Jatulintarha

Olen kahtena peräkkäisenä vuonna viettänyt Pyhän Valentinuksen muistopäivää Irlannissa, jossa päivää vietetään huomattavasti suuremmalla volyymillä kuin Suomessa. Irlannissa pällistelin sitä hämmentävänä kulttuuri-ilmiönä, jossa sekoittuu uskonnollisuus, kaupallisuus ja romanttisen rakkauden ihanne. Suomalaiskontekstissa moinen päivä tuntuu täysin historiattomalta juhlalta verrattuna irlantilaiseen St. Valentinen päivään.

Saint Valentine

Vuonna 2005 yövyimme Niinan kanssa dublinilaisessa hostellissa, joka sijaitsi samalla kadulla kuin Whitefriar Street Church, jossa Pyhä Valentinus on erityisen tärkeä pyhimys. Whitefriar Street Churchilla on nimittäin kunnia omistaa Pyhän Valentinuksen reliikki, jonka se sai vuonna 1836. Reliikille, eli mytylle marttyyrin luita ja veritipalle, on rakennettu oma pyhäkkönsä. Reliikillä oli suuri symboliarvo sen vuoksi, että se saatiin Dubliniin vain paria vuotta sen jälkeen, kun katolisen uskon harjoittaminen sallittiin brittihallinnon alla olevassa Irlannissa. Muutama pala pyhimyksen luita vahvisti katolisen kirkon asemaa: tuskinpa paavi muuten olisi pyhimyksen luita ryhtynyt jakelemaan.

Esirukouspyyntö

Whitefriar Street Churchissa marttyyripyhimys Valentinus on siis hyvin merkityksellinen muulloinkin kuin muistopäivänään 14.2. Kirkon kupeessa oli uskonnollinen krääsäkauppa, josta sai ostaa mm. pulloja pyhälle vedelle, pieniä pyhimysriipuksia ja rukousnauhoja. Esirukouksia sen sijaan sai pyytää ilmaiseksi, ja niinpä pyysinkin eräälle erityisen anti-uskonnolliselle kaverilleni esirukouksen: sen merkiksi kirkko nimittäin lähetti esirukouksen saajalle kortin, jossa oli asianomaisen rukoiltavan pyhimyksen kuva. Sain itse muistoksi kirjanmerkin. Istuimme hetken St. Valentinen päivämessussa, mutta emme jääneet koko messun ajaksi. Kirkko oli kohtuullisen täynnä, ja turisteilu tuntui nololta vakavina rukoilevien ihmisten seassa.

Kontrasti kirkon pyhimysjuhlinnan ja kaupallisen Valentinen päivän välillä olikin sitten valtava. Joka paikassa pursusi vaaleanpunaista. Korttitelineet olivat suuria pinkkejä läikkiä maisemassa, sydämiä kantavat pehmolelut valloittivat sellaisiakin paikkoja, joissa ei pehmoleluja yleensä ole, ja kauppojen karkkihyllyillä sydämenmuotoiset suklaarasiat olivat erityisesti esillä. Kukkakauppiaita oli joka kulmalla, ja noin puolet myytävistä kukista oli jonkinlaisia Valentine’s Special -kimppuja. O’Connell Streetillä oleva seksivälinekauppa otti Valentinen päivästä kaiken markkinointipotentiaalin irti, ja kylläpä siellä pyörikin suuri määrä ihmisiä hypistelemässä sydämenmuotoisia rintsikoita ja tangoja ja vaaleanpunaisia dildoja ja vibroja, jotka oli kaikki aseteltu houkuttelevasti esille kuin marketissa makeiset konsanaan.

Pinkkejä kortteja

Uskonnollisuuden sekoittuminen höttörömanttiseen kaupallisuuteen oli kiinnostavaa. St. Valentinen päivä tuntui irlantilaiskontekstissa kulttuurisesti merkittävältä ja mielekkäältä, täysin riippumatta siitä, miten kriittisesti suhtaudun katolisen kirkon toimintaan, romantiikkaan tai markkinavoimiin. Suomalainen ystävänpäivä sen sijaan tuntuu parhaimmillaankin lattealta, pahimmillaan ärsyttävältä ja kiusalliselta.

Tänään sitten opinkin Kalevaa lukemalla, että Suomessa on vietetty ystävänpäivää 20 vuotta. Luulin pitkään, että kyseessä on Suomen Postin salaliitto, jonka avulla saadaan ihmiset ensin tuntemaan syyllisyyttä hoitamattomista ihmissuhteistaan ja sitten uskotellaan heille, että postimerkillä varustettu, postista ostettu pahvinpalanen ratkaisee asian. Posti onkin onnistunut, sillä kuten Kaleva kertoo, ystävänpäivä on “muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen”. Jos ystävänpäivä keksittäisiin nyt, keksijänä olisivat varmaan kännykkäoperaattorit. Salaliitto ei kuitenkaan ole vain postin keksintöä, vaan ensimmäiseksi ystävänpäivän lanseerasi Tampereen sydänyhdistys, ja sen jälkeen Suomen Punainen Risti.

Kalevan mukaan Suomen Punainen Risti järjestää tänäänkin tapahtumia, joissa muistutetaan yksinäisten vanhusten asemasta, mikä on toki kaikin puolin suositeltavaa. Ystävänpäivässä on kuitenkin kiusallista se, että kaksikymmentä vuotta sitten puoliväkisin keksityllä perinteellä ei oikeastaan ole minkäänlaista sisältöä. Sisällöttömyydestä kertoo se, millaisin muodoin päivää vietetään: kuluttamalla. Kalevassa esimerkiksi mainostetaan erityistarjousta, jossa maskaran ostaja saa kaksi yhden hinnalla, jotta voi antaa toisen ystävälleen. Niin vakuutusyhtiöt kuin huonekaluliikkeet käyttävät makeaa ystäväretoriikkaa myynninedistämiseen; voihan sitä ihminen ystävystyä sohvan tai patjan kanssa, ja “ystävystymistä seuraa usein muutto yhteen”, kuten Vepsäläisen mainos toteaa. Puhumattakaan Kokoomuspuolueesta, joka kutsuu ystävänpäiväkahveille ja kertoo, että “Vastuullinen markkinatalous on työväen paras ystävä”.

Kaikenkaikkiaan ystävyydellä ja ystävänpäivällä ei tunnu olevan juuri minkäänlaista todellista yhteyttä. Ala-asteella ystävänpäiväkorttien määrällä, ja annettujen ja saatujen korttien vertailuluvulla määriteltiin suosituimmuusasemia ja sitä myötä myös ihmisarvoa. Yläasteella niitä kortteja olisi pitänyt antaa pojille, joilla oli suuri valta joko repiä kortti näyttävästi ja nöyryyttävästi tai sitten välinpitämättömän puolihuolimattomasti ottaa kortti vastaan. Tietenkään kortteja ei olisi sopinut antaa kellekään epäsuositulle nörttipojalle, siitähän olisi seurannut valtavaa häpeää kummallekin osapuolelle. Helpompaa oli jättäytyä korttipelin ulkopuolelle kuin approksimoida sitä, mitä miten siinä tulisi pärjäämään. (No huonosti, tietenkin.)

Minun mielessäni ystävänpäivään ei ole kiinnittynyt mitään erityisiä ystävyyteen tai välittämiseen liittyviä assosiaatioita. Jos Virtu tänään olisi ostanut minulle kukkia, olisin sanonut, että ironinen voi olla halvemmallakin.