Jatulintarha

Olen viime aikoina ajatellut autenttisuutta ja turismia. Viimeistä edellisissä Tähtivaeltajapäivissä syksyllä 2005 sf-kirjailija John M. Harrison kertoi vuorikiipeilyharrastuksestaan, ja mainitsi kuinka machokiipeilijät kohtelevat turisteina kaikkia, jotka eivät täysin omistaudu kiipeilylle eli toisin sanoen kiipeile 300 päivää vuodessa ja tee hanttihommia 65 päivää voidakseen rahoittaa kiipeilynsä. Omistautuminen tekee kiipeilijästä autenttisen. Turisti voi kiivetä vaikka Mount Everestille, mutta pysyy turistina, ellei tee kiipeilystä elämäntapaa. Vuosikymmeniä kiipeillyt Harrisonkin on pelkkä turisti, sillä hänhän kirjoittaa myös kirjoja!

Turismiin liittyy myös kollektiivisuus: turisti haluaa nähdä yhteisesti tietyt symboliset paikat ja näkymät, kokea samat kokemukset kuin muutkin turistit. Turistilla on tietty ennakko-oletus, jonka mukaan hän kuluttaa kokemusta tietystä matkailukohteesta. Turisti haluaa nähdä sen, minkä kaikki muutkin näkevät, ja ottaa siitä valokuvan, jossa hän itse esiintyy. Kun jostakin näkymästä tai kokemuksesta tulee yleinen ja kollektiivinen, se samalla rapauttaa autenttisuuden kuvitelmaa - yleisen uskomuksen mukaanhan autenttisinta on yksilökokemus. (Nyt on kyl pakko laittaa kirjallisuusviite, ja kertoa, että Markku Salmela on viimeisimmässä Kulttuurintutkimus-lehdessä käsitellyt näitä kollektiivisen katsomisen teemoja artikkelissaan "Siinä se nyt on" - huomioita maiseman ikonografiasta, ettei tulis sellasta luuloa, että olen tämän kokonaan itse keksinyt.)

Turisti on metafora epäaitoudelle. Turisti itsessään on epäaito, mutta myös hänen kokemuksensa on epäaito, sillä turismia varten luodut ympäristöt ovat järjestään epäaitoja. Kärjistäen: kaikki, mitä turisti koskettaa, muuttuu epäaidoksi.

Turistin hahmossa on kuitenkin se mielenkiintoinen puoli, että turistin avulla voi kyseenalaistaa aitouden vaatimuksen ylipäänsä. Autenttisuutta mitataan aina tietystä näkökulmasta, se ei ole ehdoton, niinkuin käsite "aitous" muuten vaikuttaisi edellyttävän. Turisti on hahmona niin ärsyttävä juuri siksi, että se osoittaa aitouden ja epäaitouden häilyvän rajan. "Turisti" on vastakohta sille, mitä kunnon reissaaja, Madventures-kielellä "travelleri", haluaa olla, mutta ei kykene olemaan.

Palasin Lontoosta Helsingin ja Tampereen kautta. Tampereen majapaikan (kiitos keittiön lattiatilasta, S.) nurkan takana oli pub nimeltä Soho. (Tampereella on myös pub nimeltä London, mutta se jäi katsastamatta.) Soho oli sisustettu brittipubin tapaan, hanasta sai London Pridea ja pubiruokaakin olisi ollut tarjolla, jos olisi sattunut olemaan nälkä. Kalusteet olivat tummaa puuta, seinät punertavalla tapetilla päällystetyt ja lattiaa peitti kirjava kokolattiamatto.

Siinä pubissa istuskelussa oli jotain camp-henkistä haikeutta, kun istuskelusta "oikeassa" lontoolaispubissa oli vain muutama päivä aikaa. Mutta miksi tamperelainen brittityyliin sisustettu pub olisi sinänsä "epäautenttinen" verrattuna johonkin lontoolaiseen pubiin? Rakentuuko epäautenttisuus enemmän siitä, että jokin on "väärässä paikassa" kuin sisällöstä? Onko tamperelainen brittipub sukua drag queenin kiillehuulipunalle, jonka "oikea paikka" olisi naisen huulilla?

Campille epäautenttisuus on olennaista: "autenttinen" camp on mahdollisimman ylilyötyä, kärjistettyä, pinnallista. Camp muistuttaa kaiken kerroksellisuudesta, liikkuvista merkityksistä, jotka vastustavat ajatusta jostain olemuksellisesta, aidosta. Turisti, jos mikä, on hahmona hyvin pervo. Turisti osoittaa sen, että autenttisuus liukuu, ja sinä hetkenä kun kokemuksen, paikan tai jonkin muun ilmiön autenttisuutta aletaan arvottaa, autenttisuuden kuvitteellisuus tulee esiin.

Autenttisuutta pitää miettiä aina suhteessa johonkin: tamperelaispub on epäautenttinen verrattuna Lontoon turistien suosimiin pubeihin, jotka puolestaan ovat epäautenttisia verrattuina hämäriin lähiöpubeihin, jotka puolestaan muuttuvat epäautenttisiksi päädyttyään Lonely Planetin sivuille "autenttisina lähiöpubeina". Autenttisuus on päättymätöntä harhaa, ja viime kädessä Stanstedin lentokentän muovisilla Big Beneillä täytetty krääsäkauppa on materiaalisuudessaan ja hetkellisyydessään yhtä "autenttinen" ympäristö kuin brixtonilainen lähiöpub, jossa myydään eltaantuneita fish&chipsejä.

Olen ollut pari viikkoa reissussa, ensin Lontoossa vähän yli viikon ja sitten Helsingissä Judith Halberstamin pitämällä queer-tutkimuskurssilla puolisen viikkoa. Kun palaa jostain reissusta, on yleensä tavanomaista kertoa siitä jotakin. Mutta enpä kerrokaan siitä, vaan kerron jostain muusta.

Olin eilisiltana baarissa, ja kotiin tultuani nukahdin laskuhumalassa äkkiä, mutta sitten heräsin hikisenä parin tunnin päästä. Kävin juomassa, enkä saanut unta. Aloin lukea Sartren Inhoa, joka on ollut yökirjanani muutaman muun ohella. Luin sen loppuun. Äkkiseltään voisi ajatella, että Sartre on huonoin mahdollinen lukuvalinta, jos herää krapulahiessä viideltä aamuyöllä. Mutta se olikin oikein seesteistä ja lohdullista luettavaa.

Nyt olen todella kiitollinen siitä, etten lukenut Inhoa lukioikäisenä vain siksi, että lukioikäisen kuuluu kokea eksistentialistista tuskaa ja lueskella Sartrea. Luin fuksivuonna Sartren Sanat, mutta muistan sen olleen lähinnä puiseva lapsuuskertomus tätien helmoissa elävästä pikkupojasta. En olisi lukiossa saanut Inhosta irti yhtään mitään. Nyt siinä oli monta teemaa, joiden käsittely tekstissä on oudon rauhoittavaa.

Yllättävintä on se, että Inhossa on onnellinen loppu. Oletin, että olemassaolon sattumanvaraisuutta ja merkityksettömyyttä käsittelevä kirja päättyisi väistämättä subjektinsa tuhoon, tavalla tai toisella. Kirjan loppupuolella kertoja, Antoine Roquentin, vajoaa psykoosin kaltaiseen tilaan ja muuntuu subjektista olioksi, joka kutsuu itseään tajunnaksi. Kirja olisi hyvin voinut loppua siihen - tai sitten siihen, että kertoja tuhoaa tajuntansa itsemurhalla. Kirja kuitenkin loppuu siihen, että kertoja antaa olemassaololleen merkityksen kipinän: kertomisen, kirjoittamisen.

Kirjan alkupuolella Roquentin muistelee elämäänsä ja tekemisiään ja toteaa, kuinka näennäisesti eksoottiset matkat vieraissa maissa tuntuvat latteilta, yhtä merkityksettömiltä kuin päivästä päivään samanlaisena toistuva elo ranskalaisessa pikkukaupungissa. Kertoja toteaa: "Ennen kuin sinäsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää - kertoa siitä. Juuri se pettää ihmiset! Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo. On siis valittava joko eläminen tai kertominen." (s. 61, Tammen pokkaripainos vuodelta 2000.) Kertoja haluaisi valita elämisen, mutta eläminen on pelkkää satunnaista olemassaoloa, vailla mieltä. Kertominen taas on keinotekoista, yhtä mieletöntä kuin kertomatta jättäminen.

Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Olemassaololla ei ole mitään muuta merkitystä kuin mitä sille annetaan, ja siksi "eläminen" sinänsä ei riitä. Kertominen kuitenkin antaa merkitystä olemassaololle - tai ainakin toivon, illuusion merkityksestä. "Kirjottaessanikin olen yhä olemassa ja tunnen olevani olemassa. Mutta ehkä tulee hetki, jolloin työ on valmis ja voin toivoa, että pisara sen kirkkautta on putoava menneisyyteeni. Ehkä voin sen takaa katsella elämääni tuntematta inhoa." (s. 253.)

Antoine Roquentinille (ja Sartrelle itselleen?) kirjoittaminen on lopulta ainoa tie mielekkyyteen. Johtopäätös tyynnyttää minua, ehkä siksi että kirjoittaminen on itsellenikin tapa tehdä satunnaisesta olemassaolosta mielekästä. Viime kädessä kirjoittaminen on se, mikä merkitsee minulle eniten, ja nimenomaan siksi, että kirjoittaessani olen yhtäaikaa sekä tietoinen olemassaolon keveydestä, että ankkuroitunut siihen hetkeen missä olen. Piirtäminen tarjoaa samanlaista olemassaolon kirkastumista, mutta se on vähemmän kestävää, vähemmän syvää kuin kirjoittamisesta saatava tyydytys. Kirjoittamalla oikeutan oman olemassaoloni, ja samalla teen siitä selkeämpää.

On tietyssä mielessä kornia perustella kirjoittamistaan sartrelaisella eksistentialismilla, mutta jotain siinä kolahtaa ja kaikuu. Jos uskaltaa jäädä miettimään omaa olemistaan (tai minkään olemista ylipäänsä), niin eihän sillä paljon syvyyttä ja merkitystä ole. Kirjoittamalla omaa olemistani (tai keksimällä muita vaihtoehtoisia olemassaoloja) luon syvyyttä ja merkitystä itse. Ei se tietenkään ole ainoa tapa, mutta kivahan se tietty on, jos eksistentialismin setähahmo yhdessä tunnetuimmassa teoksessaan ehdottaa olemassaolon merkityksellistämisen välineeksi sitä keinoa, jonka itse koen tutuimmaksi.

Kun kuulin, että Tähtivaeltaja täyttää 25 vuotta, niin ensimmäinen reaktioni oli "häh, vasta viime vuonnahan se täytti kakskyt". Mutta pitihän sitä sitten lähteä kuitenkin juhlimaan.

Tähtivaeltaja on ehdottomasti yksi lempijulkaisujani, joka pieksee Naistutkimuslehden ja Acatiimin vetovoimassa moninkertaisesti. Sitä voi mainostaa samoilla mainoslauseilla kuin naistenlehtiä: "hemmotteluhetki raskaan päivän jälkeen"; "vihdoinkin aikaa itselle"; Harmi vain, että Tähtivaeltaja tulee vain neljä kertaa vuodessa eikä kerran viikossa - ja harmi, että sen lukemisvuorosta joutuu Virtun kanssa kiistelemään kuin Akkarista penskana.

Mikäköhän siinä Tähtivaeltajassa on niin viihdyttävää ja vetoavaa. Definitiivisen Tähtivaeltaja-paneelin mukaan Tähtivaeltajan suosion ytimessä on kaksi asiaa: oikea ja vasen tissi. Tähtivaeltajan kuvitushan on yleensä panostanut näihin kahteen asiaan, ja mielellään siten, että kuvassa on myös nahkaa, niittejä, kulmahampaita ja suomuja. Kai minä sitten kuulun Tähtivaeltajan kohdeyleisöön. Tisseistähän olen toki aina pitänyt. Ja nahkasta ja kulmahampaista.

Pintaraapaisija voisi väittää, että Tähtivaeltaja on naiskuvaltaan arveluttava, pahimmillaan misogyyninen. Tähtivaeltajassa on kuitenkin tietynlainen ketään tai mitään säästelemätön asenne joka mitätöi syytöksen. Kaikkea voidaan irvailla, ja kaikkea pitää irvailla. Kuolaatko tissejä tällä sivulla? Seuraavalla sivulla tissit voivatkin roikkua zombien rinnassa. Tai tissejä voi olla kuusi rivissä yksisilmäisen alienin kyljissä. Ikinä ei voi tietää, mistä se tissi seuraavaksi löytyy.

Tähtivaeltaja-päivässä tisseillä oli eniten merkitystä jo mainitussa definitiivisessä paneelissa, jossa oli kuvakavalkadi vanhojen Tähtivaeltajien kuvituksista. Muuten meno oli suorastaan akateemista, pohdittiin mm. kotimaisen sf-kirjallisuuden nykytilaa, valtavirtakirjallisuuden ja sf-kirjallisuuden yhtymäkohtia ja tv-sarjojen tarinankerrontaa. Kunniavieras Christopher Priest pohdiskeli kirjoittamista ja sf-kirjallisuuden tulevaisuutta.

Revittelemään päästiin sitten iltaa myöten Maailmankaikkeuden ympäri -tietovisassa, jossa Betoeläimet löivät Ameebat - siitäkin huolimatta, että Petri Hiltunen muisti väärin Tähtivaeltajaan vuosien varrella piirtämiensä penisten määrän (niitä oli ollut 35, Hiltunen veikkasi kahtakymmentä). Myy Kirja -kisassa sitten jo herkisteltiin miesten kesken.

Tutustuin Tähtivaeltajaan osapuilleen kolmisentoista vuotta sitten, kun kaveriini ihastunut poika oli puoliväkisin työntänyt hänelle lainaksi ison pinon Tähtivaeltajia. Iskutekniikka ei tepsinyt, vaikka Tähtivaeltajat miellyttivät paitsi kaveriani, myös minua. Lehti saattoi toki olla tuttu kaverilleni jo silloin, mutta uutta tavaraa minulle. Muistan lukeneeni Tähtivaeltajasta juttua Storm Constantinesta ja Poppy Z. Britestä silmät pyöreänä: voiko tosiaan olla joku, joka kirjoittaa vampyyreistä vieläkin kiinnostavampia tarinoita kuin Anne Rice? Mainittu kaverini sitten hankki molempien kirjailijoiden teoksia, joita minäkin pääsin lainaamaan. (Kiitos siitä, R.) Myöhemmin olen Tähtivaeltajan ansiosta päässyt tutustumaan kaikenlaisiin himmeisiin kirjailijoihin, kuten viimeisimpänä Christopher Priestiin, joka oli Tähtivaeltaja-päivän kunniavieras. Puhumattakaan todella omituisista kalkkunaelokuvista, joita Tähtivaeltajassa uskollisesti arvostellaan.

Aloin kuitenkin tilata Tähtivaeltajaa vasta vuonna 2000, ensimmäisen Finnconini jälkeen. Luultavasti Tähtivaeltaja on kuitenkin sen verran sisäpiiriläinen fandom-lehti edelleen (tai ainakin oli vielä 90-luvulla), että sen tilaaminen ei tullut mieleen, ennen kuin Finncon jollain tavalla konkretisoi fandomin olemassaolon. Sen jälkeen Tähtivaeltaja piti minut fandomin syrjässä kiinni, kunnes aloin aktiivisemmin (mikä on sekin edelleen hyvin passiivista) olla mukana sf-ympyröissä.

Joku heitti Tähtivaeltaja-päivässä läppää "Portti-teoriasta", eli siitä, kuinka ensin tutustutaan sf-fandomiin lukemalla Porttia tai jotain muuta akateemishenkisempää julkaisua, ja sitten kun saadaan Tähtivaeltaja hikisiin näppeihin, niin paluuta normaalielämään ei enää ole. Itse kuitenkin aloin lukea Porttia oikeastaan vasta sen jälkeen, kun tutustuin suomalaisiin sf-kirjoittajiin, jolloin Portin novelleilla on tietynlaista tuttuusarvoa. Tähtivaeltaja sen sijaan oli se, joka loi minulle mielikuvan suomalaisesta fandomista, ja teki siitä puoleensavetävän.

Useissa muissa blogeissa on jo kuvattu Tähtivaeltajapäivän tapahtumia. Niitä blogeja listaa Babek Nabel. Suurin osa heistä ehti laittaa vaelluskertomuksensa viimeistään sunnuntaina, Jussi Ahlroth jopa raportoi suoraan paikan päältä kesken tapahtuman. Olen ollut kovin hidas omassa tapahtuman kommentoinnissani, mikä näinä hektisinä informaatiotuoton päivinä on liki rikos.

Blogin kuvituksena on pärstäluonnoksia, joita rustasin päivän aikana.