Jatulintarha

Olen saanut kesäflunssan. Juuri nyt komeimpien helteiden aikaan. Luultavasti onnistuin pahentamaan sitä uimalla kurkkukipuisena maanantaina ja hillumalla pikniköimässä tiistaina, vaikka kurkkukipu oli pahentunut edellispäivästä. Keskiviikkona olin puolikuollut, nukuin sohvalla koko päivän. Iltaa kohti jaksoin lueskella ja istuskella koneen ääressä. Tämän päivän olo vaatii vielä kuulostelua: ainakin palstaa pitäisi käydä kastelemassa, oli olo sitten miten kamala tahansa, muuten käy viljelmille hullusti.

Huolimatta siitä, että ainakin helteistä päätellen kesä on vielä vauhdissa, olen alkanut yhä enenevässä määrin stressata tulevaa syksyä. Opetan avoimessa yliopistossa naistutkimusta kahden kurssin verran, minkä lisäksi pitäisi saada SQS-lehdestä kaksi numeroa ulos. Sen ensimmäisen, 1/2007:n, pitäisi ilmestyä asap, mieluiten heti. Olen suhtautunut SQS-asioihin varsin prokrastinoivasti koko kesän ajan, ja kohta pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Kirjoittaa kirja-arvostelu, johdantoa (sentään yhteistyönä), mahdollisesti lektio, ja oliko se nyt sitten niin, että minun piti kirjoittaa joku taidegalleriaosiosepostuskin? Niin ja sitten vielä ne Naistutkimuspäivät. Onneksi niiden eteen ei pidä tehdä ihmeempiä, muutama mainos vain, mutta eihän sitä niin pientä hommaa olekaan, etteikö sen tekemistä voisi venyttää loputtomiin, jotta stressin määrä olisi maksimaalinen.

En oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai kauhuissaan siitä, että syksyksi on luvassa osa-aikatyötä. Kahden kurssin vetämisessä on tarpeeksi hommaa syksylle, jotta Työkkäri on tyytyväinen, ja jotta ei tarvitse selitellä kenellekään sitä, miksi ei tee täysipainoisesti väikkäriä. Väikkärikriisistä olisi kuitenkin vähitellen parempi alkaa toipua, jos meinaa tohtoroitua jossain välissä. Opetustyö antaa mahdollisuuden lykätä täyspäiväistä väikkäröintiä vielä jonkun verran, mutta pelkäänpä että se alkaa vähitellen harmittaa. Olen elätellyt mielessäni sellaista toivetta, että väikkärin suhteen asiat alkaisivat kristalloitua, mutta luultavasti ne eivät kristalloidu yhtään mihinkään suuntaan, jos en saa lueskeltua aiheeseen liittyvää kirjallisuutta tai muuten mäystettyä asiaa. Havaitsin, että Clare Hemmingsin kirja "Bisexual Spaces" on ollut minulla kesken yli vuoden - jos oikein muistan, olen lukenut sitä viimeksi vanhassa kämpässä. Alkaa tuntua, että aivot ovat mätänemispisteessä, kun niitä ei ole millään lailla kiusattu vähään aikaan.

Se, mikä ehkä tympäisee eniten, on kirjoittamattomuus. Viime viikolla työstin kahta vanhaa tekstiä ja lähetin ne kirjoituskilpailuihin, mutta se tuntui kuivatun turskan syömiseltä. (Siis liottamattoman turskan.) Olen kirjoittanut yhden novellin kesän aikana, ja senkin puoliväkisin: lähinnä sen kirjoittaminen antoi sellaisen opetuksen, että kaunokirjallistakin tekstiä voi äkistää lyhyessä ajassa ja dedistä vasten. Kivaa se ei varsinaisesti kuitenkaan ollut, ja kyllähän kirjoittamisen pitäisi aina olla kivaa, jotta siinä olisi jotakin mieltä. Ajoittain olen yritellyt työstää romaanikäsistäkin, mutta innostuksen kipinä puuttuu. Onnistuisinkohan aktivoimaan itsessäni jonkun järjettömän luterilaisen työmoraalin, ja sen voimalla sitten käydä sitä käsistä läpi vaikkapa kaksi tuntia päivässä päivittäin?

Liikuntaakin olen harrastanut luvattoman vähän, ellei kitkentää lasketa. Syksyllä olisi tarkoitus aktivoitua senkin suhteen (niin aina). Jostain olen kuullut, että avantouinti vahvistaisi vastustuskykyä - pitäisiköhän jatkaa uimista syksyllä ja ruveta käymään avannossa, jos vaikka kärsisi flunssista vähemmän.