3.10.2007
Give me crack and anal sex
Olen lukenut Lee Edelmanin No Futurea ja kuunnellut Leonard Cohenia, mistä on seurannut yllättäviä mielleyhtymiä. Cohen tuntuisi laulavan samoista teemoista, joista Edelman kirjoittaa teoreettista tekstiä. Edelmanin elliptinen ja rönsyilevä kieli avautuu selkeämpänä, kun Cohenin metaforiset sanarykelmät soivat taustalla.
Otsikko on rivi Cohenin biisistä Future, jossa lauletaan mm. "There’ll be the breaking of the ancient western code / Your private life will suddenly explode" ja "Things are going to slide, slide in all directions / Won’t be nothing / nothing you can measure anymore". Crackin ja anaaliseksin lisäksi laulun minä pyytää myös Kristusta tai Hiroshimaa. Kristus-symbolin absoluuttinen hyvyys ja Hiroshima-symbolin absoluuttinen pahuus liudentuvat toisiinsa.
Lee Edelman on luonnehtinut anusta kulttuuriseksi nollakohdaksi, epäihmisyyden paikaksi, jolloin miesten välisestä anaaliseksistä tulee symboli itsekkäälle nautinnolle. AIDS-paniikin röyhelö reunustaa tuota symbolia sopivasti, jotta anaaliseksiin liittyy mielikuva itsetuhoisuudesta ja dekadenssista. Päteekö Edelmanin tulkinta Cohenin biisissä, se riippuu tulkitsijasta. Minusta on kuitenkin hauska ajatella, että anaaliseksi ja Kristus olisivat samalla tavalla rinnasteisia kuin crack ja Hiroshima. Vai onko sittenkin niin, että crack ja uskonnollinen ekstaasi rinnastuvat samalla tavoin kuin anus ja ydinräjäytyksen ground zero?
Cohenin biisi kuulostaa alkukuulemalta pessimistiseltä kuvatessaan tulevaisuutta, jossa hyvän ja pahan, itsen ja toisen rajat ovat hämärtyneet, ja jossa merkitykset lipeävät paikoiltaan, mittaamattomiin. Queer-teoreettisesti luettuna Cohenin biisi ei enää kuulostakaan pessimistiseltä: merkityksiähän pitääkin rynkyttää ja yksityiselämän itsestäänselvyydet, jos mitkä, vaativat räjäyttämistä. Heidi Hochenedel on kirjoittanut valaisevan analyysin ko. biisistä — hänen tulkinnassaan biisin kuvaama merkitysten hajoaminen samastuu nirvanaan (Cohenhan on zen-buddhalainen).
Sekä Lee Edelman No Futuressaan että Judith Halberstam kirjassaan In a Queer Time & Place pohtivat aikaa. Molempien mukaan suhde aikaan on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme tiukasti sidottu käsitykseen perheestä ja lisääntymisestä ja samalla myös käsitykseen kunniallisuudesta. Aika on käytettävä kunniallisesti niin mikro- kuin makrotasolla: hyväksyttävä perhe-elämä edellyttää aikaista nukkumaanmenoa ja aikaista heräämistä. Holtiton valvominen on vastuutonta nuorisoa varten.
Kunniallinen elämä puolestaan koostuu toisiaan seuraavista palasista: nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus, kuolema. Ikävaiheiden välillä on rituaaliset siirtymät: kouluun meno, täysi-ikäistyminen, valmistuminen, ensimmäinen työpaikka, avioliitto, lasten syntymä, omien vanhempien kuolema ja sukuperinnön siirtyminen itselle, kunnes omien lasten on aika rullata sama kierros uudelleen ja itsen kuolla. Nämä siirtymät eivät ole pelkästään symbolisia, vaan konkreettisia, valtion rekisteröimiä ja hallinnoimia tapahtumia, mikä vahvistaa niiden itsestäänselvästi toisiaan seuraavaa luonnetta. Siirtymät on suoritettava säädetyllä tavalla, eikä tiettyyn elämänvaiheeseen saa jäädä.
Jälkeläiset varmistavat aikakäsityksen jatkumisen samanlaisena sukupolvesta toiseen. Jotta ajatus tulevaisuudesta olisi edes mahdollinen, ensin on oltava ajatus lapsesta. Tämä muuten kiteytyy leffassa The Children of Men, jossa ihmiset ovat lakanneet lisääntymästä, ja jossa yksi ainoa vauva joutuu kantamaan koko ihmiskunnan tulevaisuutta harteillaan. Hyvä juttu ihmiskunnalle, paska mäihä sille lapselle.
Edelman kritisoi utooppista fantasiaa paremmasta tulevaisuudesta, jonka symbolina on lapsi, jonka eteen aikuisen on uhrauduttava. Children of Menissä pystyviä aikuisia uhrattiin satamäärin yhden vauvan ja sen edustaman toivon vuoksi, mutta mitä toivo tarkoittaa kuolleelle aikuisruumiille? Edelman ei kritiikissään viittaa todellisiin lapsiin, jotka ovat siinä mielessä viallisia, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, vaan ultimaattiseen Lapseen, joka elää tulevaisuudessa ja vain tulevaisuutta varten. Koska kaikki politiikka on jossain määrin tulevaisuuteen suuntautunutta, se on myös kääntynyt pois nykyhetkestä. Seksuaalisuuden kannalta on olennaista se, että tulevaisuuteen suuntautuvaksi ja siten rakentavaksi määrittyy vain sellainen seksi, jossa on lisääntymisen mahdollisuus. Kaikki muut seksuaaliset käytännöt luokittuvat itsekkäiksi nautinnoiksi (ja taas palataan anaaliseksiin).
Halberstam puolestaan huomauttaa, että queereissa alakulttuureissa käsitykset nuoruudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä häviävät. Halberstamin mukaan Yhdysvaltalaisessa homoyhteisössä AIDS-epidemia siirsi kuoleman pois paikaltaan — kuolema ei olekaan jotain, joka tulee säädetyssä järjestyksessä vanhuuden jälkeen. Tämä pakotti nyrjäyttämään aikakäsityksen: on keskityttävä nykyhetkeen, sillä edes henkilökohtaista tulevaisuutta ei välttämättä ole, saati sitten jotain yhteisöllistä tai kollektiivista tulevaisuutta. Elämänkulun on pakko järjestyä toisin kuin ikäkausien siirtymien merkit viittaisivat.
Pervot kieltäytyvät luopumasta alakulttuureista, jotka valtakulttuurissa luokittuvat nuorisokulttuureiksi, ja kyseenalaistavat selkeän jaon epäkypsän nuoruuden ja kypsän aikuisuuden välillä. Alakulttuurien toimintaan osallistuminen ei olekaan nuoruuden kapinaa systeemiä vastaan tai huoletonta hauskanpitoa, joka on syytä unohtaa kun aikuisuuden huolet alkavat painaa. Queerimpi suhtautuminen aikaan ei niinkään tarkoita aikuisuuden kieltämistä, vaan erilaisten aikuisuuksien luomista. Halberstamin "queeraika" kyseenalaistaa aikuisuuteen liittyvän kunniallisuuden vaatimuksen, joka on väistämättä normatiivinen.
74-vuotias Leonard Cohenkin on pyöritellyt samoja synkkiä eksistentialistisia teemoja lauluissaan viimeiset neljäkymmentä vuotta — hänen musiikillinen uransahan lähti käyntiin vasta jälkeen kolmenkymmenen, siinä vaiheessa kun kunniallisen aikuisen pitäisi ottaa eläkevakuutus. Cohenin Future on vuodelta 1992, mutta pannaanpa loppusitaatiksi Cohenia vuodelta 2001: "Looked through the paper / makes you want to cry / Nobody cares if the people / live or die / And the dealer wants you thinking / that it’s either black or white. / Thank God it’s not that simple / in my secret life".
***
Lyön muuten vetoa, että tämän blogitekstin jälkeen hakusana "anaaliseksi" kirii hakusanan "pillu" rinnalle yleisimmäksi hakusanaksi, jolla hakukoneiden käyttäjät ovat blogiini päätyneet. Jos näin ei käy, lupaan tarjota kaljan sille, joka asiasta ensinnä hoksaa kysyä.
2 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2007/10/03/give-me-crack-and-anal-sex/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.

Mietin, voiko seksi suunnata tulevaan muutenkin kuin välittömien lapsimahdollisuuksien kautta. Voihan anaaliseksikin olla vaikka työtä parisuhteen tulevaisuuden (vai nykyisyyden?) pelastamiseksi - enkä ole varma onko ajatus lapsellisesta tulevaisuudesta välttämätön tässä - ja viaton suihinotto yökerhon veskissä voi saada merkityksen “sinkkukauden” etsimisenä tai yhtenä kokeiluista, joiden on lopulta määrä luotsata parisuhteen auvoiseen satamaan.
Mietin myös tämän queer-gurujen kuvaaman syklisenä tavallaan eteenpäinsuuntautuvan lapsentulevaisuus-aikakäsityksen suhdetta siihen yhdysvaltalaiseen aidshomo-kaikki-on-nyt-aikaan. Esimerkiksi monissa kristillisissähän on sinänsä yököttävä ajatus kuoleman yli kantavasta avioliitosta, jossa taivaassa voi sitten jöllöttää ja olla paikallaan ja niin avioliitossa että on todella avioliitossa. Mutta sitten kun tunnustelen, kuinka oma psyyke ja todellisuus ja aika hajosi välittömän ja jatkuvan kuolemanuhan edessä sinä vuonna, jonka harrastin vain syövän sairastamista, huomaan, kuinka joku tuonkaltainen illuusio on jollain tasolla olemiselle välttämätön. Olkoon se oleminen vaikka suhteessa tai edes hetkessä olemista…
Kai se mitä yritän sanoa, on:
Eikö lapsia yrittävä avioseksi ja tulevaisuuden kieltävä barebacking suhtaudu aikaan ja kuolevaisuuteen lopulta samalla, epätoivoisella ja kieltävällä, tavalla? Ja onko tämän suhtautumisen vaihtoehto psykoosi vai Satori ja onko niillä eroa?
Comment by Jaakko — 3.10.2007 @ 17:18
Edelman ei pohdi parisuhdetta ja sen asemaa kulttuurisessa mielikuvituksessa, kuten vaikka Kipnis. Minusta Edelman on aika fakkiutunut siihen reproduktiivisen ja ei-reproduktiivisen seksin eroon ja niiden tulevaisuuteen viittaaviin symbolisiin merkityksiin, mutta fakkiutuminen on ymmärrettävää siinä mielessä, että Edelman pohtii nimenomaan universaalia Lasta tulevaisuuden symbolina. Sen Lapsen edessä kaikki muu on merkityksetöntä, parisuhdekin on nimenomaan Äidin ja Isän suhde. Siten parisuhteella on tulevaisuusarvoa vain silloin, kun se tekee ihmisistä Isiä ja Äitejä.
Edelmanin tulkinta miesten keskeisestä anaaliseksistä on tietty kiinnostava (se perustuu mm. poliittisten tekstien ja elokuvien analyysiin), mutta aika korkealentoinen. Tosin miesten keskeiseen anaaliseksiin liitetyt kulttuuriset mielikuvat ovat niin voimakkaita, että tuskinpa Edelman on tulkinnoissaan mennyt kovin pahasti harhaankaan. Tuleepa olemaan jännää kuunnella sitä Tim Deania ja sen barebacking-pohdintoja Helsingin Pornokonffassa.
Satorista: jos ajattelen asioita mahdollisimman paljaasti ja kylmästi, minusta varsin suuri osa ihmisten tekemistä asioista suhtautuu aikaan ja kuolevaisuuteen samalla, epätoivoisella ja kieltävällä tavalla. Silloin barebackingilla, avioseksillä tai selibaatilla ei ole mitään eroa, tärkeintä on valita sellainen kieltämisen keino, joka omalle psyykelle parhaiten sopii.
Yleisesti ottaen myös suuri osa filosofiasta (tai ihmisen ajattelusta yleensä) on pohjimmiltaan sitä, että yritetään tulla toimeen ajallisuuden ja kuolevaisuuden kanssa. Jollain tavalla niiden kanssa on tultava toimeen, joko kieltäen tai niitä tarkastellen, riippuen siitä millaisia tarpeita itsellä kulloisenakin hetkenä on. En tiedä, ovatko psykoosi tai satori ratkaisuja. Psykoosi on varmaan helpompi saavuttaa. Joskus zen-buddhalainen ajattelu tuntuu kaikkein tolkuimmalta tavalta suhtautua kuolemaan, joskus taas kiinnostus siihen tuntuu kulttuuri-imperialismilta.
Comment by Jatulintarha — 4.10.2007 @ 03:03