Jatulintarha

Johannes mainitsi edellisen blogimerkintäni kommenttiosastossa Jukka Hankamäen artikkelin Seksit selviksi - onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia , jota olen lueskellut. En pidä Hankamäen ylimielisestä kirjoitustyylistä, mutta olen jossain määrin samaa mieltä joistakin hänen naistutkimusta koskevista näkemyksistään - esimerkiksi siitä, että Suomessa naistutkimuksen oppiainetta rajaavat enemmän hallinnolliset kuin tutkimukselliset syyt. Myös Hankamäen väite "Naistutkijat kutsuvatkin naistutkimukseksi melko suuripiirteisesti mitä tahansa toimintaa, kunhan siihen liittyy naistutkijoiden yhteisiksi kokemia aiheita tai intressejä" pitää jossain määrin paikkansa: palkittiinhan esimerkiksi vuoden 2007 Naistutkimustekona Tehyyn kuuluvien hoitajien joukkoirtisanoutuminen. Trollaamisen puolelle menevät kommentit, kuten ajatus siitä, että heteromiehet olisivat sallineet naistutkimusyksiköiden perustamisen naisten seksilakon pelossa, on sen sijaan parasta vain ohittaa - siitäkin huolimatta että kyseisen trollikommentin pohjana on sinänsä oikea havainto tiedepolitiikan heteronormatiivisuudesta.

Jonkun verran Hankamäen tekstistä pitää kirjoittaa myös siksi, että hänen tekstinsä tulee aika lähelle itseä - hän muun muassa irvailee visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän, kanssapornoakatemialaiseni, tutkimuskysymykselle "miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista" vastaamalla, että "pornoksi leimattua materiaalia tuotetaan siksi, että se ”kiihottaa ja myy” " - ja osoittaa samalla, ettei ole ymmärtänyt tutkimuskysymystä lainkaan. No totta kai porno kiihottaa ja myy, haloo! Kaupallisuus ja kiihotushan ovat pornon ytimessä. Mutta juuri tämän takia juuri pitääkin kysyä, että millaiset ruumiit ja asennot määritellään kiihottaviksi ja missä konteksteissa. Miksi esimerkiksi lihaviin naisiin keskittyvä porno määrittyy fetissipornoksi, kun pallomaisilla silikonirinnoilla varustetuilla, alienimäisillä naisruumiilla kansoitettu porno on normipornoa?

Hankamäki tulee suorastaan hengittämään niskaan kommentoidessaan Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamaa opusta Seksuaalinen ruumis: "Kokoelmateoksen artikkeleissa puhutaan paljon ”biseksuaalisuudesta” ja ”lesboidentiteetistä”, mutta kirjasta puuttuu tavallisten homo- ja heteromiesten näkökulma.". Koska minun artikkelini tietääkseni oli ainoa, joka käsitteli suoraan biseksuaalisuutta ja lesboidentiteettiä, niin tässähän pitäisi jo melkein säikähtää, mutta en oikein osaa. Mitäpä minä niistä homo- ja heteromiehistä mitään tutkimusta tekisin, kun en niistä mitään tiedä enkä niiden kanssa paljoa vehtaakaan.

En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mitä Hankamäki kirjoittaa naistutkimuksesta vaan siitä, mitä hän kirjoittaa queer-teoriasta, varsinkin kun hän tekstissään käsittelee enemmän queer-teoriaa kuin valtavirtaista naistutkimusta. Hänen kritiikkinsä queer-teorian sitoutumisesta angloamerikkalaiseen teoriaperinteeseen on toki aiheellista ja eurooppalaisten queer-tutkijoiden keskuudessa harrastetaan saman asian kritisointia yleisesti. Sen sijaan hänen olettamuksensa, jonka mukaan queer-teoria olisi naistutkimuksen valtavirtaa, on lähinnä naurettava. Queer-teoria on kaukana valtavirrasta, niin naistutkimuksessa kuin muillakin tieteenaloilla.

Queer-teoriaa Hankamäki kuvailee "sukupuolista olemusajattelua kritisoivan nihilismin äärimuodoksi", ja haikailee "sukupuolisuuden lihallisia toteutumisyhteyksiä tarkastelevan eksistenssifilosofian" perään. Ja toteaa samantien, kuinka binääriseen sukupuolieroon perustuva filosofia on uskottavampaa kuin sukupuolieron kiistävät postmodernismin muodot.

Hankamäen mukaan sukupuoli on ihmisen kehon ja sukupuolielimien ominaisuus: sukupuoli on hänen mukaansa "se, mitä ilmenee jalkojen välissä". Hyvä on, hyväksyn määritelmän, mutta arjessa näin pelkistetty määrittely on merkityksetön, sillä näissä pakkasissa jalkoväliä on parempi esitellä kanssaihmisille vain saunassa tai lämpimän vällyn alla. Arkikokemukseen perustuvaan realismiin Hankamäkikin vetoaa: jos kadunmieheltä kysytään, sukupuolia on kaksi. Kadunmiehen näkemys ei kuitenkaan paljoa lohduta maskuliinista naista, joka vaaleanpunaisella sateenvarjolla uhaten ajetaan pois naistenvessasta, tai transtyyppiä, joka ei pääse ravintolaan sisään, kun naama ilmentää eri sukupuolta kuin henkilöllisyystodistus. Näissä tilanteissa jalkovälillä ei ole paljon väliä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolen kokemus sinänsä olisi lihallinen ja ruumiillinen.

Hankamäki tuntuu itsekin sotkeutuvan sukupuolieroon todetessaan ensin, että "butch-femme-tyyppinen ristiin pukeutuminen ei suinkaan tee naista mieheksi – eikä miestä naiseksi" ja myöhemmin, että "fenomenologisille filosofeille sukupuolen kaksiarvoisuus ei ole ensisijaisesti biologinen, geeneistä, hormoneista tai kromosomeista riippuva fakta, vaan lihallisesti ja kokemuksellisesti ilmenevä tosiasia. […] Inhimillisen kokemisen kannalta merkityksellinen sukupuoli on se, joka ilmenee fenotyyppisesti ihmisen kehossa eli hänen lihassaan." Hankamäeltä on siis jäänyt perustavanlaatuisesti ymmärtämättä se, että binäärisen sukupuolen ylittävä kokemus on usein nimenomaan lihallinen. Maskuliininen nainen ei toki ole mies, mutta nimenomaan hänen lihaansa se maskuliinisuuden kokemus paikantuu, eikä kravattiin.

Hankamäki myös erottaa sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen toisistaan: olemuksellisia sukupuolia on kaksi, nainen ja mies, mutta seksuaalinen käyttäytyminen ei ole olemuksellista eikä myöskään sukupuolten kategorioita määrittävää. Häneltä on siis jäänyt huomaamatta yksi olennainen asia, eli se, kuinka heteronormatiivisuus rakentaa sukupuolta. Oli sukupuoli miten binäärinen tahansa, ja koki Hankamäki itsensä miten mieheksi tahansa, länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä homomies on aina vähemmän mies kuin heteromies, kuten maskuliininen nainen on aina vähemmän nainen kuin feminiininen nainen.

"Eikö esimerkiksi homo saisi olla Mies, jos on?", Hankamäki kysyy, ja minä vastaan, että valitettavasti ei saa. Ei sukupuolijärjestelmä ole kiinnostunut Hankamäen kikkelistä, sukupuolijärjestelmää kiinnostaa enemmän se, miten Hankamäki kikkelillistä olemustaan toteuttaa, ja nykyisessä sukupuolijärjestelmässä hetero hitsaaja on aina enemmän Mies kuin homo filosofi. Todennäköisesti myös hetero filosofi on enemmän Mies kuin homo hitsaaja. Sukupuolessa ei ole kyse pelkästään tunnistettavista anatomisista eroista, vaan siitä, millaisiin järjestyksiin erilaisia sukupuolisuuksia laitetaan ja minkä kriteerien perusteella, ja seksuaalisuuden toteuttaminen on yksi keskeinen kriteeri. Luultavasti Mieheyden ideaa, täysintä mieheyttä, ei Suomessa ole pystynyt saavuttamaan ketkään muut kuin Kalle Päätalo ja Urho Kekkonen - esimerkiksi vaikkapa Mannerheim on ihan liian fiini toteuttaakseen kulttuurisesti kaikkein hyväksytyintä Mieheyttä. Ruumiinavauspöydällä Hankamäki, Päätalo, Kekkonen ja Mannerheim ovat tietysti kaikki yhtä miehiä.

Hankamäki lyttää queer-teorian sukupuolen binäärisyyttä koskevan kritiikin toteamalla: "jos ei ole olemassa kiinteää sukupuolta eikä sukupuolieroa, ei voi olla myöskään seksiä. Seksuaaliset intohimot ja teot näet edellyttävät, että toiveemme ja tarpeemme viittaavat tiettyyn sukupuoleen". Myöhemmin hän huomauttaa: "ihminen voi toimia homoseksuaalisesti tai heteroseksuaalisesti vain, jos hänen intentionsa voivat viitata kiinteästi olemassa olevaan sukupuoleen: mieheen tai naiseen."

Ensimmäinen hänen väitteistään on selkeästi virheellinen. Ei halun tai teon tarvitse viitata sukupuoleen - eihän halun sinänsä tarvitse viitata edes ihmiseen! Toinen väite on sinänsä täsmällinen: totta, homojen ja heteroiden intentio viittaa yleensä aina kiinteään sukupuoleen, mieheen tai naiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että halun ja intention olisi aina viitattava kiinteään sukupuoleen. Kun halun kohteena on transruumis, oletus halun sukupuolittuneisuudesta hajoaa. Halu itsessään on liikkuvaa ja muuttuvaa, eikä se vaadi kohteeltaan mies- tai naissukupuolta.

Hankamäki haikailee lihallisen eksistenssifilosofian perään, enkä ole ihan varma mitä hän sillä tarkoittaa. Tiedän vain, että minun lihallisuuteni ja seksuaalinen haluni ei ole itsestäänselvästi binäärisen sukupuolittunutta, ja queer-teoreettiset näkökulmat selittävät minun sukupuolisuuttani ja seksuaalisuuttani paremmin kuin Hankamäen tarjoilema binääriseen sukupuolieroon perustuva eksistenssifenomenologia. Oma haluni paikantuu enemmän erilaisiin sukupuolen ratkeamiin ja särmiin kuin mieheen tai naiseen. Sellaisiin hetkiin, jossa en ole aivan varma viehättävän ihmisen sukupuolesta, tai joissa mielessäni alunperin selkeästi sukupuolittunut ihminen sukupuolittuukin jotenkin toisin. Myös sukupuolen toisintoistaminen on haluttavaa: totta kai viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut mies on aina kiinnostavampi kuin viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut nainen.

Kritisoidessaan queer-teoriaa Hankamäki yllättäen osuukin yhdessä kohdin oikeaan: "Queer-teorioille ominaiset yritykset irtautua kiinteiden identiteettien käsitteistä eivät välttämättä merkitse oikeuttamispolitiikasta luopumista. Ne saattavat kuvastaa myös tutkijoiden oman identiteetin epäselvyyttä". Varmaankin queer-teoria tuntuu selitysvoimaiselta joidenkin tutkijoiden mukaan juuri sen takia, että sen tapa kyseenalaistaa kiinteät identiteetit tuntuu kertovan jotain myös tutkijoista itsestään. Itselleni identiteetin epäselvyys on jossain määrin haettua, jossain määrin sattumaa. Nimeän itseni biseksuaaliksi, mutta biseksuaalinen identiteettini on tilannesidonnainen, enemmän välineellinen kuin vakaa käsitys itsestä.

En ole opiskellut filosofiaa enempää kuin kaikille humanisteille pakollisen "Tieteen filosofiset perusteet" -kurssin verran, mutta minun maallikkokäsitykseni mukaan filosofia käsittelee ensisijaisesti ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä eli todellisuuden ja tiedon olemusta. Saatan tipauttaa listasta pois jonkun olennaisen kysymyksen sen vuoksi, että olen itse kiinnostunut lähinnä juuri noista. Ja sitten tietysti ihmisenä olemisesta yleensä, eli miten tässä elämässään nyt voisi olla mahdollisimman tolkusti olemassa ja itsenään. Sellaiset tekstit, jotka paikantuvat nimenomaan queer-teoriaan, yksinkertaisesti ovat hyvää luettavaa painiskellessani ontologisten ja epistemologisten kysymysten parissa.

Queer-teoria ei ole mikään filosofian muoto, eikä se ole kokonaisuutena kovinkaan elegantti. Queer-teoriaa voi kritisoida siitä, että se ottaa marginaaliset sukupuolen ylittämisen tavat lähtökohdakseen. Entä sitten? Erikoistapaukset kertovat kokonaisuudesta yhtä lailla kuin yleistyksetkin. Queer-teorian vahvuus onkin siinä, että sen avulla pystyy ymmärtämään sellaisia lihallisia ja seksuaalisia kokemuksia, jotka binäärisestä näkökulmasta ovat käsittämättömiä.

Naistutkimuspäivät ovat ohi, ja parin päivän sulattelun jälkeen voikin ruveta miettimään, mitä tulikaan nähtyä ja koettua. Yksi kokemus jäi kuitenkin pahasti hiertämään. Kyseessä on Genevieve Vaughanin keynote-luento "Women and the Gift Economy: Giving Power to an Alternative Paradigm". Vaughanilla on siis väite ja visio, jonka mukaan nykyinen vaihtoon perustuva talousjärjestelmä on perimmältään miehinen, ja maailma olisi paljon parempi paikka, jos talousjärjestelmä perustuisi gift economyyn, jonka Kaarina Kailo kääntää ilmaisulla hoivatalous tai huolenpitotalous. Vaughanin mukaan naiset sosiaalistetaan lapsesta asti hoivaamaan toisia, koska heistä tulee äitejä, minkä vuoksi he ovat ikäänkuin luonnostaan valmiimpia toimimaan huolenpitotaloudessa. Ja sitten paha miehinen vaihtotalous jyrää heidät, koska ilman vastinetta annetulla hoivalla ei ole vaihtotaloudessa mitattavaa arvoa.

Vaughanin luento ärsytti minua todella paljon, ja ärsytyksen syitä on monia. Heti alkuun Vaughan heitti antropologisen lahjan ja vaihdon tutkimuksen romukoppaan, ja totesi suoraan, että hänestä antropologit ovat väärässä käsityksessään että kaikki lahjojen anto on jollain tasolla vaihtoa. Sitten hän alkoi huseeraamaan hoivataloudellaan ja matriarkaatillaan yleistäen kohti "Afrikkaa, Aasiaa ja Polynesiaa" sen kummemmin erittelemättä missä kulttuureissa hoivatalouksia ja matriarkaatteja on. Tällaista höpöpuhettahan ei kunnon kulttuuriantropologi voi sietää. Siihen kun lastataan päälle sukupuolen dikotomia ja äitiyden ihannointi niin kyllä meikäläisellä alkaa otsasuoni sykkiä.

Vasta jälkikäteen olen kuitenkin pystynyt paremmin kaivertautumaan omaan ärtymykseeni. Ärtymys ei oikeastaan sijaitse siinä, mitä Vaughan sanoi, vaan siinä, millaisessa asemassa Vaughan ja hänen luentonsa Naistutkimuspäivillä olivat. Eiväthän ei-länsimaisten kulttuurien eksotisointi ja naisen olemuksellistaminen äidiksi mitään kovin uutta ole.

Pidän nykyisen talousjärjestelmän kritiikkiä tärkeänä ja sinänsä on hyvä, että kritiikkiä esitetään eri tasoilla ja foorumeilla. Mitä enemmän maailmassa on erilaisia ajatusvirtauksia sitä parempi, ja voihan talousjärjestelmää kritisoida Vaughanin tapaan, mikäs siinä. Lahjan ja vaihdon käsitteiden pyörittely voi antaa uusia oivalluksia, siitäkin huolimatta että Vaughan perustelee hoivatalousvisiotaan ontuvilla argumenteilla.

Ärtymykseni perusyynä onkin se, että ainakaan Naistutkimuspäivien aikana Vaughanin keynotesta ei juuri puhuttu. Vaughanin saarna venyi ylipitkäksi, eikä sen kommentoinnille ollut aikaa. Urputin ärtymystäni turvallisessa seurassa, ja minulle jäi täysin epäselväksi, mitä suurin osa yleisöstä Vaughanista ajatteli. Nieltiinkö hänen ajatuksensa sellaisinaan? Vai olivatko ihmiset niin hienotunteisia, että jättivät mieluummin keskustelematta koko luennosta? Palautevihkoon kuulemma joku oli kirjoittanut jotain kriittistä, mutta se jäi minulta lukematta. Jätettiinkö keskustelut käymättä jonkun yleisen lojaalin hyssyttelyn takia?

Olen hyvinkin valmis kritisoimaan sitä, että uusliberalistisen talousjärjestelmän talutusnuorassa kulkevalla yliopistolaitoksella on jonkinlainen tiedontuotannon monopoli. Siitä huolimatta pidän ongelmallisena sitä, että Vaughan esiteltiin tutkijana. Vaughan on aktivisti - mutta ei tutkija. Vaughan on perustanut ja rahoittanut naiserityisen säätiön, rakennuttanut Sekhmet-jumalattaren temppelin Nevadan autiomaahan, säveltänyt ja sanoittanut lauluja ja kirjoittanut joukon kirjoja. Hänen tekstinsä ja visionsa eivät kuitenkaan ole käyneet läpi tieteellistä kritiikkiä. Ja sen huomasi kyllä luennosta.

Naiivia tai ei, olen kuitenkin siinä määrin idealisti, että uskon siihen, että tieteessä ajatukset on alistettava vertaisarvioinnille. Tieteen pitäisi olla itseään korjaava systeemi, jossa mikään tieto sinänsä ei ole lopullisesti totta tai absoluuttista, vaan koko ajan täsmentyvää. Siten kaikki tieteellinen tieto on asetettava kritiikin kohteeksi. Olivat osmotammisalot ja jussikniemelät sitten mitä mieltä tahansa, naistutkimus on kuitenkin varteenotettava tieteenala.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että naistutkimuksen pitäisi kieltää tai häivyttää juurensa, jotka ovat naisliikkeessä ja feministisessä ideologiassa ja politiikassa. Vuonna 1939 syntynyt Vaughan kuuluu siihen feministisukupolveen, jolle ajatukset olemuksellisesta naiseudesta, äitiydestä ja matriarkaatista ovat tärkeitä, ja on ihan jees, että naisliikkeessä ja tutkimuksen kentällä eri sukupolvien ja näkökantojen äänet pääsevät kuuluviin. Mutta silti: miksi Vaughanin sallittiin luennollaan asemoitua vakavasti otettavaksi tutkijaksi?

Aktivismi on tärkeää, mutta toimivan ja tolkullisen aktivismin edellytys on sen perustuminen tietoon. En halua naistutkijoiden sulkeutuvan akateemisten kultakaltereiden taakse ja jättävän aktivismia muille, mutta en myöskään halua naistutkimuksen olevan älyllisesti epärehellistä hymistelyä.

Viikko sitten sunnuntaina oli Hesarissa kulttuurisivulla iso juttu Walt Whitmanista ja T.S. Eliotista. Koljosen Hannalla oli pari päivää sitten sarjisblogissaan rukous maailmankaikkeudelle. Eilen Jehovan todistaja soitti ovikelloa ja jätti luettavaa: Vartiotornin ja Herätkää! -lehden erikoisnumeron, jonka teemana on "Voitko luottaa Raamattuun?". Näistä näennäisen toisiinsa liittymättömistä asioista tuli mieleen, että aina silloin tällöin on hyvä palata sellaisiin teksteihin, jotka ovat joskus olleet itselle tärkeitä.

En usko, että mikään teksti sinänsä sisältää totuutta, mutta jotkut tekstit ovat minulle enemmän tosia kuin muut sen vuoksi, että haluan uskoa niiden totuuteen. Siitähän uskovien kristittyjen Raamatussakin on kyse: tekstistä, jonka halutaan olevan todempi kuin toiset. Varmaankin tärkeiksi ja totuudellisiksi valikoituvissa teksteissä tekstin sisältö ja merkitys ovat sellaisessa muodossa, että se jollakin tavalla resonoi oman ajattelun kanssa. Tällöin tekstin sisältö ja muoto liukuvat toisiinsa. Ja kun teksti on tuttua, tietyt sanamuodot ja niiden muistaminen tuovat lohtua. Niistä tulee rukouksenomaisia.

Tuntuu hieman nololta tunnustaa, että itselleni Walt Whitmanin runo Laulu avoimesta tiestä on ollut eräänlainen rukouksentapainen teksti. Walt Whitmanhan on amerikkalaisten kliseemäinen lempirunoilija, mikä on jossain määrin hämmentävää, kun muistaa miten avoimen seksuaalista, ja myös queeria, Whitmanin runous on. Mutta tietysti Whitmania voi lukea valikoiden eli jättää promiskuiteettiset niittylemmiskelyt syrjään ja keskittyä nationalistiseen luontohurmokseen, vaikka niillä onkin paljon tekemistä keskenään.

Törmäsin Lauluun avoimesta tiestä ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana: fragmentti siitä oli tunnelmapalana M. Minnaertin kirjassa Maiseman valot ja värit, joka käsittelee erilaisten väri- ja valoilmiöiden fysikaalista syntyä. Kirjoitin fragmentin kauniille paperille, kiinnitin sen seinään ja opettelin sen ulkoa. Valitettavasti en muista siitä enää kuin pätkiä.

Whitman ei valikoitunut ihkutukseni kohteeksi pervorunoilijamaineensa takia, vaan siksi, että fragmentti Laulu avoimesta tiestä sisälsi jotakin, jota 15-vuotiaana kipeästi tarvitsin. Se, millaisella luontevuudella ihmiset sukupuolesta riippumatta asettuvat Whitmanin runoissa halujen kohteeksi, valkeni minulle vasta sen jälkeen kun aloin lueskella ei-heteroseksuaalisuuden historiasta. Eipä siinä vuonna 1965 ilmestyneessä Arvo Turtiaisen kääntämässä kokoelmassa paljon homoeroottisia runoja ollutkaan.

Huolimatta siitä, että olen lueskellut Whitmania myös englanniksi, suomenkielinen käännös on kuitenkin ollut minulle läheisempi. Song of Open Roadia en ole lukenut samalla intensiteetillä kuin luin Laulua avoimesta tiestä.

Nyt luin Song of Open Roadin jälleen, ajatuksen kanssa, ääneen ja sanoja maistellen. Kokonaisuutena runo on varsin mahtipontinen, mutta edelleen siinä on kohtia, jotka kuulostavat tosilta, joiden haluan olevan tosia. Runossa kiteytyy jotain olennaista sellaisesta elämänasenteesta, jota pidän ihanteellisena, ja jota en tietenkään pysty toteuttamaan - en pystynyt viisitoistavuotiaana enkä pysty nytkään:

Tästä lähtien en kysele hyvää onnea, olen itse hyvä onneni,
tästä lähtien en ruikuta enää, en vitkastele enää, en tarvitse mitään enää
heitän sikseen kotoiset huolet, lukukammiot, vähättelevän kritiikin,
vaellan voimakkaana ja tyytyväisenä avointa tietä.

Säkeiden yli-ihmismäinen mahtipontisuus olisi sietämätön ilman lohduttavan realistista jatkoa:

(Silti kannan myötäni vanhoja, suloisia taakkojani,
kannan niitä, ihmiset, mihin tahansa menenkin,
minun on mahdotonta vapautua niistä,
olen niiden täyttämä ja vastapalvelukseksi täytän ne.)

Englanninkielistä versiota lukiessani löysin runosta uusia säkeitä, jotka kuulostavat hyviltä, ehkä siksi että Whitmanin tekstin poljento on tuttu:

From this hour I ordain myself loos’d of limits and imaginary lines,
Going where I list, my own master total and absolute,
Listening to others, considering well what they say,
Pausing, searching, receiving, contemplating,
Gently, but with undeniable will, divesting myself of the holds that would hold me.

Suomenkielinen käännös on jähmeämpi ja kuivakkaampi eikä välitä sitä keveyttä, joka rajoista irtautumiseen liittyy:

Määrään itseni tästä hetkestä lähtien irtautumaan kaikista kuvitelluista ja rajoittavista siteistä,
määrään itseni kulkemaan itseni ehdottomassa ohjauksessa mihin mielin,
kuunnellen muita, vakavasti syventyen heidän asiaansa,
pysähtyen, tutkien, vastaan ottaen, syvällisesti harkiten,
hellävaroin mutta päättävästi riisuutuen siteistä jotka yrittävät pidättää minua.

Käännös vaikuttaa myös paatokselliselta ja naiivilta - ehkä siksi, että olen lukenut sitä eniten 15-vuotiaana, johon ikään kuulunee paatoksellisuus ja naiivius. Alkukielisiä tekstejä lukiessa häiritsee myös se systemaattisuus, jolla Turtiainen on häivyttänyt sukupuolen Whitmanin teksteistä. Runossa Spontaneus Me Whitman kirjoittaa: "The body of my love, the body of the woman I love, the body of the man, the body of the earth", ja Turtiainen kääntää: "Rakastettuni ruumiissa, rakastamani naisen ruumiissa, ihmisen maallisessa ruumiissa, maan ruumiissa". Tokihan englannin kielessä "man" voi viitata ihmisiin yleensä, mutta määräinen artikkeli sanan edessä minusta tarkoittaa sitä, että Whitman puhuu nimenomaan sukupuolitetusta miesruumiista, ei jostain abstraktista "ihmisen maallisesta ruumiista".

Whitmanin lisäksi tosilta kuulostavat myös Eliotin tekstit. (Kuinka Hesari osasikin juuri ne kaksi valita esiteltäväksi samaan juttuun!) Eliotia lukiessani en kuitenkaan ollut tarpeeksi herkässä iässä hullaantuakseni kunnolla. Ehkä Eliotiin ei voikaan hullaantua. Whitmanin hurmoksellisuuteen verrattuna Eliotin teksti on laimeaa ja synkkää. Whitmanin ja Eliotin totuudet palvelevatkin eri tarkoituksia.

Minulla oli sähköpostini signaturessa pitkään seuraavat säkeet, jotka ovat Eliotin Hollow Menistä:

Between the idea
And the reality
Between the motion
And the act
Falls the Shadow

Japanilaista runoutta olen lukenut paljon, mutta mikään yksi runo tai runoilija ei ole noussut muita paljon tärkeämmäksi. Harmi, ettei japaninkielen taitoni ole (vielä) tarpeeksi hyvä voidakseni lukea niitä alkukielellä. Loppuun kuitenkin 1700-luvulla eläneen zen-munkki Ryôkanin runo:

Älä milloinkaan
vähättele sanoja
äläkä sano
sanoista, että nehän
nyt ovat vain sanoja.

Ensimmäiseksi se tuli vastaan Kaiken pelityksessä elokuun alussa. Juttu vaikutti englanninkielisen maailman omalta jutulta, kiinnostavalta vain, jos se saisi tarpeeksi suuren suosion Suomessakin. Sitten Rhia kysyi, olenko kokeillut moista. Vastasin että en. Kävin katsomassa, mutta juttu olisi vaatinut rekisteröitymisen, ja olen lähtökohtaisesti äärimmäisen laiska kaikkien rekisteröitymistä vaativien juttujen suhteen. (Tästä syystä en ole esimerkiksi Qruiserissa, vaikka siellä kuulemma pitäisi olla, jotta tietäisi missä mennään.)

Tuli syyskuun loppupuoli ja artikkelit Nyt-liitteessä ja päivittäis-Hesarissa. Se juttu oli kuulemma pahasti riippuvuutta aiheuttava. Menin Brysseliin jollekin seksuaalivähemmistöoikeusmatkalle, jossa kaikki vain puhuivat siitä. Sovittiin, että nekin, jotka eivät ole vielä kokeilleet, kokeilevat sitä, kunhan päästään kotiin. Menin ja kokeilin sitä. Pari ekaa iltaa meni sen kanssa leikkiessä.

Nyt sen kanssa alkaa kuitenkin vähitellen mennä hermot.

Facebookilla on periaatteessa kaksi tolkkua käyttötapaa. Voi hölmöillä hassuja hyvin tuntemiensa ihmisten kanssa tai pitää yhteyttä sellaisiin tyyppeihin, joihin ei muuten törmää. Olen Facebookin kautta löytänyt kourallisen vanhoja lukiotuttuja, joista en ole kuullut yhtään mitään vuosikausiin. Samoin frendilistalleen on ollut hyvä kerätä akateemisia tuttuja, joita näkee ehkä pari kertaa vuodessa, ja joiden tekemisiä voi seurailla Facebookin kautta.

Mutta kun se hemmetin Facebook ei oikeasti kerro paljonkaan ihmisten ajatuksista ja tekemisistä. Onhan se kiva saada tietää, mitä musiikkia ihmiset kuuntelevat, mitkä ovat heidän mottonsa ja ihmissuhdestatuksensa, mutta yleisistä olemisista ja tekemisistä ne eivät paljoa kerro. Samat lelut pyörivät eri tyyppien profiileissa, mutta lukiokaverin kuulumisista saa aika vähän tolkkua sen perusteella, kuinka monta virtuaaliolutta hänelle on lahjoitettu tai kuinka monta prosenttia hänen vastauksistaan on samoja minun vastausteni kanssa jossain kyselyssä, joka koskee parhaita treffipaikkoja. Ilo vanhojen tuttujen löytämisestä muuttuu nopeasti turhautumiseksi.

Facebookin avulla omaa persoonaansa on vaikea saada esille, koska sen muoto on niin rajattu. Tämä tietysti selittyy sillä, että Facebook on päivitettävä versio jenkkiläisestä vuosikirjasta, ja yksi sen pointeista varmaan onkin esittää eri ihmisten erilaiset jutut samanlaisessa formaatissa. Rajattu formaatti kuitenkin tekee siitä varsin tylsän.

Facebookissa on toki Wall, johon voi kirjoitella terveisiä, mutta sen käyttö on varsin vähäistä ja suppeaa. Kunnollisia kuulumisia ei oikeastaan sen kautta voi vaihtaa: se vertautuu blogien kommenttiosastoihin. Ja millaisia kuulumisia oikeastaan voi vaihtaa, jos tietää ihmisestä suunnilleen vain sen, minkä Facebook kertoo? "Hei, mäkin tykkään Nick Cavesta, mikä sun mielestä on sen paras biisi?"

Tietyssä mielessä on kyllä hyvä, että mahdollisimman monen tyypin yhteystiedot ovat samassa paikassa, jolloin on tarpeen tullen helppo jakaa tietoja.Paha vain, että relevantitkin asiat hukkuvat kaikkeen siihen sälään, jota Facebookissa kertyy.

Toki Facebook on ihan hauska lelu. Käyn tsekkaamassa joka viikko uudet hauskat Superlativet saadakseni nakella niillä ihmisiä. Vastailen välillä kyselyihin ja vertailen lesboprosenttejani muiden prosentteihin. Ystävälistallani olevista ihmisistä kuitenkin vain murto-osa on sellaisia, jotka tunnen tarpeeksi hyvin ollakseni kiinnostunut heidän visailuvastauksistaan, ja joista tiedän, mitkä lelut saattaisivat heitä huvittaa ja mitkä eivät.

Facebookissa häsvätessä viettämäni aika on valitettavasti ollut pois lähinnä blogien lukemisesta, ja se on harmi. Blogit ovat tietysti sellainen verkkoviestinnän ja -yhteisöllisyyden muoto, joka soveltuu parhaiten niille, jotka pitävät kirjoittamista luontevana tapana ilmaista itseään. Facebookissa on se hyvä puoli, että sitä voi käyttää ilman sen suurempia paineita, ja kommunikaatio on saman tasoista kaikkien kanssa, oli kyse sitten läheisestä kaverista jota näkee monta kertaa viikossa, lukiotutusta, jota ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen tai filosofian tohtorista, jonka elämäntyötä arvostaa kovasti.

Olen lueskellut Michel Houellebecqin kirjaa Mahdollinen saari, jossa kertojina vuorottelevat Daniel, kyyninen stand up -koomikko nykypäivän Ranskasta, ja hänen 24. ja 25. klooninsa tulevaisuudesta. Kloonit käyvät läpi Danielin elämänkertomusta, pitävät Danielia hengissä sen kautta. He eivät elä sitä, mutta he muistavat sen ja kertaavat sitä. Elämänkertomus, selvitys Danielin elämästä, ja hänen klooninsa tekevät Danielista tietyssä mielessä kuolemattoman. Ihmettelen kuitenkin sitä itsestäänselvyyttä, jolla romaanissa oletetaan, että elämästä voisi seuloa esiin olennaisen ja tiivistää sen elämänkertomukseksi.

Tarinat ovat minusta tärkeitä, sekä niiden kehittäminen että niiden kertominen, jakaminen muiden kanssa. Tarinoiden kertominen on yksi kommunikoinnin muoto, yksi tapa hahmottaa maailmaa. Ja myös yksi tärkeimmistä tavoista hahmottaa itseä. Itseä kerrotaan.

Mutta itse kerrotaan aina jälkikäteen. Menneisyyden tapahtumat tulkitaan merkittäviksi nykyhetkestä käsin, ja nykyhetki vääristää aina muistoa. Sama yksityiskohta voidaan tulkita eri hetkinä eri tavoin, ottaa osaksi eri kertomuksia. Se, että Jean Auelin kivikauteen sijoittuva romaani Luolakarhun klaani oli lempparikirjani 12-vuotiaana, voidaan nähdä yhtenä merkkinä siitä, että kulttuuriantropologihan minusta oli tulossa. Toisaalta jos minusta olisikin tullut kasvitieteilijä, innostukseni kirjasta olisi voinut kertoa tulevasta kasvitieteilijyydestäni: kirjassa kuvataan intohimoisesti erilaisia rohtokasveja. Vai oliko sittenkin niin, että varhainen altistuminen paleopornolle (Hevosten laakson lukeneet tietävät mitä tarkoitan) teki minusta pornotutkijan? Yksityiskohdan tulkinta riippuu siitä, millaista kertomusta itsestä halutaan kertoa.

Tapahtumat sinänsä eivät tee minuutta, vaan se, mitkä tapahtumat luokitellaan olennaiseksi itsen kannalta, mitkä valitaan osaksi omaa tarinaa ja mihin tapahtumiin palataan.

Luultavasti itsen kertominen on ihmisille luonnollista ja tiedostamatonta. Kenttätöitä tehdessäni pyysin haastateltaviani kertomaan oman identiteettitarinansa. En käyttänyt tätä sanaa, mutta siitä oli kyse: milloin he ensimmäistä kertaa hoksasivat olevansa jotain muuta kuin heteroita tai homoja/lesboja? Mitkä tapahtumat olivat tälle oivallukselle merkittäviä? Keille tultiin ulos kaapista? Haastatteluja tehdessäni mietin identiteetin käsitettä varsin pinnallisesti, joten tuloksena oli suhteellisen siistejä identiteettikertomuksia. Itsen kertominen tietyllä tavalla ei kuitenkaan ollut vain teemahaastattelurunkoni luoma harha, vaan minulla ja haastateltavillani oli yhteinen käsitys siitä, kuinka oma identiteetti tulisi kertoa.

Sittemmin olen tullut kyyniseksi nimenomaan seksuaalisen identiteettikertomuksen suhteen. Olen joutunut erilaisissa tilanteissa kertomaan oman biseksuaalisen identiteettini kertomuksen, ja se on vakiintunut tietynlaiseksi, enemmän tarinaksi, jolla on tietty kaari, kuin totuudenmukaiseksi selvitykseksi omista kokemuksistani. Tämä johtuu osittain siitä, että identiteettikertomuksellani on ollut selkeä funktio: olen pitänyt esimerkiksi Setan koulutuksia, joissa omasta seksuaalisuudesta kertominen palvelee yleistä yhteiskunnallista päämäärää eikä pyrikään olemaan autenttinen kuvaus juuri minusta. Kertomus on irronnut jo kauan sitten siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelen seksuaalisuudesta ja itsestäni. Silti sen toistaminen voi olla joissain tilanteissa tarpeellista.

Koska minuus on jollain lailla kerrottava koherentiksi, kerron tietysti itselleni tarinaa itsestäni, siinä missä kaikki ihmiset. Mutta nimenomaan siksi, että tarinat ovat minulle tärkeitä, olen myös hyvin tietoinen siitä, miten ne rakentuvat, ja kuinka jokainen, totuudenmukainenkin tarina perustuu sille, että jotkut asiat valitaan kerrottaviksi ja toisista vaietaan, jotta tarina olisi yhtenäinen. Ja siten kaikki tarinat, myös itsestä kerrotut, ovat jossain määrin kuvitteellisia ja keinotekoisia.

Tietoisuuteni minätarinoiden(kin) keinotekoisuudesta ei sinänsä tee minuudestani häilyvää tai keinotekoista - ero autenttisen ja keinotekoisen minän välillä on merkityksetön, sillä eihän ole olemassa minää kielen ulkopuolella.

Herkkyyteni minän tarinallisuudelle kuitenkin jättää minut jossain määrin neuvottomaksi tilanteissa, joissa selkeän tarinan kertomisesta itselle olisi hyötyä. Pystyn näkemään elämässäni monta mahdollista kertomusta, enkä tiedä minkä niistä haluaisin itselleni kertoa. Mitkä tapahtumat pitäisi poimia osaksi tarinaa? Millaisiin kausaaliketjuihin ne pitäisi asettaa? Mitä tapahtumia kannattaisi muistella usein, jotta ne ottaisivat vahvemman paikan minätarinassa?

Tietysti kannattaisi yrittää kertoa itsestään sellaista kertomusta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jolla on jonkinlainen jatkuvuus - minätarinallahan ei ole "onnellista loppua", sillä kertomus loppuu vasta kun minä katoaa. Minätarinan olisi hyvä olla jossain määrin yhtenäinen, jolloin näennäisen äkillisen tapahtuman jälkeen voi löytää tapahtumaan johtaneita viitteitä, vähän samaan tapaan kuin dekkarista johtolankoja. Tavoitteena on tietenkin myös sellainen kertomus, jossa pitää itsestään, millaisia mutkia minätarina muuten lopulta tekeekin.

Olen toistuvasti kertonut itselleni tarinaa itsestäni tarinankertojana. Mutta silloin kun tarvitsisinkin toisenlaisen tarinan, sellaisen, jolla on selkäranka ja suunta, kertomus itsestä tarinankertojana on hyödytön. Tarinankertoja voi kertoa millaisen tarinan tahansa, eikä tarinoiden moninaisuudesta ole helppo valita.