19.9.2007
Luuppi, kuoppa ja muita laahaavia metaforia
On epämääräisen ärtynyt olo. Olin viikonloppuna Korouomassa patikoimassa, maanantaina viuhahdin puolen vuorokauden kokousreissulla Helsingissä ja torstaina lähden takaisin Helsingin suuntaan ja sieltä sitten perjantaina Brysseliin seksuaalivähemmistöoikeusverkostoitumisvierasryhmäreissuun. Periaatteessa tykkään kovasti siitä, että elämässä on erilaisia asioita ja erilaisia menoja, ja matkat ovat keskimäärin aina hauskoja, suuntautuvat ne sitten Posiolle tai Belgiaan. Silti tuntuu jotenkin siltä, että tarvitsisin jonkinlaista pysähtymistä.
Viime aikoina on aika harvakseltaan tullut keskityttyä pelkästään olemiseen ja ihmettelyyn. Patikointi tarjosi hetkiä, jolloin ei ajatellut muuta kuin seuraavaa askelta. Samoja fiiliksiä sain aikidosta: ei siinä jouda paljoa vatvomaan asioita, kun pitää tehdä joku liikesarja toisen ihmisen kanssa. Tiedän, että myös matkalla tulee niin paljon uusia asioita ja maisemia eteen, että tavanomaisista ajatusradoista irtaantuu ihan itsestään.
Arkisessa päässä kuitenkin pyörii jatkuvasti sama luuppi, joka ei milloinkaan mutatoidu uudeksi, kunhan rullaa vaan eikä edes kulu. Pysähtyminen ja jouteliaisuus eivät katkaise luuppia, kiihdyttävät sitä vain. Niinpä on parempi häsvätä monenlaisten asioiden kanssa, jotta luuppi jää taustalle. Mutta monenlaisen häsväyksen hauskuus edellyttää sitä, että ei haittaa, vaikka ei häsväisikään. Hauskuudelle on välttämätöntä, että voi pysähtyä ilman, että tulee ajatusluuppinsa kuristamaksi.
En ole varma, millaista pysähtyminen olisi parhaimmillaan - pitäisikö vetäytyä viikoksi jonnekin korpeen, jossa ei ole lainkaan muita ihmisiä? Eristäytyä kotiin, olla käyttämättä nettiä ja seuraamatta tiedotusvälineitä lainkaan ja laittaa korvatulpat? Heittäytyä tekemään monotonisesti jotain tiettyä asiaa päiväkausiksi? Tähän jälkimmäiseen kyllä olisi tarvettakin, pitäisi kirjoittaa tekstejä ja alustuksia, eikä varmaan intensiivinen japanin opiskelukaan haittaisi. Tai kangasvaraston tyhjentäminen ompelemalla muutamat pitkään suunnitellut kuteet. Tai kotisivujen päivittäminen.
Ihmettelen (ja kadehdin) sellaisia perustyytyväisiä ihmisiä, joita ei ahdista mikään heihin itseensä liittyvä, ja joiden ahdistukset kohdistuvat maailman ja ympäristön tilaan. Jotka suhtautuvat yleisen avoimesti ympärillään oleviin ihmisiin ja seesteisesti kohtaamiinsa ongelmiin, jäämättä mäyhämään niitä loputtomiin. En tiedä onko sellaisia tyyppejä oikeasti olemassa, mutta ainakin jotkut ihmiset onnistuvat tehokkaasti teeskentelemään sellaisia.
Itse tarvitsisin jonkun potkun perseelle, mikä tönisi minua edes johonkin suuntaan. On kuin olisin jossain kuopassa, jonka reuna on suunnilleen otsan kohdalla. Kun hyppii tarpeeksi, näkee jotain muutakin kuin sen kuopan seinämät, mutta kun väsyy hyppimään, kuopan ulkopuolinen todellisuus katoaa näkyvistä.
7 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2007/09/19/luuppi-kuoppa-ja-muita-laahaavia-metaforia/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Onpa helppoa olla samaa mieltä! Olin viime viikolla keskiviikosta sunnuntaihin Ranskassa, Pariisissa ja maaseudulla. Ei ollut aikatauluja, ei kovin tarkkoja suunnitelmia. Kävelimme, katselimme, kuuntelimme. Keskustelimme tärkeistä ja arkisista. Kuinka tuollainen matka irtaannuttaakaan tarkkaan määritellyistä päivistä, vaikka ne olisivat kuinkakin mielenkiintoisia. On oltava aikaa olemiseen, pysähtymiseen, ihmettelyyn - se kauneimmista kaunein kuningaskalastaja pienen joen pensastossa viehättää mieltäni edelleen.
Mutta kuinka pian noiden ihmeellisten päivien jälkeen onkaan taas pujahdettava taas aikataulutettuun arkeen.
Comment by Leila — 19.9.2007 @ 15:31
j.k.
Oivallinen otsikko tekstilläsi!
Comment by Leila — 19.9.2007 @ 15:33
“Me taidamme olla kuopassa” sanoi Nalle Puh Nasulle - silloin joskus lapsuuden kirjassasi. Entä mitä tapahtui Titiuulle? Hän taisi löytää itsensä. Olisiko tosiaan aika pysähtyä, ettei pala loppuun?
Comment by mudzi — 19.9.2007 @ 19:24
Muistaakseni Titiuu lakkasi tulemasta Nuuskamuikkusen nuotiolle, ja Nuuskamuikkunen oli iloinen siitä, sillä Titiuu oli löytänyt oman polun. Nuuskamuikkunen ei kuitenkaan itse pysähtynyt koskaan, kävi vain kesällä Muumilaaksossa ja lähti sitten taas.
En muista, miten Nalle Puh pääsi kuopasta. Kävikö Tiikeri auttamassa Nasun ja Puhin ylös sieltä, vai kaivoivatko ne itsensä ulos? Jos hyppimällä ei pääse kuopasta pois, voi tietysti yrittää kaivaa tunnelin.
Comment by Jatulintarha — 19.9.2007 @ 22:15
Seksuaalivähemmistöoikeusverkostoitumisvierasryhmäreissun jälkeen kannattaa varmaan hetkeksi pysähtyä. Miettimään vaikkapa mitä se mahtoi olla, ei suinkaan mitään vaarallista? Nalle Puh olisi varmaan viikon päivät pökerryksissä pelkästä sanasta.
Comment by Maahanmuuttaja — 20.9.2007 @ 17:08
Muistaakseni (jos on kyse siitä tarinasta, missä Puh putosi Möhköfanttiansaan), Nasu löysi Puhin, muttei uskaltanut kurkistaa kuoppaan vaan haki paikalle Risto Reippaan. Kysy mitä vaan lastenkirjoista, daarling. ;)
Minä olen viljellyt muita kulahtaneita metoforia. Virran mukana kelluminen on hyvä. Uimasille tässä kai pitäisi ruveta.
Comment by Terhi — 21.9.2007 @ 08:41
Terhi: Mitä jos yhdistettäs metaforat ja täytettäs kuoppa vedellä? Kelluttas edelleen, muttei enää virran mukana, ja päästäs lopulta joskus kuivillekin?
Comment by Jatulintarha — 24.9.2007 @ 12:57