Jatulintarha

Olen lueskellut hitaanlaisesti Cambridgesta ostamaani hollantilaispsykologi Douwe Draaisman opusta Why Life Speeds Up As You Get Older - How Memory Shapes Our Past, ja päässyt lopulta kirjan nimiartikkeliin. Artikkeli käsittelee ilmiötä, joka on pelottavan tuttu: mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat kuluvan. Kuuleman mukaan vauhti vain kiihtyy, ja kymmenen vuotta seitsemän- ja kahdeksankymmenen ikävuoden välillä tuntuu pelkältä huitaisulta.

Kokemus ajan nopeammasta kulumisesta vanhetessa johtuu osittain fysiologisista syistä: hypotalamuksessa sijaitseva suprakiasmaattinen tumake säätelee elimistön rytmejä, ja sen toiminta on optimaalisimmillaan noin kahdenkympin kieppeillä. Tumake vaikuttaa mm. uni-valve-rytmiin, mutta myös ajantajuun. Vanhetessa tumakkeen toiminnalle olennaisen dopamiinin tuotanto vähenee, ja tumakkeessa tapahtuu myös solukatoa. Vanhuksilla tumakkeen toiminnan muutokset näkyvät unirytmin ja ajantajun muutoksina. Kokeellisissa tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että 60-70-vuotiaat arvioivat kolmen minuutin ajanjakson olevan noin 40 sekuntia pitempi kuin se onkaan, kun 20-vuotiaiden koehenkilöiden ajankuluarvioiden virhemarginaali on vain kolme sekuntia. Vanhuksen subjektiivinen päivä kuluu siis nopeammin kuin nuoren ihmisen. Niinpä kokemus elämän nopeutumisesta iän myötä on yhtä vääjäämätön kuin muutkin ruumiilliset muutokset.

Osittain ilmiö kuitenkin johtuu siitä, että ihminen mittaa kulunutta aikaa eräänlaisilla merkkipaaluilla, eli merkittäviksi kokemillaan tapahtumilla. Muistitutkimuksissa on havaittu, että vanhukset muistavat enemmän merkittäviä asioita nuoruudestaan kuin keski-iästään. Usein merkittävinä muistettavat asiat kuvaavat ensimmäisiä kertoja ja elämänmuutoksia: ensimmäinen ulkomaanmatka, muutto vanhempien luota, ensimmäinen työpaikka, lasten syntymät, kaikenlaista sellaista mitä nyt ihminen ehtii varhaisaikuisuuteensa tunkemaan keski-iän arjen varoiksi. Ensimmäiset kerrat ja ainutlaatuiset kokemukset muistetaan paremmin kuin toistuvat kokemukset, jotka liukuvat toisiinsa. Jos kuluneessa ajanjaksossa on vähän merkittäviä kokemuksia, se tuntuu lyhyemmältä kuin jos kokemuksia olisi paljon.

Mitä intensiivisempi kokemus on, sitä selkeämpänä se muistetaan jälkikäteen - ja sitä suuremman tilan se vie ihmisen subjektiivisessa kokemuksessa ajasta. Ilmiö on helppo havaita matkoilla: viikon reissu tuntuu pitkältä paitsi paikan päällä, myös myöhemmin muistoissa sen takia, että viikkoon on ehtinyt mahtua niin paljon uusia asioita. Ajanjakson subjektiivista pituutta määrittää se, kuinka paljon selkeitä ja intensiivisiä kokemuksia siinä on.

Siten kokemus elämän nopeutumisesta iän myötä johtuu osittain elämän arkeentumisesta ja vakiintumisesta: rutiinit ja tottumukset rutistavat aikaa. Kokemusta elämän nopeutumisesta iän myötä voi haastaa vain haastamalla tottumukset ja etsimällä uusia kokemuksia, ja myös merkityksellistämällä tuttuja kokemuksia toisin.

Tottumukset ja rutiinit kuitenkin luovat turvallisuutta, eikä ajankäyttö voi perustua jatkuvalle ainutlaatuisten kokemusten metsästämiselle. Jossain on kai olemassa tasapaino uusien ja yllättävien asioiden ja tuttuudessaan miellyttävien asioiden välillä.

Itselläni on tapana innostua erilaisista asioista (viimeisimpinä vaikkapa palstaviljely ja roolipelaaminen), mutta jollain tavalla ne "uudet" asiat rakentuvat vanhojen päälle, tai tuovat esiin uusia aspekteja vanhoista innostuksen kohteista. Palstaviljely perustuu kiinnostukselle kasveihin, roolipelaaminen, no, muinaiselle roolipelaamiselle. Silti ne tuntuvat kokemuksina uusilta. On kuitenkin vaikea sanoa, miten paljon ne venyttävät subjektiivista aikaa. Subjektiivisen ajan venyttäminen tietoisesti uusia kokemuksia ja ajatuksia hakemalla tuntuu kuitenkin varsin tarkoituksenmukaiselta.