Jatulintarha

L-koodin kolmas tuotantokausi loppui maanantaina, eikä yhtään liian aikaisin. Kaksi viimeistä jaksoa ovat olleet piinallisuudessaan huippuluokkaa. Nyt sarjan päätyttyä olen poikkeuksellisen ärtynyt siihen. Yleensä lopetan piinallisten tv-sarjojen katselun - kukapa nyt ehdoin tahdoin haluaisi kiduttaa itseään - mutta L-koodiin liittyy kuitenkin tietynlaisia yhteisöllisiä elementtejä. Tai ainakin liittyi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Jossain vaiheessa L-koodi oli Puheenaihe. Tätä nykyä tuntuu siltä, että sarja ei herätä minkäänlaisia intohimoja keskiverrossa naisista kiinnostuneessa naiskatsojassa. L-koodin mainoskatkoillakin mainostetaan lähinnä autoja, viinaa ja after shaveja, lieneekö siinä sitten vihje sarjan kohderyhmästä.

No, katsoin sen kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Ainakin tunnen aineiston, mistä akateemiset kanssakulkijani tutkimustaan tekevät.

Ärtymykseeni on kaksi syytä. Ensimmäinen liittyy siihen, miten sarjassa käsitellään erilaisia teemoja, kuten transsukupuolisuutta, monogaamista parisuhdeihannetta, hää- ja avioliittoinstituutiota ja perhemalleja. Tottakai se transmies on joku überäijä, joka on liki väkivaltainen tyttöystäväänsä kohtaan ja tilittää käyvänsä punttisalilla jottei vetäisi jotakuta lättyyn. Eihän siitä muuten uskoisi, että se on mies. Niin, ja tietysti se on myös joku it-nörtti: se on miehistä. Naisethan ovat leipureita, radiotoimittajia, taidegalleristeja, kahvilanpitäjiä, elokuvatuottajia ja kampaajia. Tottakai blondi heterosta lesboksi muuttunut nainen alkaa jossain välissä haluta munaa, ja samalla koko heteronormatiivista parisuhde- ja perhemallia. Tottakai huoletonta sinkkuelämää viettävä naistenkaataja on lopulta kesytettävä avioliiton satamaan. Onneksi siinä ei sentään ihan onnistuttu.

Ensimmäiseen syyhyn niputtuu myös sarjan hahmojen kiiltokuvamaisuus. Kaikki ovat niin nättejä, pukeutuvat sievän keskiluokkaisesti ja asuvat kauniissa kodeissa. Keltään ei tunnu puuttuvan rahaa, klubbailuun riittää aikaa, eikä kenelläkään ole koskaan krapulaa. Eikä kiirettä, ja stressikin johtuu aina ihmissuhdepulmista.

Kaiken tämän olisin valmis nielemään, jos sarja olisi dramaturgisesti toimiva. Saippuasarjassa voi olla perusteltua tehdä hahmoista nättejä ja käsitellä erilaisia teemoja yksiulotteisesti - kunhan se tehdään viihdyttävästi! L-koodissa kuitenkin on hoidettu dramaturgia lähinnä silleen, että on heitetty erilaisia tilanteita ja teemoja yhteen, ja sitten jätetty ne sen kummemmin käsittelemättä.

L-koodin kolmannella tuotantokaudella oli 12 jaksoa. Se on vähän, jos halutaan rakentaa syvällisiä hahmoja ja pitkiä tarinan kaaria. Tuotantokauden lyhyydestä huolimatta sarjaan on tungettu kymmenen keskeistä hahmoa ja liuta sivuhahmoja, joiden kautta on käsitelty niin erokriisiä, rintasyöpää, vaihdevuosia, transsukupuolisuutta, lesbon kiinnostusta miehiin, ikäeroa suhteessa, kiristystä, perheensisäistä adoptiota, yksiavioisen parisuhteen rajoja - kertokaa nyt mitä vielä, olen varmaan unohtanut jotain.

Yksittäisinä teemat voivat olla tosi kiinnostaviakin. Esimerkiksi junttikaupungista kotoisin olevan transtyypin sopeutuminen Los Angelesin lipstick-lesbojen piiriin oli kiinnostava teema. Siihen kun vielä liittyi biseksuaalin hahmon kiinnostus transtyyppiin, joka sitten muuttuu hämmentävästi Mieheksi, niin voi juku, millaista draamaa siitä olisi voinut saada. Samoin naistenkaataja Shanen pakottaminen yksiavioiseen parisuhteeseen kuuman mutta konservatiivisen Carmenin kanssa. Mutta kun ne teemat vain jotenkin huitaistiin ilman että niihin olisi syvennytty. Itse asiassa noissa kahdessa juonikuviossa olisi ollut jo ihan tarpeeksi purtavaa kahdeksitoista tunniksi.

Jo edellisellä kaudella minua ärsytti se, että eräs kiinnostava juonikuvio läsähti totaalisesti. Asetelma alkaa tosin kornisti: androgyynin Shanen kämppis, heteromies, kuvaa salaa Shanea ja tämän lesbo-kavereita paljastaakseen lesboelämän salat. Seuratessaan Shanea intensiivisesti hän kuitenkin ihastuu tähän. Miehen ihastuksessa Shaneen oli minusta jotain ihastuttavan homoeroottista: hän ei ihastunut niihin feminiinisiin lipstick-lesboihin, vaan nimenomaan naistenkaataja Shaneen, joka on saanut enemmän pillua kuin ko. mies tulee koskaan elämässään saamaan. Tätä ristiriitaa ei kuitenkaan käsitelty mitenkään: mies vain tirkisteli Shanea, paljastui ja muistaakseni sitten lopulta pelasti Shanen pahoinpitelyltä tai jotain.

Sarjan henkilöhahmot ovat kautta linjan varsin yksiulotteisia. Vaikuttaa siltä kuin hahmot olisivat olemassa vain sen kautta, millaisia suhteita heillä on muihin hahmoihin. Esimerkiksi lapsellisen lesboparin Bettellä ja Tinalla ei vaikuta olevan mitään sisäisiä konflikteja - heidän konfliktipanoksensa sarjan juoneen on lähinnä se, että heillä on rakoileva suhde ja lapsi. Tinan halua miehiin ei käsitellä Tinan sisäisenä konfliktina, vaan Betten ja Tinan suhdetta uhkaavana vaarana. Helena Peabody, edellisen kauden rich bitch, tämän kauden kaikkien paras ystävä, joutuu kiristetyksi haksahdettuaan itseään etsivään heteronaiseen. Häntä näytetään kyynelehtimässä, mutta mitään sen syvällisempää muutosta tai tunnereaktiota tämä ei hänessä herätä.

Kompleksisempia hahmoja on pari: Shane, bi-Jenny ja transtyyppi Max. Tietynlaista kompleksisuutta on myös Kitissä, Betten heteroisosiskossa. Heille ei kuitenkaan anneta sarjassa kunnolla tilaa. Ikäänkuin sarjan käsikirjoittajat eivät olisi tajunneet sellaista alkeellista totuutta, että hahmon sisällä tapahtuva muutos tai liike on aina kiinnostavampaa kuin hahmon ympärillä tapahtuva liike. Ja ihmissuhteet ovat hahmon ympärillä tapahtuvaa liikettä, jonka avulla voi ilmaista hahmon sisäistä liikettä - ja parhaassa tapauksessa useamman hahmon.

L-koodissa annetaan kaikkien draamallisten mahdollisuuksien valua tiehensä niin, ettei mikään lopulta kosketa. Tennispelaaja Danan kuolema syöpään aiheutti lähinnä tunteen “jaa, se kuoli”. Danan hautajaiset olivat yhdistelmä kiusallista lesbojulistusta ja spiritualistista hööhää: virallisissa hautajaisissa sukulaiset peittelivät Danan lesboutta, ja Danan kaveri huusi totuuden ääneen. Mutta siinä se: sukulaisten reaktioita ei näytetty, mitään kunnollista kohtausta tai konfliktia ei syntynyt. Danan tuhkien sirottelu vesiputoukseenkin oli lähinnä saman kuvan toistoa, kun Danan kaverit yksi kerrallaan kävivät kallistamassa tuhkapurkkia. Mitäänsanomatonta.

Sarja jäi varmaan ainakin puolen vuoden tauolle. Ei harmita yhtään. Jos jatkan sen katsomista, pitää aktivoida akateeminen kiinnostus. Ehkä silloin ärsyttäisi vähemmän.