Jatulintarha

Olen ollut mukana kirjoittamassa erästä tekstiä, joka on nyt muotoutunut siihen suuntaan, että oma osuuteni siinä on oikeastaan ylimääräinen ja turha.

On ristiriitainen olo. Tekstinarkomaani minussa keskittyy tekstin koherenssiin, jota oma osuuteni tue. Ego puolestaan jurnuttaa, kuinka paljon olen kumminkin tehnyt töitä tekstin eteen, ja kuinka en halua päästää tekstistä irti, vaan saada oman osuuteni näkyville. Nyt egolle pitäisi muistuttaa, kuinka myöhemmin on hävettävää katsella tekstiä, jota on itse ollut tekemässä, ja joka on epätasapainossa siksi, ettei ole osannut päästää oikealla hetkellä omasta tekstistään irti. Haluanko tosiaan, että muuten systemaattisen tekstin sisällä on minun irrallisia kommenttejani - sinänsä hyviä, mutta asiaan liittymättömiä?

Saan mielihyvää tekstien työstämisestä ja siitä, että tekstit muovautuvat selkeiksi kokonaisuuksiksi. Sen mielihyvän kannalta on olennaista osata leikata omat tekstinsä pois silloin kun se on tarpeellista. Heilahtelen ärsyyntyneisyydestä analyyttisyyteen. Näen tekstin kokonaisuutena, josta itse kirjoittamani palaset törröttävät ylimääräisinä, ja jotka haluan nyppäistä pois. Ja samalla ärsyttää se, että teksti on nyt lopulta sellainen, että juuri minun kirjoitusteni pitää olla niitä, jotka törröttävät.

Kirjoittaminen on aina prosessi, ja yksi kirjoittamisen viehätyksistä onkin nimenomaan se, että tarkoistakaan suunnitelmista huolimatta ei voi koskaan tietää, millainen lopputulos on. Kun on kyse puhtaasti omista teksteistäni, tekstin mutatoituminen on helppo sallia, koska teksti pysyy silti omanani. Nyt teksti, jonka kirjoittamiseen olen osallistunut, on mutatoitunut sellaiseksi, että ainoa mahdollisuus on luopua siitä. Hyväksyä se, että minun ajatuksillani ei ole paikkaa siinä.

Olen ollut osa sen kirjoittamisprosessia, ja luultavasti teksti ei ilman minua olisi se, mitä se nyt on, mutta kyse ei ole minun tekstistäni. Tekstiä pitää tarkastella omana kokonaisuutenaan, ei useamman ihmisen egon jatkeena. Tai varsinkaan minun egoni jatkeena.

Nyt pitäisi osata erottaa toisistaan kaksi erilaista ärsyyntyneisyyttä. Ensimmäinen ärsyyntyneisyys johtuu siitä, että teksti muovautui eri suuntaan kuin toivoin. Sen ei pitäisi haitata, sillä voi aina kirjoittaa uusia tekstejä, joita voi viedä sellaisiin suuntiin, joihin aiemmat tekstit eivät suostuneet hakeutumaan. Toinen ärsyynnys johtuu siitä, että oma osuus tekstissä muuttui tarpeettomaksi. Senkään ei pitäisi haitata, jos teksti on parempi ilman minun osuuttani.

Tekstin ja itsen analysoinnista huolimatta jurnututtaa.