Jatulintarha

Taas on Stockan Hullut Päivät. Kävin pyörähtämässä siellä eilen ja tänään, mutta alkoi uuvuttaa ja pyörähdykset olivat aika pikaisia. Juuri sen mittaisia, että sain sukkahousuja, neekerinpusuja ja ruokaa. Tiedän, että alusvaateosastolta voisi saada kerrankin kohtuuhinnalla rintsikoita, mutta ajatuskin siitä, että pitäisi jonottaa sovituskoppiin on niin näännyttävä, että mieluummin kuljen vanhoissa rintsikoissa.

Lompakkoni vetskari on ollut rikki jo kauan, ja tarvitsisin uuden lompakon. Hulluilta Päiviltä olisi saanut halvalla nahkalompakon, mutta hypisteltyäni hetken lompakoita muiden ihmisten kanssa ajattelin, että en oikeastaan edes halua uutta lompakkoa, enkä varsinkaan halua tehdä lompakonostoratkaisua keskellä keltaista.

Hulluilla Päivillä tuntuu siltä kuin koko tapahtuman tarkoituksena olisi luoda ihmisille sellainen tunne, että heillä on jotain haluja, joita he eivät varsinaisesti tiedä, ja joita voisi toteuttaa kun vain koluaisi kaikki nurkat ja kerrokset, ja mieluiten monena päivänä. Minulle tulee Hulluilla Päivillä sellainen tunne, että en oikeastaan halua yhtään mitään. En halua selata dvd- ja cd-laareja siltä varalta, että sieltä löytäisi jonkun kivan musiikin tai leffan, en halua viinilaseja, vaikka niitä tarvitsisinkin (meillä on vain kaksi), en halua mitään herkkuosaston ruokia, jotka olisivat nyt halvempia kuin koskaan. Olen täysin haluton, lukuunottamatta poistumisen halua.

Haluamattomuus on kuitenkin harhaa. Haluan paljon asioita. Haluan sanoa ei asioille, jotka tuottavat vähemmän tyydytystä kuin stressiä. Haluan oppia tunnistamaan ne asiat, joille olisi hyvä sanoa heti ei. Haluan innostua, ja käyttää innostusta. Haluan keskittyä innostavaan tekemiseen kokonaan. Haluan tehdä asioita ilman, että tarvitsee miettiä, pitäisikö tehdä jotain muuta. Haluan tehdä valintoja selkeästi, enkä jäädä jumiin vaihtoehtojen väliin. Haluan tehdä valintoja siksi, että ne tuntuvat hyviltä minusta, eikä siksi, että pelkään muiden vaivaantuvan tai ärtyvän. Haluan olla tyytyväinen valintoihini. Haluan joskus olla valitsematta tai valita kaikki vaihtoehdot.

Haluan, etten tunne itseäni noloksi ja ulkopuoliseksi niin usein. Haluan että ihmiset välittävät minusta eivätkä vain teeskentele tai ole tottuneita olemassaolooni. Haluan tehdä asioita ilman, että niistä tulee sosiaalisia pelejä. Haluan, että ihmiset ovat sovussa keskenään ilman, että minä olen sovinnontekijä. Haluan, ettei muiden ihmisten ahdistus vaikuta minuun niin paljon - vaikka ne muut ihmiset olisivat tärkeitäkin. Haluan olla itse ahdistunut ilman, että se ahdistaa muita, jolloin olen vastuussa siitä ja kaksinkertaisen ahdistunut. Haluan puhua avoimesti ilman, että se tuntuu huomion vaatimiselta ja tunkeilulta.

Haluan ettei minusta koko ajan tunnu siltä, että laiminlyön jotakin - joko jotain ihmistä tai asiaa, mitä tahansa teenkin. Haluan ettei tyytyväisyyteni ole muilta pois. Haluan olla itsekäs. Haluan olla itsekäs ilman syyllisyyttä. Haluan olla ilman syyllisyyttä.

Haluan haluta ilman, että haluni jää muiden ihmisten halujen taakse.

L-koodin kolmas tuotantokausi loppui maanantaina, eikä yhtään liian aikaisin. Kaksi viimeistä jaksoa ovat olleet piinallisuudessaan huippuluokkaa. Nyt sarjan päätyttyä olen poikkeuksellisen ärtynyt siihen. Yleensä lopetan piinallisten tv-sarjojen katselun - kukapa nyt ehdoin tahdoin haluaisi kiduttaa itseään - mutta L-koodiin liittyy kuitenkin tietynlaisia yhteisöllisiä elementtejä. Tai ainakin liittyi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Jossain vaiheessa L-koodi oli Puheenaihe. Tätä nykyä tuntuu siltä, että sarja ei herätä minkäänlaisia intohimoja keskiverrossa naisista kiinnostuneessa naiskatsojassa. L-koodin mainoskatkoillakin mainostetaan lähinnä autoja, viinaa ja after shaveja, lieneekö siinä sitten vihje sarjan kohderyhmästä.

No, katsoin sen kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Ainakin tunnen aineiston, mistä akateemiset kanssakulkijani tutkimustaan tekevät.

Ärtymykseeni on kaksi syytä. Ensimmäinen liittyy siihen, miten sarjassa käsitellään erilaisia teemoja, kuten transsukupuolisuutta, monogaamista parisuhdeihannetta, hää- ja avioliittoinstituutiota ja perhemalleja. Tottakai se transmies on joku überäijä, joka on liki väkivaltainen tyttöystäväänsä kohtaan ja tilittää käyvänsä punttisalilla jottei vetäisi jotakuta lättyyn. Eihän siitä muuten uskoisi, että se on mies. Niin, ja tietysti se on myös joku it-nörtti: se on miehistä. Naisethan ovat leipureita, radiotoimittajia, taidegalleristeja, kahvilanpitäjiä, elokuvatuottajia ja kampaajia. Tottakai blondi heterosta lesboksi muuttunut nainen alkaa jossain välissä haluta munaa, ja samalla koko heteronormatiivista parisuhde- ja perhemallia. Tottakai huoletonta sinkkuelämää viettävä naistenkaataja on lopulta kesytettävä avioliiton satamaan. Onneksi siinä ei sentään ihan onnistuttu.

Ensimmäiseen syyhyn niputtuu myös sarjan hahmojen kiiltokuvamaisuus. Kaikki ovat niin nättejä, pukeutuvat sievän keskiluokkaisesti ja asuvat kauniissa kodeissa. Keltään ei tunnu puuttuvan rahaa, klubbailuun riittää aikaa, eikä kenelläkään ole koskaan krapulaa. Eikä kiirettä, ja stressikin johtuu aina ihmissuhdepulmista.

Kaiken tämän olisin valmis nielemään, jos sarja olisi dramaturgisesti toimiva. Saippuasarjassa voi olla perusteltua tehdä hahmoista nättejä ja käsitellä erilaisia teemoja yksiulotteisesti - kunhan se tehdään viihdyttävästi! L-koodissa kuitenkin on hoidettu dramaturgia lähinnä silleen, että on heitetty erilaisia tilanteita ja teemoja yhteen, ja sitten jätetty ne sen kummemmin käsittelemättä.

L-koodin kolmannella tuotantokaudella oli 12 jaksoa. Se on vähän, jos halutaan rakentaa syvällisiä hahmoja ja pitkiä tarinan kaaria. Tuotantokauden lyhyydestä huolimatta sarjaan on tungettu kymmenen keskeistä hahmoa ja liuta sivuhahmoja, joiden kautta on käsitelty niin erokriisiä, rintasyöpää, vaihdevuosia, transsukupuolisuutta, lesbon kiinnostusta miehiin, ikäeroa suhteessa, kiristystä, perheensisäistä adoptiota, yksiavioisen parisuhteen rajoja - kertokaa nyt mitä vielä, olen varmaan unohtanut jotain.

Yksittäisinä teemat voivat olla tosi kiinnostaviakin. Esimerkiksi junttikaupungista kotoisin olevan transtyypin sopeutuminen Los Angelesin lipstick-lesbojen piiriin oli kiinnostava teema. Siihen kun vielä liittyi biseksuaalin hahmon kiinnostus transtyyppiin, joka sitten muuttuu hämmentävästi Mieheksi, niin voi juku, millaista draamaa siitä olisi voinut saada. Samoin naistenkaataja Shanen pakottaminen yksiavioiseen parisuhteeseen kuuman mutta konservatiivisen Carmenin kanssa. Mutta kun ne teemat vain jotenkin huitaistiin ilman että niihin olisi syvennytty. Itse asiassa noissa kahdessa juonikuviossa olisi ollut jo ihan tarpeeksi purtavaa kahdeksitoista tunniksi.

Jo edellisellä kaudella minua ärsytti se, että eräs kiinnostava juonikuvio läsähti totaalisesti. Asetelma alkaa tosin kornisti: androgyynin Shanen kämppis, heteromies, kuvaa salaa Shanea ja tämän lesbo-kavereita paljastaakseen lesboelämän salat. Seuratessaan Shanea intensiivisesti hän kuitenkin ihastuu tähän. Miehen ihastuksessa Shaneen oli minusta jotain ihastuttavan homoeroottista: hän ei ihastunut niihin feminiinisiin lipstick-lesboihin, vaan nimenomaan naistenkaataja Shaneen, joka on saanut enemmän pillua kuin ko. mies tulee koskaan elämässään saamaan. Tätä ristiriitaa ei kuitenkaan käsitelty mitenkään: mies vain tirkisteli Shanea, paljastui ja muistaakseni sitten lopulta pelasti Shanen pahoinpitelyltä tai jotain.

Sarjan henkilöhahmot ovat kautta linjan varsin yksiulotteisia. Vaikuttaa siltä kuin hahmot olisivat olemassa vain sen kautta, millaisia suhteita heillä on muihin hahmoihin. Esimerkiksi lapsellisen lesboparin Bettellä ja Tinalla ei vaikuta olevan mitään sisäisiä konflikteja - heidän konfliktipanoksensa sarjan juoneen on lähinnä se, että heillä on rakoileva suhde ja lapsi. Tinan halua miehiin ei käsitellä Tinan sisäisenä konfliktina, vaan Betten ja Tinan suhdetta uhkaavana vaarana. Helena Peabody, edellisen kauden rich bitch, tämän kauden kaikkien paras ystävä, joutuu kiristetyksi haksahdettuaan itseään etsivään heteronaiseen. Häntä näytetään kyynelehtimässä, mutta mitään sen syvällisempää muutosta tai tunnereaktiota tämä ei hänessä herätä.

Kompleksisempia hahmoja on pari: Shane, bi-Jenny ja transtyyppi Max. Tietynlaista kompleksisuutta on myös Kitissä, Betten heteroisosiskossa. Heille ei kuitenkaan anneta sarjassa kunnolla tilaa. Ikäänkuin sarjan käsikirjoittajat eivät olisi tajunneet sellaista alkeellista totuutta, että hahmon sisällä tapahtuva muutos tai liike on aina kiinnostavampaa kuin hahmon ympärillä tapahtuva liike. Ja ihmissuhteet ovat hahmon ympärillä tapahtuvaa liikettä, jonka avulla voi ilmaista hahmon sisäistä liikettä - ja parhaassa tapauksessa useamman hahmon.

L-koodissa annetaan kaikkien draamallisten mahdollisuuksien valua tiehensä niin, ettei mikään lopulta kosketa. Tennispelaaja Danan kuolema syöpään aiheutti lähinnä tunteen “jaa, se kuoli”. Danan hautajaiset olivat yhdistelmä kiusallista lesbojulistusta ja spiritualistista hööhää: virallisissa hautajaisissa sukulaiset peittelivät Danan lesboutta, ja Danan kaveri huusi totuuden ääneen. Mutta siinä se: sukulaisten reaktioita ei näytetty, mitään kunnollista kohtausta tai konfliktia ei syntynyt. Danan tuhkien sirottelu vesiputoukseenkin oli lähinnä saman kuvan toistoa, kun Danan kaverit yksi kerrallaan kävivät kallistamassa tuhkapurkkia. Mitäänsanomatonta.

Sarja jäi varmaan ainakin puolen vuoden tauolle. Ei harmita yhtään. Jos jatkan sen katsomista, pitää aktivoida akateeminen kiinnostus. Ehkä silloin ärsyttäisi vähemmän.

Sain oivalluksen, joka lienee syytä kirjata muistiin. Olen sekä gradussa että lisurissa käyttänyt taustateoriana kognitiivista antropologiaa, tosin geertziläisellä tulkitsevalla antropologialla pehmennettynä. Tutkimusongelmana oli biseksuaalisuuden käsitteenmäärittely, tarkemmin sanottuna se, kuinka biseksuaalisesti identifioituvat ihmiset määrittelevät biseksuaalisuutta ja millaisia asioita he tähän käsitteeseen liittävät. Jo gradun valmistuttua (tai ehkäpä jo sen valmisteluvaiheessa) tuntui siltä, että käsitteenmäärittelyn pohtiminen ei ehkä ole kaikkein relevanteinta, jos aineistona on 40 haastattelua, joissa ihmiset pohtivat elämistään ja olemistaan. Puskin gradun kuitenkin valmiiksi, kun joku teoria piti olla. Lisurin väänsin sitten samalta pohjalta, kysehän on välityöstä, jonka viilaus venyi jo muutenkin liian pitkäksi.

Olin jo aiemmin ajatellut, että heitän kognitiivisen antropologian kuikkaan enkä käytä sitä väikkärissä, ja kun lisurin lausunnoissakin tuli pyyhkeitä teoreettisesta viitekehyksestäni, niin ajattelin että se on nyt siinä, minun ja kognitiivisen antropologian suhde.

Mutta.

Ehkä siitä kognitiivisesta antropologiasta voi olla sittenkin jotain iloa ja hyötyä, vaikka ei äkkiseltään uskoisi.

Olen lueskellut laiskanlaisesti Lee Edelmanin No Futurea ja muita queereja tekstejä. Siitä Michael Warneristahan olen jo vouhottanut. Lee Edelman nojailee aika paljolti ranskalaispsykoanalyytikko Jacques Lacaniin, joka pompahtelee esiin sieltä täältä niin usein, että välillä käy mielessä, että eikö tuosta hemmetin Jakesta nyt pääse missään eroon.

Jake-boy jakaa psyyken kolmeen osaan jotensakin psyykkisen kehityksen mukaan sillai, että ensin on Todellinen (en tiedä, miten nuo ilmaisut ovat suomeksi vakiintuneet, kun olen lähinnä lukenut juttuja enkuksi), jossa ei ole eroa itsen ja ympäristön välillä ja jossa on vain tarve, niinkuin sikiöllä tai vastasyntyneellä vauvalla on tarpeita. Todellinen ei vastaa “todellisuutta”, vaan tilaa vailla kieltä. Kun vauva alkaa tajuta olevansa äidistään erillinen, syntyy Imaginaarinen järjestys, jossa eräänlainen ideaalikuva itsestä, kuvitelma itsen vakaudesta, lohduttaa erillisyyden tajuamisessa. Imaginaarinen järjestys on pohjimmiltaan narsistinen ja fantastinen; siinä ihminen haluaa sulauttaa toisen itseensä erillisyyden ylittämiseksi. Ja sitten lopulta tulee se Symbolinen järjestys, jossa kieli erottaa itsen lopullisesti muista ihmisistä ja ylipäänsä kaikesta ja sijoittaa ihmisen tiedon, lakien, kommunikaation ja suhteiden alueelle. Jäljelle jää vain halu pääsystä takaisin Todelliseen, eli täydelliseen yhteyteen, minän ja muiden välisen eron ylittämiseen. Samalla se halu on osa Symbolista järjestystä ja sen määräämä. Ja sitten nuo kaikki ovat kivasti solmussa keskenään, ettei vaan olisi liian helppoa ymmärtää.

Pitää vielä mainita Edelmanin lempikäsite, jouissance, jonka voisi kääntää nautinnoksi, mutta jota ei tietenkään voi kääntää niin, kun se ei olisi tyhjentävää. Jouissance kuvaa erillisyyden ylittämistä ja samalla itsen menettämistä, sulautumista toiseen ja Todelliseen. Jouissance on kuin orgasmi tai kuolema, mutta ei kummiskaan kumpaakaan, koska ihminen ei voi sulautua toiseen eikä myöskään päästä kielen taakse, mutta sekä orgasmi että kuolema ovat kielellistettyjä.

No niin, jospa vihdoin pääsisin Edelmaniin ja sen jälkeen sinne kognitiiviseen antropologiaan. Edelmanin mukaan queer ei voi koskaan olla identiteetti, koska identiteetit ovat lacanilaisessa mielessä imaginaarisia, narsistisisia fantasioita toisen sulautumisesta itseen ja itsen heijastumisesta toisesta (tai toisinpäin). Edelmanille queer itsessään on Symbolisen järjestyksen vastaista, jotain outoa, jonkinlainen paikka tai tila välissä, määrittämättömissä. Queer kyseenalaistaa identiteetit ja kokemuksen itsestä yhtenäisenä subjektina - Edelman nimittää queeria muistutukseksi Todellisesta Symbolisen järjestyksen sisällä. Edelman vertaa queeria jouissanceen, liikkeeseen tai tilaan, jossa ei ole eroa kivun ja nautinnon välillä, ei merkitystä, lakia tai identiteettiä.

Mahtiskaa.

Biseksuaalisuutta kuvataan toistuvasti häilyvyyden, monimerkityksisyyden ja liikkuvuuden kaltaisin termein.
Biseksuaalisuudeksi nimitettyyn ilmiöön ja kokemukseen liittyy välitiloissa oleminen: sukupuolten, seksuaalisuuksien, halujen, identiteettien, yhteisöjen ja parisuhdeihanteiden välit ja repeämät. Periaatteessa siis biseksuaalisuutta voisi tutkia edelmanilaisen queer-käsitteen kautta.

Silti pelkästään sanan “biseksuaalisuus” käyttö on siirtymistä pois queerista. Sanat lukitsevat identiteettejä ja käsityksiä paikoilleen, kategorisoivat ja kammitsoivat. Ja nyt vihdoin pääsen siihen kognitiiviseen antropologiaan. Kognitiivisessa antropologiassa pohditaan sitä, kuinka ihmisen ajattelu järjestyy, ja miten erilaisten käsitteiden ja kategorioiden muodostuminen on kulttuurisidonnaista. Kognitiivinen antropologia on kiinnostunut ajattelusta, ja nimenomaan ajattelusta kulttuurisesti jaettuna tapahtumana, ei niinkään yksilön psyykestä. Kognitiivisen antropologian kautta voisi päästä käsiksi kulttuuriseen tarpeeseen kategorisoida seksuaalisuutta ja seksuaalisuuksia yksilöllisinä identiteetteinä. Edelmanilaisen queer-käsitteen avulla voisin ehkä kuitenkin välttää sen käsitteisiin ja luokituksiin jämähtämisen, mikä tapahtui gradun ja lisurin kohdalla.

Queerin avulla voisi yrittää etsiä niitä kokemuksia ja olemisia, jotka jäävät kategorioiden ulkopuolelle, välitiloihin, ja pohtia sitä, voiko välitiloihin jäädä, vai onko kaikki lopulta käsitteellistettävä, koska sen on ihmisen kognitiiviselle toiminnalle välttämätöntä. Jos Jakea on uskominen, olemme peruuttamattomasti osa Symbolista järjestystä, ja siinä on murhetta kylliksi.

Tosiasiassa minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko pohjimmiltaan varsin formalistista kognitiivista antropologiaa ja psykoanalyyttislähtöistä queer-teoreettista lähestymistapaa edes mahdollista yhdistää, vai ovatko niissä käytetyt käsitteet ja käsitykset liian kaukana toisistaan. Kumoavatko ne peräti toisensa? Perustuuhan ensin mainittu selkeisiin rajoihin ja olettamukseen ihmisen ajattelun jonkinlaisesta järjestäytyneisyydestä, ja jälkimmäinen rimpuilee kohti sitä, mikä on järjestäytyneen ajattelun takana. Mutta onneksi minulla ei tarvitsekaan olla selkeää käsitystä mistään, minähän olen työtön.

Olen viime viikkoina miettinyt teemaa “uskottomuus ja pettäminen”. Olen mukana kirjoittamassa aiheesta erästä tekstiä, joka julkaistaneen sen verran muuntuneessa muodossa, että voin hyvällä omallatunnolla pähkäillä aihetta tässäkin.

Oli tarkoitus, että minun kontribuutioni tekstiin olisi toisaalta bi-näkökulma ja toisaalta antropologi-näkökulma. Suolsin huoletta pitkät pätkät juttuja binaisiin kohdistuvista odotuksista eri yhteisöissä ja polyamoria-käsitteen sitoutumisesta identiteettipolitiikoihin, mutta antropologian kohdalla tökkäsi totaalisesti. Jotenkin tuntui siltä, että uskottomuuden ja pettämisen käsitteillä ei ole mitään kunnollista sisältöä, kun siirrytään pois länsimaisesta, romanttiselle rakkaudelle perustuvasta yksiavioisesta parisuhdeihanteesta.

Ensinnäkin monogamian ja polygamian käsitteillä on antropologian kontekstissa täysin eri merkitykset kuin arkipuheessa. Yksi- ja moniavioisuudella viitataan lähinnä avioliittojärjestelmiin: monogamisessa avioliittojärjestelmässä ihmisellä on yksi puoliso (joko kerrallaan tai koko elämässään), polygamisessa hänellä on monta. Avioliittojärjestelmän kannalta seksuaalisuus on toisarvoinen tekijä sukulaisuussuhteiden määrittelyn ja taloudellisten järjestelyjen rinnalla. Toki avioliittojärjestelmillä yleisesti ottaen säädellään erityisesti naisten seksuaalisuutta, ja rankimmillaan seksin harrastamisesta avioliiton ulkopuolella voi saada kuolemantuomion. Tästä huolimatta monogamisessa avioliittojärjestelmässä ei välttämättä toteuteta seksuaalista monogamiaa. Silti arkipuheessa yksiavioisesta avioliittojärjestelmästä oletetaan seuraavan myös seksuaalista yksiavioisuutta, vaikka nämä eivät ole suorassa yhteydessä keskenään.

Kun mono- ja polygamiaa katsellaan tiukan antropologisesta avioliittojärjestelmänäkökulmasta, on mahdotonta sanoa, että kuka petti ja ketä, ja kuka oli uskoton ja mille, ja missä tilanteessa. Onko miehensä sukuun naitettu neito uskoton miehelleen vai koko miehen suvulle, jos hän harrastaa seksiä jonkun muun kanssa kuin aviomiehensä? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos kyseinen neito on oman sukunsa jo kihlaama, ja karkaakin toisen miehen matkaan, pettääkö hän omaa sukuaan vai kihlattunsa sukua - vai kihlattuaan? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos monivaimoisessa avioliitossa vaimot harrastavat seksiä keskenään, pettävätkö he miestään vai niitä vaimoja, jotka eivät ole mukana harrastamassa seksiä, vai ketään? (Esim. Sudanin azandet.) Jos kulttuurissa, jossa miehellä on vieraanvaraisuuden vuoksi velvollisuus tarjota vaimonsa seksuaalisia palveluja vieraalle, ja vaimo kieltäytyy, niin pettääkö hän miehensä silloin? Vai vieraan? (Esim. inuitit.) Onko pettämisen ja uskottomuuden käsitteillä minkäänlaista merkitystä sellaisessa kulttuurissa, jossa kaikki asuvat äitinsä kodissa elämänsä loppuun asti, ja sitten miehet käyvät vain yöstelemässä mieluisten naisten kanssa? (Esim. Kiinan nat ja mosuot.) Jos vanhalle naiselle naitettu nuori nainen kieltäytyy harrastamasta seksiä vanhan vaimonsa osoittaman miehen kanssa jälkeläisen tuottamiseksi, pettääkö kyseinen nainen vaimoaan? Entä jos hän harrastaa seksiä sellaisen miehen kanssa, jota vaimo ei ole hänelle valinnut? (Esim. Kenian msagaji-ryhmä.) Niin, ja mitä se seksi nyt sitten ylipäätään olikaan?

Mitä antropologi voi ylipäänsä sanoa uskottomuudesta ja pettämisestä - paitsi jotain ympäripyöreää kulttuuristen normien vaihtelusta? Tätä pähkäillessäni ajattelin ensin, että vika on siinä, etten ole pitkään aikaan kunnolla petrannut antropologian teorioita, ja että keskittymiseni pääasiassa queer-tutkimukseen ja kulttuurintutkimukselliseen näkökulmaan on sumentanut kokonaan antropologisen näkökykyni. Vasta pitkään pähkäiltyäni tajusin, että vika ei ole minussa tai antropologiassa, vaan siinä oletuksessa, että uskottomuus ja pettäminen olisivat käsitteitä, jotka aivan kuin luonnostaan luonnehtisivat tiettyjä seksuaalisia tilanteita tietyissä ihmissuhteissa. Seksuaalisen yksiavioisuuden itsestäänselvyys on niin kietoutunut uskottomuuden ja pettämisen käsitteisiin, että ne muuttuvat tyhjiksi, kun seksuaalisuus ei ole olennaisin tekijä avioliittojärjestelmässä, ja kun seksuaalisuus ei enää määritäkään yhtä ihmissuhdetta ensisijaiseksi.

Forum24-lehden Tv-viikko-palstalla mainostettiin filmiä Lantana, joka “on epätavallinen elokuva tavallisista ihmisistä, jotka painivat varsin tuttujen ongelmien, kuten uskottomuuden ja juonittelun keskiössä.” Tuon lauseen luettuani tuli jotenkin irtonainen olo. Mitä se on se uskottomuuden tuttuus? Tarkoittaako se sitä, että uskottomuus on niin itsestäänselvä osa ihmisten parisuhteita, että se on “tuttu”? Vai sitä, että ilman uskottomuuden käsitettä yksiavioisuuden normilla ei olisi rajaa ja sen vuoksi se on “tuttu”? Vai sitä, että se on emotionaalisesti “tuttua” kaikille?

Tunnistan kyllä emotionaalisesti sen tunteen, miltä tuntuu tulla petetyksi, ja miltä tuntuu pettää, mutta petetyksi tulemisen / pettämisen tunteet eivät mielessäni liity seksuaalisuuteen, eivätkä myöskään rajoitu yhteen tiettyyn ihmissuhteeseen. Petetyksi tulemisen tunne vertautuu hiekkalaatikon laidalle jäämiseen, kun kaikki muut pitävät hauskaa keskellä, ja pettäminen siihen syyllisyyteen, joka tulee, kun tietää jonkun jäävän ulkopuolelle, eikä silti vedä häntä mukaan tekemään hiekkakakkuja. Tällainen emotionaalinen pettyminen tai pettäminen saattaa olla universaali inhimillinen kokemus tai sitten ei, mutta ainakaan sitä ei voi pitää yleispätevän seksuaalinormin pohjana, puhumattakaan, että siitä voisi suoraan johtaa oletuksia siitä, miten ihmissuhteita ja avioliittosopimuksia olisi parasta järjestellä.

Tänään ne tulivat. Lisensiaatintyön tarkastajien lausunnot. Parhaassa tapauksessa saatan saada tutkinnon ulos maaliskuun lopussa - riippuu tiedekunnan byrokraattisen koneiston nopeudesta. Huhtikuun lopussa viimeistään. Bileet siis luvassa jossain vaiheessa parin kuukauden sisään.

Valitsin tarkastajani itse, vaikka se taitaa olla vastoin virallista käytäntöä: yleisesti ottaenhan opinnäytetyön ohjaajan tulisi ensin valita tarkastajat ja kysyä sitten opinnäytetyön tekijältä kantaa niistä. Valitsin sellaiset tarkastajat, joita itse arvostan, ja joilta oletin saavani rehellistä ja rakentavaa palautetta. Enkä myöskään pettynyt. En tiedä, ovatko tarkastajien nimet julkista tietoa vai eivät, joten en sano niitä tässä. Kiitokset kuitenkin kummallekin, jos sattuvat tämän tekstin joskus lukemaan.

Lausunnot ovat kuitenkin todella piinallista luettavaa, erityisesti toinen niistä. Tarkastaja kiinnitti huomiota juuri niihin kohtiin, jotka tiedän lisurin heikkouksiksi. Teoreettisessa pohjassa mättää: kognitiivinen antropologia ja kulttuurimallin käsite eivät kovin hyvin passaa biseksuaalisuuden tarkasteluun. Lisäksi kävin aivan liian vähän läpi antropologista teoriakirjallisuutta lisuria varten. Gradua tehdessä olin ihan pihalla antropologian teoriasta, ja lisurin kohdalla tein tietoisen ratkaisun olla muuttamatta gradussani käyttämääni teoriataustaa. Teoriataustan muuttaminen olisi nimittäin vaatinut niin paljon työtä, että lisurista olisi tullut väitöskirja. Tarkastaja suositteli luettavakseni joukkoa kirjoja. Niistä 2/3 oli sellaisia, joista ajattelin lisuria tehdessä, että “noipa vois olla hyödyllisiä lukea, jos jaksais ja ehtis”. Mutta enpä lukenut.

Kiemurteluttavimmassa kohdassa todetaan, että informanttien luokitteluni noudattaa “ns. stålströmiläistä ja setalaista sosiologista identiteettipoliittista jargonia, joka 1980-1990-luvulla tähtäsi homoseksuaalisuuden normalisoimiseen ja assimiloimiseen. Queer-tutkimuksellisessa ja antropologisessa työssä tällaisten diskursiivisten itsestäänselvyyksien analysoimisen ja kritisoimisen tulisi olla lähtökohta, ei lopputulos”. Raah! Tarkastaja on ollut kiusallisen tarkkanäköinen ja löytänyt työstäni juuri sen piirteen, joka minua jäi pahimmin vaivaamaan. Olen lopen kyllästynyt identiteettipolitiikkaan, mutta koska graduni oli identiteettikeskeinen, en muuttanut lisurin näkökulmaa, vaikka oma näkökulmani on muuttunut.

Minulla on tällä hetkellä todella ristiriitainen tunne, jonka takia pitäisi läimäistä itseään naamaan. Kaihertaa nimittäin: olisiko sittenkin pitänyt käyttää vielä pari kuukautta sen tekstin hiomiseen? Samalla kuitenkin tiedän, että olisi ollut hemmetin tyhmää jäädä hiomaan sitä lisuria edes pariksi kuukaudeksi, saati sitten pariksi vuodeksi - joiksi se pari kuukautta olisi hyvinkin voinut venähtää. Jos en olisi jättänyt sitä lisuria sisään ennen joulua, hioisin sitä edelleen ja olisin tuskissani. Ajatuskin siitä, että lisuri olisi vieläkin kesken, aiheuttaa voimattoman olon. Lisuri oli valmis kun jätin sen; ei siksi, että se olisi ollut täydellinen, vaan siksi, että olin kertakaikkisen kyllästynyt siihen.

Minulla ei ollut alunperinkään mitään suuria kunnianhimoja lisurini suhteen - jos olisi ollut, en olisi lähtenyt tekemään sitä gradun pohjalta vaan puhtaalta pöydältä. Ajattelin, että kun gradu sai hyvän arvosanan, niin sitä on helppo laajentaa pikkaisen, ja sitten lisuri onkin jo valmis. Jos akateemisen tutkinnon saa noin helpolla, niin totta kai se kannattaa tehdä. Lisensiaatintutkinto sentään tarkoittaa korotuksia luentopalkkioihin. Kai sillä taitaa joku merkitys olla myös virkoja haettaessa.

Alkujaan ajattelin, että olisin saanut lisurin valmiiksi vuoden 2004 aikana. Tammikuulta 2005 löytyi merkintä, jonka mukaan suunnittelin tekeväni lisurin valmiiksi “helmikuun lopussa”. Olisipa kyllä itku tullut, jos olisin silloin tiennyt, että lisuri valmistuukin vasta joulukuussa 2006. Ylipäätään kaksi vuotta sen lisurin tekoa oli aivan liikaa, siitäkin huolimatta, että kahden intensiivisemmän työperiodin välillä oli vuosi, jolloin en koskenutkaan koko tekstiin.

Nyt kuitenkin aion makustella jonkun aikaa eri teorioita, ajatuksia ja näkökulmia, ennen kuin alan tehdä väitöskirjaa. Tuntuu vapauttavalta jättää lisuri taakse. Olisi se oikeasti aika kauheaa, jos noitten tarkastajien kommenttien pohjalta pitäisi vielä kerran ruveta muokkaamaan lisuria uusiksi…

Olen ollut viime aikoina poikkeuksellisen saamaton. Kaikki, mitä olen ylipäätään saanut aikaiseksi, on valmistunut myöhässä ja väkipakolla. Tuntuu kuin päässäni asuisi viisivuotias, joka ei halua lähteä seitsemältä aamulla päiväkotiin, ja joka huutaa “en taho! en taho!”

Työttömyyden ansiosta kyse ei ole suinkaan siitä, että tekemistä olisi liikaa. Rästihommia ja nakkeja on tällä hetkellä hyvin vähän - ainakin verrattuna viime vuoteen, jolloin koko ajan piti olla tekemässä jotakin tekstiä työkseen, ja sitten lopulta vielä lisurikin. Lisäksi rästihommat ja nakit ovat pieniä: viidensadan sanan kirja-arvostelunpätkä, muutama novelliarvio Kosmariin, keskustelunavaus mielenkiintoisesta aiheesta SQS:ään. Ehdin innostua hommista aina hieman, mutta tekemisten loppuun saattaminen on hampaat irveessä puurtamista, ja saattaa silti jäädä kesken.

Arkisetkin jutut jäävät tekemättä. Tapsa oli meillä viikko sitten, ja petivehkeet rönöttävät edelleen askarteluhuoneen lattialla niin, ettei huonetta voi käyttää. Verotoimistoon olisi pitänyt soittaa jo aikoja sitten, ja laskea veroprosenttia, jotta päivärahasta jäisi jotain käteenkin. Laskujakin saattaa olla maksamatta, en uskalla tarkistaa juuri nyt. Saan kirjoja aloitettua, mutta en luettua loppuun.

Kaikki suorittaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ainoa tekeminen, mihin voin olla suurin piirtein tyytyväinen, on 140 senttiä sinistä mattoa, joka on vielä kiinni kangaspuissa Pohjois-Pohjanmaan käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen tiloissa, ja joka toivottavasti maanantaina kasvaa kahden metrin mittaan. Ja kaksi hametta, jotka tein Virtulle. Muut tekemiseni ovat olleet puolinaisia. Blogin päivittämättömyyskin kertoo siitä, että en jaksa istahtaa alas ja kehitellä mitään ajatusta valmiiksi asti.

Olen ollut työtön kaksi kuukautta. Päätin vuoden alussa, että en stressaa vähään aikaan mistään, vaikka en saisi mitään tehtyä, ja vaikka viettäisin päivät sohvalla maaten. Tosiasiassa pääsin kunnolla lusmuilemaan vasta helmikuussa, sillä tammikuulle ajoittui vielä kaksi pornoprojektin artikkelien dedistä. Stressaamattomuuspäätöksestä huolimatta stressaan kuitenkin, ja stressaan pienistä rästeistä ja nakeista ihan yhtä paljon kuin isommistakin: tehtävän homman koko ei ole missään suorassa suhteessa siihen, miten paljon siitä tuskittelee.

Minulla on suuri kiusaus ajatella, että “nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämä järjestykseen”, ja sitten kuvitella, että tekemällä paljon asioita aina ajoissa tekisi minusta jotenkin paremman ihmisen, ja sitä myötä voisin olla tyytyväisempi itseeni. Yritän vältellä tätä johtopäätöstä ja miettiä, missä tilanteissa oikeasti olen tyytyväinen itseeni.

Palaan aina yhteen perustavanlaatuiseen asiaan, ja pariin muuhun lähes yhtä tärkeään. Tarinoiden kirjoittaminen on se perustavanlaatuisin. Kaksi muuta ovat piirtäminen ja käsin tekeminen. On aika oireellista, että maton kutominen aiheutti selkeyden tunteen, huolimatta siitä, että opettelu oli vaikeaa ja kangaspuut temppuilivat. Mattopa ei kuitenkaan riitä elämän sisällöksi.

Tärkeintä tyytyväisyydelleni on se, että päässä on keskeneräisiä tarinoita, ja että ne ovat myös menossa johonkin suuntaan, eivätkä ole vain satunnaisia riekaleita, joita pyöritellä hetken ja hylätä sitten. Tällä hetkellä olen kuitenkin innostunein tarinasta, joka on romaanimittainen. Ja sitten realiteetit tulevatkin eteen. Olen kirjoittanut kaksi romaania, joista kumpikaan ei ole päätynyt julkaistavaksi. Järkevintä olisi vetää se jälkimmäinen uudelleen esiin ja muokata sitä eteenpäin ja lähettää kustantajille kakkoskierrokselle. Ja kirjoittaa muutama novelli tämän vuoden novellikisoihin, sillä niiden kautta on edes joku mahdollisuus saada tekstejään julki.

Mutta jos on realisti, niin jättää kirjoittamatta kokonaan. Realisti myös vaihtaisi kokonaan alaa, ja menisi ammattikouluun opiskelemaan LVI-tekniikkaa sen sijaan, että suunnittelisi queer-antropologista väitöskirjaa. Realistisilla järkiratkaisuilla saa vain pahan mielen. Ja parempaa palkkaa, ehkä.

Olen jotenkin takussa. Olisi kiva tietää, miten elämästä voisi selviytyä sillä tavoin, että voisi olla yhtä aikaa tyytyväinen mahdollisimaan moneen asiaan.