Jatulintarha

Laskeskelin blogin päivitystiheyksiä. Tilasto on armoton: olen kirjoitellut blogiin keskimäärin kolme kertaa kuussa nyt kesän aikana. Keväällä päivitin tiheämpään. Kaikenlaiset kesäriennot tietysti aiheuttavat päivittämättömyyttä, mutta tuntuu että olen ollut koko kesän jonkinlaisessa jumitilassa. Sitä ja tätä on tullut puuhailtua, on pikniköity, kitketty palstaa, reissuja on tehty ja vieraitakin käynyt, mutta olemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus.

Ja siinäpä se onkin se suurin virhe. Aina pitäisi muistaa, että kirjoittaminen on tärkeää, etenkin silloin kun tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa. Kun kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta, on kirjoitettava, koska se luo selkeyttä. Raa’asti sanottuna kirjoittaminen on tärkeämpää kuin mikään muu, sillä käsitykseni itsestä nojaa kirjoittamiseen, eikä ilman itseä ole myöskään suhdetta muihin.

Olen parisen viikkoa pitänyt pitkästä aikaa perinteistä päiväkirjaa, eli kuvannut päivän tapahtumat selkeästi ja neutraalisti, kenties joitakin yksittäisiä mietityttämään jääneitä juttuja esille nostaen. Tavoitteena on ollut kirjoittaa tekstinpätkä alle vartissa, mieluiten suunnilleen kymmenessä minuutissa, jotta se ei vie aikaa eikä myöskään usuta jaaritteluun. En ole jälkeenpäin paljoa lueskellut kirjoittamaani, vaan lähinnä tarkistanut kirjoitusvirheet.

Muutama päivä sitten aloin tehdä jälleen myös toista kirjoitusharjoitusta, eli heti herättyäni olen kirjoittanut käsin kolmisen sivua tajunnanvirtaa siten, että en keskeytä kirjoittamista hetkeksikään: jos en keksi mitään kirjoitettavaa, kirjoitan vaikkapa "en keksi mitään, istun sohvalla, päätä kutittaa" niin kauan kunnes päästä tulee jotain muuta kuin kutinaa. Tein tätä kirjoitusharjoitusta aika uskollisesti lähes päivittäin vuosien 2002 ja 2003 tienoilla, ja satunnaisesti sen jälkeenkin. Aware-projektin hektisimpinä aikoina kirjoitusharjoitus taisi olla olennainen kainalosauva, johon tukeutuen sain päivän työt tehtyä.

Nämä kaksi erilaista kirjoitusrutiinia ovat tietyssä mielessä vastakkaisia: tajunnanvirtakirjoittaminen on täysin kiinni hetkessä, ja teksti on jälkeenpäin usein täysin lukukelvotonta. Välillä kirjoittamisen prosessi itsessään tuottaa uusia ajatuksia, koska se mahdollistaa villitkin virittelyt ilman itsekritiikkiä. Päiväkirjakirjoittaminen taas pyrkii dokumentointiin ja pelkistämiseen. Tajunnanvirta tuo esille sellaisia asioita, joita ei jaksa tai halua ajatella; päiväkirja taas yksinkertaistaa kokemuksia, riisuu niistä muun paitsi olennaisen.

On luultavasti kirjoittamisen ansiosta, että uusia ajatuksia ja innostuksia on alkanut versoa, vihdoin. Ruumiin ja minuuden rajatkin tuntuvat selkeämmiltä - tai ainakaan niiden väistämätön häilyvyys ei tunnu uhkaavalta.

Viime päivinä oleminen on tuntunut hauraalta. On tuntunut vaikealta keskittyä muuhun kuin hetkelliseen ja välittömään. Hetkelliseen ja välittömään voi luottaa, koska niiden katoavuus on näkyvämpää kuin muiden asioiden, jotka ovat lopulta yhtä katoavia. Niiltä ei voi odottaa sen enempää, ne on otettava sellaisinaan. Silti niistä saatava mielihyvä on oudon selkeää, vaikka tietää, ettei se jatku hetken ulkopuolelle. Ehkä siksi.

Sileä pätkä asfalttia rullaluistinten alla, uusi asvaltti liukas kuin voi. Päälakeen osuva kuuma suihku, joka peittää kaikki muut äänet paitsi kohinansa. Hagalaz Runedancen biisi Labyrinth, joka on hyvä ihan sellaisenaan muistuttamatta erityisesti mistään. Kaadetuista koivuista leviävä vihdan tuoksu. Uusin Harry Potter, jota voi lukea tunnin toisensa jälkeen mieli kiinni tarinassa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu. Huonemurattiin kesän aikana kasvanut pitkä oksa, pienet kärkilehdet kuultavat vaaleanvihreinä sälekaihdinten läpi tulevassa valossa. Nuhjaantuneesta, jääkaapin pohjalle unohtuneesta appelsiinista puristettu lasillinen mehua. Halaus, lämmin iho.

Olen kahtena iltana puhallellut saippuakuplia parvekkeella. En ole puhaltanut saippuakuplia vuosiin, enkä puhaltelisi nytkään, ellei niillä olisi korvattu riisiä siskoni häissä. Saippuakuplat tuottavat yksinkertaista, puhdasta iloa. Jollain puhalluksella syntyy kymmeniä pieniä kuplia, jotka jäävät pyörimään toistensa ympärille. Toisella jokin suuri kupla, jota on helppo seurata silmillään, kun tuuli liikuttaa sitä rakennusten välissä. Taivasta vasten kuplat ovat värikkäitä, jotkut sähkönsinisiä ja violetteja, toisissa keltaista ja vaaleanpunaista. Kuplissa heijastuu oma itse hetken verran, ennen kuin kuplat liikkuvat liian kauas, jotta niiden pinnasta näkisi enää mitään. Pintoja koskettaessaan kuplat hajoavat, mutta joku jääkin pelargoninlehtien nukan varaan paikalleen pitkäksi aikaa.

Saippuakuplissa on jotain samaa kuin hautausmaissa ja tähdissä. Ne pienentävät kaiken, asettavat asiat todelliseen perspektiiviinsä.

Ei ole sattumaa, että saippuakupla on yksi 1600-luvun Vanitas-asetelmamaalauksien kaavamaisista symboleista, kallojen, sammuneiden kynttilöiden ja kuihtuvien kukkien ohella. (Esimerkkejä: Hendrick Andriessen,David Bailly,Simon Renard de Sainte-André.) Vanitas-asetelmamaalauksien ytimenä on kaiken turhuus ja kuolevaisuus, ikäänkuin katoavuus samastuisi merkityksettömyyteen. Taustalla on kristillinen ajattelu siitä, kuinka maalliset pyrkimykset mitätöityvät kuoleman edessä, ja kuinka olisi parasta suuntautua ajattelemaan iankaikkista elämää laulun ja soiton sijaan.

Vanitas-maalausten maailmankuva on pessimistinen: mitä arvoa on saippuakuplalla (tai ihmiselämällä) kun se kuitenkin kohta haipuu? Minusta ajatus on mieletön. Saippuakuplalla on kaikki arvo.

Olen saanut kesäflunssan. Juuri nyt komeimpien helteiden aikaan. Luultavasti onnistuin pahentamaan sitä uimalla kurkkukipuisena maanantaina ja hillumalla pikniköimässä tiistaina, vaikka kurkkukipu oli pahentunut edellispäivästä. Keskiviikkona olin puolikuollut, nukuin sohvalla koko päivän. Iltaa kohti jaksoin lueskella ja istuskella koneen ääressä. Tämän päivän olo vaatii vielä kuulostelua: ainakin palstaa pitäisi käydä kastelemassa, oli olo sitten miten kamala tahansa, muuten käy viljelmille hullusti.

Huolimatta siitä, että ainakin helteistä päätellen kesä on vielä vauhdissa, olen alkanut yhä enenevässä määrin stressata tulevaa syksyä. Opetan avoimessa yliopistossa naistutkimusta kahden kurssin verran, minkä lisäksi pitäisi saada SQS-lehdestä kaksi numeroa ulos. Sen ensimmäisen, 1/2007:n, pitäisi ilmestyä asap, mieluiten heti. Olen suhtautunut SQS-asioihin varsin prokrastinoivasti koko kesän ajan, ja kohta pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Kirjoittaa kirja-arvostelu, johdantoa (sentään yhteistyönä), mahdollisesti lektio, ja oliko se nyt sitten niin, että minun piti kirjoittaa joku taidegalleriaosiosepostuskin? Niin ja sitten vielä ne Naistutkimuspäivät. Onneksi niiden eteen ei pidä tehdä ihmeempiä, muutama mainos vain, mutta eihän sitä niin pientä hommaa olekaan, etteikö sen tekemistä voisi venyttää loputtomiin, jotta stressin määrä olisi maksimaalinen.

En oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai kauhuissaan siitä, että syksyksi on luvassa osa-aikatyötä. Kahden kurssin vetämisessä on tarpeeksi hommaa syksylle, jotta Työkkäri on tyytyväinen, ja jotta ei tarvitse selitellä kenellekään sitä, miksi ei tee täysipainoisesti väikkäriä. Väikkärikriisistä olisi kuitenkin vähitellen parempi alkaa toipua, jos meinaa tohtoroitua jossain välissä. Opetustyö antaa mahdollisuuden lykätä täyspäiväistä väikkäröintiä vielä jonkun verran, mutta pelkäänpä että se alkaa vähitellen harmittaa. Olen elätellyt mielessäni sellaista toivetta, että väikkärin suhteen asiat alkaisivat kristalloitua, mutta luultavasti ne eivät kristalloidu yhtään mihinkään suuntaan, jos en saa lueskeltua aiheeseen liittyvää kirjallisuutta tai muuten mäystettyä asiaa. Havaitsin, että Clare Hemmingsin kirja "Bisexual Spaces" on ollut minulla kesken yli vuoden - jos oikein muistan, olen lukenut sitä viimeksi vanhassa kämpässä. Alkaa tuntua, että aivot ovat mätänemispisteessä, kun niitä ei ole millään lailla kiusattu vähään aikaan.

Se, mikä ehkä tympäisee eniten, on kirjoittamattomuus. Viime viikolla työstin kahta vanhaa tekstiä ja lähetin ne kirjoituskilpailuihin, mutta se tuntui kuivatun turskan syömiseltä. (Siis liottamattoman turskan.) Olen kirjoittanut yhden novellin kesän aikana, ja senkin puoliväkisin: lähinnä sen kirjoittaminen antoi sellaisen opetuksen, että kaunokirjallistakin tekstiä voi äkistää lyhyessä ajassa ja dedistä vasten. Kivaa se ei varsinaisesti kuitenkaan ollut, ja kyllähän kirjoittamisen pitäisi aina olla kivaa, jotta siinä olisi jotakin mieltä. Ajoittain olen yritellyt työstää romaanikäsistäkin, mutta innostuksen kipinä puuttuu. Onnistuisinkohan aktivoimaan itsessäni jonkun järjettömän luterilaisen työmoraalin, ja sen voimalla sitten käydä sitä käsistä läpi vaikkapa kaksi tuntia päivässä päivittäin?

Liikuntaakin olen harrastanut luvattoman vähän, ellei kitkentää lasketa. Syksyllä olisi tarkoitus aktivoitua senkin suhteen (niin aina). Jostain olen kuullut, että avantouinti vahvistaisi vastustuskykyä - pitäisiköhän jatkaa uimista syksyllä ja ruveta käymään avannossa, jos vaikka kärsisi flunssista vähemmän.

Olin viikonloppuna siskoni häissä. Lankoni isä lauloi laulun, jonka kuulin nyt toista kertaa - edellisen kerran myös häissä, tänä kesänä (kylläpä tuntemani ihmiset nyt ovat innostuneet naimaan). Jo ensikuulemalta biisissä oli jotain, joka jäi jollain tavalla kaihertamaan, ja toisella kuulemakerralla tajusin, miksi.

Laulun nimi on yksinkertaisesti Onni, ja sen on kääntänyt ruotsista Kyllikki Solanterä. Alkuteos on nimeltään Lyckan, (san.&säv. Martin Koch) mutta suomenkielisiä sanoja oli tolkuttoman vaikea löytää. Ne löytyivät lopulta niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin Tiede-lehden keskustelufoorumilta. Laulun kertosäkeessä lauletaan: "Näin morsioksi sinut vien, käyn kanssas pitkän elon tien. Niin oikukas on onni maan - jos lemmit mua, mä onnen saan". Se on siis kuin tehty häälauluksi.

Kiinnostavaa biisissä on kuitenkin se, että kertosäkeestä huolimatta siinä ei varsinaisesti lauleta hääparin keskinäisestä rakkaudesta ja onnesta, joka on parisuhteen ja avioliiton seuraus. Yleensähän nimenomaan se on häissä laulettavien rakkauslaulujen ydin: onni alkaa siitä hetkestä kun katseet kohtaavat ensi kerran ja huipentuu siihen, kun lausutaan "Tahdon". Häiden aikana tuli kuunneltua useampikin biisi, jonka teemana on rakkaus, ja niissä ylistetään kahden ihmisen välistä yhteyttä, joka täydentää elämän ja parantaa kaikki vaivat. Otetaanpa esimerkkejä perinteisistä häälauluista. Metsäkukissa lauletaan esimerkiksi: "On matkan pää liittomme tää, syy metsäkukkien." Romanssissa puolestaan "Olet kaikkeni, aarteeni kallehin, olet onneni, unelmain." Elämältä kaiken sain ilmaisee myös päämäärän: "Mä elämältä kaiken sain, nyt kirkkoon sinut vien kun aamu koittaa, kaksin käymme niin ja kellot soittaa." Nuoruustangossa "Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan, elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan". Häävalssissa (sic) "Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa, mulle ainaiseks jäät." Laulujen ytimenä on se, että nämä kaksi ihmistä eivät tarvitse mitään muuta kuin toisensa, ja häät vahvistavat tämän.

On kiinnostavaa, kuinka hermeettisenä miehen ja naisen suhde esitetään häissä laulettavissa rakkauslauluissa. Lauluissa rakkaus on jonkinlainen ikuinen, pysähtynyt hetki, joka tiivistyy juuri siihen, kun alttarilla sanotaan tahdon, tai siihen, kun morsio kiitää häävalssissa sulhasensa käsivarsilla. Sen ulkopuolella ei ole mitään muuta. Silti avioliitto on juridis-yhteiskunnallisesti ja historiallisesti nimenomaan tapa järjestellä perhesuhteita; avioliittolaissakin lukee, että aviopuolisoiden tulee "yhteisesti toimia perheen hyväksi". Häälauluissa käytetty diskurssi vahvistaa ajatusta parisuhteesta, joka täyttää kaikki tarpeet ja tarjoaa täydellisen ja jatkuvan euforian. Diskurssi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mikä on avioliiton yhteiskunnallinen ja historiallinen asema.

Sen sijaan lankoni isän laulama laulu Onni väittää suoraan, että onni ei perustukaan pelkälle parisuhteelle, vaan syntyy ydinperhemuodostelmassa. Rakkaus ja häät ovat vain jonkinlainen alkutila, edellytys onnelle. "Ne nukkuvat sielussamme ja mykkinä katsovat meitä, nuo jotka on syntyvä kerran, kun rakkaus kutsuvi heitä." Kahden ihmisen (tai no, sanotaan suoraan että miehen ja naisen) välinen rakkaus on siis jonkinlainen väline, jonka avulla tehdään lapsia ja onnea: "Ja siksipä hellyyden kaipuu nyt täyttävi sydämemme ja siksipä unta myös näämme me hetkistä rakkautemme". Hellyyden kaipuun (joka kai samastuu suoraan seksuaaliseen haluun?) kautta kutsutaan syntymättömiä lapsia.

Laulun viimeinen säkeistö on paljonpuhuva. Häiden hetkellä mitään ei ole vielä tapahtunut: "Ja laulukin nukkuu vielä, mi kerran soi helkkyvin kielin, kun äärellä pienoisen kehdon, me valvomme hartahain mielin". Onni venytetään tarkoittamaan reproduktiota ja sukupolvien jatkuvuutta: "Onnesta uuden laulun jo laativat lastemme lapset."

Se, mikä Onnessa särähti korvaan ensikuulemalla oli juuri se, että laulussa tuodaan näkyviin avioliiton reproduktiivinen tehtävä, joka suurimmassa osassa häälauluista jää näkymättömiin. Miehen ja naisen välinen parisuhde jää vähemmän merkitykselliseksi.

Tietyssä mielessä laulun paikka siskoni häissä oli hiukan hupaisa, sillä hänellä on aviomiehensä kanssa jo kaksi lasta. Mikään laulu ei enää nuku, eivätkä mieletkään ole varmaankaan alati hartaita äärellä pienoisen kehdon. Ainakaan siskonlasten keuhkojen tilavuudesta päätellen.