Jatulintarha

Olen ollut mukana kirjoittamassa erästä tekstiä, joka on nyt muotoutunut siihen suuntaan, että oma osuuteni siinä on oikeastaan ylimääräinen ja turha.

On ristiriitainen olo. Tekstinarkomaani minussa keskittyy tekstin koherenssiin, jota oma osuuteni tue. Ego puolestaan jurnuttaa, kuinka paljon olen kumminkin tehnyt töitä tekstin eteen, ja kuinka en halua päästää tekstistä irti, vaan saada oman osuuteni näkyville. Nyt egolle pitäisi muistuttaa, kuinka myöhemmin on hävettävää katsella tekstiä, jota on itse ollut tekemässä, ja joka on epätasapainossa siksi, ettei ole osannut päästää oikealla hetkellä omasta tekstistään irti. Haluanko tosiaan, että muuten systemaattisen tekstin sisällä on minun irrallisia kommenttejani - sinänsä hyviä, mutta asiaan liittymättömiä?

Saan mielihyvää tekstien työstämisestä ja siitä, että tekstit muovautuvat selkeiksi kokonaisuuksiksi. Sen mielihyvän kannalta on olennaista osata leikata omat tekstinsä pois silloin kun se on tarpeellista. Heilahtelen ärsyyntyneisyydestä analyyttisyyteen. Näen tekstin kokonaisuutena, josta itse kirjoittamani palaset törröttävät ylimääräisinä, ja jotka haluan nyppäistä pois. Ja samalla ärsyttää se, että teksti on nyt lopulta sellainen, että juuri minun kirjoitusteni pitää olla niitä, jotka törröttävät.

Kirjoittaminen on aina prosessi, ja yksi kirjoittamisen viehätyksistä onkin nimenomaan se, että tarkoistakaan suunnitelmista huolimatta ei voi koskaan tietää, millainen lopputulos on. Kun on kyse puhtaasti omista teksteistäni, tekstin mutatoituminen on helppo sallia, koska teksti pysyy silti omanani. Nyt teksti, jonka kirjoittamiseen olen osallistunut, on mutatoitunut sellaiseksi, että ainoa mahdollisuus on luopua siitä. Hyväksyä se, että minun ajatuksillani ei ole paikkaa siinä.

Olen ollut osa sen kirjoittamisprosessia, ja luultavasti teksti ei ilman minua olisi se, mitä se nyt on, mutta kyse ei ole minun tekstistäni. Tekstiä pitää tarkastella omana kokonaisuutenaan, ei useamman ihmisen egon jatkeena. Tai varsinkaan minun egoni jatkeena.

Nyt pitäisi osata erottaa toisistaan kaksi erilaista ärsyyntyneisyyttä. Ensimmäinen ärsyyntyneisyys johtuu siitä, että teksti muovautui eri suuntaan kuin toivoin. Sen ei pitäisi haitata, sillä voi aina kirjoittaa uusia tekstejä, joita voi viedä sellaisiin suuntiin, joihin aiemmat tekstit eivät suostuneet hakeutumaan. Toinen ärsyynnys johtuu siitä, että oma osuus tekstissä muuttui tarpeettomaksi. Senkään ei pitäisi haitata, jos teksti on parempi ilman minun osuuttani.

Tekstin ja itsen analysoinnista huolimatta jurnututtaa.

Kävin gynellä. Onhan se aina ikävää joutua ronkittavaksi, mutta käynnistä jäi muutenkin epämääräinen tunne. Olen käynyt samassa paikassa ennenkin, mutta en samalla lääkärillä. Lääkäri oli toki hyvin ystävällinen (yksityislääkärin on syytäkin olla), mutta tuntuu, että meillä ei oikein ollut yhteistä kieltä. Tai pikemminkin kielemme oli osittain yhteinen, mikä hämärsi kommunikointiamme enemmän kuin täydellinen yhteisen kielen puute.

Mitä esimerkiksi tarkoittaa "sukupuolikontakti"? Yläasteen terveystiedon tunneilta jäi sellainen mielikuva, että sillä tarkoitetaan sitä, että siitin menee emättimeen, mieluiten kondomin peittämänä. Kaltaiseni käsiterunkkari jää kuitenkin väistämättä miettimään, että mihin sanalla pohjimmiltaan viitataan. Niihin kahteen sukupuoleen, jotka ovat kontaktissa keskenään - koska sitähän se Seksi on? Vai sukupuolielimiin, jotka ovat kontaktissa keskenään? Vai siihen, että yksilö on sukupuolikontaktin aikana kontaktissa omaan sukupuoleensa? Onhan seksi kuitenkin yksi tapa tuottaa sukupuolta. Niin, ja oliko minulla nyt sukupuolikontakti sen lääkärin kanssa? Ja jos ei ollut, niin miksi ei? Sen institutionalisoituneen tilanteen vuoksi? Kumihanskojen vuoksi?

Lääketieteellisessä mielessähän olennaisinta on kuitenkin se, että limakalvot ovat kontaktissa keskenään välittömästi tai välillisesti, ja vaihtavat eritteitä ja mahdollisesti niiden mukana siittiöitä, bakteereita ja viruksia, joten miksi edes sekoittaa sukupuolta koko asiaan? Tai seksiäkään? Kai lääkärin kannalta on tärkeämpää tietää limakalvokontakteista kuin seksin harrastamisesta. Varsinkaan, jos seksin määritelmästä ei olla yksimielisiä. Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä? Ei ihme, että teinit ovat ihan sekaisin.

Puhe ehkäisystä puolestaan sisälsi tietyn setin perusolettamuksia, joita itsekin sitten noudatin, ikään kuin viestintärituaalista olisi ollut mahdotonta poiketa. Lääkäri ei kysynyt erikseen, että tarvitsenko ehkäisyä, vaan piti sitä itsestäänselvänä. Minä itsestäänselvyyttä seuraten totesin kumppanini käyneen vasektomiassa. Enempää ei tietenkään tarvitse sanoakaan. Luonnollisesti kumppanini on mies, ja luonnollisesti heitä on vain yksi, kas luonnollista.

Kyselin myös tarkennuksia siitä, mitä papa-näytteestä nyt oikein tutkittiinkaan. Kaikenlaista viirusta ja bakteeria tietenkin. Papa-näytteelle nimen antanut papilloomavirus kuulemma leviää "sukupuoliteitse", mutta lääkärin mukaan "sitä löytyy myös naisilta, jotka eivät koskaan ole olleet yhdynnässä". Siinä oli selkeästi sellainen kohta, jossa olisi pitänyt ruveta halkomaan hiuksia, ja kyselemään, että viittaako lääkäri nyt yhdynnällä penis-emätin-penetraatioon, ja että ovatko nämä yhdynnättömät naiset olleet sitten sukupuoliyhteydessä (mitä se sitten tarkoittaakaan) toisten naisten kanssa, ja voisiko lääkäri ystävällisesti kertoa, onko muita sukupuoliteitä kuin yhdyntä. Mutta luonnollisesti (sic) lääkäri tarkoitti "naisilla, jotka eivät ole koskaan olleet yhdynnässä" naisia, jotka eivät ole olleet penis-emätin-yhdynnässä miehen kanssa, se oli kontekstista kyllä ymmärrettävissä.

Jälkikäteen tuntuu siltä kuin minulla olisi ollut jonkinlainen velvollisuus häiritä heteronormatiivisuutta ja parisuhdenormeja, minullahan pitäisi olla koulutukselliset ja tiedolliset valmiudet siihen. Ja jos kukaan ei sitä tee, eivät asenteetkaan muutu. Ärsyttää, että pitäisi olla koko ajan valmiina kyseenalaistamaan instituutiopuhetta, ja terhakkaana aktivistoimassa - koska jos ei ole, käy niin kuin nyt: lääkärikäynnin jälkeen oli epämääräisen tympeä olo, jota oli vaikeaa paikallistaa ennen kuin diskursseja dissektoimalla. Mutta on vähän vaikeaa olla rationaalinen pervoaktivisti, joka suorittaa transgressiivisia puheakteja, kun vieras ihminen pitää metallipihdeillä kohdunkaulasta kiinni.

Niin, ja jälkikirjoitus varmuuden vuoksi: kyllä, naisen kannattaa otattaa papa-näyte säännöllisesti, vaikka ei harrastaisikaan yhdyntöjä.

Olen lueskellut vanhoja mailejani, tarkemmin sanottuna vuosien 1999-2000 maileja jäljittäessäni muinoisia tekemisiäni, kirjoittamisiani ja ihmissuhteitani. Tein silloin gradua ja kesä 2000 meni tutkimushaastatteluja litteroidessa. Olin vastuussa Keskiaikaseuran Sadonkorjuujuhlan keittiönakista. Uudelleenkirjoitin sitä ekaa romaanikäsistä, johon en enää palaa. Tuskastelin kirjoittamisen kanssa yleensäkin. Juhannuksena kävin Rhian (ja muistaakseni myös mjr:n?) kanssa Setan bileissä Tuiran lähiöbaarissa. Luulin, etten ole koskaan käynyt Setan juhannusbileissä, mutta olinpa sittenkin. Rhia osti Intian Basaarista vihreän kietaistavan sifonkihameen, joka lähti hivuttautumaan auki illan mittaan.

Seitsemän vuotta myöhemmin havaitsen, että nykyhetken elämistouhussa on paljon samaa kuin silloinkin. On yhtä aikaa rauhoittavaa ja pelottavaa havaita omassa toiminnassaan ja ajatuksissaan johdonmukaisuutta. Tunne oman minän jatkuvuudesta vahvistuu, mutta samalla huomaan toistavani tiettyjä tapoja toimia. Tietyt ajatukset toistuvat syklisesti, enkä tiedä onko kyse siitä, että opin jokaisella kierroksella jotain uutta, vai uurranko vain rengasta aikaan.

Siteeraanpa muinaista itseäni (mailin vastaanottajaan viittaavat jutut on luonnollisesti editoitu pois):

10.5.2000
"Minä en ole kirjoittanut yhtään mitään kaunokirjallista niin pitkään aikaan, että pää kohta halkeaa. Mitä kauemmin on kirjoittamatta, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. (Tai siis, kirjoitin minä Ylkkärin vappunumeron eroottisten novelleiden kilpailuun kaksi juttua, mutta ei niitä lasketa, pornoa voi suoltaa täysin aivottomana. Eivätkä ne voittaneet tai saaneet mitään tyhmää kunniamainintaa, joten mitäpä tuosta.) Haluaisin epätoivoisesti kirjoittaa scifiä, mutta minkä vuoksi? Siksi että voi sitten lähettää räpöstyksensä Portin novellikilpailuun ja hävitä Pasi Jääskeläiselle, kuten sadat muutkin. Plah. Eikä mulla ole skaifai-idiksiäkään, joten sen puoleen. Olen yrittänyt formuloida tulevaisuuttani tieteelliseksi uraksi, mutta se tuntuu sen totuuden eskapoimiselta, ettei minusta koskaan tule kirjailijaa. Pitäisikö ruveta jonkun pornolehden avustajaksi, kun sen lattuinen (typo ensin, mutta yhdellä aallahan tuo kuulostaa vielä tarkemmalta) teksti näyttää olevan ainoa mitä irtoaa."

Tietyssä mielessä olen taas samassa tilanteessa kuin tuota ylläolevaa kirjoittaessani. En ole saanut juuri mitään kaunokirjallista aikaan kuukausiin, ja vaikka kirjoittamiseni on tietysti seitsemässä vuodessa edennyt, niin jo kirjoitetut tarinat eivät paljoa lohduta siinä vaiheessa kun ei keksi uusia vaikka haluaisi. Surkuhupaisinta on se, että olen tämän keväänkin aikana taas ajatellut, että ryhtyisikö kirjoittamaan pornoa, jotta edes jotain saisi kirjoitettua. Tieteellinen ura… nojoo. Pitäisi ehkä keksiä joku uusi formula, johon tulevaisuuttaan asetella, jotta voisi eskapoida sitä, kuinka vaikeaa on elättää itsensä tutkijana.

Seuraava pätkä kuulostaa kirjoitusajankohtaansa nähden optimistiselta, mutta nykyhetkestä katsottuna aika masentavalta:

29.11.2000
"Ihan oikeasti näyttäisi siltä, että todella harva alle kolmekymppinen kirjoittaa kunnon tarinoita ja hyvää tekstiä. Jollain tavalla tuntuu lohdulliselta ajatella, että ehkä tuo tarina jota minä pukkasin kolme vuotta on itseasiassa jonkinlaisia oppirahoja, jolla harhat ja illuusiot riisutaan ja jonka jälkeen voi kirjoittaa parempaa tekstiä. Ja myös - kicksejä näyttäisi saavan myös tieteellisen tekstin kirjoittamisesta ja paljon helpommin, joten why bother?"

Niinpä niin. Vaikka kaunokirjallisia oppirahoja on makseltu, niin niiden makseluhan jatkuu loppuiän. Ja tieteellinen teksti… kyllähän sen tuottaminen antaa kicksejä - mutta ei enää yhtään niin helposti, kun sitä kunnianhimoa on päässyt kertymään enemmänkin!

Tätä seuraavaa lukiessa meinasi pää revetä. Ei ole kovin kauaa (viikko?), kun laskuhumalassa tilittelin samoja asioita. Enkä tosiaan muistanut, että aiemminkin on aihetta tullut mäystettyä. Mitään en näköjään ole oppinut, yli seitsemässä vuodessa. Perimmäiset angstit ne vain pääsevät aina pinnalle, kun tarpeeksi serotoniinitaso pääsee tipahtamaan:

14.11.1999
"En tiedä, olenko laskuhumalassa tavoittanut perimmäisen totuuden solipsismista vai mitä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen hyvin yksin. Todennäköisesti, etten sanoisi varmasti, Virtu onnistuu tavoittamaan minut ja vakuuttamaan minut siitä, että itse asiassa en ole ollenkaan yksin. Siitä huolimatta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikkein helpointa olisi sulkeutua vuodeksi johonkin kirjastoon ja lukea kaikkea mitä huvittaa, eikä tehdä mitään muuta."

Ja sama vinetys jatkuu puoli vuotta myöhemmin:

27.5.2000
"Sitä on aina yksin itsen kanssa, loppujen lopuksi. Ihmislajilla on kaksi tragediaa, tietoisuus kuolemasta eli minuuden muuttumisesta ei-miksikään ja se, että loppujen lopuksi oman pään sisällä on aina yksin, koskaan ei voi saavuttaa täydellistä ymmärrystä toisesta. En yhtään ihmettele, miksi jotkut pamahtavat uskoon… Nyt lähtee kohta taju. Päästä heittää. Olikohan tuo tee liian vahvaa."

Olisi kyllä syytä nauraa itselleen, mutta kun ei hirveästi naurata, kun huomaa toistavansa samaa angstauksen kaavaa. Eikä pateettisuus (sen molemmissa merkityksissä) ole myöskään karissut mihinkään.

Toisto sinänsä ei ole huono asia, sillä toiston kautta voi nähdä samasta asiasta eri puolia. Olen näpertänyt sen biseksuaalisuuden kanssa viimeiset kahdeksan vuotta, ja aina siitä jotakin uutta löytyy. Samoja seksuaalisuuksia ja ruumiillisuuksia olen kirjoittanut tarinoiksi hiukan eri tavoin. Ja uudetkin kiinnostuksen kohteet, ihmiset ja ajatukset liittyvät aiempiin kohtuullisen järjestäytyneesti.

Siitä huolimatta toistuvuus huolettaa hieman. Toivoisin voivani toistaa itseäni toisin. Tai edes välillä nyrjäyttää itseni pois tietyistä malleista, vaikka sitten puoliväkisin. Vanhoja tekemisiään ja ajatuksiaan on hyvä välillä muistella, niin ehkä pystyy tiedostamaan, mitkä jutut ovat toistuvia jankkaavuuteen asti.

Tuntuu kuin olisin kaleidoskooppi, jonka sisällä on ne samat hilut, joita helistellä, ja taas tirkistellä sisään, että mitä tällä kertaa näkyy. Siinä vaiheessa, kun alkaa tulla liikaa samannäköisiä kuvioita, niin pitää ravistella rajummin.