Jatulintarha

Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit “Masturbaatio pilasi elämäni” ja “300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista “Britain’s Smelliest Person”, “Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja “Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.

Dokumentti seurasi muutaman “bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: “Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.

Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.

Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.

Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan “totuutta” ja “ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia “biseksuaalit oikeasti ovat”.

Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.

Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja - eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.

Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.

Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että “Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”

Voi vittu nyt hajoaa pää.

Tällä hetkellä mikään ongelmanratkaisu ei näytä etenevän, joten ei ole muuta mahdollisuutta kuin päästää höyryjä ulos.

Helsingin yliopistossa järjestetään toukokuussa queer-teoriakurssi, jota vetää the guru Judith Halberstam. Olen myös lähdössä toukokuussa Lontooseen ja lennot on jo varattu. Tietty paluupäivä varattiin siksi, että Judyä pääsisi kuuntelemaan Tampereella pidettävään konffaan. Tietysti kurssi ajoittuu juuri ennen Tampereen konffaa - ja tieto kurssista tuli kuukautta lentojen varaamisen jälkeen.

Pähkäilin ja mietiskelin, että mitäköhän tekisi, kurssi kiinnostaisi pirusti, mutta ajankäyttö ja rahankäyttö ja käytännön hankaluudet ja kaikki. Matkasuunnitelmia pitäisi muuttaa, uusia lentoja varata ja valmistautua siihen, että on ihan puhki kurssilla matkapäivän jälkeen. Päätin kuitenkin hakea: eihän sitä nyt kovin montaa kertaa saa tilaisuutta osallistua kurssille, jota pitää yksi oman alan guruista. Sorvasin hakemuksen ja printtasin kurssimatskut ja ehdin tietty vielä haikailla, että ehkäpä minua ei edes huolita, eihän sitä gurujen kursseille kaikkia päästetä.

Mutta pääsin. Tieto tuli tiistaina, ja tietysti olin jo ihan tohkeissani. Viestissä, jossa toivotettiin tervetulleeksi kurssille, oli myös ohje täyttää JOO-lomake, eli hakea Joustavaa Opinto-Oikeutta. Joustavaa, my ass! Ohjeessa luki, että hakemuksen tulisi olla perillä 30.4., siis vappuaattona, jossain, ilmeisesti kotiyliopiston kotitiedekunnassa, tai sitten ehkä Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa, en tiedä, noista helvetin byrokraattisista ohjeista ei ota pirukaan selvää vaikka onkin niille sukua.

No, täytin JOO-paperin - tai siis neljä paperia - joissa tentattiin kaikki mahdolliset yksityiskohdat aiemmin suoritetuista opinnoista ja suunnitelmat tulevista. Kaksi viimeistä paperia olivat hieman huolestuttavat: “Kotiyliopiston puoltopäätös” ja “Kohdeyliopiston opinto-oikeuspäätös”. Kotiyliopiston puoltöpäätöksessä lukee seuraavasti: “Päätös. Opiskelija voi sisällyttää puolletut opinnot kotiyliopistossa suoritettavaan tutkintoon. Samalla kotiyliopisto sitoutuu maksamaan opiskelijan suorittamista opinnoista voimassa olevan JOOsopimuksen [sic] mukaan”. Yleisesti ottaenhan kaikki, missä lukee, että “sitoutuu maksamaan” on huolestuttavaa.

Vein paperit eilen tiedekuntaan. Ja tänään tuli sähköpostia: “Tiedekunta ei valitettavasti voi puoltaa hakemustasi. Puoltaessamme sitoudumme myös maksamaan opiskelijan opintomaksut. Tähän tarkoitukseen tiedekunnalla ei ole senttiäkään rahaa.” Tarjouduin maksamaan maksut itse - kolmen päivän kurssi ei voi maksaa niin paljon, etten voisi lohkaista summaa säästöistäni. Tuli vastaus: “Joo-maksut ovat aivan oma asiansa ja opiskelija ei voi itse näitä maksuja maksaa.”

Voi perkele.

Toisin sanoen rakas kotitiedekuntani viestittää, että sen kannalta on yhdentekevää, miten laadukasta opetusta saan, ja miten tieteellisesti pätevä väikkäristäni tulee. Ei toki saa olla liian julma, onhan koko hemmetin yliopistojärjestelmä pahassa kriisissä, ja millään tiedekunnalla tai laitoksella ei ole ylimääräisiä rahoja. Mutta silti: yliopiston näkökulmasta on ihan sama, millaisesta läpäläpätouhusta kerään ne vaaditut opintopisteeni ja millaista läpäläpätauhkaa sitä kirjoittaa väikkäriinsä, kunhan ne opintopisteet kerääntyvät ja tutkinto tulee suoritettua.

Tosiasia on, että minua ei kiinnosta paskan vertaa, saanko siitä kurssista mitään opintopisteitä. Minua kiinnostaa se kurssi, eikä se, voinko “sisällyttää puolletut opinnot kotiyliopistossa suorittamaani tutkintoon”. Kävin kesällä 2005 kansainvälisellä tieteellisen kirjoittamisen kurssilla ja sain siitä mukamas 10 ECTS (onko ECTS sama kuin nykyinen opintopiste?), mutta sitä kurssia ei voinut oikein laittaa mihinkään korvaavuudeksi, joten ko. kurssi ei sisälly tutkintooni. Silti se on luultavasti tutkijanuran kannalta hyödyllisimpiä juttuja, mitä on tullut tehtyä.

Lisäksi on tietty niin, että olen lisensiaatintutkinnossa suorittanut jo 30 ov. sivu- ja pääaineopintoja, ja jos on ne jo suorittanut, niin tohtorintutkintoa varten ei tarvitse tehdä muuta kuin väitöskirja. Niinpä queer-teoriakurssilla kerätyt opintopisteet eivät välttämättä näkyisi yhtään missään muutenkaan. Tarkoittaako se sitä, että minun pitäisi nyt sitten olla vaivaamatta yliopistojärjestelmää enempää halullani kehittää ajatteluani ja tyytyä jo saamiini opintoviikkoihin? Kas kun eihän millään yliopistossa tehdyllä asialla ole mitään arvoa, ellei sitä voi mitata opintopisteinä.

Tällä hetkellä olen taas vaihteeksi todella vihainen suomalaiselle, byrokraattiselle yliopistojärjestelmälle, joka vaikuttaa aktiivisesti haittaavan ihmisten ajattelun kehitystä sen edistämisen sijaan. En tiedä, mitä hemmettiä tässä nyt tekisi: pommitin sähköposteilla erinäisiä tahoja ja yritin soittaa toisille tahoille, mutta esimerkiksi Helsingin yliopiston opintotoimisto on auki seuraavan kerran vasta maanantaina, jolloin siis sen JOO-hakemuksen jo pitäisi olla perillä.

Mietin, että voisiko kaiken byrokratian vain yksinkertaisesti ignoroida. Todeta, että “oho, enpä hakenut opinto-oikeutta”, ja mennä vain sille kurssille. Voivatko ne tosiaan potkia ihmisen pihalle sieltä byrokraattisista syistä? Panna oven lukkoon? Jos byrokratian ignoroimisen sanktiona on se, ettei saa niitä hemmetin opintopisteitä, niin se ei ole edes sanktio.

Olin kolmannen siskonlapseni ristiäisissä. Kaksi vuotta sitten kastettiin vauvan isosisko.

Kolmen päivän aikana ajattelin joukkoihin kuulumisia ja liittymisiä aika paljon. Ja sitä, kuinka sukupuoli ja parisuhde jäsentävät näitä kuulumisia ja liittymisiä enemmän kuin veriside. Lisäksi ajattelin sitä, kuinka jähmeä on käsitys tulevaisuudesta.

Paikallahan oli neljästä sisaruksestani kaksi, molemmat kihlautuneita ja lapsia synnyttäneitä, kummallakin mainitut kihlatut ja lapset mukanaan. En tiedä, millaista olisi ollut, jos kaikki sisarukseni olisivat olleet paikalla. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että tekemiset ja toiminnat jäsentyivät ydinperhekohtaisesti, kumpikin sisko puuhaili puolisoineen ja lapsineen, ja minä siinä sitten valitsin paikkani ja tekemiseni satunnaisesti. Kaksi vuotta sitten ydinperheily ei ollut yhtä selkeää, luultavasti siksi, että toinen siskoni oli ns. sinkku, ja flirttaili avoimesti silloin myös sinkkuna temmeltäneen lankomme kanssa (vai mitä ne on ne siskon miehen veljet, mun kai pitäis tietää?). Nyt tuntui melkein siltä kuin siskot olisivat ydinperheilyllään vahvistaneet toistensa ydinperheitä.

Eräänlainen avainhetki oli tilanne, jossa siskonlapseni mummi halusi ottaa valokuvat paikalla olevista pariskunnista. Kuvaan pääsivät tietenkin vastasyntyneen vanhemmat, lapsen isän veljet vaimoineen ja tyttöystävineen ja toinen siskoni kihlattunsa kanssa. Paikalla oli kuitenkin kaksi paritontakin, minä ja vauvan isän sisko. “Pannaan sinkut samaan kuvaan”, sanoi mummi ja otti kuvan minusta ja siskosta vierekkäin. Vauvan kaksi vanhapiikatätiä, ilmeisesti.

Tilanne oli kerroksellisesti omituinen. Päällimmäisenä oli välitön hämmennys siitä, että perhejuhlaan yksin osallistuminen tulkitaan automaattisesti sinkkuudeksi. Seuraavana oli kaikenlaisen queeriyden täydellinen poissaolo: kaksi sinkkunaista, tai vanhapiikaa, samassa kuvassa ei sisällä sitä, että kahden vanhanpiian välillä voisi olla mitään viboja. Jos minut olisi istutettu miespuolisen sinkun viereen, tilanne olisi ollut latautunut jonkinlaisilla parisuhteen mahdollisuuksilla tai viittauksilla. Ja oliko kahden sinkun parikuvassa pohjimmiltaan kyse siitä, että yksin kuvatuksi tuleminen pariskuntien rinnalla on melkein noloa? Onko yksin kuvatuksi tuleminen merkityksetöntä, koska yksin oleminen ei kanna odotuksia tulevaisuudesta? Kaksi sinkkua markkeeraa toisilleen poissaolevaa palapelin palasta, Sitä Oikeaa, jota kohti tulevaisuuteen suunnataan.

Kuvatut pariskunnat suorastaan kelluivat eräänlaisessa tulevaisuuden odotuksessa: paikalla oli lapsia ja kihlasormuksia, hääsuunnitelmia ja ovulointeja. Kyse oli tietynlaisesta tulevaisuudesta, tulevaisuuden ytimestä, sillä avioliitto ja lapset riittävät tulevaisuudeksi, ja se, mitä niiden lisäksi on, on ylimääräistä.

Pariskuntien kuvaaminen yhdessä myös korostaa sitä, kuinka miehen ja naisen välinen parisuhde mielletään merkityksellisemmäksi siteeksi kuin vaikkapa sisarusten välinen suhde. Miehen ja naisen suhde sisältää odotuksen lapsen syntymästä, joka tietysti oli keskeinen juhlinnan kohde ristiäisissä. Sisarusten välinen suhde on maho. Pikkutytöllä on toki rooli pikkuveljensä hoitajana, mutta suhdetta ei ole tarpeen korostaa enää sen jälkeen, kun sisarukset ovat aikuistuneet.

Parisuhteen ja ydinperheen korostumisesta huolimatta ryhmiin kuulumisessa oli outo särö. Sukupuoli. Naiset käyvät saunassa päivällä, ja lähtevät sitten kaunistautumaan ja kattamaan juhlapöytää. Miehet käyvät saunassa juhlan jälkeen, juovat kaljaa ja puhuvat naisista niin, että mainitut naiset ovat kärttyisiä miehille, jotka eivät tajua, että seuraavana aamuna on aikainen herätys. Kun naiset lähtevät käsityömessuille, miehet jäävät pahantuulisina vahtimaan lapsia ja marisevat, kun naiset eivät koskaan osaa tehdä mitään nopeasti. Vastasyntynyt vauva örähtelee miehekkäästi, sekin.

Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin se, että ilmeisesti sukupuolieron korostaminen tuottaa ihmisille mielihyvää - en osaa ymmärtää, miksi sitä muuten tehtäisiin. Mutta miksi ihmeessä? Jos kerran se parisuhde on keskeisin ihmissuhde, miksi siihen tietoisesti rakennetaan säröä sukupuolen kautta? “Koska miehet ja naiset nyt ovat sellaisia kuin ovat”, niinkö?

Parisuhde ja sukupuoli muodostavat omituisen liittymisen ja loitontumisen verkon, jossa tietty mies ja tietty nainen ovat tiukasti toisiinsa sidottuja, mutta jossa sukupuoliero kuitenkin pitää heidät erossa toisistaan. Vaikuttaa siltä kuin ryhmiin kuulumisen ja liittymisen edellytyksenä voi olla ensisijaisesti parisuhde tai sukupuoli. Sisaruussuhde tai yhteiset kiinnostuksen kohteet ovat toissijaisia, tietyin ehdoin jopa merkityksettömiä sukupuolen ja parisuhteen rinnalla.

Tunsin itseni hajasijoitetuksi vaikka paikalla oli osapuilleen puolet lähimmistä verisukulaisistani, niistä jotka itse miellän perheekseni ja suvukseni.

Aamulehden suuren parisuhdekyselyn aiheuttama myrsky vesilasissa on jo tyyntymässä, mutta jospa silti vielä hiukan hölskyttelisin sitä lasia.

Aamulehdellähän on ollut nettisivuillaan höhlä parissuhdekysely, johon vastaaminen on käytännössä mahdotonta, ellei ole täydellinen normihetero. Sapfo-listalla kyselyn heteronormatiivisuus aiheutti ison keskustelun, ja kyselyn kommenttiosasto täyttyi äkäisistä kommenteista. Keskeisin kritiikin aihe oli tietysti se, että kysely olettaa parisuhteen muodostuvan miehestä ja naisesta. Kommenttiosaston täyttyminen herätti jopa Hesarin huomion: Sunnuntaihesarissa oli pieni juttu siitä, kuinka Sapfo-listan lukijat olivat kovasti aktivoituneet kommentoimaan. Juttu kuitenkin käsitteli enemmän sitä, kuinka vähemmistöt nyt ottavat kantaa aktiivisesti, kuin sitä, miten pöhelösti kysely oli laadittu.

Hesarin juttu päättyy varsin kuvaavasti: “Vaikeaa onkin sitten keksiä, miten parisuhteen rooleja voisi kysyä toisin. Pitäisikö kysyä vain, että kumpi teistä pesee astiat, sinä vai hän? Iso vai pieni? Pitkätukkainen vai lyhyttukkainen? Ja miten tulosta sitten tulkittaisiin?” Hesarissakin parisuhde näyttäisi muodostuvan kahdesta, selkeästi toisilleen vastakkaisiksi määritellystä ihmisestä, ja parisuhteessa roolitus on olennaisempaa kuin vaikka se, millaisia arvoja ja merkityksiä ihmiset liittävät ihmissuhteisiin. Aamulehden kysely asettaa ne arvot ja merkitykset jo etukäteen.

Se, mikä itselläni häiritsi kyselyssä eniten, ei suinkaan ollut se, että se jättää samansukupuoliset parit huomiotta, vaan se, millaista parisuhdekäsitystä kysely rakentaa. Hyvän parisuhteen elementeiksi asetetaan esimerkiksi sellaisia hämmentäviä ilmiöitä kuin “hyvä taloudellinen tilanne”, “kotitöiden jakaminen” ja “lapset”. Parisuhde on jotakin, joka alkaa rakastumisesta ja muuttuu avioliitoksi, jossa on lapsia. Kotitöiden jaolla näyttäisi olevan niin keskeistä merkitystä parisuhteelle, että todellisen, hyvän parisuhteen edellytyksenä on yhdessä asuminen. Uskottomuutta ja pettämistä käsittelevät kysymykset rakentavat hyvän parisuhteen aina yksiavioiseksi. Avioeronkin voi hyväksyä vain tietyin ehdoin, eli jos liitossa ei ole lapsia tai rakkautta tai jos siinä on väkivaltaa. Muista eroista ei ole niin väliä, sillä eihän eroon päättynyt parisuhde tietenkään ollut yhtä oikea ja merkityksellinen, kun ei kerran ollut edes avioiduttu.

Viimeinen kysymys sinetöi parisuhdekäsityksen: “Voisitko elää parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei halua lapsia?” Kysymys näyttää implikoivan, että parisuhde on täysin merkityksetön, ellei siihen voi sisällyttää mahdollisuutta perheen perustamisesta. Niinpä lisääntymisiän ohittaneiden ja vapaaehtoisesti lapsettomien parisuhteet eivät ole oikeanlaisia. Se, että kyselyssä olisi otettu homo- ja lesboparit huomioon, ei olisi olennaisesti muuttanut kyselyä yhtään. Edelleenkin hyviksi ja olemassaoleviksi olisivat määrittyneet vain tietynlaista kaavaa noudattavat ihmissuhteet.

Kyselylle voisi hymähdellä, ellei se kuvastaisi niin selkeästi jähmeää käsitystä parisuhteesta. Yleistä kulttuurista käsitystä parisuhteesta kuvaa sekin, että hallitusohjelmaan kirjattu tavoite “Nais- ja miesparien oikeus perheen sisäiseen adoptioon tehdään mahdolliseksi” tarkoittaa käytännössä sitä, että vain rekisteröityneillä pariskunnilla on mahdollisuus perheensisäiseen adoptioon. Tällöin vanhempien parisuhteen muoto asetetaan keskeiseksi määritteeksi sille, voiko lapsella olla oikeus vanhempiinsa. Parisuhde edeltää ja edellyttää normatiivista täyttymystä: itseasiassa ihmissuhdetta ei taida olla edes kulttuurisesti mielekästä nimittää parisuhteeksi, ellei siihen sisälly odotuksia avioliitosta ja lapsista.

Vähän yli kaksi vuotta sitten kävin viimeksi isoisän asunnolla. Tänään kävin siellä Jaakon ja kahden kameran kanssa. Äiti ja täti ovat hiljalleen suunnittelemassa asunnon tyhjennystä ja myyntiä, mutta projekti etenee todella hitaasti. Sen enempää äiti kuin tätikään eivät käy Oulussa usein, eikä kummallakaan ole kovin selkeää käsitystä mitä kaikkea kamaa siellä on. Tapsan piti viimeksi Oulussa käydessään käydä valokuvaamassa siellä irtaimistoa, tauluja kai ensisijaisesti, mutta krhm, veljeni vietti aikansa toisin. Niinpä Tapsa jätti kämpän avaimet minulle käydessään täällä viimeksi, ja minä lupasin käydä ottamassa tarvittavat kuvat.

Ajattelin, että siellä voisi olla kiinnostavaa käydä, kun voi enemmän luvan kanssa köljätä siellä - ja toisaalta kameran kanssa ehkä katsoo asioita eri tavoin. Yleinen tunnetilani oli kuitenkin jälleen sama tyhjä surumielisyys kuten silloin kaksi vuotta sitten.

Eteisen lattialla oli valtava kasa Rauhantervehdyksiä, joten ensimmäisenä lisäsin ovessa olevaan lappuun “Ei Rauhantervehdyksiä!!” - ilmeisesti Rauhantervehdys ei ole sen enempää mainos kuin ilmaisjakelukaan, vaan virallista uskonnon- ja sananvapauden ylläpitoa. Tätini on käynyt siellä vissiin kerran viime vuoden aikana, Tapsa ehkä nukkunut jonkun yön myöhäiseksi menneen baari-illan jälkeen. Asunto on kuin lasikuvun alla, paitsi että pöly tietenkin lisääntyy koko ajan, kun materia hajoaa hiljalleen.

Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen. Löysin irrallisia kiinnostavia dokumentteja, kuten yliopiston IV rakennusvaiheen toteutusta käsittelevän kokouksen pöytäkirjan vuodelta 1977, ja suunnilleen samalta vuodelta olevan tilaston Oulun yliopistossa suoritetuista tutkinnoista ja opiskelijamääristä. Valitettavasti jätin paperit sinne, enkä enää muista lukuja.

Kävin marraskuussa mummun tyhjässä asunnossa, josta niin ikään otin valokuvia, joskin eri syistä kuin isoisän asunnossa. Mummun luona esineet ja tilat sisältävät omia muistojani ja mummun tarinoita, ja siellä otettujen valokuvien tarkoitus on tallentaa jotain myös omista muistikuvistani. Isoisän asunnosta otetut valokuvat ovat vain dokumentteja irtaimistosta. Asuin siellä ihan liian vähän aikaa, että asuntoon olisi ehtinyt kertyä tarpeeksi merkityksiä, enkä tiedä isovanhemmistani tarpeeksi, että heidän tarinansa latautuisivat esineisiin ja tilaan.

Ehkäpä siinä onkin se onton tunteen suurin syy: tuntuu kuin isoisän asunto kantaisi tarinoita, mutta ne tarinat ovat jääneet kertomatta tai kesken. Isoisästä tuskin on enää sen kertojaksi, mistä esineet ovat peräisin, millaista elämää asunnossa on vietetty ja millaisia muistoja on jäänyt. Esineet vaikuttavat tyhjiltä, arvottomilta ilman tarinaa. Tuntuu kuin minulla pitäisi olla oikeus niiden tarinoihin, jotka on kuitenkin jo menetetty.

Onko muuta mahdollisuutta kuin luoda itse uusia tarinoita? Vallata ne esineet ja tilat omilla teoilla ja kertomuksilla? Tulkita se, minkä esineistä voi, ja hyväksyä se, että kertomukset ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä, arvauksien varassa?

Törmäsin eilen kummitukseen. En sellaiseen herttaiseen ja jännittävään, vaan pelottavaan ja inhottavaan. Koulukaverit-nettipalvelun kautta sain tietää, että eräs yläasteaikojen pahimmista kiusaajistani asuu Oulun seudulla.

Yläasteen päättymisestä on kuusitoista vuotta, mutta silti välitön tunteeni oli jonkinlainen kuvotuksensekainen säikähdys. Sitten tulin ihan järjettömän vihaiseksi. Olen ollut aiemminkin ko. henkilölle järjettömän vihainen, ja miettinyt, millaista olisi tulla kostonenkelinä tulevaisuudesta antamaan sille turpiin yläasteen pihalla.

Viha ja kiukku on kuitenkin sekavaa, eikä kohdistu pelkästään siihen ihmiseen, vaan myös itseeni. Tunne tekee outoa heiluriliikettä. Ensinnäkin: miksi minä olen vieläkin niin epäkypsä ja heikko, että satunnainen tieto ko. henkilöstä aiheuttaa säikähdyksen - sen sijaan, että vain naurahtaisin että hehheh, vai tuollaisia sille nyt kuuluu, kylläpä on aikaa kulunut niistä ajoista ja nyt me olemme molemmat niin paljon aikuisempia? Ja sitten: helvetin kusipää, kun on ollut osallisena siihen, että olen epäkypsä ja heikko!

Mutta sitten: olihan niitä kiusaajia muitakin. Puolet koulusta, etten sanoisi, jollain tasolla kuitenkin. Koulukiusaaminenhan ei ole yhden yksilön tekemää väkivaltaa, vaan jotain, jonka järjestelmä sallii eristämällä ja alistamalla kiusatun. Miksi se yksi henkilö on saanut niin suuren symboliarvon? Eräs toinen kiusaaja oli kanssani samaan aikaan lukiossa ja pyysi kautta rantain anteeksi, ja vaikka ne kiusaamismuistot ovat liki yhtä inhottavia kuin tähän toiseen henkilöön liittyvät, se henkilö ei varsinaisesti aiheuta minussa yhtä selkeää tunnereaktiota. Mitä oikeutta minulla on ladata ne inhottavat kokemukset juuri tähän yhteen ihmiseen?

Se ihminen tuskin edes muistaa minua, lienen ollut jotain sellaista tylsään koulupäivään tarjoutuvaa hupia, tuskin yhtä arvokasta kuin salaa poltettu tupakka. Ja jos hän tulisi jossain vastaan ja minä mottaisin häntä kuonoon vanhan kaunan takia, niin hän pitäisi tekoani häiriintyneenä ja epäoikeudenmukaisena (ja tietysti: rationaalisella tasolla pidän sitä itsekin, mutta silti ajatus miellyttää suuresti).

Lopulta tulee kuitenkin jonkinlainen avuttomuudentunne. Yhä edelleen se yläasteaikainen eristetyksi tuleminen ja arvottomaksi merkitseminen vaikuttaa siihen, miten suhtaudun muihin ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Minun on helppo asettautua ulkopuoliseksi, koska se paikka ikäänkuin kuuluu minulle. Voin larpata itseni sisään, mutta kuulumisen tunnetta se ei tarkoita. Vaikka tiedollisella tasolla tiedän, että kukaan ei varsinaisesti piittaa minusta tarpeeksi halutakseen minulle pahaa, joinain hetkinä tulee tunne, että pahantahtoisuuden kohteena oleminen on itsestääselvyys.

Miten sitä oikeasti tullaan kypsäksi ja vahvaksi?

Olen miettinyt, että pitäisikö ruveta tekemään syntiä.

Edellisessä päivityksessä osoitin, että syntiä on tullut tehtyä aiemminkin, varhaisella ja herkällä iällä, joten ehkä se synninteko sujuisi näin vanhempanakin. Ajatuskin siitä synnistä aiheuttaa ristiriitaisen olon: toisaalta kavahdan sitä, toisaalta se kiehtoo. Olisiko synti vapauttavaa ja uusia polkuja avaavaa, vai joutuisinko sen kautta sellaiseen kuoppaan, josta ei ole poispääsyä?

Suhtaudun kirjoihin varsin kunnioittavasti, ja olen viime aikoina miettinyt, tulisiko siitä kunnioituksesta luopua. Yleisesti ottaen en tee omiin kirjoihini mitään merkintöjä, koskaan. Ainoat kirjat, joihin olen tehnyt merkintöjä, ovat jotain uskomatonta puppaa, kuten esimerkiksi kaverilta saamani kirja “Mitä jokaisen naisen tulisi tietää miehistä”. Kirjojen merkitseminen merkitsee samalla epäkunnioitusta, tärvelyä.

Muistan penskana kirjoittaneeni joskus kirjaston kirjoihin jotain, ja tunteneeni siitä huonoa omaatuntoa ja häpeää. Moisesta tavasta (samoin kuin sivun kulman taittamisesta kirjanmerkiksi) eroon pääseminen oli kasvukokemus, jonka jälkeen olin himpun verran kypsempi ja aikuisempi.

Okei, tunnustan: olen tehnyt ajoittain merkintöjä yliopiston kirjaston tenttikirjoihin. Mutta en koskaan sellaisiin, jotka olisivat olleet alunperin putipuhtaita ja uusia. Sellaisia kirjoja on helppo alleviivailla ja kommentoida marginaaleihin, joissa on ennestäänkin alleviivauksia ja kommentointeja. Mahdollisesti niiden alleviivausten tekemisestä ja marginaalimerkinnöistä on ollut jotain hyötyä. Ainakin tekstin silmäily kerratessa helpottui.

Yleisesti ottaen merkitsen kirjoja pienillä post-it-lapuilla. Lainakirjojen kohdalla menettely on tietysti ainoa mahdollinen, mutta omien kirjojen kohdalla huomaan, että en välttämättä enää niistä lappusista muista, mitä olen halunnutkaan merkitä. Joissakin kirjoissa on samat laputukset, jotka olen laittanut joskus gradua tehdessä. Eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä päässäni on liikkunut silloin, kun olen ne laput laittanut. Paikallaan ne laput nyt kumminkin ovat edelleen. Alleviivaus ja mahdollinen marginaalihuomio olisi ainakin selkeä.

Olen perustellut laputtamisen mielekkyyttä alleviivaukseen verrattuna sillä, että alleviivaamalla fokusoituu väistämättä tiettyyn kohtaan tekstiä, ja myöhemmällä lukemalla ei sitten ole enää avoin tekstin muille kohdille. En kumminkaan ole kovinkaan varma perustelun järkevyydestä, kun kohtuullisen harvoja kirjoja kuitenkaan tulee luettua useampaan kertaan. Kopioituja artikkeleita olen yleensä alleviivaillut ja merkinnyt surutta. Ja jotenkin niihin alleviivailuihin ja merkintöihin on ollut helpompi palata kuin laputettuihin kirjoihin.

Pitäisiköhän vihdoin ruveta käsittelemään kirjoja työvälineinä? Jospa alleviivaisin vaikka lyijykynällä, niin sitten ne alleviivaukset voisi tarvittaessa pyyhkiä pois.

Sirenin blogissa oli hauska, joskin hieman häpeällinen meemi kymmenestä kirjallisuuden klassikosta, joita ei ole saanut luettua loppuun. Yleisesti ottaen yritän lukea aloittamani kirjat loppuun vaikka hampaat irvessä - tiedä sitten, onko se merkki peräänantamattomasta sinnikkyydestäni vai sairaalloisesta perfektionismistani ja pakkoneuroottisuudestani.

Siren listaa kaksi kirjaa, jotka ovat minultakin jääneet kesken. Ensimmäinen niistä on, ei mikään sen jykevämpi kuin

Raamattu
Ala-asteella Gideonit kävivät jakamassa lapsukaisille pieniä punaisia ja muovikantisia Uusia Testamentteja. Ne kirjat olivat tavattoman herttaisia ja niissä oli paljon pientä tekstiä, jota luin aamuisin odottaessani koulutaksia. Valitettavasti lukeminen jämähti Apostolien tekoihin. Evankeliumit menivät, mutta kristinuskon levittäminen ei ollut yhtä mielenkiintoista luettavaa. Lukion kolmannella oli uuden yrityksen vuoro. Pyysin varta vasten mummulta 18-vuotissynttärilahjaksi Raamatun uutta käännöstä. Lahjatoiveessa oli olevinaan jotain hienovaraista ironiaa ja kristinuskon kritiikkiä, sillä 18 täytettyäni kävin saman tien eroamassa kirkosta. Valitettavasti edes ironia ei auttanut Raamatun lukemisessa. Muistaakseni pääsin läpi Mooseksen kirjat ja hyydähdin jonnekin Joosuan tienoille. Mutta jos joskus joudun autiolle saarelle, niin haluan mukaani Raamatun, siitä eivät tarinat ainakaan ihan heti lopu.

Toinen Sirenin listaama kirja on

D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja
Siren sanoo tarttuneensa kirjaan teini-ikäisenä ja lukeneensa siitä vain seksikohtaukset. Samat sanat. Voi hyvä ihme, että se opus oli puiseva, ja sen puisevuutta lisäsi se, että ennakkoon oletin/toivoin kirjan olevan jotain hirveää pornoa, kun se oli aikoinaan kielletty Suomessa (ja on jossain muissa maissa edelleenkin). Muistan lukeneeni kirjaa teltassa kesällä, olin ehkä 14. Onneksi Hunt Emerson on tehnyt Lady Chatterleyn rakastajasta viihdyttävän underground-sarjakuvaversion.

Ja sitten siirrynkin omiin aukkoihini.

James Joyce: Odysseus
Lukioiässä luin Joycelta ensin Dublinilaiset ja sitten Taiteilijan omakuvan nuorena miehenä, ja molemmat olivat hauskoja kirjoja. Suurin odotuksin aloin lukea Odysseusta, onhan se klassikkokin ja kaikki, ja sijoittuu osapuilleen samaan miljööseen kuin kaksi ensin mainittua. Valitettavasti kirjalliset kokeilut olivat lukiolaisaivoille liikaa. Saattavatpa olla lisensiaattiaivoillekin. Olen tosin miettinyt antavani Joycen Odysseukselle toisen tilaisuuden, kuvaahan se Dublinia kuitenkin, ja Dublin on hauska kaupunki. Ehkä se pitäisi lukea alkukielellä?

Homeros: Odysseia
Pannaan nyt sitten se Joycen innoittajakin tähän. En tarkkaan muista, koska yritin lukea Odysseiaa, luultavasti lukiossa, mahdollisesti fuksina. Joka tapauksessa luin Otto Mannisen käännöstä, junnaavasti ja pitkään, ja ihmettelin mikä on vikana kun teksti ei maistu, vaikka pidän Otto Mannisen runoista (Istun ja tuijotan hiljaa, tummuu ympäri yö. Sen siis vaivaista viljaa, suo elon suottatyö). Saarikosken käännöstä en ole kokeillut, ehkä niitä pitäisi lukea rinnakkain. Muistan, että jollain klassisen arkeologian luennolla luennoitsija kuvaili hurmioituneesti, kuinka Manninen on noudattanut uskollisesti homeerista heksametriä, ja ajattelin joskus antavani myös Mannisen Odysseialle toisen tilaisuuden. En ole vielä saanut aikaiseksi.

Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra
Rupesin lukemaan opusta luullakseni lukion tokalla, koska totta kai lukiolaisälykköjen tulee lukea Nietzscheä ainakin yksikseen, vaikka sitten erottuakseen urpoista. Kirja vaikutti kuitenkin lähinnä sekavalta tajunnanvirralta (muistaakseni), enkä osannut seuloa sieltä toivomaani viisautta. Pitkän aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut saanut luettua kirjaa loppuun. Ehkä sitä voisi nyt yrittää uudelleen, letkeämmällä lukuotteella.

J.R.R. Tolkien: Silmarillion
Juu, tiedän tiedän… siinä on hienoja tarinoita, ja taustoitetaan Keskimaata, ja Tarua voi kuulemma ymmärtää paljon paremmin kun on lukenut Silmarillionin. En vain ole saanut sitä luettua. Olen aloittanut ainakin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla lukukokemuksen jääminen kesken järkytti pikkuveljeäni, toisella kerralla Virtua. Ehkä jonain päivänä luen senkin.

Marginaalimerkintöjä
Kasvattitytön tarinaan

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Tämäkin jäi lukiossa kesken. Olen lukenut vain yhden Jane Austenin kirjan, eli Kasvattitytön tarinan. Sen luin ehkä noin 11-vuotiaana, jolloin olin ilmiselvästi vielä perfektionistisempi kuin nyt. Kirja oli uskomattoman pitkästyttävä, ja piristin lukukokemusta liimailemalla tarroja kirjaan ja kirjoittelemalla pieniä huomautuksia marginaaleihin. Luultavasti tämä lukukokemus on juurruttanut minuun syvän vastenmielisyyden Jane Austenia kohtaan, sillä Ylpeys ja ennakkoluulo oli juuri niin pitkäveteistä luettavaa kuin muistin Austenin olevan. Austenin kirjan jääminen kesken ei syyllistyttänyt yhtään, olin vain ylpeä 11-vuotiaasta itsestäni, joka pystyi lukemaan sinnikkäästi tylsän kirjan loppuun. Kehuvat sitä tv-sarjaa hyväksi. Olisi joskus hauska nähdä se. Viime vuonna ilmestynyt leffa sen sijaan oli aika piinallinen (ja pinnallinen).

Marcel Proust: Swannin tie: Combray. Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen osa
Proustia yritin lukea jo Ouluun muutettuani. En oikein tiedä, miksi se jäi kesken, kirjassa oli kuitenkin tietynlaista yksityiskohtien kauneutta, josta pidin. Ehkä tarina ei yksinkertaisesti sitonut minua kunnolla? Vastikään Hesarissa oli iso juttu Proustin kirjasarjasta, jossa viimeisen osan kääntäjä kehui romaanisarjaa. Viimeinen osa on siis hiljattain ilmestynyt tai ilmestyy piakkoin. Juttua lukiessa tuli sellainen olo, että pitäisi lukea Proustia, mutta olo meni ohi.

William Gibson: Neurovelho
En ole lukenut yhtään Gibsonin kirjaa, siitä huolimatta että olen yrittänyt lukea scifi-klassikoita suuremmalla hartaudella kuin vaikkapa venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Neurovelhoa aloin lukea lukiossa - samoihin aikoihin luin esimerkiksi Brian Aldissia ja Arthur C. Clarkea. En muista tarkkaan, miksi Neurovelho jäi kesken. Olikohan tyyli liian kuivakka vai henkilöhahmot jäykkiä, en muista. Myöhemmin on harmittanut, etten tahkonnut sitä loppuun. Onhan se kumminkin sen tason kyberpunk-klassikko, että on noloa, ettei sitä ole lukenut.

Chris Claremont, John Byrne et al: The Essential X-men vol. 2
En lukenut Marvelin sarjakuvia penskana oikeastaan lainkaan. Kaikki kaverini ovat lukeneet Ryhmä X:nsä, Hämähäkkimiehensä ja Ihmenelosensa siinä vaiheessa kun ne ilmestyivät lehtinä. Olen rakastanut sarjakuvia jo ennen kuin opin lukemaan, mutta supersankarisarjakuvia en juurikaan lukenut. Yksi syy on se, että lehdet olisi varmaan pitänyt tilata tai ostaa, ja luin pentuna lähinnä kirjastosta lainattavia sarjakuvia. Ehkä kirjastoihin ei vain tilattu Marvelin lehtiä? Sittemmin olennaisimmat 80-luvun X-men-tarinat on julkaistu kokoomateoksena, jossa on mm. tarina Pimeästä Feeniksistä, ilmeisesti joku kaikkien supersankarilegendojen äiti. Virtulla on se kokoomateos hyllyssä. Aloin lukea sitä ennen kuin leffa X-men 3 tuli teattereihin. En ole päässyt kovin pitkälle. Tunnistan kyllä sen, että 13-vuotias versioni minusta olisi ollut aivan hulluna niihin sarjakuviin. Mutta valitettavasti joku lumo siitä puuttuu.

Jostain syystä suurin osa mainitsemistani kirjoista on sellaisia, jotka ovat jääneet kesken teini-iässä. Vaikuttaa siltä kuin lukiossa kirjojen (varsinkin klassikoiden) jääminen kesken olisi ollut jotenkin mieltä hiertävämpää kuin nyt, ja että ne siksi ovat jääneet mieleen jonkinlaisina epäonnistumisina. Ehkä minulla oli silloin myös selkeämpi yritys lukea klassikoita ja sivistyä, mutta silti jotenkin viihtymistä painottava lukutapa. Nykyään luen tekstejä aika käytännönläheisesti, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että en välttämättä valitse luettavaksi kirjaa ellei sitä juuri sillä hetkellä tarvitse tai jollei se juuri sillä hetkellä erityisesti kiinnosta, ja toisaalta sitä, että tekstiä voi lukea vaikka se ei viihdyttäisikään. Jätän kirjoja aika vähän lopullisesti kesken: jotkut opukset voivat toki olla kesken vaikka vuoden, mutta jossain vaiheessa, sivu sivulta, junnaan ne loppuun.