Jatulintarha

Sain vihdoin ja viimein luettua Laura Kipnisin kirjan “Avioliiton ansa”. Silloin, kun kirja ilmestyi, keväällä 2005, en tiennyt Kipnisistä mitään ja kuittasin koko opuksen jenkkiläisenä elämäntaito-oppaana. Luin jonkun Kipnisin naistenlehtihaastattelun, ja haastattelun perusteella jäi sellainen mielikuva, että Kipnisin mielestä avioliitot saisi kestämään paremmin, jos niiden eteen tekisi vähemmän töitä ja jos pitäisi enemmän hauskaa. En tiedä, vääristikö naistenlehti Kipnisin kirjan ydinsisältöä, vai vääristääkö naistenlehtikonteksti omaa muistiani haastattelun sisällöstä, mutta avioliittojen kestävyyden parantamisesta Kipnisin kirjassa ei suinkaan ole kyse.

Koko kirja ei kiinnostanut minua sen kummemmin, kunnes pari kuukautta sitten tajusin, että hämäräperäiseltä avioliitto-oppaalta vaikuttavan kirjan kirjoittaja on se sama Laura Kipnis, joka on kirjoittanut mainion pornotutkimuksen “Bound and Gagged - Pornography and the Politics of Fantasy in America” ja joka on tutkinut mm. transpornoa. Mediatutkimuksen proffan kirjoittama kirja, joka kritisoi avioliittoinstituutiota ja yksiavioista parisuhdemallia! Ja vielä suomeksi julkaistu! Vau! Miten sen nyt olinkaan onnistunut missaamaan? Lainasin kirjan oitis kirjastosta ja aloin lukea sitä innostuneena.

Mutta jokin kirjassa alkoi heti tökkiä. Ajattelin ensin, että kyse on käännöksestä: englanniksi kirjoitettu poleeminen teksti kuulostaa suomeksi hölmöltä, sillä Suomessa ei ole samanlaista poleemisen kirjoittamisen perinnettä. Jos huvittaa, niin pätkän kirjan ekasta luvusta voi lukea englanniksi. Toiseksi tökkivyyden syyksi arvelin opuksen jenkkikeskeisyyttä - amerikkalaiset poliittiset seksiskandaalit kun saattavat kertoa paljonkin Atlantin takaisesta puritanismista ja perhearvojen sitoutumisesta poliitikon uskottavuuteen, mutta suomalaiskontekstissa seksiskandaalien käyttö yksiavioisen parisuhdeihanteen hegemonisuuden merkkinä ei oikein toimi. Suomalaisessakin yhteiskunnassa yksiavioinen parisuhdemalli ja avioliittoinstituutio ovat voimissaan, mutta silti kukaan ei ole naulitsemassa poliitikkoja seinään seksiseikkailujen takia. Matti Vanhanen/Susan Kuronen -spektaakkelissakaan kukaan ei ole kyseenalaistanut Vanhasen poliittista toimintaa. Parisuhdemallin jähmeydestä huolimatta sitä ei käytetä poliittisena välineenä, päinvastoin: vanhoillisiin arvoihin sitoutunut poliitikko on vaarassa tehdä itsestään naurettavan.

Kirjan lukeminen eteni harvinaisen tahmeasti, enkä yhtään ymmärtänyt miksi, sillä periaatteessahan olen täysin samaa mieltä Kipnisin kanssa. Kipnisin perusteesihän on se, että yksiavioinen parisuhdenormi ja avioliittoinstituutio ovat niin vallitsevia, että ihmiset pitävät niistä kiinni oman onnettomuutensa uhallakin. Jos parisuhde ja avioliitto epäonnistuvat, syynä on joko se, että Hän Ei Ollut Se Oikea, tai sitten se, ettei Suhteen Eteen Ole Tehty Tarpeeksi Työtä. Joka tapauksessa vallitsevan mallin mukaan OnnenTM voi saavuttaa vain yhden ihmisen kautta, ja jos ei saavuta, niin sitten on epäonnistunut ihmisenä. Kipnis kritisoi myös romanttista rakkautta, jonka kautta ihmissuhteet on tulkittava - tästä kertoo myös alkuperäisteoksen nimi “Against Love: A Polemic”.

Kipnis väittää, että työtä vaativa yksiavioinen parisuhde on yksi kapitalistisen yhteiskunnan keinoista säilyttää status quo ja luoda nöyrästi puurtavia työläisiä ja kuluttajia. Kipnis rinnastaa ironisesti avioliiton liukuhihnatyöhön. Tällaisessa liukuhihnatyössä ei ole tilaa yksilölliselle halulle, ja niinpä halu suuntautuu poispäin parisuhteen työmaasta ja löytää uuden kohteen - kunnes sitten alkaa uusi liukuhihnatyö, sillä sarjamonogamia tuottaa hegemonisen ihanteen mukaisia parisuhteita kuin T-Fordeja.

Kipnisin ajatukset ovat mielenkiintoisia ja haastavia, ja niinpä kestikin aika kauan hoksata, että mikä kirjassa oikein harasi vastaan. Kipnisin kirjaa leimaa pessimistinen vaihtoehdottomuus: kaikki tavat järjestää läheisiä ihmissuhteita käpristyvät lopulta samaan malliin, mitä tahansa valintoja tekeekään. Michael Warner käsittelee avioliittoinstituutiota ja yksiavioista parisuhdeihannetta aivan yhtä kriittisesti kuin Kipniskin, mutta Warner näkee myös näiden systeemien ulkopuolella olevat mahdollisuudet, esimerkiksi erilaiset queer-yhteisöt, joissa läheisyyttä ja välittämistä ei ole sidottu yhteen ainoaan ihmissuhteeseen, ja jossa romanttisen rakkauden narratiivi ei ole ainoa tapa selittää tunteita. Warner on syystäkin huolissaan siitä, että hegemoninen parisuhdeihanne on hivuttautunut osaksi homo- ja lesboliikkeen agendaa, mutta Kipnis käsittelee hegemonista parisuhdeihannetta kaikkialla samanlaisena vallitsevana, pakenemattomana.

Tietynlainen vaihtoehdottomuus on myös herättävää, ja toki Kipnis on varmaan tietoisesti pyrkinytkin siihen, että teksti aiheuttaisi lukijassa vastareaktion. Kipnisin ajatukset ovat teräviä, ja on harmittavaa, että siitä on Suomessa keskusteltu niin vähän, sillä parhaiten kirja sopisi yleisluontoisen yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Valitettavasti Kipnis kirjoittaa kuitenkin niin poleemisesti, että hänen ajatuksensa on helppo vihaisesti ohittaa, jos haluaa pitää kiinni yksiavioisesta parisuhdeihanteesta ja avioliitosta onnen tuojana.