Jatulintarha

Olen lueskellut vanhoja mailejani, tarkemmin sanottuna vuosien 1999-2000 maileja jäljittäessäni muinoisia tekemisiäni, kirjoittamisiani ja ihmissuhteitani. Tein silloin gradua ja kesä 2000 meni tutkimushaastatteluja litteroidessa. Olin vastuussa Keskiaikaseuran Sadonkorjuujuhlan keittiönakista. Uudelleenkirjoitin sitä ekaa romaanikäsistä, johon en enää palaa. Tuskastelin kirjoittamisen kanssa yleensäkin. Juhannuksena kävin Rhian (ja muistaakseni myös mjr:n?) kanssa Setan bileissä Tuiran lähiöbaarissa. Luulin, etten ole koskaan käynyt Setan juhannusbileissä, mutta olinpa sittenkin. Rhia osti Intian Basaarista vihreän kietaistavan sifonkihameen, joka lähti hivuttautumaan auki illan mittaan.

Seitsemän vuotta myöhemmin havaitsen, että nykyhetken elämistouhussa on paljon samaa kuin silloinkin. On yhtä aikaa rauhoittavaa ja pelottavaa havaita omassa toiminnassaan ja ajatuksissaan johdonmukaisuutta. Tunne oman minän jatkuvuudesta vahvistuu, mutta samalla huomaan toistavani tiettyjä tapoja toimia. Tietyt ajatukset toistuvat syklisesti, enkä tiedä onko kyse siitä, että opin jokaisella kierroksella jotain uutta, vai uurranko vain rengasta aikaan.

Siteeraanpa muinaista itseäni (mailin vastaanottajaan viittaavat jutut on luonnollisesti editoitu pois):

10.5.2000
"Minä en ole kirjoittanut yhtään mitään kaunokirjallista niin pitkään aikaan, että pää kohta halkeaa. Mitä kauemmin on kirjoittamatta, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. (Tai siis, kirjoitin minä Ylkkärin vappunumeron eroottisten novelleiden kilpailuun kaksi juttua, mutta ei niitä lasketa, pornoa voi suoltaa täysin aivottomana. Eivätkä ne voittaneet tai saaneet mitään tyhmää kunniamainintaa, joten mitäpä tuosta.) Haluaisin epätoivoisesti kirjoittaa scifiä, mutta minkä vuoksi? Siksi että voi sitten lähettää räpöstyksensä Portin novellikilpailuun ja hävitä Pasi Jääskeläiselle, kuten sadat muutkin. Plah. Eikä mulla ole skaifai-idiksiäkään, joten sen puoleen. Olen yrittänyt formuloida tulevaisuuttani tieteelliseksi uraksi, mutta se tuntuu sen totuuden eskapoimiselta, ettei minusta koskaan tule kirjailijaa. Pitäisikö ruveta jonkun pornolehden avustajaksi, kun sen lattuinen (typo ensin, mutta yhdellä aallahan tuo kuulostaa vielä tarkemmalta) teksti näyttää olevan ainoa mitä irtoaa."

Tietyssä mielessä olen taas samassa tilanteessa kuin tuota ylläolevaa kirjoittaessani. En ole saanut juuri mitään kaunokirjallista aikaan kuukausiin, ja vaikka kirjoittamiseni on tietysti seitsemässä vuodessa edennyt, niin jo kirjoitetut tarinat eivät paljoa lohduta siinä vaiheessa kun ei keksi uusia vaikka haluaisi. Surkuhupaisinta on se, että olen tämän keväänkin aikana taas ajatellut, että ryhtyisikö kirjoittamaan pornoa, jotta edes jotain saisi kirjoitettua. Tieteellinen ura… nojoo. Pitäisi ehkä keksiä joku uusi formula, johon tulevaisuuttaan asetella, jotta voisi eskapoida sitä, kuinka vaikeaa on elättää itsensä tutkijana.

Seuraava pätkä kuulostaa kirjoitusajankohtaansa nähden optimistiselta, mutta nykyhetkestä katsottuna aika masentavalta:

29.11.2000
"Ihan oikeasti näyttäisi siltä, että todella harva alle kolmekymppinen kirjoittaa kunnon tarinoita ja hyvää tekstiä. Jollain tavalla tuntuu lohdulliselta ajatella, että ehkä tuo tarina jota minä pukkasin kolme vuotta on itseasiassa jonkinlaisia oppirahoja, jolla harhat ja illuusiot riisutaan ja jonka jälkeen voi kirjoittaa parempaa tekstiä. Ja myös - kicksejä näyttäisi saavan myös tieteellisen tekstin kirjoittamisesta ja paljon helpommin, joten why bother?"

Niinpä niin. Vaikka kaunokirjallisia oppirahoja on makseltu, niin niiden makseluhan jatkuu loppuiän. Ja tieteellinen teksti… kyllähän sen tuottaminen antaa kicksejä - mutta ei enää yhtään niin helposti, kun sitä kunnianhimoa on päässyt kertymään enemmänkin!

Tätä seuraavaa lukiessa meinasi pää revetä. Ei ole kovin kauaa (viikko?), kun laskuhumalassa tilittelin samoja asioita. Enkä tosiaan muistanut, että aiemminkin on aihetta tullut mäystettyä. Mitään en näköjään ole oppinut, yli seitsemässä vuodessa. Perimmäiset angstit ne vain pääsevät aina pinnalle, kun tarpeeksi serotoniinitaso pääsee tipahtamaan:

14.11.1999
"En tiedä, olenko laskuhumalassa tavoittanut perimmäisen totuuden solipsismista vai mitä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen hyvin yksin. Todennäköisesti, etten sanoisi varmasti, Virtu onnistuu tavoittamaan minut ja vakuuttamaan minut siitä, että itse asiassa en ole ollenkaan yksin. Siitä huolimatta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikkein helpointa olisi sulkeutua vuodeksi johonkin kirjastoon ja lukea kaikkea mitä huvittaa, eikä tehdä mitään muuta."

Ja sama vinetys jatkuu puoli vuotta myöhemmin:

27.5.2000
"Sitä on aina yksin itsen kanssa, loppujen lopuksi. Ihmislajilla on kaksi tragediaa, tietoisuus kuolemasta eli minuuden muuttumisesta ei-miksikään ja se, että loppujen lopuksi oman pään sisällä on aina yksin, koskaan ei voi saavuttaa täydellistä ymmärrystä toisesta. En yhtään ihmettele, miksi jotkut pamahtavat uskoon… Nyt lähtee kohta taju. Päästä heittää. Olikohan tuo tee liian vahvaa."

Olisi kyllä syytä nauraa itselleen, mutta kun ei hirveästi naurata, kun huomaa toistavansa samaa angstauksen kaavaa. Eikä pateettisuus (sen molemmissa merkityksissä) ole myöskään karissut mihinkään.

Toisto sinänsä ei ole huono asia, sillä toiston kautta voi nähdä samasta asiasta eri puolia. Olen näpertänyt sen biseksuaalisuuden kanssa viimeiset kahdeksan vuotta, ja aina siitä jotakin uutta löytyy. Samoja seksuaalisuuksia ja ruumiillisuuksia olen kirjoittanut tarinoiksi hiukan eri tavoin. Ja uudetkin kiinnostuksen kohteet, ihmiset ja ajatukset liittyvät aiempiin kohtuullisen järjestäytyneesti.

Siitä huolimatta toistuvuus huolettaa hieman. Toivoisin voivani toistaa itseäni toisin. Tai edes välillä nyrjäyttää itseni pois tietyistä malleista, vaikka sitten puoliväkisin. Vanhoja tekemisiään ja ajatuksiaan on hyvä välillä muistella, niin ehkä pystyy tiedostamaan, mitkä jutut ovat toistuvia jankkaavuuteen asti.

Tuntuu kuin olisin kaleidoskooppi, jonka sisällä on ne samat hilut, joita helistellä, ja taas tirkistellä sisään, että mitä tällä kertaa näkyy. Siinä vaiheessa, kun alkaa tulla liikaa samannäköisiä kuvioita, niin pitää ravistella rajummin.