Jatulintarha

Laskeskelin blogin päivitystiheyksiä. Tilasto on armoton: olen kirjoitellut blogiin keskimäärin kolme kertaa kuussa nyt kesän aikana. Keväällä päivitin tiheämpään. Kaikenlaiset kesäriennot tietysti aiheuttavat päivittämättömyyttä, mutta tuntuu että olen ollut koko kesän jonkinlaisessa jumitilassa. Sitä ja tätä on tullut puuhailtua, on pikniköity, kitketty palstaa, reissuja on tehty ja vieraitakin käynyt, mutta olemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus.

Ja siinäpä se onkin se suurin virhe. Aina pitäisi muistaa, että kirjoittaminen on tärkeää, etenkin silloin kun tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa. Kun kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta, on kirjoitettava, koska se luo selkeyttä. Raa’asti sanottuna kirjoittaminen on tärkeämpää kuin mikään muu, sillä käsitykseni itsestä nojaa kirjoittamiseen, eikä ilman itseä ole myöskään suhdetta muihin.

Olen parisen viikkoa pitänyt pitkästä aikaa perinteistä päiväkirjaa, eli kuvannut päivän tapahtumat selkeästi ja neutraalisti, kenties joitakin yksittäisiä mietityttämään jääneitä juttuja esille nostaen. Tavoitteena on ollut kirjoittaa tekstinpätkä alle vartissa, mieluiten suunnilleen kymmenessä minuutissa, jotta se ei vie aikaa eikä myöskään usuta jaaritteluun. En ole jälkeenpäin paljoa lueskellut kirjoittamaani, vaan lähinnä tarkistanut kirjoitusvirheet.

Muutama päivä sitten aloin tehdä jälleen myös toista kirjoitusharjoitusta, eli heti herättyäni olen kirjoittanut käsin kolmisen sivua tajunnanvirtaa siten, että en keskeytä kirjoittamista hetkeksikään: jos en keksi mitään kirjoitettavaa, kirjoitan vaikkapa "en keksi mitään, istun sohvalla, päätä kutittaa" niin kauan kunnes päästä tulee jotain muuta kuin kutinaa. Tein tätä kirjoitusharjoitusta aika uskollisesti lähes päivittäin vuosien 2002 ja 2003 tienoilla, ja satunnaisesti sen jälkeenkin. Aware-projektin hektisimpinä aikoina kirjoitusharjoitus taisi olla olennainen kainalosauva, johon tukeutuen sain päivän työt tehtyä.

Nämä kaksi erilaista kirjoitusrutiinia ovat tietyssä mielessä vastakkaisia: tajunnanvirtakirjoittaminen on täysin kiinni hetkessä, ja teksti on jälkeenpäin usein täysin lukukelvotonta. Välillä kirjoittamisen prosessi itsessään tuottaa uusia ajatuksia, koska se mahdollistaa villitkin virittelyt ilman itsekritiikkiä. Päiväkirjakirjoittaminen taas pyrkii dokumentointiin ja pelkistämiseen. Tajunnanvirta tuo esille sellaisia asioita, joita ei jaksa tai halua ajatella; päiväkirja taas yksinkertaistaa kokemuksia, riisuu niistä muun paitsi olennaisen.

On luultavasti kirjoittamisen ansiosta, että uusia ajatuksia ja innostuksia on alkanut versoa, vihdoin. Ruumiin ja minuuden rajatkin tuntuvat selkeämmiltä - tai ainakaan niiden väistämätön häilyvyys ei tunnu uhkaavalta.