12.9.2007
Tutkijan rehellisyys
Olen perjantaina menossa kertomaan kulttuuriantropolgian fukseille omasta tutkimusaiheestani, opiskeluhistoriastani ja tutkijan työn arjesta. Tänään olen sorvannut alustusta, ja samalla miettinyt paitsi omaa tutkijanidentiteettiäni, myös sitä, kuinka rehellisyys muotoutuu koomiseksi.
Tarkoitukseni on biseksuaalisuudesta puhumisen lisäksi jätistä jotakin siitä, kuinka tutkija on aina pätkätyöläinen ja kuinka tutkijan työn tyydyttävyyden on tultava jostain muusta kuin siitä, että siitä voi saada toimeentulonsa. Koska fukseille tarkoitetun esitelmän on oltava varsin yleisluontoinen, alustukselle muodostui varsin tuttavallinen ja humoristinen sävy. Eihän fukseja nyt ole tarkoitus tukahduttaa hengiltä tylsyydellä, vaan antaa houkuttelevia väläyksiä siitä, millaisia ihastuttavia mahdollisuuksia kulttuuriantropologian opiskelu tarjoaakaan.
Samalla kun tekstin sävystä tuli tuttavallinen, huomasin kirjoittavani rehellisemmin kuin alunperin olin tarkoittanutkaan. Kirjoitin seuraavasti:
"Miksi sitten edes tavoitella tutkijan uraa, jos kerran tutkijalla voi olla vaikeuksia elättää edes itseään, saati sitten muita ihmisiä? Yksinkertaisin selitys on se, että tutkijan työ on kivaa. Tutkijuudesta tulee tietynlainen itsestäänselvyys, josta ei oikeastaan voi päästää irti, vaikka ei saisikaan palkkaa mistään tällä nimikkeellä.
Huonona puolena on se, että kukaan ei oletakaan, että tutkijan työstä päästettäisiin irti. Vaikka rahoitusta ei olisikaan, tutkijan oletetaan jatkavan tutkimuksiaan. Työttömältä, äitiyslomalaiselta tai vaikka sairaslomalla olevalta tutkijalta voidaan aina kysellä, että miten se tutkimustyö nyt etenee - kas kun sairaalassakin voi lukea tutkimuskirjallisuutta, vaikka olisi karanteenissa tai jalka paketissa.
Niin sanottu muu elämä, kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, matonkudonta tai liikuntaharrastukset ovat aina tutkimustyön kannalta toisarvoisia - ellei satu tutkimaan juuri ihmissuhteita, puutarhanhoitoa, matonkudontaa tai liikuntaharrastuksia, jolloin niihin käytetty aika ei tietenkään ole tuhlausta, vaan aineistonkeruuta. Tutkijantyö onkin oikeastaan elämäntapa, tai jonkinlainen krooninen pakkomielle, josta voi päästä eroon korkeintaan pitkäkestoisella terapialla. Tosin tutkijalla ei koskaan tule olemaan varaa maksaa terapiaansa itse, joten jos tutkijanuran haluaa joskus lopettaa, kannattaa hankkia burn out silloin, kun on työsuhteessa, jolloin työnantajan voi panna maksamaan terapian."
Tässä vaiheessa pysähdyin, ja päädyin deletoimaan viimeisen virkkeen. Ja sitten koko viimeisen kappaleen. Kappaleen humoristisesta sävystä huolimatta aihe on kuolemanvakava. Kirjaimellisesti. Burn out, terapia, masennuslääkkeet ja itsetuhoisuus ovat tuttua kamaa tutkijoille. Deletoin kappaleen, koska tutkijanuran vaarallisuudesta puhuminen ei varsinaisesti kuulu fukseille tarkoitettuun kevyeen alustukseen. Ja siinä vaiheessa, kun jostain niistä fukseista tulee kulttuuriantropologiasta valmistunut tutkija, Kaikki Voi Olla Niin Paljon Paremmin (not).
On ollut tietyssä mielessä varsin valaisevaa kirjoittaa lyhyt, vapaamuotoinen selitys omasta ajautumisestaan tutkijanuralle ja pohtia tutkimusaiheen valintaa. Se vahvistaa ajatusta siitä, että tutkijuus voi olla mielekästä, jos on mielekästä tutkittavaa, eikä niinkään sen takia, että tutkijuuden kautta voisi saada toimeentulonsa. Työn pätkittäisyydestä, rahoituksen epävarmuudesta, apuraharumbasta ja väistämättömistä työttömyyskausista huolimatta tutkijuus voi sinällään olla jatkuvaa. (Sitä ei kuitenkaan kannata mennä kertomaan Työvoimaviranomaisille.)
Tutkijuus perustuu kiinnostukselle jotain aihetta kohtaan, ja sille, että kiinnostus johtaa johonkin omaan oivallukseen. Niinpä tutkijuus, tai tutkijanidentiteetti, tarkoittaa enemmän sitä, että on joku kiinnostava juttu, jonka kanssa on kiva näperrellä, kuin sitä, että tutkijuus olisi varsinainen ammatti. Tutkijan uraa tavoitteleva joutuu varsin jakomieliseen tilanteeseen, jos yrittää suhtautua tutkijuuteen kuin mihin tahansa ammattiin, jonka parissa työskentelemällä pitäisi saada rahaa elämiseen. Suhtautumalla tutkijuuteen hommana, josta tuurilla voi saada joskus jotain rahaa, mutta useimmiten ei, säilyttää varmaan mielenterveytensä paljon paremmin kuin kuvittelemalla, että tutkijan työllä olisi rahallista arvoa.
Loppuun sarjisvinkki: PhD Comics kuvaa ajoittain tuskallisen tarkasti jatko-opiskelijan ponnistuksia, huolimatta siitä, että näkökulma on Atlantintakainen.
12 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2007/09/12/tutkijan-rehellisyys/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Juuri tällaisten insightien takia blogisi on yksi suosikeistani. Kiitos :)
Comment by Emma — 12.9.2007 @ 06:53
Kommentoisin tuohon tekstiin silleen että tuon tutkija-sanan eteen pitäisi pistää liite “humanistinen”, sillä ainakin meillä täällä tekniikan alalla tutkimus on nimenomaan työtä eikä mitään huvikseen näpertelyä mielenkiinnon vuoksi :).
Meidän puolella tutkijuus tarkoittaa lähinnä hyvästä palkasta luopumista inhimillisempää työtaakkaa ja vapaampaa oman työkentän määrittelemistä vastaan. Samaten taloudellinen vastuu ja vaara ajautua esimiestehtäviin pienenee olennaisesti. Aika harva näitä hommia pyörittelee kotona vapaa-ajallaan, ja tuloksia kyllä koetetaan hyödyntää teollisuudessa aika rivakkaan tahtiin.
Mielenkiintoista tekstiä Jennyltä, pääseepähän vähän näkemään “oikeiden tutkijoidenkin” ajatuksia. Meinaan siis että jotkut saattavat tutkia asioita ihan vain puhtaasti tieteellisten motiivien takia :D.
Comment by 18is9 — 12.9.2007 @ 07:37
Kommentoinpa tähän että aika erilaiselta näyttää tutkijan maailma täällä tekniikan alalla. Meillä tutkiminen on nimenomaan leipätyötä suurelle osalle tutkijoista eikä mitään “krooninen pakkomielle”. Tutkiminen tehdään työajalla ja siitä saa palkkaa. Tosin hommat ovat kyllä sellaisia ettei niitä kukaan ilmaiseksi tai apurahan varjolla kotona pyörittelisikään :).
Lähinnä teknisen alan tutkijanura on meillä vaihtokauppa jossa toisessa vaakakupissa on inhimillisempi työtaakka ja työajat ja toisessa vaakakupissa teollisuuden tarjoama huomattavasti parempi palkka. Tutkimuspuolella myös taloudellinen vastuu on pienempi ja riski esimiestehtäviin joutumiselle ei ole niin suuri.
On kyllä ihan mielenkiintoista lukea ajatuksia tutkimuksesta teiltä “oikeilta tutkijoilta” jotka teette työtänne puhtaasti tieteellisten motiivien ajamina :D.
Comment by 18is9 — 12.9.2007 @ 07:45
Olen painiskellut samansuuntaisten ajatusten kanssa jo pitkään. Miten elättää itsensä taiteella ja tieteellä, joita kohtaan tunnen aitoa mielenkiintoa? Vai olisiko helpompaa valita käytännönläheisempi ala toimeentulon turvaamiseksi?
Olen kai vielä sen verran naiivi, että en halua antaa periksi. Mielestäni taiteen ja tieteen tekijöilläkin pitää olla tavoitteet korkealla toimeentulon suhteen. Jos esimerkiksi tutkijat jo itse myöntävät, että työn suurin tyydytys tulee itse tutkimuksesta, ei kukaan muukaan ota tutkijanuran tämänhetkisiä taloudellisia epäkohtia vakavasti.
Comment by Sini — 12.9.2007 @ 11:13
18is9: No, onneksi humanistisellakin puolella jotkut pääsevät tutkijakouluihin tai jopa useita vuosia kestäviin tutkimusprojekteihin. Heitä voi kuitenkin pitää erityisen onnekkaina. Tekniikan puolella tutkimustulokset on helpompi myydä, jolloin niillä on selkeä rahallinen arvo. Silloin tutkijan on myös helpompi olettaa saavansa työstään palkkaa.
Sini: Jeps, on vaarallista alkaa määritellä tutkijuutta kutsumusammatiksi, jollaisena taiteen tekoa jo pidetään. Siksi pitäisikin pitää aika tiukasti kiinni siitä, että jos rahoitusta ei ole, ei myöskään pitäisi olla mitään vaatimuksia tehdä tutkimusta. Tuossa tekstissä mietin kuitenkin tutkijuutta ehkä enemmän sen tutkijanidentiteetin kannalta, eli se jatkuva tutkimuksen ylläpito antaa itselle tunteen homman mielekkyydestä ja pysyvyydestä, vaikka rahoitusta ei aina olisikaan. Aina välillä ajatus tutkijanurasta tuntuu älyttömältä, ja silloin on hyvä mietiskellä niitä identiteettijuttuja.
Comment by Jatulintarha — 12.9.2007 @ 12:28
Jaa, taisi eka kommenttinikin mennä perille, mutta jonkinlaisella viipeellä.
Sini: siinä määrin kannattaa olla realisti että miettii mitä yhteiskunta saa vastineeksi taiteilijan/tutkijan työn tuloksista. On turha odottaa kovin suurta korvausta alalla jolla on kovasti tarjontaa ja jonka tuloksille on hyvin vähän kysyntää. Olen jostain lukenut, että esim. puhtaasti teoreettiseen filosofiaan keskittyvälle tutkimukselle olisi n. 0.5 henkilötyövuoden tarve Suomen kokoisessa maassa. tätä voi sitten verrata yliopistojen sisäänottomääriin.
Olisin itse vahvasti sitä mieltä että tutkijoiksi koulutettavien ihmisten määrää pitäisi rankasti rajoittaa. Näin varmistettaisiin rahoitus työmarkkinat niille joilla löytyisi motivaatiota käydä suuri pääsykoekarsinta läpi. Nykyäänhän se karsinta suoritetaan aika pitkälle vasta valmistumisen jälkeeen apurahoja anottaessa, ja suurin osa sitten sijoittuu toisiin hommiin ja tutkijakoulutus menee näiltä osin “haaskuuseen”.
Tuo tutkijanidentiteetin miettiminen täällä tekniikan puolella on myös haastavaa, tosin näkökulma on ihan toinen. Se, että kotona lukee Naturea töiden jälkeen voi olla viikon kovin tieteellinen saavutus :).
Comment by 18is9 — 12.9.2007 @ 14:44
18is9: Minusta se, mitä yhteiskunta saa jonkun tutkijan tutkimuksista ei ole yksiselitteisesti mitattavissa kysynnän ja tarjonnan kautta. En usko, että esimerkiksi teoreettisen filosofian tutkimukselle on olemassa mitään varsinaista “tarvetta”, jonka voisi sitten sillä 0.5:llä työvuodella täyttää, ja sama taitaa päteä moniin muihinkin humanistisiin aloihin. Tuskinpa on myöskään olemassa mitään tiettyä, mitattavissa olevaa runokirjojen tarvetta, tai videoinstallaatioiden tarvetta.
Tästä huolimatta runokirjat, videoinstallaatiot ja teoreettinen filosofia voidaan nähdä yhteiskuntaa kokonaisuutena rikastuttavina asioina - ja rikastuttavina lähinnä kuvainnollisessa, ei konkreettisessa mielessä. Teoreettisen filosofian arvoa ei voi laskea välittömästi, vaan sen arvo voi tulla viiveellä. Kirjoittihan esimerkiksi Antonio Gramsci jotain vihkosia vankilassa ilman mitään rahallista korvausta, mutta jälkipolvet ovat sitten saaneet paljonkin kiksejä Gramscin teksteistä.
Olen myös aika kyyninen yliopistolaitoksen suhteen pääsykoerumbineen ja apurahahakemuksineen. Apurahoja hakeneena ja saaneena olen huomannut, että apurahan saantiin ei niinkään vaikuta tutkijan lahjakkuus, vaan se, miten vetävässä muodossa hän onnistuu tutkimusaiheensa esittelemään. Hype-sanoilla pääsee pitemmälle kuin ajattelun syvyydellä. Yliopistomyllystä voi helposti tipahtaa, jos ei syystä tai toisesta täytä niitä myllyn asettamia vaatimuksia - siitäkin huolimatta, että omaperäisiä ajatuksia olisi paljon ja jopa kykyä tuoda ne esiin.
Tutkijan rahatilannetta nämä pohdinnat eivät tietenkään ratkaise, mutta minusta on aika vaarallista ryhtyä mittailemaan tässä ja nyt sitä, millaista tarvetta ja kysyntää on jollekin tietylle (tai tietyn alan) tutkimukselle ja määrittämään samalla se, kannattaako kyseistä tutkimusta edes tehdä. Tieteellisen tiedon luonteeseen kun kuuluu kumulatiivisuus, ja siten tällä hetkellä merkityksettömältä vaikuttavasta tutkimuksesta voi pitemmällä aikavälillä olla paljon hyötyä. Ehkä jopa rahallista hyötyä.
Comment by Jatulintarha — 12.9.2007 @ 15:04
Kiitos tästä hyvästä kirjoituksesta, siinä tiivistyi monia asioita, jotka omaakin mieltäni askarruttavat. Tuosta tutkimuksen hyödyllisyydestä, josta täällä kommenteissa on puhuttu, voisin sanoa ainakin sen, että eri alojen tutkimusta on oltava, jos niitä halutaan tulevaisuudessakin esimerkiksi opettaa. Omaa (humanistista) alaani opetetaan jo ala-asteellakin, eikä tätä opetusta, saati sitten yliopisto-opetusta voisi olla olemassa, ellei joku näitä asioita olisi tutkinut.
Comment by Pulla — 12.9.2007 @ 21:51
Mikähän osa teknisesta tutkimuksesta on “tarpeellista” siinä mielessä, että se pyrkii tuottamaan ratkaisuja relevantteihin ongelmiin? Relevantteja ongelmia tällä hetkellä voisivat olla esimerkiksi nälänhätä, hyvän olemus tai kielten joukkokuolema. Ensimmäinen ja kolmas ovat akuutteja ongelmia, joista ainakin ensimmäinen olisi ratkaistavissa yhteiskunnallisin keinoin nykytekniikalla. Ja jos joku keksii jotain uutta sanottavaa keskimmäisestä, on maapallo kokonaisuutena tuottanut taas jotain mielekästä.
Comment by Jaakko — 13.9.2007 @ 03:53
Jatulintarha: Ymmärrän hyvin pointtisi tuon tutkimuksen tärkeyden kannalta… mutta olisiko sinulla esittää joku konkreettinen parannusehdotus nykyiseen systeemiin verrattuna joka jotenkin parantaisi tilannetta? Kaikille halukkaille ei riitä rahaa, se on fakta, eikä valtio voi kaikille “taiteilijoille” ja “tutkijoille” maksaa palkkaa sillä perusteella että he pitävät siitä mitä tekevät. Varsinkaan jos edes tutkimuksen arvoa ei voi mitata tieteellisin kriteerein vaan perusteluksi riittää se että on mahdollista että satojen vuosien päästä teksti osoittautuu arvokkaaksi vaikka sitä ei nyt ymmärretäkään.
Maailmaa ei paranneta valittamalla vaan sitä muuttamalla ;)!
Pulla: Klassista kitaraa kohtuullisen tosissani soittavana olen läheltä päässyt seuraamaan alaa, jossa koulutuksen ainoa tarkoitus on varmistaa koulutuksen jatkuvuus. Kaikki alalta valmistuneet päätyvät opettajiksi, taiteilijat ovat sitten taiteilijoita, olipa koulutusta tai ei…
Jaakko: Tekniset tieteet ovat mahdollistavia tieteitä. Teknisen kehityksen ansiosta ihmisillä on maailmassa aikaa tehdä muutakin kuin metsästää paljain käsin ruokaa ja kerätä marjoja. Tekniset tieteet eivät käsittele esittämiäsi ongelmia vaan se on muiden tieteenalojen tehtävä.
Todettakoon tähän nyt vielä että mikäli teknisellä puolella haluaa tehdä tutkimusta jostain sellaisesta aiheesta mikä ei suoraan kiinnosta isoa N:ää, on rahoituksen löytäminen ihan varmasti yhtä kiven alla kuin muillakin tieteenaloilla. Jos tämä nyt ketään lohduttaa.
Comment by 18is9 — 13.9.2007 @ 07:58
TAiteen ja ei-teknisen tiedon merkitys on tehdä maailmaa ymmärrettäväksi ja lisätä elämän mielekkyyttä. Tällaiselle hödylle vain ei ole vielä kehitetty tarpeeksi hyviä mittaamismenetelmiä, jotta sitä osattaisiin kunnolla arvostaa.
Comment by Amina — 13.9.2007 @ 18:40
älkää unohtako yhteiskuntatieteitä, siinä vasta onkin tilanne, kun halutaan että teet tuottavaa innovaatio-tutkimusta neoliberalistisessa hengessä, kun oma moraali ja ajattelu pitää tätä “tutkimus”trendiä ihan ala-arvoisena ja haluaisi tehdä kriittistä tutkimusta joka haastaa aikamme eikä vain vastaa ajan haasteisiin.
Me ollaan älyttömän rikas yhteiskunta, ja myös maailmanlaajuisesti ruokaa ja lääkkeitä olisi kaikille, vain jakelussa tökkii. (eli koko järjestelmä on ihan hullu)
Jos poliitikot ei haluaisi ratkaista konflikteja kalliilla sodilla ja jos tyypit lakkaisivat haluamasta aina vain lisää urheiluautoja, voitaisiin kaiken tämän teknisen kehityksen turvin(kaikki kunnioitus teknillisille ja luonnontieteille) tehdä paljon vähemmän niska limassa paskaduunia, ja keskittyä mielekkäämpiin puuhiin, oli se sitten taiteilua, sammakon tai biseksuaalisuuden tutkimusta tai kärrynpyöriä.
Comment by voimaton tyhmyyden edessä — 20.9.2007 @ 16:36