Jatulintarha

Viime päivinä oleminen on tuntunut hauraalta. On tuntunut vaikealta keskittyä muuhun kuin hetkelliseen ja välittömään. Hetkelliseen ja välittömään voi luottaa, koska niiden katoavuus on näkyvämpää kuin muiden asioiden, jotka ovat lopulta yhtä katoavia. Niiltä ei voi odottaa sen enempää, ne on otettava sellaisinaan. Silti niistä saatava mielihyvä on oudon selkeää, vaikka tietää, ettei se jatku hetken ulkopuolelle. Ehkä siksi.

Sileä pätkä asfalttia rullaluistinten alla, uusi asvaltti liukas kuin voi. Päälakeen osuva kuuma suihku, joka peittää kaikki muut äänet paitsi kohinansa. Hagalaz Runedancen biisi Labyrinth, joka on hyvä ihan sellaisenaan muistuttamatta erityisesti mistään. Kaadetuista koivuista leviävä vihdan tuoksu. Uusin Harry Potter, jota voi lukea tunnin toisensa jälkeen mieli kiinni tarinassa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu. Huonemurattiin kesän aikana kasvanut pitkä oksa, pienet kärkilehdet kuultavat vaaleanvihreinä sälekaihdinten läpi tulevassa valossa. Nuhjaantuneesta, jääkaapin pohjalle unohtuneesta appelsiinista puristettu lasillinen mehua. Halaus, lämmin iho.

Olen kahtena iltana puhallellut saippuakuplia parvekkeella. En ole puhaltanut saippuakuplia vuosiin, enkä puhaltelisi nytkään, ellei niillä olisi korvattu riisiä siskoni häissä. Saippuakuplat tuottavat yksinkertaista, puhdasta iloa. Jollain puhalluksella syntyy kymmeniä pieniä kuplia, jotka jäävät pyörimään toistensa ympärille. Toisella jokin suuri kupla, jota on helppo seurata silmillään, kun tuuli liikuttaa sitä rakennusten välissä. Taivasta vasten kuplat ovat värikkäitä, jotkut sähkönsinisiä ja violetteja, toisissa keltaista ja vaaleanpunaista. Kuplissa heijastuu oma itse hetken verran, ennen kuin kuplat liikkuvat liian kauas, jotta niiden pinnasta näkisi enää mitään. Pintoja koskettaessaan kuplat hajoavat, mutta joku jääkin pelargoninlehtien nukan varaan paikalleen pitkäksi aikaa.

Saippuakuplissa on jotain samaa kuin hautausmaissa ja tähdissä. Ne pienentävät kaiken, asettavat asiat todelliseen perspektiiviinsä.

Ei ole sattumaa, että saippuakupla on yksi 1600-luvun Vanitas-asetelmamaalauksien kaavamaisista symboleista, kallojen, sammuneiden kynttilöiden ja kuihtuvien kukkien ohella. (Esimerkkejä: Hendrick Andriessen,David Bailly,Simon Renard de Sainte-André.) Vanitas-asetelmamaalauksien ytimenä on kaiken turhuus ja kuolevaisuus, ikäänkuin katoavuus samastuisi merkityksettömyyteen. Taustalla on kristillinen ajattelu siitä, kuinka maalliset pyrkimykset mitätöityvät kuoleman edessä, ja kuinka olisi parasta suuntautua ajattelemaan iankaikkista elämää laulun ja soiton sijaan.

Vanitas-maalausten maailmankuva on pessimistinen: mitä arvoa on saippuakuplalla (tai ihmiselämällä) kun se kuitenkin kohta haipuu? Minusta ajatus on mieletön. Saippuakuplalla on kaikki arvo.