Jatulintarha

Pornoilut on nyt pornoiltu. Viime viikolla oli Pornoakatemian loppukonferenssi, ja siihen loppui se projektikin. Projektilla on elinaikaa vuoden loppuun, mutta rahoitus taitaa olla jo käytetty viimeistä penniä myöten.

Konferenssi itsessään oli mainio päätös projektille. Siinä oli sopivassa määrin teoriaa, taidetta ja empiriaa, jotta sai viihdykettä monenlaisille aivojen osille. En ulkoreunan projektilaisena ollut konffan järjestelyissä mukana muuten kuin oman luentoni verran, joten sain nauttia ohjelmasta ilman, että tarvitsi rampata missään ja tietää mitään, mutta pääsin silti hengaamaan sisäpiirin porukoissa.

Ehkä parasta konffassa oli kuunnella Del LaGrace Volcanon luentoja, joissa hän esitteli taidettaan, ja sitten myöhemmin jutella hänen kanssaan muuten. Deliä kuunnellessa alkoi tuntua ihan mahdolliselta ajatukselta yhdistää tutkimus, taiteenteko, elämäntapa ja politiikka toimivaksi kokonaisuudeksi. Mutta tyyppi onkin jo viisikymmentä. Ehkä sellaista kokonaisuutta pitää hioa pari vuosikymmentä ennen kuin se näyttää ja tuntuu hyvältä. Joka tapauksessa monia oman elämänsä aspekteja tuli mietittyä tarkemmin. Ainakin pitäisi piirtää enemmän, tehdä siitä tapa kuten kirjoittaminen on.

On jotenkin hämmentyneen haikea olo. Kolme vuotta meni yllättävän äkkiä. Ehkä pitää jopa puhua neljästä vuodesta, sillä ekan kerranhan pornotutkimukselle haettiin rahaa Suomen Akatemian haussa vuonna 2003. Silloin ei tärpännyt, mutta vuonna 2004 rahoitus sitten varmistui.

Vuonna 2005 osallistuin Pornoakatemian toimintaan lähinnä satunnaisesti - kävin projektin järjestämissä seminaareissa (ensimmäinen järjestettiin tammikuussa 2005, olen siitä jotain sepostanut silloin) ja projektikokouksissa, mutta en varsinaisesti tehnyt itse pornotutkimuksen eteen mitään. Yllättävän usein Helsingissä tuli kuitenkin rampattua, ei ihan kerran kuussa mutta melkein. Pornoakatemialaisia tuli nähtyä myös muissa tilaisuuksissa, kuten Turun queer-tutkimuspäivillä.

Vuosi 2005 tuntuu jotenkin hämärältä. Isoin juttu oli reissu Japaniin, ja sitten se syksyn köyhyysloukku, kun apurahan loputtua en saanutkaan päivärahaa (valitusprosessi on muuten edelleenkin kesken, koskakohan sieltä Vakuutusoikeudesta voisi odottaa kuulevansa jotain…). Pornoseminaarit aiheuttivat hetkellisiä pornoinnostuksen puuskia, joiden jälkeen piti palata muihin aiheisiin.

Viime vuosi oli sitten se varsinainen pornovuosi, jolloin minulla oli ilo ja kunnia saada kuukausipalkkaa siitä hyvästä, että luin vanhoja pornolehtiä alkuvuoden ja japanilaisia homopornosarjakuvia loppuvuoden. Tuli sitä niiden lukemisen lisäksi (eli ansiosta) kirjoitettua kaksi tieteellistä artikkelia, ja muutama huomattavasti epätieteellisempi teksti aiheiden parista.

En itse asiassa muista viime vuodelta juuri muita kuin pornoisia asioita, lukuunottamatta sitä, että tuli muutettua uuteen kämppään. Jälkikäteen ajateltuna taisin olla aika stressaantunut, vaikka tein hommia Oulussa eikä minulla ollut pomoa hengittämässä päivittäin niskaan. Ei lisurin pusertaminen loppuvuodesta valmiiksi ainakaan stressiä yhtään lieventänyt. Näihin aikoihin vuosi sitten tuntui siltä, että elän jossain pornoumpiossa. Taitaa olla muistivääristymä, mutta muistikuvissani minulla ei viime syksynä ollut juuri minkäänlaista sosiaalista elämää, nyyhötin vain kotona homopornojeni ääressä.

Pornoilut eivät kuitenkaan päättyneet vuoden loppuun, vaikka palkanmaksu päättyikin. Tämä vuosi onkin ollut aika omituinen. Silloin tällöin on pitänyt keskittyä tekstien viilaamisiin, oikolukuihin, johonkin luentoon - toisin sanoen aktivoida itsessään ahkera akateeminen työläinen. Välillä se on onnistunut vain hampaat irvessä ja vitkastellen. Projekti on kuitenkin ollut olemassa, sen laitaa on voinut tarpeen tullen nakertaa. Nakertamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että Animeconin pornomangaluennoilla viittasin Pornoakatemiaan; sitten joskus kun projektista pitää tehdä raportti, niin kaikki nakerrukset voi kirjata siihen.

Mutta nyt Pornoakatemia on loppu. Pornoakatemialla taitaa olla jäljellä enää yksi julkinen juttu - Oulun Naistutkimuspäivillä Pornoakatemia esittää Annie Sprinklen elämästä kertovan dokumentin "Herstory of Porn".

Pornoakatemia tarjosi selkeän raamin, jossa tapahtumia pidettiin, selkeän selityksen sille, miksi ulkkarivieraita raahataan Suomeen ja miksi joistain teemoista puhutaan ääneen. Harmi, ettei sellaista raamia (ja rahoitusta) enää ole. Pornoporukkakin hajoaa. Osaa tulee varmasti näkemään jatkossakin, osaa taas ei. Ei ole niin sanottua, että kaikki pornoakatemialaiset edes jatkavat akateemisessa maailmassa - ainakin sellaisia vihjauksia oli monilla päivällispöytä- ja kahvitaukokeskusteluissa.

On jotenkin hiukan tyhjä olo. Pitää suuntautua uusiin haasteisiin (joita toki onkin), mutta toisaalta olisi ollut kiva mäystää vielä pornoa yhdessä muiden kanssa. Varmaan väikkärissä mäystän pornoa myös, mutta se tulee olemaan vain sivujuonne, ei pääasia. Jotenkin pornoisuutta pitää kuitenkin pitää yllä, Pornoakatemian päättymisen jälkeenkin.

***

Loppuun mainos. Pornoakatemia-projektihan huipentui artikkelikokoelmaan, jonka nimi on Pornoakatemia! Huutomerkki kuuluu nimekkeeseen. Kirjan on julkaissut turkulainen kustantamo Eetos. Kirjaa voi tiedustella projektinjohtajaltamme Harri Kalhalta (harri.kalha(at)helsinki.fi), jolla on vino pino kirjoja hoteissaan. Hänen kauttaan tilatessa voi vissiin saada jonkun verran alennusta kirjan hinnasta verrattuna kirjakauppahintoihin, jos tajuaa pyytää.

Onko henkilökohtainen elämäsi ollut viimeisen vuoden aikana sekaisin? Suuria muutoksia asuinpaikan, ihmissuhteiden, kohdunsisuksen tai työelämän suhteen? Tuntuuko siltä, että sisuksesi ovat tehosekoittimessa, jossa niistä vatkataan limaista ja veristä vaahtoa, ja siltä varalta, että joku kokkare on pohjalle jäänyt, tehosekoitin käynnistetään aina vain uudestaan?

Ei hätää. Älä turhaan syytä itseäsi, lähiympäristösi ihmisiä, kolmenkympin kriisiä, hermostosi välittäjäaineiden epätasapainoa tai uusliberalistista talousjärjestelmää. Syynä ovat humanoidit. Ufot ovat viimeisen vuoden aikana säteilyttäneet maapalloa yliaistillisella energialla, jonka tarkoituksena on paljastaa ihmisen sisin minuus. Kyseinen ufoenergia kehittää ihmisen tunne-elämää, avaa uusia ajatussuuntia ja edesauttaa ihmiskunnan kehitystä. Kaiken muutoksen ja kriisin jälkeen on koittava uudenlainen harmonia ja rauha. Humanoidit luottavat meihin, ihmiskuntaan: osaamme kamppailla tiemme läpi muutosta tuovien energioiden kohti parempaa tulevaisuutta.

Kävin Turussa vuosittaisessa queer-tutkimusseminaarissa ja juttelin siellä varsin fiksun ja viehättävän naisen kanssa. Vertailimme ajatuksiamme, kokemuksiamme ja lähipiiriemme ihmisten elämän turbulenssia. Äkkiseltään voisi luulla, että turbulenssista voisi syyttää yksilöllisten psykologisten tekijöiden lisäksi yliopistohallinnon rakennemuutosta, työelämän pirstaloitumista, heteronormatiivisuutta, sukupuolen dikotomisuutta ja monogaamista parisuhdeideaalia. Maailmanpoliittisen tilanteen ja ilmastonmuutoksen luomasta ylimääräisestä maailmantuskasta puhumattakaan.

Kyseinen nainen kuitenkin kertoi tutulla luontaishoitajalla olevan läheisiä kontakteja ufoihin. Humanoidit (jotka siis lentävät niillä ufoilla, luullakseni) ovat päättäneet testata ihmiskuntaa muutosenergiansa avulla. Olemme jättimäisessä testilaboratoriossa, jossa meillä on mahdollisuus käyttää energiat hyväksemme, kehittyäksemme tunne- ja ajatuselämältämme korkeammalle tasolle.

Tulimme siihen tulokseen, että humanoidien muutosenergia on todellakin paras mahdollinen yhtenäisteoria selittämään kaiken mahdollisen. Mikä vielä kivampaa, humanoidien muutosenergialla on tietty suunta.

Scifi-harrastajaa tällainen selitys tietenkin viehättää kovasti. Kun seuraavan kerran tuntuu sekavalta ja ahdistavalta, voin ajatella lempeitä humanoideja, jotka vain tahtovat ihmiskunnan parasta.

Olen lukenut Lee Edelmanin No Futurea ja kuunnellut Leonard Cohenia, mistä on seurannut yllättäviä mielleyhtymiä. Cohen tuntuisi laulavan samoista teemoista, joista Edelman kirjoittaa teoreettista tekstiä. Edelmanin elliptinen ja rönsyilevä kieli avautuu selkeämpänä, kun Cohenin metaforiset sanarykelmät soivat taustalla.

Otsikko on rivi Cohenin biisistä Future, jossa lauletaan mm. "There’ll be the breaking of the ancient western code / Your private life will suddenly explode" ja "Things are going to slide, slide in all directions / Won’t be nothing / nothing you can measure anymore". Crackin ja anaaliseksin lisäksi laulun minä pyytää myös Kristusta tai Hiroshimaa. Kristus-symbolin absoluuttinen hyvyys ja Hiroshima-symbolin absoluuttinen pahuus liudentuvat toisiinsa.

Lee Edelman on luonnehtinut anusta kulttuuriseksi nollakohdaksi, epäihmisyyden paikaksi, jolloin miesten välisestä anaaliseksistä tulee symboli itsekkäälle nautinnolle. AIDS-paniikin röyhelö reunustaa tuota symbolia sopivasti, jotta anaaliseksiin liittyy mielikuva itsetuhoisuudesta ja dekadenssista. Päteekö Edelmanin tulkinta Cohenin biisissä, se riippuu tulkitsijasta. Minusta on kuitenkin hauska ajatella, että anaaliseksi ja Kristus olisivat samalla tavalla rinnasteisia kuin crack ja Hiroshima. Vai onko sittenkin niin, että crack ja uskonnollinen ekstaasi rinnastuvat samalla tavoin kuin anus ja ydinräjäytyksen ground zero?

Cohenin biisi kuulostaa alkukuulemalta pessimistiseltä kuvatessaan tulevaisuutta, jossa hyvän ja pahan, itsen ja toisen rajat ovat hämärtyneet, ja jossa merkitykset lipeävät paikoiltaan, mittaamattomiin. Queer-teoreettisesti luettuna Cohenin biisi ei enää kuulostakaan pessimistiseltä: merkityksiähän pitääkin rynkyttää ja yksityiselämän itsestäänselvyydet, jos mitkä, vaativat räjäyttämistä. Heidi Hochenedel on kirjoittanut valaisevan analyysin ko. biisistä — hänen tulkinnassaan biisin kuvaama merkitysten hajoaminen samastuu nirvanaan (Cohenhan on zen-buddhalainen).

Sekä Lee Edelman No Futuressaan että Judith Halberstam kirjassaan In a Queer Time & Place pohtivat aikaa. Molempien mukaan suhde aikaan on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme tiukasti sidottu käsitykseen perheestä ja lisääntymisestä ja samalla myös käsitykseen kunniallisuudesta. Aika on käytettävä kunniallisesti niin mikro- kuin makrotasolla: hyväksyttävä perhe-elämä edellyttää aikaista nukkumaanmenoa ja aikaista heräämistä. Holtiton valvominen on vastuutonta nuorisoa varten.

Kunniallinen elämä puolestaan koostuu toisiaan seuraavista palasista: nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus, kuolema. Ikävaiheiden välillä on rituaaliset siirtymät: kouluun meno, täysi-ikäistyminen, valmistuminen, ensimmäinen työpaikka, avioliitto, lasten syntymä, omien vanhempien kuolema ja sukuperinnön siirtyminen itselle, kunnes omien lasten on aika rullata sama kierros uudelleen ja itsen kuolla. Nämä siirtymät eivät ole pelkästään symbolisia, vaan konkreettisia, valtion rekisteröimiä ja hallinnoimia tapahtumia, mikä vahvistaa niiden itsestäänselvästi toisiaan seuraavaa luonnetta. Siirtymät on suoritettava säädetyllä tavalla, eikä tiettyyn elämänvaiheeseen saa jäädä.

Jälkeläiset varmistavat aikakäsityksen jatkumisen samanlaisena sukupolvesta toiseen. Jotta ajatus tulevaisuudesta olisi edes mahdollinen, ensin on oltava ajatus lapsesta. Tämä muuten kiteytyy leffassa The Children of Men, jossa ihmiset ovat lakanneet lisääntymästä, ja jossa yksi ainoa vauva joutuu kantamaan koko ihmiskunnan tulevaisuutta harteillaan. Hyvä juttu ihmiskunnalle, paska mäihä sille lapselle.

Edelman kritisoi utooppista fantasiaa paremmasta tulevaisuudesta, jonka symbolina on lapsi, jonka eteen aikuisen on uhrauduttava. Children of Menissä pystyviä aikuisia uhrattiin satamäärin yhden vauvan ja sen edustaman toivon vuoksi, mutta mitä toivo tarkoittaa kuolleelle aikuisruumiille? Edelman ei kritiikissään viittaa todellisiin lapsiin, jotka ovat siinä mielessä viallisia, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, vaan ultimaattiseen Lapseen, joka elää tulevaisuudessa ja vain tulevaisuutta varten. Koska kaikki politiikka on jossain määrin tulevaisuuteen suuntautunutta, se on myös kääntynyt pois nykyhetkestä. Seksuaalisuuden kannalta on olennaista se, että tulevaisuuteen suuntautuvaksi ja siten rakentavaksi määrittyy vain sellainen seksi, jossa on lisääntymisen mahdollisuus. Kaikki muut seksuaaliset käytännöt luokittuvat itsekkäiksi nautinnoiksi (ja taas palataan anaaliseksiin).

Halberstam puolestaan huomauttaa, että queereissa alakulttuureissa käsitykset nuoruudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä häviävät. Halberstamin mukaan Yhdysvaltalaisessa homoyhteisössä AIDS-epidemia siirsi kuoleman pois paikaltaan — kuolema ei olekaan jotain, joka tulee säädetyssä järjestyksessä vanhuuden jälkeen. Tämä pakotti nyrjäyttämään aikakäsityksen: on keskityttävä nykyhetkeen, sillä edes henkilökohtaista tulevaisuutta ei välttämättä ole, saati sitten jotain yhteisöllistä tai kollektiivista tulevaisuutta. Elämänkulun on pakko järjestyä toisin kuin ikäkausien siirtymien merkit viittaisivat.

Pervot kieltäytyvät luopumasta alakulttuureista, jotka valtakulttuurissa luokittuvat nuorisokulttuureiksi, ja kyseenalaistavat selkeän jaon epäkypsän nuoruuden ja kypsän aikuisuuden välillä. Alakulttuurien toimintaan osallistuminen ei olekaan nuoruuden kapinaa systeemiä vastaan tai huoletonta hauskanpitoa, joka on syytä unohtaa kun aikuisuuden huolet alkavat painaa. Queerimpi suhtautuminen aikaan ei niinkään tarkoita aikuisuuden kieltämistä, vaan erilaisten aikuisuuksien luomista. Halberstamin "queeraika" kyseenalaistaa aikuisuuteen liittyvän kunniallisuuden vaatimuksen, joka on väistämättä normatiivinen.

74-vuotias Leonard Cohenkin on pyöritellyt samoja synkkiä eksistentialistisia teemoja lauluissaan viimeiset neljäkymmentä vuotta — hänen musiikillinen uransahan lähti käyntiin vasta jälkeen kolmenkymmenen, siinä vaiheessa kun kunniallisen aikuisen pitäisi ottaa eläkevakuutus. Cohenin Future on vuodelta 1992, mutta pannaanpa loppusitaatiksi Cohenia vuodelta 2001: "Looked through the paper / makes you want to cry / Nobody cares if the people / live or die / And the dealer wants you thinking / that it’s either black or white. / Thank God it’s not that simple / in my secret life".

***

Lyön muuten vetoa, että tämän blogitekstin jälkeen hakusana "anaaliseksi" kirii hakusanan "pillu" rinnalle yleisimmäksi hakusanaksi, jolla hakukoneiden käyttäjät ovat blogiini päätyneet. Jos näin ei käy, lupaan tarjota kaljan sille, joka asiasta ensinnä hoksaa kysyä.