Jatulintarha

Vähän yli kaksi vuotta sitten kävin viimeksi isoisän asunnolla. Tänään kävin siellä Jaakon ja kahden kameran kanssa. Äiti ja täti ovat hiljalleen suunnittelemassa asunnon tyhjennystä ja myyntiä, mutta projekti etenee todella hitaasti. Sen enempää äiti kuin tätikään eivät käy Oulussa usein, eikä kummallakaan ole kovin selkeää käsitystä mitä kaikkea kamaa siellä on. Tapsan piti viimeksi Oulussa käydessään käydä valokuvaamassa siellä irtaimistoa, tauluja kai ensisijaisesti, mutta krhm, veljeni vietti aikansa toisin. Niinpä Tapsa jätti kämpän avaimet minulle käydessään täällä viimeksi, ja minä lupasin käydä ottamassa tarvittavat kuvat.

Ajattelin, että siellä voisi olla kiinnostavaa käydä, kun voi enemmän luvan kanssa köljätä siellä - ja toisaalta kameran kanssa ehkä katsoo asioita eri tavoin. Yleinen tunnetilani oli kuitenkin jälleen sama tyhjä surumielisyys kuten silloin kaksi vuotta sitten.

Eteisen lattialla oli valtava kasa Rauhantervehdyksiä, joten ensimmäisenä lisäsin ovessa olevaan lappuun “Ei Rauhantervehdyksiä!!” - ilmeisesti Rauhantervehdys ei ole sen enempää mainos kuin ilmaisjakelukaan, vaan virallista uskonnon- ja sananvapauden ylläpitoa. Tätini on käynyt siellä vissiin kerran viime vuoden aikana, Tapsa ehkä nukkunut jonkun yön myöhäiseksi menneen baari-illan jälkeen. Asunto on kuin lasikuvun alla, paitsi että pöly tietenkin lisääntyy koko ajan, kun materia hajoaa hiljalleen.

Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen. Löysin irrallisia kiinnostavia dokumentteja, kuten yliopiston IV rakennusvaiheen toteutusta käsittelevän kokouksen pöytäkirjan vuodelta 1977, ja suunnilleen samalta vuodelta olevan tilaston Oulun yliopistossa suoritetuista tutkinnoista ja opiskelijamääristä. Valitettavasti jätin paperit sinne, enkä enää muista lukuja.

Kävin marraskuussa mummun tyhjässä asunnossa, josta niin ikään otin valokuvia, joskin eri syistä kuin isoisän asunnossa. Mummun luona esineet ja tilat sisältävät omia muistojani ja mummun tarinoita, ja siellä otettujen valokuvien tarkoitus on tallentaa jotain myös omista muistikuvistani. Isoisän asunnosta otetut valokuvat ovat vain dokumentteja irtaimistosta. Asuin siellä ihan liian vähän aikaa, että asuntoon olisi ehtinyt kertyä tarpeeksi merkityksiä, enkä tiedä isovanhemmistani tarpeeksi, että heidän tarinansa latautuisivat esineisiin ja tilaan.

Ehkäpä siinä onkin se onton tunteen suurin syy: tuntuu kuin isoisän asunto kantaisi tarinoita, mutta ne tarinat ovat jääneet kertomatta tai kesken. Isoisästä tuskin on enää sen kertojaksi, mistä esineet ovat peräisin, millaista elämää asunnossa on vietetty ja millaisia muistoja on jäänyt. Esineet vaikuttavat tyhjiltä, arvottomilta ilman tarinaa. Tuntuu kuin minulla pitäisi olla oikeus niiden tarinoihin, jotka on kuitenkin jo menetetty.

Onko muuta mahdollisuutta kuin luoda itse uusia tarinoita? Vallata ne esineet ja tilat omilla teoilla ja kertomuksilla? Tulkita se, minkä esineistä voi, ja hyväksyä se, että kertomukset ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä, arvauksien varassa?