Jatulintarha

Syyskuu alkaa olla lopuillaan ja niin myös kaupungin palstojen vuokra-aika. Kävin eilen Heidin kanssa kuokkimassa viimeiset potut, sipulit ja porkkanat palstalta pois - kertaalleen pitäisi käväistä siellä vielä ja poimia viimeiset persiljat ja ruohosipulit sekä salaatinlehdet, jos niitä nyt on pakkasen hampaista jäänyt. Maanantaina alkaa lokakuu ja kaupungit aloittavat palsta-alueilla syystyöt, mutta ehkä siellä ehtisi vielä käydä ennen kuin kaikki käännetään maan sisään.

Vuokrasin palstaa nyt ensimmäistä kertaa, ja ylipäätään kasvattelin maassa jotain ensimmäistä kertaa sitten pentuvuosien, jolloin kesämökillä oli joku kasvimaa ja siinä pari retiisiä kasvamassa. Linnanmaalla asuessani laitoin kyllä aina kesäkukkia, ja kasvattelin yrttejä ikkunalaudalla, mutta kukkapurkillista ei voi verrata aariin. Lueskelin kyllä puutarhakirjoja ja kuuntelin ihmisten vinkkejä, mutta mistään ei tietenkään opi niin hyvin kuin omista virheistään.

Eilisen sadonkorjuun perusteella täytyy pistää muutama asia muistiin. Ensinnäkin porkkana- ja palsternakkapenkit kannattaa harventaa kunnolla - yksi iso juures on kivampi kuin viisi lyijykynänpaksuista. Toisekseen potut kannattaa istuttaa ajoissa, lannoittaa niitä ja tehdä penkeistä selkeitä, niin ettei tule kuokkineeksi sormet kohmeessa penkin väliä. Istuttaminen ajoissa ei tänä vuonna tosin ollut minusta kiinni: siemenpottuja oli todella vaikea saada, ja olisin jäänyt kokonaan ilman niitä, ellen olisi saanut niitä kaverin tädiltä.

Nyt harmittaa, ettei tullut pidettyä sellaista palstablogia, johon olisi kirjannut muistiinpanoja, huomioita ja muuta kasvukauden varrelta.

Ainakin huomasin sen, että kunnon työkalut kannattaisi olla: tänä vuonna en sijoittanut työkaluihin muutamaa euroa enempää, kun en ollut varma kestäisikö palstainnostukseni edes yhtä kesää. Jos kuluttaa hirveästi rahaa uuden harrastuksen vermeisiin, harrastuksesta tulee äkkiä velvoite. No, jos jaksoin näperrellä huonoilla työkaluilla kesän, niin ehkä sitten paremmilla työkaluilla pitempään. Ensi kevään ostoslistalla ovat ainakin talikko, pitkävartinen hara, pitkävartinen metalliharava - ja perunakuokka!

Alkukitkennät pitäisi tehdä kunnolla - olin jokseenkin laiska kitkemään käytäviä, enkä ollut niin tarkka nyppimään juolavehnän juuria tehdessäni vihannespenkkejä. Flunssainen viikko elokuussa, jolloin en päässyt kitkemään, räjäytti koko rikkaruohotilanteen. Siksi ne talikko ja hara kannattaa oikeasti ensi vuonna hankkia.

Tärkeä asia on myös se, että palstan antimia kannattaa syödä heti, kun niitä tulee. Säästelin esimerkiksi salaattia, ja sitten loppukesästä sitä kasvoi hurjasti, ja osa alkoi olla jo kitkerää. Herneitäkin jäi paljon mätänemään - niitä olisi hyvin voinut kerätä jonkun verran jo palkoina syötäväksi. Rucolaa olisi pitänyt poimia hyvin pienenä: se lähti kukkimaan tosi äkkiä, ja ilmeisesti kukinnan olisi voinut estää vain poimimalla lehtiä jatkuvasti. Jotkut antimet jäivät sitten kokonaan poimimatta, kuten pinaatti, joka lähti kellastumaan. Ja lannoittaa kannattaa myös: luultavasti sipulit ja potut jäivät aika pieniksi nimenomaan lannoitteen puutteen vuoksi.

No, joka tapauksessa kesäpäivien viettäminen palstalla on ollut varsin leppoisaa puuhastelua, ja jotain on saanut myös syödäkseen. Rahallisesti vastinetta on tullut ehkä juuri ja juuri saman verran kuin rahaa on mennyt, mutta onneksi en ole aikonutkaan elättää itseäni koko talvea palstani tuotolla.

Brysselin reissulla tuli vastaan monta ajatteluttavaa asiaa, joita voinee mäystää myöhemmin, mutta ensihätään laitan otteita matkapäiväkirjasta.

21.9.2007 18:30
Istun nyt hotellihuoneessa, tässä on varsin viihtyisä puolipyöreä erkkeri viidennessä kerroksessa. Hotellihuone on koristettu sateenkaarenvärisin tekstiilein, sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä LGBT-asioiden kanssa. Tuntuu, että en voi kirjoittaa kovin johdonmukaisesti, väsyttää liikaa. Olen siis Alexander Stubbin järjestämällä vierasryhmäreissulla, jossa on aiheena seksuaalivähemmistöoikeudet. Koneelta meidät tuotiin hotellille, jonne jätettiin kamat. Käveltiin EU-parlamenttirakennukseen, joka on kuulemma rakennettu Brysselin rautatieaseman päälle. Rakennus on valtava sokkelo lasia, kiillotettua kiveä ja kiiltelevää terästä. Sisäpihalla kaaren muotoiset käytävät nostettuna kolmannen kerroksen tasolle.

Kävimme kuuntelemassa EU:n LGBT-verkoston puheenjohtajan avustajaa ja Stubbia, piipahdettiin sen toimistossa. Käytiin syömässä intialaisessa buffetissa, jossa join todella hyvää hedelmäistä tummaa olutta (Rodenbach). Käveltiin komissioon ja pällisteltiin rakennuksia muutenkin. Komissiossa meidät vietiin yhteen huoneeseen kuuntelemaan EU:n syrjinnän vastaisen ryhmän puheenjohtajaa, Stephan Olssonia, joka oli charmantisti harmaantunut ja näytti jonkin romanttisen viihdelukemiston sankarilta. Oli miten oli, viimeiset puoli tuntia hänen puheestaan keskityin lähinnä pysymään hereillä.

Komission jälkeen Aija Salo vei meidät ILGA Europen toimistolle, jossa taas istuttiin hiilidioksidilla täyttyvässä neukkarissa kuuntelemassa jotain tyyppiä (jonka nimi oli kait myös Stephan). Nyt pysyin paremmin hereillä. Stephan kertoi, että vastikään, 2000-luvulla, ILGA:n toimintaan on lisätty transasiat, ja sitten se puhui paljon homo- ja lesboasioista, mutta ei transjutuista. Olisin halunnut kysyä jotain bi-toiminnasta, mutta en sitten jaksanut, kun ihmiset alkoivat olla tosi väsyneitä ja kyllästyneitä. Toisaalta se tilanne ei ehkä ollut hirveän otollinen, varsinkaan kun en itse edes suhtaudu kovin kunnianhimoisesti bi-politiikkaan. Aija kävelytti meidät tänne hotellille. Brysselissä järjestetään tänä iltana joku massiivinen homoklubi, mutta olen liian poikki osallistuakseni siihen - hotellissa on kylpyhuone ja valikoima vaahtokylpyaineita, se houkuttaa enemmän.

Mikäköhän on ollut kiintoisinta tässä päivässä? Ehkä se parlamenttirakennus. Harmittaa, että siellä käytiin vähän viuhtomalla, ei ollut juurikaan aikaa pysähdellä ja ällistellä. Tämä EU-alue on aika sekasotku - jonkun verran on vanhoja ränsistyneitä rakennuksia, toisaalla taas lasia ja kiillotettua kiveä. Tästä on vissiin revitty paljon rakennuksia alas noita EU:n rakennuksia varten. En varmaan tiedollisesti ole saanut tästä päivästä paljoakaan (joskin haalin ILGA:n toimistolta kaikki tarjolla olevat julkaisut), mutta ihmisten kanssa on tullut juteltua paljon. Hm. Onhan täällä kiintoisaa, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että seksuaalinen tasa-arvo on homojen ja lesbojen tasa-arvoa. Ei oo ihmeemmin tilaa puhua erilaisista parisuhdenormeista, vaikka. Tavallaan tuntuu siltä, että pitäs sisäistää joku identiteettipoliittinen diskurssi, ja kun sen tekee, niin hyvin menee. Tietyssä mielessä olen sen sisäistänytkin, mutta joku yksituumaisuus tässä poliittisessa puheessa nakertaa.

1:10 (noin) Belgian aikaa.
Huhhuijaa. Ehdittiin ratsasta 4 homohenkistä paikkaa. Lähdettiin kävelemään keskustaan, kohti homokatua eli Rue Marche-au-Charbonia, flaamiksi Kolenmarkt. Siellä oli homopaikkoja vieri vieressä, menimme L’homo erectus -nimisen paikan pubin puolella, jossa tarjoili kaksi drag queenia, toinen hätkähdyttävän kaunis (ja sinihuulinen) ja toinen pönäkkä. Join framboisea, vadelmaolutta. Paikka oli punaseinäinen ja pieni, jotain kitschiä ja kipsipatsaita antiikin veistoksista. Lähdimme sieltä etsimään järjestöjen ylläpitämää Rainbow Housea ja löysimmekin sen: paikka oli/in sellainen baarin ja GLBT-infopaikan yhdistelmä. Seinillä oli sisustuksellisena elementtinä esitelokeroita (ja sateenkaaren väriseksi maalattu portaiden alus…).

Minä ja Pakkasen Johanna jouduimme oudon kiihkon valtaan, keräsimme hulluna esitteitä ja muuta paperikamaa. Paikalla olleet pari belgialaista naista nauroivat meille ja kysyivät mitä etsimme. Selitimme olevamme Suomesta ja tutustuvamme paikalliseen aktivismiin. Kysyin, onko niillä mitään bisse-esitteitä, mutta ei. Brysselissä ei kuulemma ole mitään bi-toimintaa. Antwerpenissä kylläkin, kuulemma joku ryhmä, kai.

Jatkoimme matkaa Tels Quels -nimiseen paikkaan, jonka Juha Jämsä oli bongannut "naispaikkana". Rainbow Housen naiset nimittäin lähinnä nauroivat, kun kysyimme löytyykö naisten baaria. Tels Quelissa oli tosiaan naisiakin, ja lisää esitteitä, joita kävimme köljäämässä Johannan kanssa. Lähdimme sieltä etismään delegaatioköörimme homopoikia, jotka löytyivät lopulta Fontaine-baarista, jossa kävin vain kääntymässä ratsattuani paikan esitetelineen. Sitten taksilla hotellille.

22.9.2007 00:17
Puuh. Olen kohtuullisessa määrin humalassa, toivottavasti se ei tarkoita sitä, että olisin huomenna ihan karmea olo koko päivän. Lähdin aamulla vaeltelemaan kaupungille, kävin Beginhofissa, katedraalissa ja useammalla kirppiksellä ja kirjakaupassa. Lounastin tunisialaisessa ravintolassa, couscousia. Tuntuu, että väsyttää liikaa, että jaksaisi selittää. Ostin outoja suklaita (mausteena jasmiini, tilli, korianteri, neilikka). Illalla käytiin Genvalissa Stubbin kotona, ja käveltiin tekojärven rantaa italialaisravintolaan. Järvinäkymä oli komea. Raflassa oli pastaa ja liikaa viiniä ja vettä juotavaksi liian vähän. Ajauduin umpikujamaiseen, joskin ystävällismieliseen väittelyyn jonkun kokoomushomopojan kanssa. Hävettää, en osannut ilmaista mielipidettäni johdonmukaisesti. Päivän järisyttävin kokemus oli kuitenkin Isabel Miramontesin gallerianäyttely. Upeita töitä. Tuli katharsis. Joskus vois kirjoittaa siitä enemmän, mutta ei nyt, väsyttää liikaa.

23.9.2007 10:55
Tulin just aamiaiaselta, söin aika kevyesti. On ihan hienoinen krapula, ohimoita jomottaa. Aamiainen oli kyllä tosi luksus, oli useaa sorttia suklaaviineriä, hedelmiä, vastapuristettuja tuoremehuja, leikkeleitä, juustoja… En kuitenkaan syönyt kovin paljon. Eilisestä vielä. Mitäköhän. Kävelyretki tekojärven rantaa oli tosi tunnelmallinen. Vastarannalla oli valkeita huviloita, joissa laskevan auringon valo heijastui punervana. Tie sinne oli sellainen puiden reunustama rantabulevardi. Ravintola oli aivan rannalla, näkyvät järvelle upeat, mutta niitä ei paljoa joutanut ihailemaan, kun piti olla seurallinen. Humalluin, harmittaa, selitin jotain epäjohdonmukaista vuokralla asumisesta ja velaksi elämisestä, mutta siinä menestyneitten nuorten miesten ympäröivänä tuntui aika absurdilta ruveta änkyttämään jotain toimeentulotuesta ja muusta. Tuntuu, että eletään ihan eri todellisuuksissa ja maailmoissa.

Pitäs ehkä pistää kirja pois ja mennä alas. Olen lähössä Juha-Heikki Tihisen kans katsomaan Victor Hortan museota.

19:25
Koneessa. Nilkka on sairaan kipee, pitäs ehkä tutkituttaa se ja kysyä, miksi se kipeytyy niin helposti. Käveltiin Tihisen kans ensin Square Ambiorixille, jossa oli jugend-taloja, mm. yksi Viktor Hortan suunnittelema. Siinä oli oranssiksi maalattu teräsrunko, julkisivussa näkyivät metallitapit ja kaikki. Takorautaiset aidat ja muut olivat monimutkaisia, muistuttivat jotain säännöllistä kasvia tai itsestäänmuodostunutta, kiteytynyttä. Kävelimme myös Eurooppa-kaupunginosassa, jossa rakennukset näyttivät nousevan maasta luonnonvoiman kaltaisina, subliimeina hallusinaatioina, joita oli vaikea ymmärtää todellisiksi.

Menimme metrolla Halleportin asemalle, jossa kiertelimme Saint-Gillesin aluetta, jossa oli lisää jugendrakennuksia, mm. yksi katu, jossa rakennukset 1-24 olivat saman taiteilijan käsialaa. Taiteilija oli jopa signeerannut ne. Osa oli ränstyneitä, oli mustuneita maalauksia ja halkeilevia maalipintoja, osa taas oli pistetty kuntoon niin, että kultaukset kiilsivät auringossa. Joissain oli kiintoisia yksityiskohtia, kuten puinen kulmatorni ja outo, yksikseen ja hyödyttömänä roikkuva lamppu kolmannen kerroksen seinässä.

Pällistelimme arkkitehtuuria, ja lähdimme sitten kävelemään kohti Hortan museota. Minä kuitenkin luin karttaa väärin, ja kävelimme väärään suuntaan. Brysselissä oli muuten autoton päivä - kaikki kadut olivat autoista tyhjiä ja joukkoliikenne ilmaista. Saint-Gillesissä ihmiset potkivat palloa keskellä tietä, ja rullasivat rullalaudoilla ja potkulaudoilla alas korkeaa mäkeä. Oli oudon vapauttavaa, melkein vallankumouksellista kävellä keskellä tietä kaikessa rauhassa. Vain bussit ja taksit kulkivat, ja niitäkin oli hyvin harvassa.

Päädyimme syömään varsin täyteen ravintolaan. Tilasin sinisimpukoita, belgialaista perinneruokaa. En ole syönyt moisia ennen, joten uteloitti. Niiden saaminen kuitenkin kesti tunnin; sinä aikana ehdin juoda gueze-oluen, joka on valmistettu villihiivamenetelmällä. Tosin tarjoilija toi sen ensin Tihiselle, ja minulle Tihisen veden. Sama tapahtui muuten myöhemmin Luxembourgplatsilla, jossa kävimme istuskelemassa ennen lentokenttäbussin lähtöä. Hoegaarden miehelle ja vesi naiselle, niinhän se menee. Sinisimpukat oli keitetty kuorineen sellerin ja sipulin kanssa. Simpukoita oli valtava padallinen, en olisi jaksanut millään syödä kaikkea. Niiden kanssa tuli belgialaisia ranskanpottuja, frittejä.

Sieltä kun lähdimme, niin museum Horta löytyi aika pian. Museo on arkkitehti Hortan koti, kokonaistaideteos. Sisustat ovat art decoa, upeinta oli valoisa porraskäytävä takorautaisine kaiteineen ja lasikattoineen. Talvipuutarhassa oli niin vanhan näköisiä kasveja, että niistä osa oli varmaan Hortan ajoilta. Kaikki kaapit ja huonekalut olivat art decoa, mutta oli kiinnostavaa, kuinka välillä ne kiemurat olivat tummaa puuta, välillä takorautaa ja välillä terästä: alakerrassa katto oli tuettu teräspalkeilla. Museosta palasimme metrolla hotellille, josta sitten bussi kentälle.

00:10
No niin, Oulun koneessa. Kone oli myöhässä yli tunnin, Oulun kone myöhässä ehkä 40 min. Hm. Ensisijaisesti reissusta on varmaan jäänyt käteen se, kuinka EU:n mielestä on hyvä tarjota ihmisoikeuksia, jos vauraus vaan lisääntyy. GLBT-ihmisenä on kivaa, on klubeja ja liikkeitä ja sit voi mennä ja kuluttaa, kun on rajat auki. EU:n rakennukset oli kiva nähdä, on ollut kaikin puolin kivaa, mutta yleisesti on ollut vähän sellaista höttöä. Setan Jämsän Juha sanoi lentokenttähississä, että hän oli odottanut jotain round table -keskustelua reissun päätteeksi, ja jotain samanlaista olin itsekin odottanut.

Ai niin, tällä reissulla on puhuttu lähinnä Facebookista - ainakin siitä on puhuttu enemmän kuin EU:sta ja seksuaalivähemmistöoikeuksista. En tiedä EU:n seksuaalivähemmistöoikeuksista nyt sen enempää kuin ennen matkaakaan - tosin EU:n päätöksenteko toki konkretisoitui kun kävi Brysselissä.

On epämääräisen ärtynyt olo. Olin viikonloppuna Korouomassa patikoimassa, maanantaina viuhahdin puolen vuorokauden kokousreissulla Helsingissä ja torstaina lähden takaisin Helsingin suuntaan ja sieltä sitten perjantaina Brysseliin seksuaalivähemmistöoikeusverkostoitumisvierasryhmäreissuun. Periaatteessa tykkään kovasti siitä, että elämässä on erilaisia asioita ja erilaisia menoja, ja matkat ovat keskimäärin aina hauskoja, suuntautuvat ne sitten Posiolle tai Belgiaan. Silti tuntuu jotenkin siltä, että tarvitsisin jonkinlaista pysähtymistä.

Viime aikoina on aika harvakseltaan tullut keskityttyä pelkästään olemiseen ja ihmettelyyn. Patikointi tarjosi hetkiä, jolloin ei ajatellut muuta kuin seuraavaa askelta. Samoja fiiliksiä sain aikidosta: ei siinä jouda paljoa vatvomaan asioita, kun pitää tehdä joku liikesarja toisen ihmisen kanssa. Tiedän, että myös matkalla tulee niin paljon uusia asioita ja maisemia eteen, että tavanomaisista ajatusradoista irtaantuu ihan itsestään.

Arkisessa päässä kuitenkin pyörii jatkuvasti sama luuppi, joka ei milloinkaan mutatoidu uudeksi, kunhan rullaa vaan eikä edes kulu. Pysähtyminen ja jouteliaisuus eivät katkaise luuppia, kiihdyttävät sitä vain. Niinpä on parempi häsvätä monenlaisten asioiden kanssa, jotta luuppi jää taustalle. Mutta monenlaisen häsväyksen hauskuus edellyttää sitä, että ei haittaa, vaikka ei häsväisikään. Hauskuudelle on välttämätöntä, että voi pysähtyä ilman, että tulee ajatusluuppinsa kuristamaksi.

En ole varma, millaista pysähtyminen olisi parhaimmillaan - pitäisikö vetäytyä viikoksi jonnekin korpeen, jossa ei ole lainkaan muita ihmisiä? Eristäytyä kotiin, olla käyttämättä nettiä ja seuraamatta tiedotusvälineitä lainkaan ja laittaa korvatulpat? Heittäytyä tekemään monotonisesti jotain tiettyä asiaa päiväkausiksi? Tähän jälkimmäiseen kyllä olisi tarvettakin, pitäisi kirjoittaa tekstejä ja alustuksia, eikä varmaan intensiivinen japanin opiskelukaan haittaisi. Tai kangasvaraston tyhjentäminen ompelemalla muutamat pitkään suunnitellut kuteet. Tai kotisivujen päivittäminen.

Ihmettelen (ja kadehdin) sellaisia perustyytyväisiä ihmisiä, joita ei ahdista mikään heihin itseensä liittyvä, ja joiden ahdistukset kohdistuvat maailman ja ympäristön tilaan. Jotka suhtautuvat yleisen avoimesti ympärillään oleviin ihmisiin ja seesteisesti kohtaamiinsa ongelmiin, jäämättä mäyhämään niitä loputtomiin. En tiedä onko sellaisia tyyppejä oikeasti olemassa, mutta ainakin jotkut ihmiset onnistuvat tehokkaasti teeskentelemään sellaisia.

Itse tarvitsisin jonkun potkun perseelle, mikä tönisi minua edes johonkin suuntaan. On kuin olisin jossain kuopassa, jonka reuna on suunnilleen otsan kohdalla. Kun hyppii tarpeeksi, näkee jotain muutakin kuin sen kuopan seinämät, mutta kun väsyy hyppimään, kuopan ulkopuolinen todellisuus katoaa näkyvistä.

Olen perjantaina menossa kertomaan kulttuuriantropolgian fukseille omasta tutkimusaiheestani, opiskeluhistoriastani ja tutkijan työn arjesta. Tänään olen sorvannut alustusta, ja samalla miettinyt paitsi omaa tutkijanidentiteettiäni, myös sitä, kuinka rehellisyys muotoutuu koomiseksi.

Tarkoitukseni on biseksuaalisuudesta puhumisen lisäksi jätistä jotakin siitä, kuinka tutkija on aina pätkätyöläinen ja kuinka tutkijan työn tyydyttävyyden on tultava jostain muusta kuin siitä, että siitä voi saada toimeentulonsa. Koska fukseille tarkoitetun esitelmän on oltava varsin yleisluontoinen, alustukselle muodostui varsin tuttavallinen ja humoristinen sävy. Eihän fukseja nyt ole tarkoitus tukahduttaa hengiltä tylsyydellä, vaan antaa houkuttelevia väläyksiä siitä, millaisia ihastuttavia mahdollisuuksia kulttuuriantropologian opiskelu tarjoaakaan.

Samalla kun tekstin sävystä tuli tuttavallinen, huomasin kirjoittavani rehellisemmin kuin alunperin olin tarkoittanutkaan. Kirjoitin seuraavasti:

"Miksi sitten edes tavoitella tutkijan uraa, jos kerran tutkijalla voi olla vaikeuksia elättää edes itseään, saati sitten muita ihmisiä? Yksinkertaisin selitys on se, että tutkijan työ on kivaa. Tutkijuudesta tulee tietynlainen itsestäänselvyys, josta ei oikeastaan voi päästää irti, vaikka ei saisikaan palkkaa mistään tällä nimikkeellä.

Huonona puolena on se, että kukaan ei oletakaan, että tutkijan työstä päästettäisiin irti. Vaikka rahoitusta ei olisikaan, tutkijan oletetaan jatkavan tutkimuksiaan. Työttömältä, äitiyslomalaiselta tai vaikka sairaslomalla olevalta tutkijalta voidaan aina kysellä, että miten se tutkimustyö nyt etenee - kas kun sairaalassakin voi lukea tutkimuskirjallisuutta, vaikka olisi karanteenissa tai jalka paketissa.

Niin sanottu muu elämä, kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, matonkudonta tai liikuntaharrastukset ovat aina tutkimustyön kannalta toisarvoisia - ellei satu tutkimaan juuri ihmissuhteita, puutarhanhoitoa, matonkudontaa tai liikuntaharrastuksia, jolloin niihin käytetty aika ei tietenkään ole tuhlausta, vaan aineistonkeruuta. Tutkijantyö onkin oikeastaan elämäntapa, tai jonkinlainen krooninen pakkomielle, josta voi päästä eroon korkeintaan pitkäkestoisella terapialla. Tosin tutkijalla ei koskaan tule olemaan varaa maksaa terapiaansa itse, joten jos tutkijanuran haluaa joskus lopettaa, kannattaa hankkia burn out silloin, kun on työsuhteessa, jolloin työnantajan voi panna maksamaan terapian."

Tässä vaiheessa pysähdyin, ja päädyin deletoimaan viimeisen virkkeen. Ja sitten koko viimeisen kappaleen. Kappaleen humoristisesta sävystä huolimatta aihe on kuolemanvakava. Kirjaimellisesti. Burn out, terapia, masennuslääkkeet ja itsetuhoisuus ovat tuttua kamaa tutkijoille. Deletoin kappaleen, koska tutkijanuran vaarallisuudesta puhuminen ei varsinaisesti kuulu fukseille tarkoitettuun kevyeen alustukseen. Ja siinä vaiheessa, kun jostain niistä fukseista tulee kulttuuriantropologiasta valmistunut tutkija, Kaikki Voi Olla Niin Paljon Paremmin (not).

On ollut tietyssä mielessä varsin valaisevaa kirjoittaa lyhyt, vapaamuotoinen selitys omasta ajautumisestaan tutkijanuralle ja pohtia tutkimusaiheen valintaa. Se vahvistaa ajatusta siitä, että tutkijuus voi olla mielekästä, jos on mielekästä tutkittavaa, eikä niinkään sen takia, että tutkijuuden kautta voisi saada toimeentulonsa. Työn pätkittäisyydestä, rahoituksen epävarmuudesta, apuraharumbasta ja väistämättömistä työttömyyskausista huolimatta tutkijuus voi sinällään olla jatkuvaa. (Sitä ei kuitenkaan kannata mennä kertomaan Työvoimaviranomaisille.)

Tutkijuus perustuu kiinnostukselle jotain aihetta kohtaan, ja sille, että kiinnostus johtaa johonkin omaan oivallukseen. Niinpä tutkijuus, tai tutkijanidentiteetti, tarkoittaa enemmän sitä, että on joku kiinnostava juttu, jonka kanssa on kiva näperrellä, kuin sitä, että tutkijuus olisi varsinainen ammatti. Tutkijan uraa tavoitteleva joutuu varsin jakomieliseen tilanteeseen, jos yrittää suhtautua tutkijuuteen kuin mihin tahansa ammattiin, jonka parissa työskentelemällä pitäisi saada rahaa elämiseen. Suhtautumalla tutkijuuteen hommana, josta tuurilla voi saada joskus jotain rahaa, mutta useimmiten ei, säilyttää varmaan mielenterveytensä paljon paremmin kuin kuvittelemalla, että tutkijan työllä olisi rahallista arvoa.

Loppuun sarjisvinkki: PhD Comics kuvaa ajoittain tuskallisen tarkasti jatko-opiskelijan ponnistuksia, huolimatta siitä, että näkökulma on Atlantintakainen.