitä sinä minulta haluat, sympatiaa vai?" "Miesten huumoria naisista" -luvussa vastataan samalla mitalla: "Miksi morsian pukeutuu valkoiseen? Tiskikone, liesi ja jääkaappikin ovat valkoisia".

Ja kun on lukenut 70 sivua toinen toistaan tuskastuttavampia juttuja, on vuorossa "Mustaa parisuhdehuumoria", jonka alussa on varoitus: "Tämä parisuhdehuumorin osa-alue vaatii lukijoiltaan tavallista suurempaa ymmärrystä ja jalostunutta huumorintajua. Parisuhde on välillä oikeasti rankka juttu – ja se näkyy myös käytetyssä huumorissa." Varoituksen luettuani terästäydyin kestämään entistäkin rasittavammat jutut, mutta juttujen tyyli ei käynyt yhtään sen kummemmaksi, mitä nyt vain vitsailtiin enemmän väkivallasta ja kuolemasta.

Parisuhdehuumorin ytimen muodostavat kaksi keskeistä asiaa: ylittämätön sukupuoliero ja se, että parisuhteessa (=avioliitossa) oleminen on pohjimmiltaan aivan perseestä. Miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, ja ovat onnettomuudekseen joutuneet tilanteeseen, jossa joutuvat elämään yhdessä. Ainoa, mikä antaa valoa heidän synkkään elämäänsä, on jatkuva keskinäinen vittuilu.

Ymmärrän kyllä ne tilanteet, joissa kirjaan kerätty parisuhdehuumori on syntynyt, ja millaisissa tilanteissa se saattaa naurattaa. Viime vuosikymmeniä lukuunottamatta avioliitto on ollut Suomessakin sellainen järjestely, joka on ollut järkälemäisen pysyvä. Ennen vuoden 1988 avioliittolain uudistusta avioeron saamisen edellytyksenä oli jomman kumman osapuolen syyllisyys (eli siis aviorikos) tai jokin muu mahdottoman painava syy. Avioliiton solmimisen jälkeen avioliitossa oltiin kuolemaan asti, ja jos ei oltu, niin voi sitä häpeän määrää.

Avioliitolla on ollut myös iso taloudellinen merkitys. Ilman emäntää maatalon hommista jäi puolet tekemättä. Rasittavakin akka sentään lypsää ja synnyttää. Myös avioituneen naisen taloudellinen asema on ollut naimatonta parempi: lapseton vanhapiika ei ole vain jäänyt ilman rakkautta, vaan hän on voinut jäädä myös ilman leipää. On parempi olla onnettomassa avioliitossa kuin kulkea kerjuulla.

Kirjan kuvaama huumori voi olla tapa käsitellä muuten kestämätöntä tilannetta, ja myös luonnollistaa se. Sellaistahan avioelämä nyt on kaikkien muidenkin mielestä, onnettomaksi tekevää touhua, ja sille on parempi nauraa kuin itkeä.

En kuitenkaan pysty kunnolla näkemään tällaisen parisuhdehuumorin paikkaa nyky-yhteiskunnassa. Jos ne miehet on niin kauheita, niin pakkoko niiden kanssa on elää? Jos avioliitto on niin kauhea, niin eikö ole parempi erota? Miksi naurukouluttaja Vesa Karvinen, joka mm. järjestää ryhmänauruterapiaa työpaikoilla, on kokenut, että juuri nämä vitsit olisivat sopivaa aineistoa parisuhdenaurun kirvoittajaksi?

Jotta juttu naurattaisi, sen on tunnuttava jollain tavalla tutulta. Osa kirjan vitseistä on sisällöltään sellaisia, että ne ovat syntyneet vasta viime vuosikymmeninä. Vaikka avioliitto ei nykyaikana ole sen enempää pakollinen kuin ehdottoman pysyväkään, eikä kenenkään ole pakko kärvistellä sietämättömässä parisuhteessa, parisuhteeseen liittyvät normit korostavat parisuhteen pakollisuutta ja pysyvyyttä. Normit ovat perintöä ajalta, jolloin parisuhteita ei ollut olemassakaan - niiden sijasta oli sukujen välisiä taloudellisia sopimuksia eli avioliittoja. Kirjan huumori toimiikin ensisijaisesti parisuhdenormien rakentajana ja vakauttajana. Sukupuolierolla on yksinkertaista selittää kaikenlaiset konfliktitilanteet, jotta konfliktien perimmäisiä syitä ei tarvitsisi käsitellä. Nauramalla kirjan vitseille sopeutetaan omaa itseä tietynlaiseen parisuhde- ja sukupuolikäsitykseen.

Mutta miksi ihmeessä tyytymättömyyttä aiheuttavia normeja pitää pitää pystyssä ja noudattaa? Normit luovat turvallisuutta, mutta onko tosiaan parempi olla normin turvassa ja tyytymätön kuin kyseenalaistaa normi ja yrittää etsiä joku tolkullisempi tapa elää yhdessä muiden ihmisten kanssa?

(Vastaus otsikon kysymykseen on muuten: "Mene naimisiin sen kanssa.")

Mummullani oli tapana sanoa aina hyvästejä jätettäessä, että "Nähdään, jos eletään". Perhetarinan mukaan suivaannuin neljävuotiaana tähän fraasiin, ja sanoin mummulle, että "Et sinä saa kuolla! Sinä elät satavuotiaaksi, ja jos hyvin käy, niin satakaksikymmentävuotiaaksi!" Mummu vastasi tähän, että "ei kiitos". Mummu oli hoitanut omaa, 93-vuotiaana kuollutta äitiään tämän viimeisinä elinvuosina, eikä elo satakaksikymmentävuotiaana kuulostanut raposelta.

Ei tullut sataa täyteen. Mummu kuoli Lucian päivänä, 95-vuotiaana.

Tuntuu aika omituiselta. Monesti sanotaan, että kuolema voi olla "helpotus", mutta en ole ihan varma siitä, mitä se tarkoittaa. Omaisille voi olla tuskallista nähdä, kuinka aiemmin jämäkkä ja päättäväinen ihminen haalistuu, ja siinä mielessä omaisille voi olla helpotus, kun vääjäämätön kuolema lopulta on edessä. Mutta en oikein usko, että asianosaiselle itselleen olisi noin vain "helpotus" kuolla pois, vaikka tietäisikin, että laitoshoito kestää koko loppuiän, eikä paluuta "kotiin" enää ole.

En usko mummun viihtyneen hirveän hyvin laitoshoidossa (viihtyvätkö vanhukset laitoshoidossa yleensäkään?), joskin perussosiaalisena ihmisenä hän tuli hyvin toimeen sekä hoitajien että muiden asukkaiden kanssa. Vain pari päivää ennen kuolemaa lääkäri oli todennut hänen olevan ikäisekseen hyväkuntoinen vanhus. Suklaa, kahvi ja viski maistuivat edelleen, ja hoitajien mukaan mummu vitsailikin välillä. Mummu ehti olla sairaalassa puolisentoista vuotta, mitä ennen hän oli elänyt yksikseen - tosin parin viimeisen vuoden ajan kotisairaanhoitaja oli käynyt päivittäin.

Mummun muisti oli kuitenkin haurastunut, ja siitä persoonasta, jonka tunsin, oli vain väläyksiä jäljellä. Mummulla oli alkanut muisti pettää jo aiemmin, ja tietyssä mielessä olen surrut mummua useamman vuoden, vaikka se sureminen tuntuukin aika itsekkäältä ja epäoikeudenmukaiselta, ikäänkuin kieltäisi toiselta ihmiseltä muutoksen. On yhtä hölmöä surra vanhuksen muuttumista kuin surra pikkulapsen kasvamista. Kuolemaa kohti se on suunta kummallakin, kuitenkin.

Tapasin mummun viimeistä kertaa lokakuussa, paria päivää ennen mummun 95-vuotissyntymäpäivää. Tapaaminen oli minulle varsin surullinen: aiemmin mummu on jaksanut kysellä kuulumisia ja kertoa omiaan, vaikka sitten samat jutut moneen kertaan. Aiemmin hän myös nauroi muistamattomuudelleen. Tällä kertaa hän ei juurikaan jutellut eikä nauranut. Hän muisti minut kyllä, mutta vasta hetken ponnistelun jälkeen. Katselimme yhdessä telkkaria. Mainoskatkolla markkinoitiin uutta, ihmeitä tekevää anti-age-ryppyvoidetta, mikä vaikutti tilanteeseen nähden absurdilta. Minusta tuntui, että mummu sellaisena kuin minä hänet tunsin, oli jo poissa, mutta olisi ollut väärin vaatia, tai edes toivoa, mummua olemaan jotain muuta kuin se, mitä hän sillä hetkellä oli.

Etäisyyden vuoksi näin mummua suunnilleen kerran vuodessa, kaksi parhaassa, ja viime vuosina soittelimme aika harvoin. Luultavasti hänen muutoksensa ei olisi tuntunut niin dramaattiselta, jos olisin nähnyt häntä useammin ja arkipäiväisemmin. Muutos oli kaikesta huolimatta varsin tavanomaista vanhuksoitumista. Nyt en oikein tiedä, kumpaa varsinaisesti suren - sitä avarakatseista ja mielipiteissään jämäkkää mummua, johon liittyvät muistot ajoittuvat pitkälle ajalle, ja joka haalistui hitaasti olemattomiin vuosien mittaan, vai sitä mummua, joka hän oli kuollessaan. Tästä muistamattomasta ja hauraasta mummusta minulla on paljon vähemmän muistoja. Sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ikäänkuin minulta olisi jäänyt tutustumatta kunnolla viimeisten aikojen mummuun. Ikäänkuin olisin vältellyt tutustumista, koska kaipasin liikaa sitä tuntemaani mummua.

Olen käynyt hautajaisissa vain kerran aiemmin, ja silloin oli kyse jostain Virtun kaukaisesta sukulaisesta. En ollut ukkini, isotätini enkä kummitätini hautajaisissa. Kummitätini kuoli kymmenen vuotta sitten, ja minun jäädessäni pois hautajaisista mummu sanoi hieman äkäiseen sävyyn, että "kai sinä nyt sentään minun hautajaisiini tulet?" Jollain toisella kerralla hän kuitenkin sanoi, että sitten kun hän kuolee, niin hänelle on samantekevää, millaiset hautajaiset järjestetään ja keitä sinne tulee, eipä hän ole sitä enää katsomassa, ja että jos en halua sinne tulla, niin ei tarvitse. No, meinasin kuitenkin lähteä hautajaisiin.

Alunperin aioin kirjoittaa mummusta vasta hautajaisten jälkeen, mutta tulin toisiin ajatuksiin. On hyvä miettiä mummua ja kuolemaa ennen jälkeenjäävien monopolisoimaa hautajaistilaisuutta. Hautajaiset ovat ensisijaisesti omaisille järjestetty rituaali, ja luultavasti niissä on ihan tarpeeksi mietittävää ihan sellaisenaankin. Jo nyt vaikuttaa siltä, että ne ovat tulleet mummun muistamisen tielle. Miten sinne Uuteenkaupunkiin nyt oikein pääsee? Saako matkalippuja enää mistään, kun on jouluruuhkat? Millaiset kukat? Ja vaatteet! Keitä sinne tulee? Pitääkö siellä tapella jotain sukuriitoja pois alta? Ja miksi niiden saamarin arkunkantajien on aina oltava miehiä?

Mummu toisti alussa kertomani tarinan melkein joka kerta, kun hyvästejä jätettiin, mutta ei sillä kertaa, kun kävin katsomassa häntä lokakuussa. Siitä huolimatta, että mummu kertoi tarinan lukemattomia kertoja, sen muoto on jo alkanut mielessäni rapautua. On samantekevää, mitä oikeasti silloin neljävuotiaana sanoin, mutta kertoiko mummu minun sanoneen "Et sinä kyllä vielä kuole!" vai "Et sinä saa kuolla!"? En muista. Mummulla oli paljon hyviä tarinoita, ja on surullista ajatella, että toisten edelleen kertomina ne saavat toisen muodon.

***

Ruotsinkielinen otsikko johtuu siitä, että mummu oli käytännössä kaksikielinen. Äidinkielenään suomea puhuva mummu pantiin pienenä ruotsinkieliseen kouluun, joka oli lähempänä kotia kuin suomenkielinen. Aina puhuessaan salaisia asioita muiden aikuisten kanssa, hän puhui ruotsia. Jossain vaiheessa hän paljasti, ettei tarkasti ottaen ole mummu ollenkaan, vaan "fammu".

Katsoin tänään Heroesin uusinnan ja jäin sitten kanavasurffaamaan. Subbarilta tuli Sinkkuelämää, ja näin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia raivostuttavasta jaksosta, jossa miehen ja naisen välinen pituusero on jonkinlainen este suhteelle, ja jossa Carrie lupaa pissaleikeistä pitävälle miehelle, että siinä vaiheessa, kun heidän suhteensa muuttuu vakavammaksi, hän voi pitää vessan ovea auki joskus ollessaan tarpeillaan - vaikka sekin tuntuisi hänestä aika epämukavalta. Jäin jakson loputtua telkkarin ääreen valmiina pullauttamaan aivoni silmäkuoppieni kautta ulos, ja mitä telkkarista tuleekaan: lisää Sinkkuelämää. Ja vieläpä jättipottijakso eli "Bi-elämän piruetit", alkuperäiseltä nimeltään "Boy, girl, boy, girl".

Jaksossa on neljä sukupuolta jotenkin sivuavaa juonikuviota, joista kaksi on mainitsemisen arvoisia. Suomenkielinen otsikko viittaa juoneen, jossa Carrie alkaa deittailla itseään nuorempaa miestä (jäi epäselväksi, mikä heidän ikäeronsa oli, mutta ilmeisesti ainakin viisi vuotta), joka on biseksuaali. Toinen juoni kertoo, kuinka Charlotte ottaa galleriaansa näytille drag king -kuvia, jotka on ottanut hottis nuori mies, joka houkuttelee Charlottenkin kingeilemään. Oikeasti ne kuvathan oli tietysti ottanut lyhyenläntä, keski-ikäinen herm, eli Del LaGrace Volcano, kukapa muukaan. Ei, en tunnista Manolo Blahnikeja, mutta tunnistan kyllä tietyt olennaiset taideluomat.

Jakso on ensimmäistä kertaa esitetty kesällä 2000 Jenkeissä. Suomessa sarjaa esitettiin noin vuoden viiveellä, eli jakso ilmeisesti esitettiin täällä suunnilleen syksyllä 2001. Muistan, että tuolloin olin jo saanut graduni valmiiksi, ja vaikka en varsinaisesti seurannutkaan Sinkkuelämää, tämän jakson kohdalla VHS-kasetti oli valmiina soittimessa. Jaksosta oli mediassa kohistu etukäteen, sillä siinä Alanis Morrisetten esittämä hahmo suutelee Carrieta. Ajattelin, että jossain vaiheessa voisin kirjoittaa jaksosta analyysin tai jotain vastaavaa, ja joka tapauksessa bi-tutkijalla on hyvä olla varastossa bi-teemaisia juttuja.

No, sitä analyysiä ei sitten ole vieläkään tullut tehtyä, osittain siksi, että Karkulehdon Sanna jo kirjoitti Lähikuvaan katsauksen Sinkkuelämää-sarjan queer chicistä ja heteronostalgiasta, ja pohti katsauksessaan kyseistä jaksoa ansiokkaasti. Jaksoa oli kuitenkin kiintoisaa katsoa uudelleen, eri silmin. En muista mitä ajattelin katsoessani jaksoa ensimmäisen kerran - varmaan lähinnä sitä, millaisia biseksuaalisuuden stereotypioita jakso toistaa, ja onko niillä jotain rinnakkaisuuksia suomalaisten haastateltavieni kohtaamien stereotypioiden kanssa.

Nyt jaksossa herätti huomiota se, kuinka biseksuaalisuus ja sukupuolen ylittäminen esitettiin jaksossa käsittämättöminä. Drag king -kuvat olivat jotakin, jota kaiken nähneet newyorkilaisetkin ihmettelivät suu auki. Judith Halberstamin ja Delin Drag King Book, josta jaksossa esitellyt kuvat olivat, ilmestyi vuonna 1999, mitä ennen kingeily varmaan olikin näkyvää vain aika pienessä piirissä. Biseksuaalisuus puolestaan oli jaksossa joku omituinen nuorten muotijuttu, josta Carrien kaltainen "vanha pieru" ei ymmärtänyt mitään. Seitsemässä vuodessa biseksuaalisuudesta on Suomessakin tullut sen verran näkyvä ja puhuttu ilmiö, että Carrien hämmennys bi-pojan edessä on herttaisen vanhanaikaista.

Erityisen kiinnostavaa jaksossa oli kuitenkin se, millaisina nuorten ja käsittämättömien biseksuaalien suhteet esitettiin. Carrien kysyessä bisse-Seanilta, että keiden kanssa hän on seurustellut ennen Carrieta, Sean antaa sarjamonogaamisen vastauksen: Carrieta edeltää kaksi naista ja eräs Mark. Jakson lopussa Sean ja Carrie menevät bileisiin, joissa Carrie kohtaa Markin ja tämän nykyisen poikaystävän, joilla on vauva. Vauvan on synnyttänyt ko. poikaystävän ex-vaimo Dawn, jota esittää Alanis Morrisette. Dawn on puolestaan juuri mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa jossain ulkomailla - pariskunta esittelee sormuksiaan.

Jakson biseksuaaleilla on jonkinlainen promiskuiteettisuuden aura (ovathan he kaikki jossain vaiheessa nussineet keskenään), mutta heidän parisuhteensa ovat varsin siististi normatiivisia. Suhteet muuttuvat avioliitoiksi, ja vaikka avioliitot purkautuisivat, niitä seuraa uusia avioliittoja ja reproduktiota. Siinä missä Sinkkuelämää-sarjan heterot sinkkunaiset liihottelevat miehestä mieheen aviopuolison etsinnässään, "Bi-elämän piruetit"-jaksossa biseksuaalit eivät pyörikään piruettia, vaan ovat tanakasti asettuneet monogaamisiin parisuhteisiin.

Sinkkuelämää-sarjahan sai aikanaan paljon huomiota sen vuoksi, että sarjan sinkkunaiset esitettiin seksuaalisesti aktiivisina, ja varsinkin Samanthan hahmo nimenomaan promiskuiteettisena. Siten sarjan maailmassa epämääräinen päällekkäisyyssuhteilu ei sinänsä ole poissuljettua, joskin sarja toteuttaa aika tiukkaan romanttisen draaman konventiota Sen Oikean etsinnästä, joka väistämättä päättyy avioliittoon.

Siksi onkin varsin hassua, että biseksuaalisuus-teemasta ei ole niistetty kaikkia mahdollisia shokkitehoja irti - biseksuaalien yliseksuaalisuus ja promiskuiteettisuus kun kuitenkin ovat aika keskeisiä biseksuaalisuutta luonnehtivia ennakkoluuloja. Vaikuttaakin siltä, että sarjan tekoaikana biseksuaalisuus olisi ollut tarpeeksi käsittämätöntä jo sinällään, ilman että katsojan (ja katsojan samastumiskohteena olevan Carrien) päätä olisi pistetty sekaisin monogaamisesta parisuhdenormista poikkeavilla suhteilla.

Toinen asia, jota mietin jaksoa katsellessani, on sarja tapa käsitellä ikää ja aikuisuutta. Toistuvasti sarjassa tuskitellaan iän kanssa: ollaan yli kolmikymppisiä eikä olla vieläkään päästy naimisiin; ollaan tosi chic ja pinnalla, mutta silti aivan pihalla siitä, mitä se nuoriso puuhailee. Ikäero on tärkeä merkitsijä: sarjan seksipeto Samantha on ainoa, joka voi tuskittelematta paneskella itseään nuorempien miesten kanssa, koska hänelle kaikenlaisten seksuaalisten rajojen ylittäminen on sallittua. Samanthahan on muuten myös ainoa, jolla on sarjassa suhde toisen naisen kanssa, mutta kiinnostavaa kyllä, Samantha luokitteli juonikuviossa itsensä lesboksi, ei biseksuaaliksi.

Sarjaan on sisäänkirjoitettu olettamus siitä, että elämän tulisi edetä tiettyinä vaiheina, ja koko sarjan ydinhän on se, millaisia konflikteja syntyy, jos naiset eivät onnistukaan säällisessä ajassa siirtymään yhdestä vaiheesta toiseen eli sinkuista vaimoiksi. Sinkkuelämää-sarjassa hahmojen häilyminen sinkkuudessa sellaisessa iässä, jolloin olisi parempi jo olla aviossa, esitetään pohjimmiltaan traagisena. Niinpä sarjan päättyessä jokaisella sarjan neljästä hahmosta on vakiomies, jotta sarja ei jäisi loppusulkeumatta.

Varsin sopivasti juurikin Judith Halberstam on kirjassaan In Queer Time and Place todennut, että queeriin aikakäsitykseen liittyy sen haastaminen, että elämä olisi jaettavissa tiettyihin, toisiaan loogisesti seuraaviin vaiheisiin. Halberstam kirjoittaa erityisesti alakulttuureista ja siitä, kuinka alakulttuurit ylipäätään luokittuvat nuorille ominaiseksi toiminnaksi, joksikin, josta on luovuttava, kun mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Queerejä alakulttuureja luonnehtii se, että niissä toimii eri ikäisiä ihmisiä sen vuoksi, että heidän elämänsä ei ole kulkenut selkeää rataa, jossa alakulttuurit ja yhteisöllisyys väistyvät perhe-ajan tieltä.

Kiinnostavaa onkin se, kuinka elämänvaihe- ja sukupolviajattelu tietyssä mielessä mahdollistavat sen, että ns. varhaisemmassa elämänvaiheessa tai nuoremmassa sukupolvessa oleville ihmisille olennaisia asioita voidaan mitätöidä käsittämättöminä, mahdottomina ja ohimenevinä. Biseksuaalisuus on klassinen esimerkki asiasta, joka esitetään vaiheena. Vaiheisiksi luokittuvat myös monet muut asiat, kuten toiminta eri alakulttuureissa, ja myös tietyt harrastukset.

Biseksuaalisuutta pohtiva Carrie on kuitenkin aika oudossa asemassa: hän asettaa itsensä nuorten, käsittämättömien biseksuaalien yläpuolelle ja jättää jakson lopussa bisset leikkimään omia leikkejään - mutta toisaalta jakson biseksuaaleilla on se, mitä Carriekin pohjimmiltaan haluaa, eli vihkisormus. Jaksossa biseksuaalisuus onkin oikeastaan enemmänkin Carrien iän merkitsijä, muistutus siitä, että nuorison elämässä on jännittäviä ja vieraita asioita, joissa Carrie on ulkopuolinen. Onneksi käsittämätön nuoriso on kuitenkin tarpeeksi tervehenkistä ymmärtääkseen, millaisessa järjestyksessä sen elämän oikeasti kuuluu mennä.