Jatulintarha

Olen ollut pari viikkoa reissussa, ensin Lontoossa vähän yli viikon ja sitten Helsingissä Judith Halberstamin pitämällä queer-tutkimuskurssilla puolisen viikkoa. Kun palaa jostain reissusta, on yleensä tavanomaista kertoa siitä jotakin. Mutta enpä kerrokaan siitä, vaan kerron jostain muusta.

Olin eilisiltana baarissa, ja kotiin tultuani nukahdin laskuhumalassa äkkiä, mutta sitten heräsin hikisenä parin tunnin päästä. Kävin juomassa, enkä saanut unta. Aloin lukea Sartren Inhoa, joka on ollut yökirjanani muutaman muun ohella. Luin sen loppuun. Äkkiseltään voisi ajatella, että Sartre on huonoin mahdollinen lukuvalinta, jos herää krapulahiessä viideltä aamuyöllä. Mutta se olikin oikein seesteistä ja lohdullista luettavaa.

Nyt olen todella kiitollinen siitä, etten lukenut Inhoa lukioikäisenä vain siksi, että lukioikäisen kuuluu kokea eksistentialistista tuskaa ja lueskella Sartrea. Luin fuksivuonna Sartren Sanat, mutta muistan sen olleen lähinnä puiseva lapsuuskertomus tätien helmoissa elävästä pikkupojasta. En olisi lukiossa saanut Inhosta irti yhtään mitään. Nyt siinä oli monta teemaa, joiden käsittely tekstissä on oudon rauhoittavaa.

Yllättävintä on se, että Inhossa on onnellinen loppu. Oletin, että olemassaolon sattumanvaraisuutta ja merkityksettömyyttä käsittelevä kirja päättyisi väistämättä subjektinsa tuhoon, tavalla tai toisella. Kirjan loppupuolella kertoja, Antoine Roquentin, vajoaa psykoosin kaltaiseen tilaan ja muuntuu subjektista olioksi, joka kutsuu itseään tajunnaksi. Kirja olisi hyvin voinut loppua siihen - tai sitten siihen, että kertoja tuhoaa tajuntansa itsemurhalla. Kirja kuitenkin loppuu siihen, että kertoja antaa olemassaololleen merkityksen kipinän: kertomisen, kirjoittamisen.

Kirjan alkupuolella Roquentin muistelee elämäänsä ja tekemisiään ja toteaa, kuinka näennäisesti eksoottiset matkat vieraissa maissa tuntuvat latteilta, yhtä merkityksettömiltä kuin päivästä päivään samanlaisena toistuva elo ranskalaisessa pikkukaupungissa. Kertoja toteaa: "Ennen kuin sinäsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää - kertoa siitä. Juuri se pettää ihmiset! Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo. On siis valittava joko eläminen tai kertominen." (s. 61, Tammen pokkaripainos vuodelta 2000.) Kertoja haluaisi valita elämisen, mutta eläminen on pelkkää satunnaista olemassaoloa, vailla mieltä. Kertominen taas on keinotekoista, yhtä mieletöntä kuin kertomatta jättäminen.

Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Olemassaololla ei ole mitään muuta merkitystä kuin mitä sille annetaan, ja siksi "eläminen" sinänsä ei riitä. Kertominen kuitenkin antaa merkitystä olemassaololle - tai ainakin toivon, illuusion merkityksestä. "Kirjottaessanikin olen yhä olemassa ja tunnen olevani olemassa. Mutta ehkä tulee hetki, jolloin työ on valmis ja voin toivoa, että pisara sen kirkkautta on putoava menneisyyteeni. Ehkä voin sen takaa katsella elämääni tuntematta inhoa." (s. 253.)

Antoine Roquentinille (ja Sartrelle itselleen?) kirjoittaminen on lopulta ainoa tie mielekkyyteen. Johtopäätös tyynnyttää minua, ehkä siksi että kirjoittaminen on itsellenikin tapa tehdä satunnaisesta olemassaolosta mielekästä. Viime kädessä kirjoittaminen on se, mikä merkitsee minulle eniten, ja nimenomaan siksi, että kirjoittaessani olen yhtäaikaa sekä tietoinen olemassaolon keveydestä, että ankkuroitunut siihen hetkeen missä olen. Piirtäminen tarjoaa samanlaista olemassaolon kirkastumista, mutta se on vähemmän kestävää, vähemmän syvää kuin kirjoittamisesta saatava tyydytys. Kirjoittamalla oikeutan oman olemassaoloni, ja samalla teen siitä selkeämpää.

On tietyssä mielessä kornia perustella kirjoittamistaan sartrelaisella eksistentialismilla, mutta jotain siinä kolahtaa ja kaikuu. Jos uskaltaa jäädä miettimään omaa olemistaan (tai minkään olemista ylipäänsä), niin eihän sillä paljon syvyyttä ja merkitystä ole. Kirjoittamalla omaa olemistani (tai keksimällä muita vaihtoehtoisia olemassaoloja) luon syvyyttä ja merkitystä itse. Ei se tietenkään ole ainoa tapa, mutta kivahan se tietty on, jos eksistentialismin setähahmo yhdessä tunnetuimmassa teoksessaan ehdottaa olemassaolon merkityksellistämisen välineeksi sitä keinoa, jonka itse koen tutuimmaksi.