11.4.2007
Kummitus
Törmäsin eilen kummitukseen. En sellaiseen herttaiseen ja jännittävään, vaan pelottavaan ja inhottavaan. Koulukaverit-nettipalvelun kautta sain tietää, että eräs yläasteaikojen pahimmista kiusaajistani asuu Oulun seudulla.
Yläasteen päättymisestä on kuusitoista vuotta, mutta silti välitön tunteeni oli jonkinlainen kuvotuksensekainen säikähdys. Sitten tulin ihan järjettömän vihaiseksi. Olen ollut aiemminkin ko. henkilölle järjettömän vihainen, ja miettinyt, millaista olisi tulla kostonenkelinä tulevaisuudesta antamaan sille turpiin yläasteen pihalla.
Viha ja kiukku on kuitenkin sekavaa, eikä kohdistu pelkästään siihen ihmiseen, vaan myös itseeni. Tunne tekee outoa heiluriliikettä. Ensinnäkin: miksi minä olen vieläkin niin epäkypsä ja heikko, että satunnainen tieto ko. henkilöstä aiheuttaa säikähdyksen - sen sijaan, että vain naurahtaisin että hehheh, vai tuollaisia sille nyt kuuluu, kylläpä on aikaa kulunut niistä ajoista ja nyt me olemme molemmat niin paljon aikuisempia? Ja sitten: helvetin kusipää, kun on ollut osallisena siihen, että olen epäkypsä ja heikko!
Mutta sitten: olihan niitä kiusaajia muitakin. Puolet koulusta, etten sanoisi, jollain tasolla kuitenkin. Koulukiusaaminenhan ei ole yhden yksilön tekemää väkivaltaa, vaan jotain, jonka järjestelmä sallii eristämällä ja alistamalla kiusatun. Miksi se yksi henkilö on saanut niin suuren symboliarvon? Eräs toinen kiusaaja oli kanssani samaan aikaan lukiossa ja pyysi kautta rantain anteeksi, ja vaikka ne kiusaamismuistot ovat liki yhtä inhottavia kuin tähän toiseen henkilöön liittyvät, se henkilö ei varsinaisesti aiheuta minussa yhtä selkeää tunnereaktiota. Mitä oikeutta minulla on ladata ne inhottavat kokemukset juuri tähän yhteen ihmiseen?
Se ihminen tuskin edes muistaa minua, lienen ollut jotain sellaista tylsään koulupäivään tarjoutuvaa hupia, tuskin yhtä arvokasta kuin salaa poltettu tupakka. Ja jos hän tulisi jossain vastaan ja minä mottaisin häntä kuonoon vanhan kaunan takia, niin hän pitäisi tekoani häiriintyneenä ja epäoikeudenmukaisena (ja tietysti: rationaalisella tasolla pidän sitä itsekin, mutta silti ajatus miellyttää suuresti).
Lopulta tulee kuitenkin jonkinlainen avuttomuudentunne. Yhä edelleen se yläasteaikainen eristetyksi tuleminen ja arvottomaksi merkitseminen vaikuttaa siihen, miten suhtaudun muihin ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Minun on helppo asettautua ulkopuoliseksi, koska se paikka ikäänkuin kuuluu minulle. Voin larpata itseni sisään, mutta kuulumisen tunnetta se ei tarkoita. Vaikka tiedollisella tasolla tiedän, että kukaan ei varsinaisesti piittaa minusta tarpeeksi halutakseen minulle pahaa, joinain hetkinä tulee tunne, että pahantahtoisuuden kohteena oleminen on itsestääselvyys.
Miten sitä oikeasti tullaan kypsäksi ja vahvaksi?
6 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2007/04/11/kummitus/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
http://keskisormi.blogspot.com/2007/04/vai-viel-anteeksi.html On ihan loistavaa kuulla, että ent.kiusaajilla menee huonosti - sikäli kun ovat enää hengissäkään. Ihmeesti niitä perkeleitä onkin riittänyt ja riittää edelleen. Pitäisikin järjestää oikein meemi tai mikä lie ketju, jossa kaikkien kiusaajien nimet ja kiusauksen ajankohdat ja paikat julkistettaisiin. Siitähän saisivat, jälkijunassa. Ai niin, mähän aloitin jo. Tsihii!
Comment by Perso — 11.4.2007 @ 15:13
En tiedä, meneekö entisillä kiusaajillani huonosti. Tuskinpa tällä yhdellä kusipäällä ihan hirveän huonosti menee, kai sillä menee tavallisesti. Anteeksianto on omituinen asia. Yksittäisille ihmisille voin antaa kiusaamisen anteeksi, mutta Inarin kunnan koulutoimelle en koskaan.
Comment by Jatulintarha — 11.4.2007 @ 18:48
Kävinpä minäkin esimerkkisi innostamana kyseisessä palvelussa. Kummallisen viehättävää - ja toisaalta kiemurruttavaa - sosiaalipornoa, aivan kuin nettiversio kiusallisista luokkakokouksista. Moni kiintoisa ihminen puuttui, ja moni kammotuskin - onneksi. Toisia olisi mukava nähdä, muutenkin kuin koulu-unissa, joita on viime aikoina ollut inhottavan paljon. Eikö siitä ajasta koskaan pääse eroon, vai olenko jo seniiliytymässä?
Comment by ama — 12.4.2007 @ 11:02
Kuinka mukavaa olisikaan päästä näillä aivoilla siihen sen ajan kroppaan ja olla välittämättä vittujakaan siitä, mitä ne paskiaiset puhuvat. Heittää vaikka sen sijaan semmoisia kommentteja takaisin, että oksat pois. Joo. Kyllä edelleen osuu johonkin hermoon. Mutta suurimmaksi osaksi on aika välinpitämätön olo, pitäköön elämänsä ja pysykööt kaukana. Silti, joskus vanhassa kirjastossa käydessä tulee vaistonvarainen tarve luikahtaa hyllyn taakse piiloon. En yksinkertaisesti halua tavata niitä ihmisiä. Ei ole mitään sanottavaa. Ne tietyt lauseet muistaa edelleen, ja tilanteet, missä ne on sanottu, ja ne muistaa kun taas suurimman osan positiivista asioista on unohtanut.
Comment by Usvazine — 12.4.2007 @ 22:27
Minulle kävi niin, että ollessani 7-luokalla minua kiusasi hyvinkin rajusti ysiluokkalainen ja lupasin tuolloin joskus kostavani hänelle. Seitsemän vuotta myöhemmin näin hänet ravintolassa ja olin jo menossa antamaan turpaan, mutta jätin sikseen, sillä hän raukka oli minuun verrattuna niin pienikokoinen että moinen olisi koston aiheuttaman euforian sijasta saanut minussa aikaan vain syyllisyyden tunteita. Perkeleen vanhempani kun menivät kasvattamaan minusta tälläisen nössön, hitto kun ei kostostakaan voi nauttia. Taidankin tehdä asiasta kirjallisen valituksen (Kolmena kappaleena) vanhemmilleni.
Comment by Johannes — 13.4.2007 @ 12:15
Paras kosto ikäville ihmisille on oma hyvä ja onnellinen elämä. :)
Comment by Amina — 13.4.2007 @ 12:37