Jatulintarha

Olen lueskellut hitaanlaisesti Cambridgesta ostamaani hollantilaispsykologi Douwe Draaisman opusta Why Life Speeds Up As You Get Older - How Memory Shapes Our Past, ja päässyt lopulta kirjan nimiartikkeliin. Artikkeli käsittelee ilmiötä, joka on pelottavan tuttu: mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat kuluvan. Kuuleman mukaan vauhti vain kiihtyy, ja kymmenen vuotta seitsemän- ja kahdeksankymmenen ikävuoden välillä tuntuu pelkältä huitaisulta.

Kokemus ajan nopeammasta kulumisesta vanhetessa johtuu osittain fysiologisista syistä: hypotalamuksessa sijaitseva suprakiasmaattinen tumake säätelee elimistön rytmejä, ja sen toiminta on optimaalisimmillaan noin kahdenkympin kieppeillä. Tumake vaikuttaa mm. uni-valve-rytmiin, mutta myös ajantajuun. Vanhetessa tumakkeen toiminnalle olennaisen dopamiinin tuotanto vähenee, ja tumakkeessa tapahtuu myös solukatoa. Vanhuksilla tumakkeen toiminnan muutokset näkyvät unirytmin ja ajantajun muutoksina. Kokeellisissa tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että 60-70-vuotiaat arvioivat kolmen minuutin ajanjakson olevan noin 40 sekuntia pitempi kuin se onkaan, kun 20-vuotiaiden koehenkilöiden ajankuluarvioiden virhemarginaali on vain kolme sekuntia. Vanhuksen subjektiivinen päivä kuluu siis nopeammin kuin nuoren ihmisen. Niinpä kokemus elämän nopeutumisesta iän myötä on yhtä vääjäämätön kuin muutkin ruumiilliset muutokset.

Osittain ilmiö kuitenkin johtuu siitä, että ihminen mittaa kulunutta aikaa eräänlaisilla merkkipaaluilla, eli merkittäviksi kokemillaan tapahtumilla. Muistitutkimuksissa on havaittu, että vanhukset muistavat enemmän merkittäviä asioita nuoruudestaan kuin keski-iästään. Usein merkittävinä muistettavat asiat kuvaavat ensimmäisiä kertoja ja elämänmuutoksia: ensimmäinen ulkomaanmatka, muutto vanhempien luota, ensimmäinen työpaikka, lasten syntymät, kaikenlaista sellaista mitä nyt ihminen ehtii varhaisaikuisuuteensa tunkemaan keski-iän arjen varoiksi. Ensimmäiset kerrat ja ainutlaatuiset kokemukset muistetaan paremmin kuin toistuvat kokemukset, jotka liukuvat toisiinsa. Jos kuluneessa ajanjaksossa on vähän merkittäviä kokemuksia, se tuntuu lyhyemmältä kuin jos kokemuksia olisi paljon.

Mitä intensiivisempi kokemus on, sitä selkeämpänä se muistetaan jälkikäteen - ja sitä suuremman tilan se vie ihmisen subjektiivisessa kokemuksessa ajasta. Ilmiö on helppo havaita matkoilla: viikon reissu tuntuu pitkältä paitsi paikan päällä, myös myöhemmin muistoissa sen takia, että viikkoon on ehtinyt mahtua niin paljon uusia asioita. Ajanjakson subjektiivista pituutta määrittää se, kuinka paljon selkeitä ja intensiivisiä kokemuksia siinä on.

Siten kokemus elämän nopeutumisesta iän myötä johtuu osittain elämän arkeentumisesta ja vakiintumisesta: rutiinit ja tottumukset rutistavat aikaa. Kokemusta elämän nopeutumisesta iän myötä voi haastaa vain haastamalla tottumukset ja etsimällä uusia kokemuksia, ja myös merkityksellistämällä tuttuja kokemuksia toisin.

Tottumukset ja rutiinit kuitenkin luovat turvallisuutta, eikä ajankäyttö voi perustua jatkuvalle ainutlaatuisten kokemusten metsästämiselle. Jossain on kai olemassa tasapaino uusien ja yllättävien asioiden ja tuttuudessaan miellyttävien asioiden välillä.

Itselläni on tapana innostua erilaisista asioista (viimeisimpinä vaikkapa palstaviljely ja roolipelaaminen), mutta jollain tavalla ne "uudet" asiat rakentuvat vanhojen päälle, tai tuovat esiin uusia aspekteja vanhoista innostuksen kohteista. Palstaviljely perustuu kiinnostukselle kasveihin, roolipelaaminen, no, muinaiselle roolipelaamiselle. Silti ne tuntuvat kokemuksina uusilta. On kuitenkin vaikea sanoa, miten paljon ne venyttävät subjektiivista aikaa. Subjektiivisen ajan venyttäminen tietoisesti uusia kokemuksia ja ajatuksia hakemalla tuntuu kuitenkin varsin tarkoituksenmukaiselta.

Finncon on taas ohi ja seuraavaan vuosi aikaa. Conin jälkeen on aina pöllämystynyt olo, sillä con-viikonloppuna aika tuntuu venyvän. Kolmeen päivään mahtuu tuntikausien istumisia luentosaleissa ja kaljalla, kohtaamisia uusien ja vanhojen ihmisten kanssa, älyllistä ja älytöntä keskustelua - itsensä nolaamista unohtamatta. Pidin morsiushuntua päässäni Supernaisia! -paneelissa, johon osallistuin Lara Croftin, sihteerikkö Sinikka Sulosaaren, Peppi Pitkätossun ja Näkymättömän Naisen kanssa, mutta en onnistunut löytämään sisäistä neitsytmorsiantani, vaan käytin sellaisia morsiamen suuhun sopimattomia sanoja kuin "annihilaatio" ja ryhdyin heti tekemään risteytyskokeita yksisarvisilla. Luultavasti Neitsytmorsiamien ei tulisi puhua lainkaan, niiden tulisi vain istua paikoillaan sievästi kädet sylissä.

Olutta tuli dead dog partyissä juotua sen verran, että on vaikea sanoa, johtuuko tämänhetkinen hutero olo ylisosialiseerauksesta, stressin laukeamisesta, univelasta, pitkästä matkustamisesta - vai ihan vain siitä oluesta (ja tervaviinasta ja chilivodkasta ja…). Harmittaa, että dead dog -saunominen jäi väliin, olisin halunnut jutella enemmän ihkun Judith Cluten kanssa, ja bilemölyssä se oli mahdotonta. Judith Cluten ja Timo Sälekiven näyttely Galleria Beckerissä tarjosi koko viikonlopun ainoan rauhallisen hetken.

Cluten maalaukset olivat kollaasinomaisia, yhdistelivät erilaisia tyylejä: fotorealismia, mustavalkomaalausta, ääriviivapiirroksia, kaikkialle tunkevia a-kirjaimia. Suurimmassa osassa oli jonkinlaista vihjailevaa kantaaottavuutta, josta ei voi olla aivan varma, onko se vain katsojan omassa päässä. Clutella on asunto ja ateljee Camdenissa, Lontoossa, ja halutessaan töissä voi nähdä myös katutaidevaikutteita. Sälekiven työt puolestaan olivat edukseen nimenomaan alkuperäisteoksina, sillä maalausten pintaa oli häiritty painelemalla märkään maaliin kuvioita rattailla, partaterillä ja muilla esineillä.

Judith Clutea ja muuta kunniavierasjengiä seuraillessa tuli sellainen tunne, että vaikka ei ole hullumpaa olla 32, niin voi olla ihan jees olla myös 67. Animeconin teiniparveilua seuratessa sen sijaan tuli sellainen olo, että onneksi ei koskaan enää tule olemaan viisitoista… Pidän japanilaisesta populaarikulttuurista ja Animeconin ohjelmakin oli kautta linjan ihan kiinnostavaa, mutta animeteinimassat kävivät uuvuttaviksi. Kolme vuotta sitten animefanien suuri määrä oli yllättävä ja sellaisena myös jossain määrin huvittava, mutta kun määrä lisääntyy vuosi vuodelta, ihmetyttää, että missä oikein tulee raja vastaan. Pitääkö viiden vuoden päästä varata Animeconille joku Suviseurakentän kokoinen tila, tai vaikkapa Ruissalon saari, että kaikki ne 50 000 animefania mahtuvat parveilemaan?

Stressasin ennen conia omia luentojani siinä määrin, että en ehtinyt pahemmin perehtyä conin ohjelmaan etukäteen tai suunnitella, mitä haluaisin nähdä tai katsoa. Minun piti vetää paneeli nimeltä "Yuri - herkkää liljarakkautta vai lesbopornoa?", mutta en saanut mukaan haluamiani panelisteja, enkä myöskään perunut ohjelmanumeroa ajoissa, joten jouduin paneelin sijaan vetämään luennon. Luento onnistui yli odotusten, yleisömäärä oli häkellyttävä (yleisöä seisoi portailla kahdessa rivissä ja katederilla istui ihmisiä jalkojeni juuressa!) ja lopuksi tyypit tulivat kiittelemään. Nähtävästi joskus voi tehdä juttuja nopeasti hampaat irvessä ja onnistua silti.

Naisten pornomanga -luennon pitäminen hermostutti enemmän: miten puhua pornosta yleisölle, joka koostuu pääosin sen ikäisistä, että pelkkä sana "porno" jo naurattaa? Yritin olla mahdollisimman akateeminen ja kuivakka, puhua feministisestä seksuaalipolitiikasta, halun projisoitumisesta naisruumiin pintaan ja nautinnon visuaalisista symboleista, mutta silti välillä naureskeltiin. Pannahinen. Pari tyyppiä lähti pois kesken luennon, toivottavasti tylsistymisen eikä traumatisoitumisen takia. Vänkärit tarkistivat ovella kaikkien henkkarit varmistaakseen, ettei alle 15-vuotiaita päästetä sisään, mutta en ole varma, että se viidentoista vuoden ikä on tae siitä, että pystyy käsittelemään pornoa ilmiönä.

Conin riemastuttavin hetki oli se, kun sydänystäväni Aave-Annen nimi ilmestyi Nova-novellikilpailun palkintoseremoniassa sijalle yksi. Ulvahdin ääneen, ja olinkin sitten tunnin verran innostustärinöissä. Harmi, ettei Anne ollut paikalla, olisi voinut heittää kannat yhdessä kattoon. Atoroxin voitti Usva-Anne ansaitusti yhdellä parhaista (ja häiritsevimmistä) viime vuosien spefi-novelleista, joita olen lukenut. En ole ollut nyt kahteen vuoteen Atorox-raadissa, ehkä ensi vuonna pitäisi ottaa taas raatiin osaa.

Harmittaa, ettei tullut käytyä kuuntelemassa conin kunniavieraiden haastatteluja - erityisesti olisi kiinnostanut Elisabeth Handin haastattelu, mutta jostain syystä päädyinkin kuuntelemaan "I Married a Writer… and Everybody Knows What Followed" -paneelia, jossa keskustelivat kirjailijoiden vaimot ynnä salaperäinen "Mr. Anne Leinonen". Selvisi ainakin se, että sellainen vaimo olisi aika kätevä. Vaimopuhe oli heteropervon kuuloista, kun kirjailijoiden vaimoista vain yksi tunnusti harrastavansa täysimittaista vaimoilua. Onneksi sentään tuli kuunneltua kunniavieraita kirjoittajatapaamisessa ja loppupaneelissa.

Otin paljon kuvia, aika paljon cosplay- ja lolitaposeerauksia ja yleiskuvia. Loppujen lopuksi mielenkiintoisimpia kuvia ovat kuitenkin pikaiset ja huolimattomat laukaisut: selkäpuolet, helmat, kengät, eksyneet ilmeet.

Tämän vuoden Pride-kulkueessa jolkotteli mukana Pink Black Block, joka toteaa manifestissaan mm. seuraavaa: "Toiseuden ja epäsopivuuden kokemus - HÄPEÄ - on poliittinen voimamme! […] Sateenkaaripolitiikka ajaa ongelmatonta assimiloitumista valmiisiin perhemalleihin ja salonkikelpoisiin seksuaalisuuksiin. Sateenkaarenväriset ilmapallot peittävät näkyvistä konflikteja, joita elämäntavoiltaan, identiteeteiltään ja seksuaalikäytännöiltään sopeutumattomat kohtaavat elämässään."

Manifesti on herättänyt paljon keskustelua (ainakin sähköpostilistoilla ja foorumeilla), ja hätkähdyttävää kyllä, varsin moni on ärsyyntynyt Pink Black Blockin manifestista. Semi-varmistetun huhun mukaan manifestiflyereitä olisi jopa poltettu. Joissain kommenteissa Pink Black Blockin marssijoiden homoutta ja lesboutta epäiltiin (!), toisissa taas todettiin, että jos iloinen ja hilpeä sateenkaarimeininki ei kiinnosta, niin mustapinkit voivat jäädä kotiin murjottamaan sen sijaan, että tulevat pilaamaan toisten fiiliksen. Jotkut olivat huolissaan siitä, että Pink Black Blockin edustama vähemmistö (sic) leimaa koko sateenkaariliikkeen. Miedoimmillaan Pink Black Blockin manifestia pidettiin käsittämättömänä - eikö häpeä ole kovin ikävä tunne, mitä järkeä sen puolustamisessa on, eikö ole parempi olla ylpeä omasta itsestään?

Minusta on hyvä, että Pink Black Blockin manifestissa käsitellyt teemat pääsivät näkyville Prideilla. En itse ollut Prideilla tänä vuonna, mutta jos olisin ollut, olisin varmaan marssinut Pink Black Blockin mukana kulkueen hännillä, lähellä poliisiautoja. 

Jäin kuitenkin miettimään häpeää, joka manifestissa nostetaan poliittiseksi voimaksi. Esikuvana on varmaankin yhdysvaltalainen, Pride-tapahtuman kaupallistumista vastustava Gay Shame -liike, joka haluaa tuoda esiin niitä seksuaalisuuden, elämisen ja olemisen tapoja, jotka eivät asetu nätisti sellaiseen muottiin, joka pystytään myymään tuotteena niin maksavalle homo- kuin heteroyleisöllekin. Sisustajahomon kun päästää kotiinsa heterokin, vessaseksihomosta sen sijaan ei haluta kuulla puhuttavankaan. Ja jos sisustajahomon voi myydä tv-katsojalle, niin kenties sen voi myydä myös aviopuolisoksi ja isäksi.

En kuitenkaan ole varma, onko "häpeä" oikea vastasana "ylpeydelle", eikä toiseuden ja epäsopivuuden kokemus minusta samastu häpeään. Häpeä perustuu hyväksytyn ja ei-hyväksytyn erottelulle: häpeäjän on tiedettävä, mitä hävetä. Toiseudessa ja epäsopivuudessa on kysymys enemmän käsitettävissä olevan ja käsittämättömän välisestä erosta. Käsittämätön on jotain sellaista, jota ei voi varsinaisesti arvottaa hyväksytyksi tai ei-hyväksytyksi.

Sateenkaareva perhe- ja sosiaalipolitiikka ei mielestäni varsinaisesti tee erilaisia elämisen tapoja ei-hyväksytyiksi, vaan nimenomaan käsittämättömiksi. Miksi ketään pitäisi enää hävettää niin paljon, että pitää olla kaapissa, kun kaupoista saa niin kivoja sateenkaarenvärisiä tilpehöörejä? Miksi ihmeessä joku haluaisi harrastaa anonyymiä seksiä jossain vessoissa, meillähän on parilaki - ja aviovuoteessa on pehmeämpi patjakin? Miksi kukaan haluaa määritellä itsensä biseksuaaliksi, kun kerran kaikilla ihmisillä on vain yksi parisuhde, jonka toivotaan kestävän ikuisesti? Miksi jättää ihmissuhteensa määrittelemättä, kun voi mennä kihloihin ja pitää kahvikutsut? Miksi jättää ylipäätään mitään määrittelemättä, kun on ensyklopedian verran termejä, joita voi käyttää itsestään, identiteetistään, seksuaalisuudestaan ja ihmissuhteistaan, ja tehdä ne näkyviksi?

Tulkintani mukaan Pink Black Block ei vaadi sitä, että kaikilla sopeutumattomilla tulisi olla mahdollisuus sopeutua, vaan nimenomaan perustaa politiikkansa toiseuden ja käsittämättömyyden kokemuksille. Käsittämättömyys ja paikattomuus on sinänsä minusta mielenkiintoinen lähtökohta politiikalle, mutta se, millaista sen politiikan tulisi olla, on kyseenalaista. Legitimiteetin ja julkisen hyväksynnän saamisen asettaminen päämääräksi tarkoittaa väistämättä sitä, että käsittämätön on tehtävä käsitettäväksi, näkyväksi, määritellyksi. Tämä päämäärä on sen vastainen, että käsittämättömissä voi olla merkityksellistä ja hauskaakin olla.

Itsestäänselvien valtarakenteiden ja normatiivisuuksien murtaminen on poliittisena tavoitteena mielekkäämpi kuin toiseuksien ja epäsopivuuksien saaminen sopivaisuuden, hyväksyttävyyden ja käsitettävyyden piiriin. Eikö ole parempi kyseenalaistaa legitimiteetin vaatimus kuin vaatia, että yhä uusia asioita legitimoidaan? Onko todellakin välttämätöntä vakuuttaa, että kaikki pervot ovat aivan tavallisia ihmisiä, sen sijaan että osoitettaisiin normaalin ja epänormaalin, tavallisuuden ja ei-tavallisuuden välinen ero kuvitteelliseksi?

Hankalaa on kuitenkin se, että legitimiteetin vaatimuksen kyseenalaistaminen on käsittämätöntä, se on vielä käsittämättömämpää kuin ne erilaiset seksuaaliset, sosiaaliset ja ihmissuhteelliset käytännöt, joilla ei nyt satu olemaan omaa nimeä, pinssiä, yhdistystä tai lippua. Ja jos poliittinen tavoite ei mahdu poliittisen tavoitteen kategoriaan, onko tavoitetta edes mahdollista saavuttaa? Toisaalta: onko tavoitteen oltava saavutettavissa, jotta se olisi ylipäätään mielekäs, vai voiko tavoite ollakin jossain määrin käsittämätön ja saavuttamaton, ja silti tuottaa mielekästä toimintaa?

Aiheesta kirjoittaa muuten myös Vastarannankiiski

Minut on haastettu vastaamaan Rumba-meemiin. Tottelen.

Nimeä kolme suosikkieläintäsi.
1) Susi. Jostain syystä ihminen ja susi sopivat lajeina hyvin yhteen. Ehkä kyse on siitä, että molemmat ovat älykkäitä ja sosiaalisia lajeja. Meillä on yhteistä historiaa muistaakseni 30 000 vuotta, enemmän kuin ihmisellä ja millään muulla nisäkkäällä. Luultavasti päätäit ovat olleet ihmisen kaverina vielä pitempään, mutta niiden kanssa ei kovin paljoa kommunikoida.

2) Suolistofloora. Siihen kuuluu monta sataa erilaista bakteerilajia, joista on vaikea nostaa esiin mitään erityistä suokkaria. Joka tapauksessa ilman niitä olisi erittäin ikävä elää. (No, ehkä maitohappobakteereilla on jonkinlaista julkkisstatusta, jonka takia niitä voi suokkaroida. Syönhän minä sentään jugurttiakin joka päivä.)

3) Ihminen. No, kyllä sen verran nyt voi olla lajiuskollinen.

Jos saisit olla jokin soitin jossakin biisissä, niin mikä soitin ja missä?
Hrr… yleisesti ottaen en erota mistään biiseistä mitään soittimia, ellei kyse ole soolosta. Mitä enemmän soittimia, sitä vähemmän niistä saa mitään selvää. Oikeastaan en ymmärrä kysymystä. Miten niin mikä soitin?

Fagotti näyttää kivalta. Samoin oboe. Sellainen olisi hauska hajottaa osiin ja ottaa selvää, miten se toimii. En tiedä, miltä ne kuulostavat. Varmaan voisin olla epävireinen fagotti jossain biisissä, jossa soitetaan fagottia.

Tai sitten olisin hurdy-gurdy. Näin sellaisen Firenzessä, museon vitriinissä. Se näytti hauskalta vehkeeltä. Oheisen linkin kautta pääsee kuuntelemaan, miltä hurdy-gurdy kuulostaa. Aika keskiaikaiseltahan se.

Jos musiikkisi/kirjoittamisesi olisi rakennus, millainen rakennus se olisi?
Kirjoittamiseni muistuttaisi varmaan Isen temppeliä, shintolaisuuden pyhintä paikkaa, joka puretaan joka kahdeskymmenes vuosi ja rakennetaan sitten uudestaan. Tosin minun kirjoittamiseni purkautuu lyhyemmin väliajoin, mutta aika samanlaiseksi se rakentuu, vaikka rakennusaineina on uusia sypressitukkeja. Aioin aluksi todeta jotain sarkastista kirjoittamiseni epäpyhyydestä verrattuna shintotemppeliin, ja korostaa enemmän sitä purkamista uudelleenrakentamisen sijaan. Mutta loppujen lopuksi vertaus on hyvin osuva. Suhtaudun kirjoittamiseeni vakavasti, mutta vakavuuden edellytyksenä on se, että voin purkaa ja rakentaa kirjoittamistani jatkuvasti.

Haastan Rubiinin, Sirenin ja Aaveketun. Haasteen voi tietysti myös väistää, jos meemittely ei huvita.